Part 7

-- On se Piki-Juoseppikin aika elävä! Että Herra hoija varjel, mitä se lurjus pitääkin suustaan päästää -- toisista ihmisistä -- niinkuin sinustakin -- sinustakin, joka olet häntä auttanut rahalla ja neuvolla, neuvolla ja rahalla, kuin omaa veljeäsi! Ilmankos se jo nanna-vainaja sanoi että "Auta koiraa maalle: puree kinttuasi!" -- Että kaikennäköisiä niitä pitää ihmisiäkin olla, että jo niiden kanssa saa pulassa olla ja hävetä, kuka niiden kanssa asioihin joutuu!

-- No -- mitä nyt sitten!?

-- On näes sanonut -- vaikkenhan minä sitä kuulemassa ole ollut -- eikä näiden vanhojen tarvitse nuorten asioita tietääkään, mutta kuuleehan nämä vanhatkin paljon, mihinkäs ne korvansa panisi, kun Luoja on kaikessa laupeudessaan ja viisaudessaan tälle vanhallekin ihmiselle silmät, korvat ja kaikki muut jäsenet antanut, niin minkä sille tekee, että yhtä ja toista kuulee, mitä ei pitäisikään kuulla. -- On näes sanonut rannassa toisille nuorille miehille, että jos sinä otat sen Anna-Marjan, niin hän ei maksa sinulle velkaansa -- että pitää sen palkkana siitä, että on pidellyt sitä Anna-Marjaa ja koulinut sopivaksi aviosäädyn jäseneksi. -- Hyi mikä onkaan! Lurjus se on eikä ihminen, joka niin sanoo! -- Mutta älä sinä sano, keltä kuulit, ettei minulle mitään pahennusta tule... Eläähän minunkin täytyy niin kauan kuin Herra laupeudessaan ja ylenpalttisessa armossaan elonpäiviä antaa ja lahjoittaa. Kiitos vain Hänelle kaiken hyvän antajalle!

Sameli koetti nauraa.

-- Sano sinä Piki-Juosepille, virkkoi Sameli Ievalle, että minulle onkin hauskempaa, ettei hän tule tuomaan vaivaisia rahojaan tänne. Pitäköön vain! Oma asiansahan se on, pitääkö hän ne palkkana vai lahjana vai kerjäläisapuna. Sano sille, että vielä minä maksan hänelle sata tai pari kuukaudessa niin kauan kuin pysyy minusta erillään ja kaukana.

-- Niin! Mitäs tämä nyt sata tai pari on sinun rahoissasi. Poltit sinä nyt tämän yhden satamarkkasen tupakassa tai ryyppäsit viinassa tai haistoit nuuskassa, niin eihän se mitään ole! Mitä tämä nyt on sinun rahoissasi!

Sameli ymmärsi yskän ja antoi hierojan ostokset ilmaiseksi, mistä oli seurauksena se, että Sameli sai monet vakuutukset siitä, että hän on maailman rikkain ja parhain mies ja Anna-Marja ainakin saaren kaunein ja parhain tyttö ja että tähän päivään asti ei ole nähty niin kaunista paria, mikä heistä tulisi.

Samelin ja Piki-Juosepin keskustelu oli siis kehittynyt omituiseksi ilmaisukeinoiltaan.

Täysi sota oli heidän välillään käymässä, vaikka syrjäisen oli vaikea sitä älytä. Syrjäisethän olivat vain aseita ja mistä ase tietäisi, että sillä parhaillaan isketään sodassa!!

Sotaa oli ilman aselepoja laskiaisesta aina niihin keväisiin päiviin, jolloin Piki-Juoseppi siirsi päivästä päivään menoaan Samelin luo.

Piki-Juoseppi oli saanut Samelin viimeiset terveiset sinä iltana, jolloin hän viimeksi yritti mennä Samelin kotiin. Se ratkaisi asian.

