Part 8

-- Mutta näinhän se nyt piti käydä, että siinä meni sekä jaala että rahat.

-- Rahatkinko?!

-- Niin. Kun olin menossa tavaraa ostamaan, olin pannut kaikki rahat mukaani. Ne olivat siinä arkussa, joka kannettomana ajettui kajuutan kappaleiden mukana maihin. Eivät ne rahat olisi ennättäneet vielä piloille liota niin vähästä, mutta luultavasti joutuivat vääriin taskuihin. Omaani jäi vain muutama sata, jotka sattuivat olemaan kukkarossa. -- Niin sitä tuli pojasta keppikerjäläinen vajaassa tunnissa! Täytyy tästä syötyä käväistä rannassa poikien kanssa etsimässä, ehkä kuitenkin sattuisi vielä jotain löytämään.

Loppuillan kuluttikin Juoseppi laivarikkorannalla -- etsimässä olematonta, niinkuin hän tunnossaan tiesi.

Masentuneen näköisenä palasi hän kauppiaalle ja huokasi:

-- Jaa-a! Ei se uni nyt maista ainakaan ensi yönä!

Toisin kuitenkin kävi.

Kylpeneenä, ryypiskelleenä ja hyvin syöneenä hän nukkui hyllyvällä höyhenvuoteellaan, johon hän vajosi kuin pilveen, odottamattoman hyvin.

Seuraavana aamuna Manta itse toi kamarin pöydälle kahvivehkeet hänen vielä loikoessa vuoteessaan.

Kahvipöydälle ilmaantui myös siro konjakkipullo ja sikarilaatikko ja tulineuvot.

-- No, tulepas kahville kapteeni!

Myöhemmin Manta käytti kapteenin asemesta sanoja: koira, lurjus, sika, porsas, vihollinen, ynnä muuta ja kapteeniakin joskus, kun kaikki muut haukkumasanat tuntuivat liian laimeilta.

Mutta nyt!

Sana kapteeni soi kuin linnun liverrys.

Tarkoitus oli, että Juoseppi lähtisi miehineen saarelta ensiksi lähtevällä aluksella, mutta myrskyjä piisasi koko siksi viikoksi.

Maissaoloajaksi hommasi Manta Piki-Juosepille ja hänen apulaisilleen, "matruuseille", niinkuin Manta sanoi, työtä.

Juoseppi sai auttaa puodissa, ja hyvin hän siinä suoriutuikin. Kauppa kävi kuin heinänniitto. Varsinkin saaren tytöillä oli entistä enemmän asiaa puotiin -- tahtoivat nähdä hauskaa ja komeaa laivarikkoista.

Manta supautti kerran puodissa ohi kulkiessaan Juosepille, joka oli juuri naurattanut paria lystikästä neitosta ja myynyt heille silkkinauhaa ja nappeja:

-- Älä viitsi vehtailla mokomien letukoiden kanssa!, ja nyrpisti varoittavasti nenäänsä.

Pojat pantiin talon omien poikien kanssa kuokkimaan talon perunamaata, vanha Hermanni mukanaan ja komennon pitäjänä.

Kaikki meni hyvin.

Uusi vauhti oli tullut talon kaikkiin töihin.

Kun myrsky -- joka oli lopulta tuonut mukanaan rankkasateen -- meni ohi, sai Piki-Juoseppi toimekseen mennä poikien kanssa kuivaamaan purjeita kauppias-vainajan kuuttoon, jonka mastojen nupit olivat kullatut ja ruoriratti mahonkia ja jonka nimi oli "ONNETAR".

Se oli kuin ruhtinaan huvialus, kaikki puhtaana ja kunnossa ja kaikki mestarin kädestä lähtenyttä, eikä kuuton ikä Piki-Juosepin arvion mukaan ollut yhtään päälle kymmenen vuoden.

Perällä oli ulkoa valkeaksi ja vaaleanviheriäksi sivelty kajuutta. Sen portaissa kiilsi vaskea. Se oli sisältä hieno kuin kapteenin hytti!

