Part 6
-- Niinhän sinulta tulee kuin papilta! Tuon kuitenkin tietää joka mies. En minä sitä tahdo tietää.
-- No mitäs sitte?!
-- Sitähän minä juuri sanoinkin, ettei sitä voi kukaan tietää, eikä sitä voi keneltäkään kysyä.
-- No sitte minä tiedän mitä ainakin tänä laskiaisena on!
-- No?
-- Sinä olet -- hunningolle menossa!
-- Kuinka niin?
-- Sellaista, mitä ei kukaan tiedä, ei kukaan kysy muulloin kuin vähää ennen hulluutta, tai muuta tapaturmaa. Setä-vainaja sanoi niin ja ettei laivassa kysytä, että mihinkähän tästä oikein mennään, ennenkuin eksyksissä ja vähää ennen matalalle tärähtämistä. Ja se oli viisas mies. Ota siis tarkka peilaus, missä olet ja heitä luoti mereen ja hiljennä vauhtia, ettet aja matalalle.
-- Et sinä ymmärrä, mistä on kysymys! Ehkä joskus ymmärrät, jos satut samaan hätään, missä minä nyt olen.
-- Hätään!? Onko jotain varastettu?
-- Ei mitään. Ole huoletta! Ei puhuta tästä enää. Tänään on laskiainen, ja kun nyt on jo hämärä ja kukaan ei tulle enää puotiin, saat sinä mennä minne haluat.
Sameli itse päätti mennä Anna-Marjan luo, nyt heti, hänen kotiinsa.
Kun ei tilaisuutta hänen tapaamiseensa ja puhumiseen näy odottaen tulevan, niin se on ottaen otettava, päätteli Sameli.
Vaikeinta oli keksiä asia.
Jos nimittäin Anna-Marjan isä ja äiti tai jompikumpi sattuu myös olemaan kotona, on hänellä oltava jokin oikea asia.
Hän päätti mennä Anna-Marjan isältä pyytämään lainaksi -- niin mitä hän sitten lainaisi?
Kirves, näveri, purjekinnas, höylä (minkälainen hyvänsä), vasara, hohtimet...
Ei sovi!
Tätä mietti Sameli mennessään, ja aika loppui kesken, sillä hän oli jo Anna-Marjan kodin portilla. Siinä pälkähti hänelle päähän sepittää seuraava juttu:
Jo tänään hän, Sameli, oli aikonut ruveta paikkaamaan "Anna-Marjan" huippupurjetta, mutta ei löytänyt purjekinnastaan -- ei niin mistään. Aamulla olisi työhön viimeistään käytävä ja täytyy nyt naapurista pyytää lainaksi tuo kinnas.
Hyvä on.
Rohkeasti vain sisään!
Onneksi oli Anna-Marja yksin sisällä.
Samelin suuret ja laajat aikomukset puhua Anna-Marjalle kaikki asiat selviksi supistuivat sangen vähiin.
Hän vain kysyi:
-- Kuules, Anna-Marja?
-- No?
-- Lähdetkö sinä tänä iltana laskiaistansseihin Esalle?
-- Menetkö sinä?
-- Menen.
-- Minä en voi mennä.
-- Miksi et, eivätkö vanhempasi laske?
-- Ehkä niinkin, mutta minua ei itseänikään haluta lähteä mihinkään.
-- Lähde vain. Mennään nyt jo ulos kävelemään. Olisi niin paljo puhuttavaa.
-- Ei. Ei. Ei. -- Puhu nyt vain tässä. En minä lähde. En minä lähde mihinkään -- kuuletko?
-- Miksi?
-- Siksi, että en lähde. -- Minun on pää kipeä. En jaksa. Käyn maata aikaisin. En välitä koko laskiaisista. Olkoot ja pitäkööt. Tyttöjä on käynyt ja juossut tässä koko päivän pyytämässä mukaansa laskiaispannukakkuja paistamaan ja leikkimään ja selittäneet, että nyt pidetään laskiaista tänä talvena monta päivää. -- Pitäkööt -- "Pitäkööt minun puolestani", -- sanoin heille. -- Jo sunnuntaina kävivät ensimäiset pyytäjät. Kehuivat jo alkaneensa laskiaista pitää sunnuntaista asti ja jatkavansa ainakin tämän viikon. Minä sanoin, että pitäkää vaikka helluntaihin asti, ei se minua liikuta. -- En minä mene mihinkään.