Piki-Juoseppi souti apulaisineen illalla kello yhdeksän jaalaansa, nosti kaikki purjeet tuuleen -- tai oikeastaan tyyneen -- ja ankkurinsa ja antoi poikien ruveta hinaamaan alusta ulos satamasta ja ohjasi suoraan itään -- ilman päämäärää.

Nähköön Sameli, että hän lähti, ajatteli Juoseppi. Ja miks'ei Sameli sitä olisi nähnyt! Olihan koko Suomenlahden Itäselkä avoinna hänen silmilleen mistä talonsa itäikkunasta hyvänsä.

Ulompana selällä tapasi Juosepin jaalan vilkas länsituuli, joka kiihtyi tunti tunnilta. Puolen yön tienoissa se jo oli myrsky. Meri kuohui korkeissa aalloissa. Jaala kulki hurjia ylä- ja alamäkiä. Vähän väliä oli purjeita vähennettävä, kello yksi aamuyöstä pantiin isopurje kokonaan kiinni. Jaala kulki nyt ainoastaan pohjaan reivatun nokan ja lyyverin vetämänä, mutta vauhti oli sittenkin suuri. Vesi ryöppysi ja sihisi keulan alla. Kansi oli veden vallassa miltei aina -- vain laineen harjalle noustessa kohosi alus ylös vaahdosta ja yli syöksyvästä vedestä. Vantit vihelsivät lakkaamatta. Piki-Juoseppi itse piti perää koko ajan. Pojat nukkuivat lämpimässä ja kuivassa kajuutassa. Viimeksi oli heidän apuaan tarvittu isonpurjeen kokoonkäärimisessä. Siitä oli kulunut jo pari tuntia.

Erään valtavan aallon päältä alkoi jaala syöksyä alamäkeä vinottain. Itsepäisesti pyrki se kääntämään kylkensä juuri kaatuvalle kertalaineelle, joka olisi ollut tuhoisa liike koko alukselle. Juoseppi lykkäsi helmaria vasemmalle vastustaakseen peräsimellä aluksensa luvatonta liikettä.

Ihme ja kumma!

Helmari ei liiku!

Juoseppi pani liikkeelle kaikki voimansa.

Helmari liikkui jälleen, mutta nyt liian helposti.

Piki-Juoseppi käänsi päänsä hätäisenä perälle päin ja näki peräsimen kelluvan jo kaukana.

Pitkin matkaa oli Juoseppi tuntenut outoa vastustelua peräsimen liikkeissä, mutta ei osannut pelätä näin hullusti käyvän.

Alusta ei voitu enää ohjata.

Iso jaala kovassa aallokossa ei paljoa välittänyt airosta, jolla Juoseppi koetti ohjata.

Pojat olivat heränneet Juosepin kolistessa airoineen, ja nousseet kannelle.

Yö oli kulunut.

Päivä nousi kirvailevien aaltojen takaa.

Jaalan noustessa väliin tavallista korkeammalle aallolle nähtiin, että idässä alkaa kohota näkyviin maa -- iso asuttu saari meren keskellä, Juosepin kotisaaren tavalla eristetty muusta maailmasta ja oikeastaan naapurisaari.

Hidastuttaakseen jaalansa ajettumista laski Juoseppi molemmat ankkurit mereen ja niiden jälkeen ankkuriketjut päätään myöden.

Se oli tarpeellista myös siksi, että alus asettuisi keula laineisiin ja tuuleen päin. Ankkurit eivät ylettäneet edes puoliväliin pohjaan, mutta ne vastustivat vedessäkin ketjuineen niin paljon vauhtia, että alus ei päässyt kääntymään syrjittäin laineisiin. Keulasta laskettiin alas nokka ja lyyveri ja käärittiin. Sitten nostettiin ylös pohjaan reivattu isopurje ja sen jalustin vedettiin kireälle. Näin menetellen alus tuskin yhtään ajettui myötätuuleen, sillä perällä oleva purje veti alusta joskus pitkän matkan ylös tuuleen. Miehille aluksessa alkoi joutilas aika. Keitettiin perunoita ja niiden päällä silakoita. Pannulla paistettiin sianlihaa. Rasvassa kastettiin keitetyitä silakoita, perunoita ja leipää ja hyvää oli ruoka. Sitten juotiin teetä ja käytiin maata.