Keulassa oli valkoinen skanssi miehistöä varten -- hm -- ikäväähän tuo onkin asua miesten kanssa samassa kajuutassa, etenkin kaupunkipaikoissa, kun kutsuu toisia kauppiaita luokseen iltaa istumaan.

Täällä kuutossa nimittäin alkoi selvetä -- missä ja milloin lieneekin sitten herännyt ja syntynyt -- ajatus, että tämä laiva taitaakin olla oma. Ja talo kuin herraspytinki!

Viisi kamaria -- valkeat kaakeliuunit! -- ja tupa.

Pitkät rivit aittoja tavaraa täynnä.

Navetta lehmineen.

Hevostalli ja siellä kuopiva ja korskuva liinaharja.

Kellarit.

Pellot.

Niityt.

Metsät.

Ja Manta itse!

Niin pyöreä, pehmeä, tuores, terve ja nuori että ihan pyörryttää!

Piki-Juosepin unet eivät sillä kertaa olleet turhia.

Myrskyn jälkeen tuli kauniita ilmoja.

Laivoja läksi ja tuli, mutta ei lähtenyt Piki-Juoseppi.

Juhannus oli jo kokkoineen ohi, ja yhä oli Juoseppi Mantalla "puotipoikana".

Syyskesällä Manta ja Piki-Juoseppi -- "nuorimies, merimies Juoseppi Matinpoika Kurki ja kauppiaan leski Amanda Hömpötti", kuulutettiin kristilliseen avioliittoon.

Se oli tapaus, joka vei kaikki saaren kahvimummot kolmeksi päiväksi sanattomiksi.

Sitten kokoonnuttiin siellä ja täällä kalastajatuvissa kahville.

Oli tunne, että nyt olisi kahvi katettava permannolle ja siinä istuen juotava.

Voi voi!

-- Mokomakin pojannulikka! -- Josta ei tiedä onko se kala vai lintu! Kastamaton ja rokottamaton pakana, meren ajo, mikä kummitus ja kuvatus lieneekään, joka tuli vanhalla jaalanhaiskalla märkänä ja tyhjin taskuin maalle ja on nyt kohta kauppias! Ei sukkaparia, ei paitaa, ei vaatetta muuta kuin sen minkä päällä oli kun merestä maalle ryömi. Näkihän tuon nyt jokahinen!

Neljän viikon perästä olivat häät.

Niin oli Juosepista tullut kuin tullutkin kauppias. Usein hän ihmetteli kohtalon johtoa: Jos hänestä itsestään olisi riippunut, olisi hän parhaillaan köyhä ja velkainen jaalamies, joka kituu ja köyhtyy veloista ja koroista, mutta se toinen tiesi paremmin, se lykkäsi hänet jaaloineen tuhoon, ja ilman sitä ei hänestä olisi tullut kauppiasta.

Syksymmällä hän teki matkan kotisaarelleen kuutollaan, jonka mastojen nupit olivat kullatut ja jossa oli uuden uutukaiset ruskealle vivahtavat purjeet ja kajuutta perällä ja skanssi keulassa, mahonkinen ruoriratti ja kolme matruusia kannella, joka hohti punertavalle hongalle ja tervalle.

Kotisaarellaan ei hän viipynyt kauan. Maksoi velkansa ja purjehti jälleen itään, omalle maallensa.

Maksettuaan velkansa Samelille sanoi Juoseppi nauraen:

-- Nyt minä sitten voisin joskus tallata vaikkapa varpaillesikin!, ja sytytti palamaan hienotuoksuisen sikarinsa ennenkuin lähti.

Rannassa oli miehiä rantakäräjillä.

Niille tarjosi Juoseppi sikarin mieheen ja sanoi:

-- Kohta sitä on tälläkin saarella kaksi puotia.

Juoseppi antoi soutaa itsensä laivaansa ja pian aukeni siellä purje toisensa perästä ja ankkurikela alkoi kilkattaa ja sittenhän se ennen iltaa painui idän alle.

IX luku.

SAAREN UUSI PUOTI.

Piki-Juoseppi ei jättänyt uhkaustaan toteuttamatta.