-- Et mihinkään!?
-- En. Pysyn kotona, ja kun saan tämän sukan parsituksi, käyn maata. Älä sinäkään mene mihinkään. Mene sinäkin kotiisi ja käy maata. Niin on parempi. Antaa toisten pitää lystiä!
-- Mutta olethan sinä aina ennen ollut -- joka laskiainen.
-- Mutta nyt en. En, vaikka tekisit mitä!
-- Ja kun minä ajattelin näinikään, että kun minä en ole sinun kanssasi ollut koskaan samoja laskiaisia viettämässä...
-- Et ole ollut?!
-- Niin. En ole ollut, niin mentäisiin nyt.
-- Sinulla on huono muisti! Viime vuonna Esalla. Sen edellisenä Liiva-Simolla. Sen edellisenä meillä. -- -- Sehän on kiertänyt kuin kinkeri, vuosi ja talo. Esalla sentään useimmin. -- Mene nyt vain kotiisi. Älä sinäkään mene tänä vuonna. Ollaan molemmat pois. Minun kivistää päätäni. -- Mitä tuijotat! Totta se on -- ja on niin vilu ja aivastuttaa. -- Taidan tulla sairaaksi.
Anna-Marja katseli Samelia kuin vierasta, tai korkeintaan kuin talon palvelijaa.
Samelia kummastutti tuo soinnuton ääni, hymyttömät huulet ja hymykuopattomat posket.
Anna-Marja nauroi kyllä, mutta se oli tyhjää ja vierasta.
Anna-Marja näytti tällä kertaa siltä, miltä hän oli näyttänyt Samelille aikaisempinakin aikoina, ei siltä, miltä tässä välillä, ja niinpä ei Samelilla ollutkaan mitään erikoista sanottavaa enää Anna-Marjalle, ei mitään, ei mitään varoituksia -- esimerkiksi Piki-Juosepin suhteen, niinkuin oli tarkoitus ja aikomus. --
Mokomakin!
Menköön kenen kanssa haluaa ja mihin haluaa!!
Samelia harmitti ja hävetti, että tuli pyytäneeksi sitä kanssaan kävelemään, koska hänellä, Samelilla, on muka tärkeää haastettavaa.
Luulee vielä, että olen rakastunut!
Ylpeilee vielä sillä, että minä olisin nyt joutunut hänen tähtensä ikävöimään koko pitkäksi laskiaisillaksi!
Tulin mokomallekin sanoneeksi, että olisi kahdenkeskistä puhuttavaa!
Luulee vielä, että olisin aikonut kosia ja mitä luullee!
Parempi olisi ollut, etten olisi tullut ensinkään!
"Ota sinä tämä Anna-Marja", sanoi Esa, se yksi hölmö ja tolvana, ja minäkös siitä ja koko illasta Anna-Marjaan niin ihastuin, että olin pilata koko elämäni rauhan.
Onni että pääsin näin helpolla eroon.
Hyvä se sentään oli, että tulin. Olisin muuten tehnyt mitä hyvänsä -- ainakin vaivannut itseäni turhilla kuvitteluilla.
-- Mitä sinä nyt niin tiukasti tuijotat tähän sukkaan ja mietit?, kysyi Anna-Marja.
-- Mietinpähän vain, että taidat parsia omaa sukkaasi.
-- Ha, ha, ha! Voi voi kuitenkin sinun mietteitäsi! No onpas siinä nyt ja asia, jota kannattaa noin miettiä!
-- Ja sitä, että jos tästä sitte lähtisi kotiin -- illalliselle -- ja maata -- ja aamulla taas varhain virkeänä työhön. -- Hyvää yötä sitten! Väsyttää ja nukuttaa tässä minuakin -- eikä minulla oikeastaan sen enempää sanottavaa ollutkaan -- eikä se kävely ja laskiaistanssi niin välttämätöntä ole. Onhan tässä haastettu jo se mitä pitikin haastaa -- turhaa juttua. Isällesi minulla oikeastaan asiaa olisi ollutkin, mutta kun ei sattunut olemaan kotona ja kun näin sinut laskiaistasi viettävän sukanparsimisella ja yksin, niin vähän ihmettelin ja tulin kysyneeksi...