Ulkona möyrysi myrsky ja suurina ropsauksina, rapinana, sihinänä ja kohinana pieksi meri alusta pitkin pituuttaan ja solisi laitojen alla lähellä makaavien miesten korvia. Yksi miehistä piti kajuutan luukulla vahtia, kaksi tuntia kerrallaan. Luukulla ei tarvinnut aina olla. Kerran pari puolessa tunnissa vain tähysteli, onko muita purjehtijoita näkyvissä -- ettei yhteentörmäystä tulisi. Apua ei aijottu toistaiseksi pyytää. Alushan ei vuotanut, eikä rikki ollut mennyt muuta kuin peräsin.

Juosepilla olisi ollut nyt paljon aikaa miettiä, mutta hän oli väsynyt ja nukahti sikeään uneen heti, kun koijaansa ojentautui. Hän näki unta.

Hän oli auringonpaisteessa purjehtivinaan tuntemattomaan saareen ja laskevinaan ankkuriin sen ihanaan pyöreään satamaan, jota reunusti hohtava hiekkaranta. Hiekkarannan takaa nousi vihreä metsä ja vihreän metsän takaa korkeat vuoret.

Se oli kuin Juosepin oma kotisaari. Se se ei kuitenkaan ollut.

Paidanhihat ylös käärittyinä Piki-Juoseppi soudatti itsensä rantaan.

Jolla suhahti rantahiekkaan, joka oli ihmeen valkeaa.

Pojat, paljasjalat, hyppäsivät jollasta ja vetivät sen ylös maalle.

Juoseppi itsekin hyppäsi maalle ja vasta nyt hän näki, että hänellä oli kullanhuuhtojan vati kädessään.

Hän koukkasi vadin puolilleen hiekkaa siitä rannasta, vesirajasta, valikoimatta, ja alkoi huuhtoa.

Huuhtoi ja huuhtoi.

Vettä ja hiekkaa läikkyi ulos vadista.

Hiekka väheni vähenemistään ja Piki-Juosepin silmissä alkoi vadin pohjassa yhä enemmän ja enemmän hohtaa.

Vadissa oli kultaa!

Päivä paistoi.

Vesi oli lämmintä.

Päivä paistoi ja kulta kiilsi.

Juoseppi alkoi sormillaan kyntää sitä kultaa.

Minkä enemmän hän sitä pöyhötteli, sen enemmän se kirkastui, ja kun Juoseppi alkoi siihen hämmästyneenä tuijottaa, olikin se muuttunut.

Vadissa ei ollut enää kultaa.

Siinä oli jalokiviä.

Juoseppi heräsi.

Hän oli maannut ohi oman vahtivuoronsa.

Kumpikaan pojista ei uskaltanut herättää päämiestänsä ja isäntäänsä.

-- Mitenkä on asiat ulkona?, oli Juosepin ensimäinen kysymys.

-- Entisellään. Myrsky vain on kiihtynyt. On jo täysi pillamus.

-- Onko näkynyt muita aluksia.

-- Pari laivaa meni ohi. Toinen kulki hyvin likeltä ja sieltä jotain viittoivat.

Juoseppi nousi kannelle.

Tuuli oli niin kova, että oli kaataa hänet.

Peräpurje oli parista paikkaa revennyt.

Vanha ja mätä purje ei jaksanut kestää niin vaikeaa palvelusta, vaikka olikin pieneksi reivattu. Se otettiin kokonaan pois, ennenkuin ennätti mennä kelvottomaksi.

Saari idässä näkyi jo selvemmin. Erotti jo sen sataman ja mastoja siellä, talot ja metsät ja matalat rantakalliot. Oltiin arveluttavan lähellä ja ajetuttiin kohti alastonta kivikkorantaa. Mitään mahdollisuutta ei ollut ohjata alusta sen verran, että päästäisiin satamaan, joka jää vain muutamia satoja syliä pohjoisemmaksi.