Jo seuraavana keväänä hän toi kuutollisen tavaraa ja avasi kotisaarellaan uuden puodin, entisessä kotitalossaan, jonka hän yksin omisti.

Hänen vaimonsa Manta hyväksyi mielihyvin tämän yrityksen. Tottuneena hoiteli Manta nuoremman poikansa kanssa vanhaa puotiansa. Vanhempi vietiin hoitamaan uutta.

Piki-Juoseppi itse purjehti "Onnettarella" kaiken kesää, kuljettaen tavaraa molempiin puoteihin. Samalla hän osteli kaikilta ulkosaarilta hylkeennahkoja, kuutinnahkoja, hylkeenrasvaa ja silakoita ja vei niitä myytäväksi kaupunkeihin, Viroon ja Venäjälle silakoita, Suomeen nahkoja ja rasvaa.

Juoseppi oli synnynnäinen kauppias ja hän ennätti kaikkialle. Laivarikoissakaan ei enää laivanhylkyjen huutajana rehennellyt Sameli yksin, vaan oli siellä nyt toisena Piki-Juoseppi, joka teki aina korkeimmat tarjoukset ja hyötyi sittenkin.

Talvet vietti Juoseppi vaimonsa luona ja teki hevosella jäätä pitkin kerran tai pari kertaa kuussa matkan entiselle kotisaarelleen tarkastamaan puotiansa. Siihen aikaan nimittäin olivat jäät meressä pysyvämpiä kuin nyt. Kerran tai pari miesmuistissa oli niin sanottu rikostalvi, jolloin jää oli liikkeellä ja rikkinäistä tai ei ollut jäätä ensinkään. Syksyisin viipyi Juoseppi kotisaarellaan viikkokaupoilla. Tuli lokakuun puolivälissä tuoden puodin talvivaraston viimeisen täydennyksen "Onnettarella" ja jäi saareen jäiden tuloon asti, ei kuitenkaan koskaan ohi joulun, sillä sen hän aina vietti kotonaan.

Juosepin ilmaantuminen puoteineen kotisaarelle tuotti paljon huolta Samelille.

Kauppa hänen puodissaan hiljeni hiljenemistään, sillä tahallaankin halvensi Juoseppi hintojaan alemma Samelin hinnoista.

Kilpaveljet eivät kohdanneet toisiaan silmästä silmään missään, ja jos sattumalta kohtasivatkin, eivät edes tervehtineet toisiaan. Keskustelu heidän välillään oli kuitenkin vilkasta. Sitä käytiin jo aikaisemmin alkaneella tavalla: molemmat pommittivat toisiaan laskemalla kyliin liikkeelle juorujen kuljettamia pistopuheita ja loukkauksia toisistaan.

Sameli oli siinä etevämpi kilpailijaansa. Hänen lausuntonsa olivat jo lähtiessään pisteliäitä, mutta matkalla Samelin suusta Juosepin korviin oli niihin kerääntynyt hyvä annos suolaa kärkiin. Ne pistivät ja kirvelivät päämaaliin jouduttuaan. Juoseppi oli kuitenkin etevämpi tekojensa häikäilemättömyydessä ja vei surkeilematta päätökseen kaikki aikomuksensa. Juosepilla oli omantunnon asettamat tekojen rajat hämärät ja sangen liikkuvaiset laajuuteen nähden. Piki-Juoseppi tunsi heikommuutensa sanan käytössä ja käytteli sitäkin häikäilemättömämmin omia keinojaan.

Kerran kuitenkin sattuivat Sameli ja Piki-Juoseppi samaan huoneeseen.

Se tapahtui sinä syksynä, jolloin Piki-Juosepin kotisaarella oleva puoti oli toiminnassa ensimmäistä vuottaan.

Oli kuntakokous.

Kunnantuvalla oli jo useita miehiä odottamassa kokouksen alkua, kun sisään astui parvi naapurikyläläisiä, joukossa Piki-Juoseppi, joka irvisti pahasti nähdessään Samelin istuvan vastapuolella tupaa. Juoseppi istuutui penkille tovereineen. Tuvassa oltiin miltei vaiti. Lopulta alkoi Juoseppi sanomalla vierustoverilleen:

-- Kuulin tuolla rannassa, että täällä kylässä ovat suolan hinnat lopultakin halvenneet.