-- Niin -- niinhän se on. Mene nyt vain sinäkin maata. Hyvää yötä, hyvää yötä.
Sameli palasi kotiinsa rauhallisena ja ikäänkuin tyhjenneenä. Hänellä oli tunne, niinkuin olisi kauan purjehtinut merellä sumussa kohti merimerkkiä, jota ei määräaikanaan tullutkaan näkyviin ja sitten peljännyt purjehtineensa virran viemänä harhaan ja joutuvansa tuhoon ja asettaneensa kaikki vapaana olevat miehet kahdenpuolen keulakannelle vahtiin ja itse tähystelleensä kuin koko ihminen olisi ollut yhtenä ainoana silmänä tahtoen tunkeutua ulos ruumiistaan läpi sumun näkemään missä on se merimerkki, johon piti tultaman ja josta piti otettaman uusi suunta ja kuin hän olisi antanut heittää luodin mereen laivan tuskin ennätettyä yhtä pituuttaan kulkea edellisestä luotauspaikasta ja antanut puhaltaa sumutorveen yhtenään, saamatta mistään vastausta ja sitten -- mikä ilo saanut näkyviin tuon merimerkin lopultakin ja hetki sen jälkeen antanut ankkurin pudota luotettavan hätäsataman pohjaan, jossa jäi odottamaan ilman selvenemistä ja matkan jatkumista.
Sameli luuli nyt saavuttaneensa sataman ja voivansa levollisena silmäillä tulevaisuuteen, mutta hän erehtyi täydellisesti.
Pahin oli menemättä.
Hänen tietämättään kulki hänen elämänsä laiva täysin purjein ja täyttä vauhtia.
Tuskin oli Sameli nimittäin istunut viittä minuuttia mukavassa keinutuolissaan puotikamarissaan, kun ikäänkuin joku olisi hänen korvaansa huutanut: "Mene ulos! Sinua narrataan!"
Sameli läksi ulos.
Oli jo pimeä.
Ikkunoista paistoivat tulet.
Lapsia juoksenteli parvissa tai yksitellen mitä kummallisimmissa puvuissa ja kamalat paperinaamiot kasvoilla. Useimmat niistä olivat tytön puvuissa -- siis poikia. Ne juoksivat ja kirkuivat ja koettivat siepata naamareita toisiltaan.
Esalle päin kulki vanhempaa nuorisoa, myöhästyneitä poikia ja tyttöjä. Sieltä kuului viulun ääni ja tanssin töminä.
Sameli käveli ohi tanssipaikan ja kääntyi takaisin ja aikoi palata kotiinsa päin, kun eräässä kujan mutkassa, erään talon valoisan ikkunan kohdalla hänen vastaansa törmäsi pari: Anna-Marja ja Piki-Juoseppi, nähtävästi laskiaistansseihin menossa.
Sameli tunsi aivoissaan huminaa. Hänen ajatuksensa kuohuivat ryöppynä.
Hänen oli mahdoton hillitä itseään.
Hän pysähtyi Anna-Marjan tielle, hänen eteensä ja sähisi kuiskaavalla, mutta vihaisella äänellä:
-- Anna-Marja, sinä et saa mennä tänä iltana Esalle!
-- Sinäkö minua komennat!, kiljahti Anna-Marja ja yritti jatkaa matkaansa ohi Samelin.
Sameli siirtyi askeleen sivulle, Anna-Marjan tielle ja lisäsi:
-- Minä en komenna sinua! Minä vain tahdon sinulle sanoa, että jos sinä nyt et seuraa minua, niin en sinua vaivaa ikinä enää millään pyynnöllä.
Piki-Juoseppi sysäsi silloin Samelia rintaan ja ärjäisi:
-- Pois tieltä! ja tarttui Anna-Marjaa käteen ja yritti häntä ohjata seinää vasten horjahtaneen Samelin ohi, mutta Anna-Marja riuhtaisi kätensä irti Piki-Juosepin kädestä, meni Samelin eteen ja sanoi hiljaa:
-- Mihin minun on sinua seurattava?