Jaalan pelastumisesta ei ole enää mitään toivoa -- välimatka rantaan on jo niin lyhyt, että myrsky ei ennätä vähääkään laimeta ennen maalle ajettumista -- ja päinvastoin myrsky voi olla pitkällinen, koska se vasta viime yönä alkoi.

Jokainen ajatteli vain omaa pelastustaan.

Ankkurien pohjaan tarttumisesta ei olisi mitään hyötyä.

Päinvastoin voisi alus hajota aaltojen lyödessä sitä vastaan -- vanha, puolimätä alus ruostuneine nauloineen -- mitä se kestäisi!

Juoseppi kelasi siis apulaispoikineen ylös toisen ankkurin ja lyhensivät toistakin ketjua paljon. Sen verran jätettiin ketjua vain laahaamaan pienemmän ankkurin kanssa, että alus pysyi keuloittain laineisiin.

Kylästä ei näytty yritettävän lähteä luovimaan laivarikkoisia vastaan, sillä se yritys olisi ollut turha ja mahdoton, sen tiesi jokainen saarelainen. --

Sen myönsi Piki-Juoseppi.

Erään kerran, jossain laivalla, ulkovesillä, pasaadissa purjehdittaessa, jolloin miehillä on runsaasti vapaata aikaa istuskella kansiluukuilla ja väitellä maailman asioista, muisti Juoseppi jonkun sanoneen, että jonkinlaisia pelastamismahdollisuuksia on olemassa, jos yritetään pelastaa ja tehdään jotain, mutta että mitään pelastamismahdollisuuksia ei ole, jos ei yritetäkään pelastaa. Juosepista tämä tuntui silloin viisaalta ja siltä, ettei kolmatta mahdollisuutta olisi, mutta nyt hän näki sen kolmannenkin, nimittäin että tässä tapauksessa oli tulos sama, läksivät nuo saarelaiset veneillään tänne tai eivät.

Saarelaisia oli jo kauan nähty kerääntyvän sille paikalle, missä jaalan ja maan yhteentörmäys näytti tapahtuvan.

Heidät oli siis jo maalta huomattu.

Juoseppi nousi kajuutan katolle seisomaan, paremmin nähdäkseen, mitä rannalla hommaillaan.

Siellä muun muassa asetellaan rakettikonetta liinoineen kuntoon.

Hyvä on!

Vastaanotto näyttää olevan peräti juhlallinen.

Raketti tämänmoisen purtilon vuoksi, jonka laine viskaa kuiville kiville, ennenkuin se pohjaa!

Rannalla oli koolla monta sataa henkeä, sylilapsesta vanhuksiin asti. Useimmat olivat tulleet vain katsomaan.

Joku mies maalla näytti seisovan isolla kivellä ja viittovan. Sitten se huusi jotain torvella. Sanoja ei vielä erottanut.

Mies huusi uudestaan.

Erotti jo sanat:

-- Kaatakaa mastot ja viskokaa pohjakivet mereen!

Kirves esille!

Juoseppi itse omakätisesti hakkasi vantit poikki ja antoi mastojen mennä. Toinen pojista meni ruomaan ja anteli kiviä ylös ja toinen otteli niitä vastaan ja viskeli mereen. Juoseppi, saatuaan mastot nurin, meni alas ruomaan. Hän yksin anteli kiviä ylös ja molemmat pojat saivat viskellä niitä mereen.

Kivet ennätettiin saada kaikki mereen ennen maalle törmäämistä, mutta jaala törmäsi sitä ennen eräille vedenalaisille kiville, joiden yli se ei kevenneenäkään uinut, pohja puhkesi ja vettä syöksyi koskena sisään.

Joka laine kohotti jaalaa, lennätti sitä muutaman sylen maalle päin ja paiskasi taas aika jysähdyksellä sen pohjakiviin. Useasta paikasta kupeista paistoi jo läpi. Vesi huljui aluksen sisällä kulkien avonaisista kupeista ja pohjasta sisään ja ulos, laineen mukaan.