Se oli tarkoitettu Samelille.

Sameli sanoi vierustoverilleen:

-- Oletkos sinä kuullut, kuinka rotat naapurikylässä ovat viimeaikoina lihoneet?

-- En. Mikäs siihen olisi syynä?

-- No kun siellä jauhot ovat niin halpoja, niin ei köyhimmänkään tarvitse olla nälässä.

Se oli tarkoitettu Juosepille.

Koko tupa nauroi.

Juoseppi sanoi toverilleen:

-- Minä tässä mennä yönä näin vähän kummallista unta. --

-- No?!

-- Olin olevinani eräällä pihalla. -- Maltas -- en taidakaan muistaa minkälainen se oli. -- Siinä oli olevinaan vihreä portti -- pihalla kivitystä kuin kaupungin kadulla. (Juoseppi kuvaili Samelin pihaa.) -- Heti oikealla jauhoaitta ja sen molemmat ovenpielet jauhoissa siitä, että niihin oli lyöty tyhjennettyjä jauhosäkkejä. -- Ovessa alhaalla kissanovi -- ja minä katselin ja katselin, että mikäs sieltä kissanovesta itseään vetää ulos. Katsoin lähempää ja näin että se oli rotanluuranko, jolla oli nahka päällä ja vähän vielä henkeä sisässä. Se pääsi yli kynnyksen ja raahasi itseään portaille, eikä eteenpäin päässytkään. Kumarruin lähemmä ja kuulin, että se vikisi surkeasti. Niinkuin usein käy, että eläimet minulle unessa haastavat ja minä niille, niin nytkin. Minä kysyin: "Mikä sinulla on, kun olet noin laiha?" -- "Nälkä", sanoi se, "en ole saanut enää en niin suurusta suuhuni sen jälkeen, kun sinne toiseen kylään tuli se uusi puoti." Heti ne läksivät sinne -- kaikki toiset rotat. -- Pyysivät minuakin. En tuhma osannut mennä. Sanoin toisille: "Kyllä tännekin vielä jauhoja tuodaan, kyllä tännekin vielä jauhoja tuodaan kunhan Juoseppi tännekin puotinsa laittaa! -- En ole suurustakaan saanut kuuteen viikkoon." -- Sitte se kuoli ja minä heräsin.

-- Vai niin. Mitähän tuo merkinnee.

-- Hitto hänen ties, mutta jotain se merkitsee -- ihan varmasti. "Perästä kuuluu", sanoi torventekijä.

Sameli sanoi vieruskumppanilieen:

-- Kuulehan!

-- No?

-- Saaren paras kuppaaja ja hieroja, tämä Eljaksen Ieva, kävi tässä eräänä päivänä meillä puodissa ja oli niin hyvillään. Kysyin Ievalta, että: "No?! Mitäs nyt, kun Ieva on noin hyvillään?!" -- Ieva vastasi että: "Mikäs on olla hyvillään, kun saaressa on nyt toinenkin hieroja ja parempi kuin minä." -- "Vai niin", sanoin minä, "vai on jo ilmaantunut toinen hieroja. No eihän siitä luulisi Ievalle iloa olevan", sanoin minä, "kun leipä menee." "Eipäs menekään", kehui Ieva, "kun se toinen hieroja ei hierokaan ihmisiä, vaan se hieroo kauppaa siellä puusniekan puodissa."

-- Puusniekan puodissa? Missä se on?

-- Ei suostunut ilmoittamaan Ieva, enkä minä häneltä sitä viitsinyt sen enempää udella.

Siitäkös seurasi naurun röhinä!

Monet läksivät oikein ulos nauramaan, kun kokouksen puheenjohtaja ja vallesmanni olivat saapuneet, eikä tuntunut oikein luvalliselta niin kovaääninen röhönauru sisällä. Ulkona monet vääntelehtivät naurussaan, niin että sydänalaan koski vielä seuraavana päivänä.

Siitä päivästä alkaen sanottiin Piki-Juosepin uutta puotia "puusniekan puodiksi".