-- Mihin hyvänsä!
Sameli alkoi ääneti kävellä pitkin kujaa länteenpäin, pois tanssitalosta ja lopulta poispäin koko kylästä Anna-Marjan kävellessä yhtä äänettömänä hänen rinnallaan.
Kirkon portti tuli heitä vastaan.
Se oli auki.
He kävelivät kirkkotarhaan, ohi pimeässä kuumoittavien hautaristien.
Sakastin portaat tulivat vastaan.
He nousivat portaita ylös.
Sakastin lukittu ovi tuli vastaan.
Siinä ne pysähtyivät.
Tuuli rumisutti kirkon peltikattoa.
Tuuli käänteli joskus kirkkotarhan rautaista porttia, joka vongahteli saranoissaan.
Tuuli lennätteli lunta ja pyöritteli sitä lentäviksi patsaiksi.
Ne kiitivät pimeässä ohi heidän olinpaikkansa ja hautausmaan istutusten kuin laskiaiskisailuun heränneet kalpeat, kylmät vainajain haamut.
Ylempää -- jostain avonaiseksi tai vaikka vain jonkun verran höllälle jääneestä ikkunasta kuului aika-ajoittain koputusta -- kaksi kolme tai neljä koputusta ja taas hiljaa -- vai kuuluiko se ylhäältä kellotapulista, jossa joku luukku pääsee heilahtelemaan, vai kuuluuko se kirkon sisästä, jossa kenties kirkon Haltija lyö nyrkkejään hartioihinsa -- lämmetäkseen, tai muuten iloissaan. Jumala hänen tietää mistä se kuuluu!
-- Miksi me tultiin näin kamalaan paikkaan, supatteli Anna-Marja liikutettuna ja nojautui lähemmä.
-- Pakoon, vastasi Sameli tuskin kuuluvasti.
-- Mitä pakoon, ketä pakoon, -- rakas ystävä mitä pakoon?
-- Itseämme.
-- Itseämmekö? Miksi sinä haastat noin synkästi. Älä ole murheellinen -- rakkaani.
-- Enhän minä murheellinen olekaan.
-- Sitte en ole minäkään. -- Minä olen niin onnellinen.
-- Niin minäkin. Eihän tämä ole kamala paikka?
-- Ei. Tämä on niin rauhallinen!
-- Niin on. Täällä on hyvä olla.
-- Ja tänne ei tule ketään muita.
-- Mistäs tiedät?
-- Älä kysy! Voi kun täällä on hyvä olla!
-- Oletko ennen ollut täällä?
-- Olen. Tuhma, kun sitä kysyt!
-- Milloin?
-- Kesällä tietysti. Kun horsmat kukkivat, tai sireenit -- tai kun täällä on kypsiä vattuja -- lapsena -- ennen vanhaan -- istuttiin tässä portailla -- laiteltiin kukkavihkoja tai syötiin marjoja tai annettiin päivän muuten vain paistaa lekotella...
-- Entä näin talvella -- yöllä -- myrskyssä ja laskiaispyryssä tai muuten...
-- E-e-en! Kuka tänne yöllä uskaltaa -- ei kesäyönäkään! Herra Jumala, kun minä olen peljännyt jo ajatusta että kulkisin yöllä ohi kirkkotarhan -- vielä vähemmin tulisin tänne ja nyt, kun tänne pääsin, olen kuin turvassa. -- Katsos noita lumipilviä, kuinka ne tanssivat tuuliaispäissä!! Katso, miten ne pyörivät ja levittävät leninkejään! Ne tanssivat hampuria! --
VII luku.
KOSINTA.
Tuvassa oli kangaspuut.
Anna-Marja kutoi kangasta.
Oli keskipäivä ja kevät.
Aurinko paistoi sisään Anna-Marjan vasemmalla olevasta ikkunasta. Hän kutoi nimittäin ikkunan vieressä. Hänen oikealla puolellaan, läheisellä tuolilla, istui Sameli.