Jaala jäi noin kymmenen sylen päähän rannasta.

Ei ollut ajattelemistakaan hypätä mereen ja kahlata tai uida maalle. Se olisi ollut varma kuolema, sillä niin rajusti riehui meri, syöksyen ylös kivikkorannalle ja sieltä takaisin. Jaala heilui näiden hyökyjen mukana vuoroin maallepäin ja vuoroin maalta poispäin.

Ryskettä ja räiskinää ja veden solinaa kuului jaalan sisästä ja alta. Pohjapuu oli jo irtautunut ja ajettunut kuivalle maalle, nyt taittuili kaaria ja laitalankkuja. Puun rojua ajettui isommissa ja pienemmissä kappaleissa maalle, jossa ketterät saarelaiskädet niitä viskoivat kuivalle, ensin ongittuaan ne kiinni keksillä. Siitä kerääntyi polttopuuta!

Jaala mataloitui mataloitumistaan, mikäli se alaosistaan hajosi.

Rannalta koetettiin ensin käsin viskaamalla heittää köysi jaalaan, mutta kun se kovan tuulen vuoksi ei onnistunut, ammuttiin liina raketin mukana ja liinan mukana veti Juoseppi jaalaan köyden, jonka kiinnitti lujasti ankkurikelan postiin. Köysi vedettiin maalle kireälle ja köytettiin kiinni. Kun matka oli lyhyt, ei erikoista pelastuskoria katsottu tarpeelliseksi. Piki-Juoseppi siitä huusi maalle, ja siellä se hyväksyttiin.

Köysi ei ollut paljon yläpuolella vettä -- aika ajoin laineet kävivät siitä yli.

Ensin menivät maalle pojat, sitten Juoseppi.

Maallemeno oli miltei vaaratonta:

Köydestä vain lujasti kiinni molemmin kourin ja sitten jalat yli jaalan partaan mereen. Käsiä vuorottelemalla köyttä pitkin vedä vaan itsesi miltei läpi veden maalle -- varmasti, jos kohta hitaasti, varsinkin silloin kun suuri hyöky syöksyi maalle ja sitten takaisin mereen. Se oli väkisinkin viedä mukanaan. Silloin ei päässyt maallepäin kämmenenleveyttäkään. Hyvä, kun jaksoi pitää kiinni ja pysyä paikallaan joutumatta laineen mukaan. Täytyi vain odottaa, kun hyöky taas syöksyy maata kohti. Silloin se vei mukanaan -- ei muuta kuin ennätä muuttaa käsiäsi ja älä koppaa kiinni tyhjästä ilmasta, vaan köydestä!

Kun tuli Piki-Juosepin vuoro, ei hän näyttänyt pitävän liikaa kiirettä lähtönsä suhteen.

Maalta täytyi kiirehtiä.

Se ei auttanut.

Mitä hän siellä oikein hommaili

-- Mitä sinä siellä kuhnailet!? Tule pois, taikka jäätkin!

Juoseppi ei vastaa. Hommailee vain jotakin.

Jo näkyy.

Hän on irroittanut pelastusköyden jaalastaan ja köyttää sitä ylös kelatun ankkurin haaraan! Sitten hän laskee kaiken ketjun aluksen keulan eteen pohjaan -- yhden silmukan pelastusköydestä on hän pitänyt aluksessa ja heittäytyy nyt se kädessä mereen.

Piki-Juoseppi vedetään maalle.

Hän selittää maalle päästessään:

-- Kun tässä nyt kerran on näin paljon väkeä, niin jos vedettäisiin tämä jaala miehissä maalle.

Sitä varten hän oli pannut köyden pään kiinni ankkurin haaraan. Kivikosta huolimatta vedettiin miesvoimalla ankkuri ja sen mukana ketju maalle.

Ketju, jonka toinen pää oli kiinni aluksen keulassa, alkoi kiristyä.