Piki-Juoseppi ei voinut vastata Samelille samalla mitalla takaisin, mutta kun joka tapauksessa mitata piti, mittasi hän toisilla mitoilla ja myöhemmin. Mittaustilaisuutta hän sai vaania kauan, mutta sillä välillä tapahtui jotain muuta, ja hauskempaa, jota emme voi sivuuttaa.

X luku.

YLÖS HERRAA VASTAAN TUULIIN.

Oli kevät, toinen kevät siitä lukien, kun Piki Juosepin puoti ilmaantui naapurikylään.

Sameli oli tehnyt paljon haittaa Piki-Juosepin kaupankäynnille nimittämällä hänen puotiaan "puusniekan puodiksi". Se nimi jäi nimittäin käytäntöön molemmissa kylissä ja sitä nimeä seurasi vastenmielisyys koko Piki-Juosepin puotia kohtaan. Juoseppi alensi hintoja miltei joka viikko. Hän itse pysytteli paikalla koko kesän ja syksyn. Vain muutaman retken teki sinä kesänä "Onnetar", kuutto, jossa oli kullatut mastojen nupit.

Juhannuksen tienoissa olivat jauhojen ja suolojen hinnat pudonneet siihen, mitä Juoseppi itse oli niistä maksanut. Pari viikkoa myöhemmin hän alensi kaiken muunkin tavaran hinnat puotiinostohintoihin tai lähelle niitä.

Puoti alkoi tuottaa tappiota ja pysyi enää pystyssä sillä, mikä saatiin vanhasta paikasta naapurisaarelta.

Manta suostui tähän sillä kaupalla, että uusi puoti alkaa pysyä omilla jaloillaan juhannuksen jälkeen.

Kun näin ei käynyt, nimitettiin kotona Piki-Juoseppia ensi kerran kapteeniksi samalla äänellä kuin siaksi, eläimeksi, ihmiseksi ynnä muuksi.

Uudessa puodissaan seisoi Juoseppi itse myymässä. "Helpotetaan, helpotetaan!", sanoi hän ostajalle, jos ostaja oli haluton ostamaan tai kainostelematta sanoi: "Siellä naapurikylässä kuuluu saavan halvemmalla."

Piki-Juoseppi kehui ostajilleen, että kaikkea hän helpottaa, paitsi kilpailua Samelin kanssa, että sitä ei hän ennen helpota, ennenkuin vasara paukkuu Samelin huoneissa ja pihalla ja että vielä hän lupaa ryypyt ostajalle, jos Sameli alentaa siitä alemma, mitä hänen hintansa nyt ovat.

Ne olivat hyviä aikoja saarelaisille, koska he saivat halpaa tavaraa.

Halpaa oluttakin!

Sitä myytiin molemmissa puodeissa kilpailuhinnoilla.

Salaa myytiin molemmissa lisäksi rommia, riianpalssamia ja viinaa.

Samelin täytyi kuluttaa vanhoja varoja -- hintoja hän alensi kuitenkin sangen varovaisesti ja käytti enemmän sanaa -- teräviä pilalauseita naapuristaan. Se oli halpa ase. Se tuotti paljon tuhoa naapurille ja kiihdytti häntä kevytmielisiin tekoihin, jotka häntä kuluttivat kuluttamistaan henkisestikin.

Samelin isä-vainaja oli perustanut varallisuutensa salakuljetukseen. "Anna-Marja" oli rakennettu nopeakulkuiseksi. Sillä oli kapea ja terävä runko ja ylpeät, taaksepäin vinot mastot ja isommat purjeet kuin samankokoisissa varsinaisissa kuormalaivoissa. Huhuillaan, että se olisi alunperin ollut kotoisin Välimereltä, sikäläisiä merirosvojen pikakulkijoita. Sitä ei varmuudella tiedetä, varmaa on ainoastaan, että "Anna-Marja" oli rakennettu pikakulkijaksi, joko sotalaivaksi tai muuksi. Se oli siis kuin luotu syksyisiä retkiä varten Memeliin, Lyypekkiin ja muihin sikäläisiin satamiin, joista sillä tuotiin yhä vieläkin, nyt Samelin aikana, silkkiä, sokeria, tupakkaa, viinaa, rommia, erilaisia viinejä ynnä muuta.