Sameli oli puheliaalla tuulella.
Häh tunsi olevansa onnellinen.
Hänen teki mielensä sanoa Anna-Marjalle, että hän on onnellinen.
Että hänellä ei ole nyt enää mitään peljättävää, eikä epäselvää asiaa.
Ettei mikään paha ajatus häntä vaivaa.
Että hän tuntee varmuutta kaikessa ja ennen kaikkea siinä että -- että -- että -- Anna-Marja on hänen, eikä kenenkään muun -- jos nimittäin ihminen voi toisesta ihmisestä niin sanoa -- niinkuin laivasta, talosta, tavarasta, rahasta ynnä muusta jota koi syö ja ruoste raiskaa ja varkaat varastavat. Sama se! Mikä sanottu se sanottu! Anna-Marja, olet minun!
Sinä olet minun!
Sinä olet minun!
Ja jos pahaa tykkäät, niin sano sinä minusta samalla tavalla!
Ei sitä muutenkaan voi sanoa.
Ja asiahan onkin tärkeä, eikä sana.
Samelilta jäi kuitenkin tämä kaikki sanomatta ja koko hänen puheliaisuutensa olikin vain sisäistä laatua. Siellä, päänsä sisällä, hän haastaa paukutti Anna-Marjalle, ettei loppuakaan tullut.
Sameli pani tupakaksi.
Silmin hän seurasi Anna-Marjan sukkulan lentoa, käämin hyrinää, pirran pauketta, niisilokkien rasahtelua, niisien huisketta, jalkojen polkua suksilla, Anna-Marjan käsivarsien notkeita ja voimakkaita liikkeitä, kasvoja ja kullalle hohtavia hiuksia, joissa päivänpaiste välähteli ja Anna-Marjan sinikukkaista pukua ja punaruusuista silkkihuivia, joka oli hänen harteillaan ja jonka Sameli oli juuri tuonut tuliaisiksi Saksan matkaltaan vanhalla "Anna-Marjalla".
Samelillakos oli puhetta!
Töin tuskin kykeni hän itse seuraamaan sen vauhtia!
Sameli pani tupakaksi.
Hän latasi valkean savipiippunsa, sytytti sen ja veteli hyvätuoksuisia ihania savuja.
Anna-Marja kysyi:
-- Miksi et sinä haasta, Sameli?
-- Haastako?
-- Niin.
-- Minä vain ajattelen. Ensin ajattelen, mitä haastaisin.
-- Mitä sinä sitte oikein ajattelet? Sinulla taitaa olla jotain pahaa mielessäsi, vaikka toitkin tämän silkkihuivin ja muuta. Sano, mitä sinä ajattelet!
-- Sitä vain, että eipäs tuo sukkula lennä sinulta koskaan permannolle.
Ja Anna-Marjakos siitä nauramaan.
Hänen naurunsa soi ja helisi.
Se miltei pyörrytti Samelia.
Samassa helähti ja paukahti. Sukkula lensi ikkunaan ja kirposi siitä kolisten permannolle, josta Anna-Marja sen sieppasi käteensä niin että Sameli töintuskin ennätti nähdä mitä tapahtui.
-- No meni se sinne nyt kuitenkin -- lopultakin, sanoi Sameli.
-- Oli onni, ettei särkynyt ikkuna!, huudahti Anna-Marja. -- Se meni sinun toivotuksestasi! Kaikkea sinun pitää siinä odottaakin ja toivoa!
-- Ei tuo mitään ollut!
-- Vai ei mitään! Läpi ikkunanko minun olisi pitänyt viskata?!
-- Niin, niinkuin se entinen morsian.
-- Mikä morsian?
-- Kerrotaan vain, että kerran jossain mantereella istui morsian niinikään kangasta kutomassa, kun tuli sulhaset taloon.
Emäntä istui ja kehräsi.
Tytär kutoi kangasta.
Kuului ulkoa koiran haukunta.
Kuului kulkusten helinä ja reen jalasten ratina ja narina pakkaslumessa.
Tulivat kosijat sisään, sulhanen ja puhemies.
Emäntä tunsi kyllä tulijat ja mitä varten ne tulivat.