Alus oli heti rantaan tultua kääntynyt syrjittäin rantaa vasten. Väkeä tarttui ketjuun yhä enemmän ja enemmän ja saatiin keulaa hiukan laineiden auttamana kääntymään maalle päin, mutta nähtiin myös, että voimat eivät riitä aluksen maallevetoon. Ketju kierrettiin erään ison kiven ympärille. Ilman taljoja ei voi yrittääkään jaalaa maalle vetää, ja ennenkuin taljat ovat kylästä tuodut, on jaala jo kokonaan hajalla.

Piki-Juoseppi oli itsekin jo menettänyt kaiken toivonsa jaalan pelastumisesta.

Läpimärkänä ja viluisena hän seisoi ja katseli.

Väkijoukko -- miehet, naiset ja lapset sekaisin ja kaikki yhtä innokkaina häärivät aivan rannassa, osaksi vedessäkin, ottamassa vastaan jaalan kappaleita, joita sieltä tuli ja tuli.

Kuului huutoja ja yli kaiken ne huudot, joilla aina joku kuulutti löytämänsä saaliin nimen.

-- Kaaren tykky!

-- Siin'on sinulle! Kokonainen kylkimuru! Laitoja ja kaaria!

-- Vesitynnyri -- maavettä vielä sisässä!

-- Hei! Silakkapytty!

-- Leipäpussi tulee täällä!

-- Kajuutan katto!

-- Koija, tyyny, peite...

-- Kompassi -- kas kun ei ole laskenut vettä sisäänsä!

-- Peräpeili nimilautoineen!

Ja niin edespäin.

Piki-Juoseppi itki, itki, tyrski ääneen, vaikka olikin mies, nähdessään ainoan omaisuutensa tuhoutuvan. Kellään ei ollut aikaa kiinnittää huomiotaan häneen.

Laivarikko oli saarelaisille peräti laiha, ja jos saalis olisi ollut määräämässä toiminta-intoa, ei juuri mitään toimintaa olisi ollutkaan, mutta innostus tuli muista lähteistä: Ei iloittu saaliin vuoksi, vaan sen vuoksi, että tämä oli kuitenkin oikea laivarikko, vaikka mitätönkin ja laivarikko on laivarikko -- se on enemmän kuin häät, enemmän kuin talkoot, laskiaiset tai mitkä pidot ja juhlat hyvänsä -- "eikähän sitä ihminen elä vain hyödystä ja saaliista, tarvitseehan hän henkisempääkin nautintoa kuin leipä", selitti saaren viisain mies, kun joku, vakava aikaihminen hörähti siinä joutilaana, että: "On siinäkin tuhmaa hommaa! Tyhjän vuoksi ei kannattaisi tuossa hikihatussa hääriä, kastella itseään, loukata sormiaan ja sääriään ja väsyttää itseään. -- Sitä enemmän vain syö taas kotonaan, eikä hyötyä mitään. Saahan tämän tyhjän pyytämättäkin, eikä sen vuoksi tarvitse tuolla tavalla rehkiä!" --

Eräs mies tuli puhuttelemaan Piki-Juoseppia.

Tarjosi hänelle tupakkaa ja sanoi:

-- No sinähän tulit maalle sillä tavalla kuin et aikoisi takaisin mennäkään!, ja nauroi.

* * * * *

Kävikin niin kummallisesti, että tuo leikillä lausuttu ennustus toteutui täsmälleen.

Piki-Juosepista tuli sen saaren asukas.

Se tapahtui näin.

Noin parissakymmenessä minuutissa oli meri piessyt hänen jaalansa leivinpuiksi ja kahvipuiksi, jotka kasattiin pinoihin rantaan.

Ei niitä pinoja niin pienestä aluksesta paljoa tullut.

Eivätkä ne edes olleet oikeita pinoja, vaivaisia kasoja vain, moni vei sylissään koko saaliinsa, sillä kylään ei ollut pitkä matka.

Juosepin apulaispojat olivat olleet pelastustyössä koko ajan. Heidän ansiotaan oli, että purjeet, köydet, lokit, mastot ja muut purjepuut tulivat pelastetuiksi Juosepin itsensä nimiin. Loppupuolella Juoseppi itsekin otti osaa pelastustyöhön.