Sameli, nuoruudestaan huolimatta, toimi itse "Anna-Marjan" päämiehenä.

Kun nyt kilpailu Piki-Juosepin kanssa nieli kaupan tuottamia varoja, täytyi "Anna-Marjan" ruveta entistä ahkerammin tekemään retkiä Valtiasmeren takaisiin satamiin, kesän valoisana aikana yhtä hyvin kuin syksyn pimeinä ja myrskyisinä öinä.

Juhannuksen tienoissa varustettiin "Anna-Marjaa" ensi kertaa pitemmälle matkalle ilman Samelia.

Sameli päätti jäädä kotiin.

Hänen mielensä oli niin kiintynyt nuoreen Anna-Marjaan, että vanha "Anna-Marja" sai lähteä vieraan päämiehen johtamana matkalle.

Sameli itse jäi kotiin.

Se herätti huomiota koko saarella ja kauempanakin.

Toiset selittivät, että Sameli rupeaa pitämään häitä, toiset että hän pelkää Piki-Juosepin juonia ja vehkeitä eikä uskalla siitä syystä jättää saarta sinä kesänä.

Pian nähtiin, että oikeassa olivat ne, jotka sanoivat syyn olevan siinä, että Sameli rupeaa pitämään häitä.

Niin se oli.

Hääpäivää tosin ei oltu vielä määrätty, ei pariskuntaa kertaakaan kuulutettu -- ei edes julkista kosintaa ollut toimitettu.

Siitä asti, kun Sameli oli ollut istumassa ja katselemassa Anna-Marjan kankaankutomista, ei hän ollut puhunut hänelle edes kaukaisemmilla viittauksillakaan kosimisesta tai sellaisesta. Mutta Anna-Marja oli aina hänen mielessään.

Toisinaan tapahtui kummallisia asioita.

Eräänkin kerran, kun Sameli illalla kynttilän valossa kokoili päivän kuluessa kertyneitä rahoja puodissa rahalaatikosta, tuntui kuin Anna-Marja olisi seisonut siinä ja kurkistellut hänen olkansa yli ja sanonut: "Voi voi! Vähenee päivä päivältä!" -- Ihan selvänä kuului Anna-Marjan oma ääni. Sameli kääntyi äkkiä hämmästyen, mutta ei nähnyt mitään, ei muuta kuin takanaan olevat tavaralaudat ja niillä lankavyyhtiä, nappilaatikoita, kangaspakkoja ja muuta.

Missään ei näkynyt Anna-Marjaa.

Sameli oli hajamielinen, toisinaan siinä määrässä, että hän näki asiainsa tulevan päivä päivältä yhä huonommin hoidetuksi.

Siitä oli hän itsekin selvillä. Eräänä iltana, kun hän mietti, lähteäkö vai ei merimatkalle, joka parhaassakin tapauksessa vie kolme viikkoa, hän ihmetellen kysyi itseltään, mikä mahtoi olla perimmäisenä syynä hänen vastenmielisyyteensä lähtöä kohtaan.

Vastaus kuului: Anna-Marja, mutta se vastaus ei tuntunut tyydyttävän.

Sameli tiesi, että vastaus on vaillinainen, että se sisältää asian kylläkin, mutta ei sano, millä tavalla Anna-Marja voi olla esteenä, ja kun hän rupesi muokkaamaan vastausta ehdottomasti rehelliseen muotoon, alkoi hänen silmissään pyöriä kuvia Anna-Marjasta, Piki-Juosepista, eräistä laskiaistansseista, luulotteluja -- päteviä hänen mielestään -- Juosepin löysistä aviosuhteista ja Juosepin venyvästä ja sangen rotevasta omastatunnosta rakkausasioissa -- vieläpä nyt naineenakin miehenä. -- Kuvat alkoivat ihan ryöpytä! Ne veivät hänen aivojaan kuin merenpyörre uppoavaa laivaa. Kuvissa näkyi yhä selvemmin mahdollisuus, että jos hän, Sameli, jättää saaren vaikkapa viikoksi, puoleksi viikoksi, päiväksi, on Piki-Juoseppi paikalla Anna-Marjan luona, ja ellei mitään pahempaa tekisikään, syöttäisi hän Anna-Marjalle juttuja, joilla pilaa heidän välinsä, kylmentää hänet ja erottaa heidät. "Anna-Marja on nainen!", huusi joku hänen mielikuvissaan. "Muista laskiaista, jolloin Anna-Marjan pää oli kipeä, kun sinä häntä pyysit! Voisihan käydä, että palatessasi matkalta löytäisit Anna-Marjan Piki-Juosepin seurassa! Pidä varasi! Pidä varasi! Pidä varasi!!"