Kun meressä ei näyttänyt enää olevan mitään, hajautui väki rannalta kukin kotiinsa.

Piki-Juoseppi ja hänen apulaisensa johdatettiin saaren arvokkaimpaan ja varakkaimpaan taloon, kauppiaalle.

Kaupan omisti nuori, iloinen ja hiukan lihavahko leski, entinen kalastajan tytär samalta saarelta.

Kauppias-vainaja oli niinikään ollut saarelaisia, ensin kalastaja, sitten purjehtija, sitten kauppias.

Saaren köyhä pappi oli hänet kymmenestä olutpullosta opettanut kirjoittamaan ja hiukan laskemaan ja näiden taitojensa varassa hän oli aivan laillista tietä hankkinut porvarioikeudet ja harjoitti ensin kauppaa aitassaan, jossa möi kahvia, sokeria, sikuria, jauhoja, tupakkaa ja nuoraa. Vähä vähältä liike laajeni ja rakennuksia täytyi myös laajentaa. Viidessä vuodessa hänestä oli tullut täydellinen kauppias, jolla oli asuinrakennuksessaan oikea puoti ja pitkät aittarivit pihallaan. Kuudentena vuonna kuoli kauppias äkkiä, sairastelematta ja mitään valittelematta. "Kuoleman syy tuntematon", niin on merkitty hänestä kirkonkirjoihinkin. Hän jätti, paitsi yhtä kuunaria -- tai oikeastaan se ei ollut täydellinen kuunari, vaan niinkutsuttu kuutto -- suuren määrän omaa rahaa, velattoman puodin tavaroineen ja taloineen ja maineen ja nuoren lesken, joka suri kolme ja puoli viikkoa -- tai oikeastaan vain kaksi päivää kovaa surua ("Sinä ihminenhän olisit arvokas kuin hyvä hyljekoira tai laiva, jos sinua kuoltuasi muistettaisiin vielä tulevanakin vuonna!", oli kauppias-vainajalla tapana huudahtaa ryyppytovereilleen iltaisin puotikamarissaan, kun joku sukulainen tai tuttava oli pari päivää sitten peitetty kirkkotarhan hietaan), viikon puolisurua ja loppuajan lievää ja yhä lieventyvää ja lopulta kokonaan haihtunutta surua -- ja kaksi poikaa, jotka olivat jo isoja pojan kölkkejä ja auttoivat äitiään talon hoidossa ja kaupanpidossa.

Leski itse teki keväisin ja syksyin rannikkokaupunkeihin matkan tavaran ostoa varten. Hän osasi hyvin ostaa, ja kauppa menestyi ainakin yhtä hyvin kuin ennen mies-vainajan eläessä. Jotkin nuoremmat ja vanhemmat kosintaintoiset miehet -- ymmärtäähän tuon! -- sanoivat leskelle suoraan, ainakin suru-ajan loputtua, että: "Paljon paremmin -- paljon paremmin!!" -- unohtamatta sentään lisätä, että: "Miestä olisi sentään aina talossa tarvis ja kuluu vuosia, ennenkuin pojista tulee miehiä!", mihin leski lisäsi, että: "Pianhan ne vuodet menevät. Herra Jumala, kuinka ne menevät pian ja ihan tässä ennen aikojaan ja ihan käsiin vanhenee, eikä sille ruojaa mitään!"

Leski, jonka nimi oli Kauppiaan Manta, otti laivarikkoiset vastaan ystävällisesti, sillä hänellä oli hellä ja säälivä luonto, varsinkin tämänlaisia onnettomia kohtaan, jotka tulevat suoraa päätä kuin kuoleman kidasta ja ovat menettäneet kaikkensa, paitsi henkeään, terveyttään ja päällä olevia arkivaatteitaan.

Mantalla oli ennenkin ollut sellaisia vieraita. "Aina ne raahataan tänne meille!", sanoi hän hymyillen joka kerta kun senlaatuisia vieraita tuotiin ja niin nytkin.