Samelin nyrkit puristuivat. Hän olisi suonut, että Piki-Juoseppi olisi joutunut hänen kynsiinsä ja hän olisi voinut hänet tuhota, hävittää hänet elävien joukosta niin, ettei kuu kuule, eikä päivä näe!

Näin oli asiat ja Sameli päätti päästä entisiin säännöllisiin elintapoihinsa "pappilan kautta", niinkuin hän itselleen sanoi.

Häät, ja sitten pois kaikki huoli ja harmi ja levottomuus ja sitten tarmolla ruorirattiin, jalusnuoriin ja halseihin ja anna sitten tuulen soittaa, veden pauhata!

* * * * *

Oli lauantai-ilta kesäkuun puolivälissä.

Hailin kutu ja sen mukana kevätkalastus oli miltei lopussa.

Parhaana pyyntiaikana mentiin verkoille ja nuotille joka ilta, milloin ilmat sen sietivät.

Kalaa soudettiin kotiin, ruokittiin ja suolattiin pitkin päivää. Apajat tuottivat useina öinä enemmän kuin mitä ennätettiin korjata.

Pari viikkoa oli nytkin mennyt yhtämittaisessa soutamisessa -- oli ollut pelkkää tyyntä -- nuotan tai verkkojen vetämisessä, kalan ruokkimisessa ja verkon parsimisessa niin tarkkaan, että nukkumiseen ei riittänyt kuin tunti tai pari yösydännä rantakallioilla nuotion ääressä.

Nyt oli kalastus loppunut ja saapunut lauantai-ilta, ensimmäinen pitkistä ajoista, jolloin taas saa viettää yönsä rauhassa, omassa vuoteessaan.

Anna-Marjan isä oli purjehtija, laivuri, mutta parhaina pyyntiaikoina hän oli kalastaja, ja silloin sai Anna-Marja seurata isäänsä nuotalle, oli ilma mikä hyvänsä -- ellei myrsky ollut.

Kirkontornissa soivat lauantaikellot.

Silloin juuri Sameli kävi sisään portista Anna-Marjan kodin pihalle.

Anna-Marja itse oli vaatehuonettaan siistimässä, järjestelemässä sitä kesäasunnokseen.

Hän pesi parhaillaan sen permantoa.

Sameli tervehti ja jäi seisomaan ovelle, nojaten ovenpieleen ja katsellen Anna-Marjan hommailua.

-- Voi kun on hauskaa!, sanoi Anna-Marja.

-- No mitenkä niin?, kysyi Sameli.

-- Kun ei tarvitse mennä ensi yöksi verkoille! Saa käydä maata omaan vuoteeseensa! Mutta sen arvoahan et ymmärrä sinä, jonka ei ole tarvinnut venyttää käsivarsiaan nuottahaapion airontyvessä viikkoa toisensa jälkeen!

-- Etkö sinä haluaisi tulla sitten meille, koska olet minulle kateellinen.

-- Teille!?

-- Niin.

-- Hui hai! Onko tuo olevinaan kosimista!?

-- On.

-- Kosimista?!

-- Niin, niin, kuulithan.

-- Minun ymmärtääkseni se on asia, josta ei saa tehdä pilkkaa, ja kalastajan elämästä vielä vähemmän. Pane se mieleesi!