Mantalla oli kamarinsa seinillä ja piironkinsa päällä kullatuissa pahvisissa soikeissa kehyksissä useita -- voi kuinka monta! -- norjalaisten tai muiden ulkomaalaisten pulskien meripoikien -- perämiesten ja kapteenien -- valokuvia.

Niistä ei kestään ollut pitempää iloa.

Yön tai kaksi viipyivät ja menivät.

Eikä niiden puhetta edes ymmärtänyt.

Toista oli Piki-Juosepin!

Hän tosin ei ollut kapteeni -- ei edes perämies, mutta -- oman laivansa päämies kuitenkin, joka komensi laivansa miehistöä -- ja mikä oikeastaan pohjimmaltaan on kapteeni?

Mies.

Mies, joka komentaa laivaa, suurempaa tai pienempää -- erotus vain laivan koossa.

Niin se on.

Kapteeni kuin kapteeni, oli sitten laiva suuri tai pieni, ja ajatuksissaan Manta nimittikin Juoseppia kapteeniksi ja kerran erehdyksessä jo julkisestikin, johon Juoseppi selitti, ettei hän ole kapteeni, vaikka onkin seilannut pitempiä reisuja kuin moni kapteenikaan, johon Manta selitti, että: "Se ei meinaa kerrassa mitään! Kapteeni kuin kapteeni, oli laiva suuri tai pieni!"

Ensi töikseen lämmitytti Manta saunan ja antoi laivarikkoisille konjakkiryypyt.

Saunassa oli onnettomille varattuna puolitusinaa olutpulloja ja kuivat vaatteet.

Juoseppi sai pukeutua kauppias-vainajan parhaisiin vaatteisiin, ja ne sopivat miltei kuin mitan mukaan tehdyt -- housut ja takin hihat olisivat saaneet ehkä olla hiukan pitemmät.

Juosepin apulaisilla oli huonompi onni. Heille varatut vaatteet olivat liian isot -- molemmat saivat ylleen täysikäisen vaatteet.

Kylvyn jälkeen oli vankka ateria -- Juoseppi söi kamarissa ja pojat tuvassa.

Syönnin ajalla kysyi leski:

-- Eihän ihmisen pitäisi kyllä udella toisen ihmisen asioita, mutta johtui tässä mieleeni vain, että mihinkä sinulla oli matka, joka päättyi näin onnettomasti?

-- Pietariin, ostamaan tavaraa.

-- Oletko sinäkin sitten kauppias?

-- En vielä, mutta meinasin kauppiaaksi ruveta. Merillä ollessani säästin rahaa. Säästyyhän sitä, kun ei kapakoissa ja ilopaikoissa kulje. Kyllä sitä rahaa säästyy, ja oli minullekin kymmenessä vuodessa kerääntynyt tuhat jos toinenkin. Olen ollut nyt taas muutaman vuoden kotimiehenä ja katselin siellä omalla saarella vähän ympärilleni ja huomasin, että siellä on vain yksi kauppias. --

-- Täällä meidän saarellahan niitä on kolme!

-- Vai niin! -- Siellä on vain yksi, ja minä katselin, että kun se saa yksin siellä heilua, saa se ottaa köyhiltä saarelaisilta kelvottomasta tavarastaan minkä hinnan vain ilkeää. Mätiä ja paakkuisia ruisjauhojakin möi pitkin viime talvea ja otti neljäkymmentä markkaa kulista. --

-- Neljäkymmentä markkaa!!

Leski löi pehmeitä kämmeniään yhteen ja päätään kallistellen huudahti vieläkin kerran: -- -- Neljäkymmentä markkaa!!

-- Niin. Ja sitä mukaa kaikki muu, niin minä olen tässä katsellut ja päässäni ajatellut, että etpä sinä enää saa mies noin menetellä, ja päätin ruveta köyhää kansaa auttamaan ja rupesin hommaamaan sinne toista puotia. On minulla siellä omat huoneet, ja talvella ostin tämän jaalan, ettei tarvitse olla toisista riippuvainen. --

-- Se on oikein!