-- Ei tämä sitä olekaan. Läksin varta vasten sinua kosimaan. Nyt se on päätettävä.

-- Ettäkö me menisimme nyt yht'äkkiä naimisiin?!

-- Niin.

-- Mutta minä olen sitä mieltä, että siitä ei tule mitään.

-- Ei mitään!

-- Niin.

-- Miksi?

-- Siksi että ei tule. Ei sitä niin vain yhteen mennä -- kenen kanssa hyvänsä, ja minä tahdon olla vielä nuori.

-- Minulla ei ole muita. Ja kun ajattelen, mitä kaikkea meidän välillämme -- on -- tapahtunut -- emme voi olla yhteenkään menemättä.

-- Tapahtunut?! Herra Jumala! -- Mitä sinä tarkoitat...?!

-- Silloin laskiaisiltana -- kirkon-sakastin portailla -- ja monta kertaa -- sinä talvena -- ja seuraavana keväänä ja kesänä -- sylissä istumisia -- suutelemisia -- ja hiukan puheitakin. --

-- Voi, voi, -- kuinka sinä olet lapsellinen, vaikka olet vanhempi minua!

-- Lapsellinen?!

-- Niin kun luulet, että kaikista sylissäoloista ja suutelemisista mennään naimisiin. Eihän sitä sitten muuta ennättäisikään!

-- Niin minä luulen -- enkä jätä sinua muille.

-- Muille!?

-- Niin.

-- Eihän sinun ole tarviskaan jättää!

-- Eikö!

-- Ei -- jos se minusta riippuu -- enkä minäkään halua jäädä toisten vietäväksi. -- Sinä teet pilkkaa minusta! Minua eivät vie muut, etkä sinä. Usko se!

-- Minä en usko sitä. Joko minä vien sinut, tai muut.

-- Minä en mene kenenkään kanssa. Minä en ole koskaan ajatellutkaan mennä kenenkään kanssa. Siinä sen kuulit. Nyt on lauantai-ilta. Viime yönä olin viimeksi nuotalla ja ajattelin, käydessäni tulen ääreen isän luo maata, että voi kun isä eläisi, ja äiti, minun kuolemaani asti, ettei minun tarvisi turvautua koskaan -- vieraaseen ihmiseen.

-- Olenko minä sinun mielestäsi niin vieras?

-- Et -- niin vieras kuin muut, mutta et niin omainen kuin isä ja äiti.

-- Jos minä nyt siis läksisin viimeisen kerran, eikö sinun olisi ikävä?

-- Ei. -- Ei vähääkään.

-- Sinun on nyt päätettävä. Minä en tule uudestaan kysymään.

-- Nyt päätettävä!

-- Niin.

-- Mutta enhän minä ole osannut edes valmistaa vastaustani ja miettiä ja päättää.

-- Kyllä sinä olet. -- Sinun silmäsi puhuvat toista ja hymysi ja koko kasvosi -- kaikki muu paitsi kielesi. "Naisen kieleen ei saa luottaa", sanoo aina Esa.

Anna-Marja istui vuoteensa laidalle permantoräsy kourassa ja nauroi ääneen.

-- Esako sinun oppi-isäsi on kaikessa?!, sanoi hän.

-- Esa on viisas mies!

-- Esa! Joka läksi, sanoo isä, nuorena poikana kotoaan merille ja palasi vanhana suuripartaisena kaljupäänä ukkona kotiin takaisin. Esa ei tiedä niin mitään! Esa ei ole ollut kertaakaan naimisissa! Esa ei ole kertaakaan rakastanut! Esa ei tiedä kerrassa mitään! Esa osaa soittaa viulua ja suutaan ja ommella purjeita, mutta ei mitään muuta.

-- Esa ei ole rakastanut?!

-- Niin, niin -- tai jos on, niin ei enää tiedä siitä mitään!

-- Esa on viisas mies. Hän sanoi minulle: "Ota sinä tämä Anna-Marja!" -- Etkö muka muista?

-- Humalaisen juttuja! Jos Piki-Juoseppi olisi istunut sinun paikallasi, olisi hän sanonut sille samalla tavalla.

-- Piki-Juoseppi!