Tytär arvasi myös ja pani parastaan, mutta sattui kuin sattuikin hänelle onnettomuus. Sukkula kirposi kädestä kauas permannolle, melkein sulhasten jalkoihin, yli tuvan.
Iski siitä silmää puhemies sulhaselle ja sanoi: "Katsos, katsos, miten kutoo!", jonka kuuli tytön äiti ja sanoi: "Mitäs tämä nyt on, mutta olisittepas nähneet eilen, kun tämä kutoi ja sukkula lensi ikkunasta aina tuonne noin sikopahnan katolle astikka! Vieläkin on ruutu rikki, niinkuin näette. Ei ole ennätetty sitä paikata."
-- Voi voi! Sepä oli vasta morsian!, sanoi Anna-Marja nauraen.
-- Oli se! Ja sinä et saanut edes ikkunaa rikki!
-- Jaa jaa! Mutta minäpä en morsian olekaan, enkä morsiameksi pyri!
-- Niin -- no -- enkä minäkään sulhanen, eikä tässä ole puhemiestäkään.
-- Ottaisitko sinä puhemiehen, kun tulisit kosimaan?
-- Kun tulisin kosimaan!
-- Tulisit tai menisit?
-- En.
-- Et ottaisi!?
-- En.
-- No miten sitte?
-- Ilman kosimista sanoisin sille vain, että koska minä olen sinut valinnut vaimokseni ja koska sinä olet valinnut minut mieheksesi, niin anna kätesi tänne niin pannaan sormus sormeen ja mennään pappilaan. Niin minä tekisin ja teen.
-- Entä pitäähän puhua rakkaudesta ja sanoa rakastavansa, vannoa uskollisuutta ja luvata olla aina hyvä -- jo ennen sitä.
-- Se sisältyy jo kaikki siihen mitä sanoin.
-- Ee-i! Ei ensinkään! Voi kuinka pitkä matka siitä on vielä rakastamiseen!
-- Minä tarkoitan, että se pitkä matka on ensin mennyt menojaan, joko ääneti tai meluten, ja sitten vasta minä sanon niin. Ei sitä kenelle hyvänsä niin sanotakaan!
-- Sinä olet kauppias. Sinä katsot vain tavaran, ja jos se sinua miellyttää, sanot sinä: "Hyvä. Minä ostan tämän. Tässä on rahat." -- Hyi, mikä sinä olet!
-- Olisiko minun pikemmin jätettävä kauppa tekemättä, vaikka tavara miellyttäisi ja vaikka kaupan hylkääminen tuottaisi minulle vahinkoa?
-- Hyi, sanon minä vielä kerran!! Sinä et ymmärrä mitään!
-- No -- voinhan minä tuoda puhemiehenkin, jos niin tahdot.
-- Tuoda!?
-- Niin niin!
-- Sinäpä olet varma, kun puhut jo puhemiehen tuomisesta!
-- Itsehän kysyit, ottaisinko puhemiehen, jos tulisin kosimaan.
-- Ai ai ai! Sinun kanssasi täytyy puhua varovasti!
He nauroivat molemmat.
Anna-Marjan äiti tuli tupaan.
He istuivat vielä kolmin ääneti, ja sitten Sameli läksi.
Kangaspuut paukkuivat säännöllisesti ja rauhallisesti. Sukkula lensi puoleen ja toiseen. Pirta löi kuteen toisensa jälkeen edelliseen kiinni, ja kangas kasvoi.
Anna-Marjan äiti parsi verkkoa.
Anna-Marjan isä oli Virossa.
Kissa istui lattialla Anna-Marjan äidin helmoissa.
Ikkunasta paistoi päivä lattialle ja äidin hameelle.
Kissalla oli siinä lämmin ja hyvä olla.
Anna-Marja keskeytti kutomisensa.
Hän katseli onnellisena ulos ikkunasta.
Ikkunalaudalla kukki punainen verenpisara.
Valkoiset matalat ikkunaverhot olivat syrjään lykätyt.
Ikkunan takana kukki omenapuu.
Anna-Marja työnsi ikkunan auki.
Lämmin kevättuuli henkäili sieltä sisään.
Ikkunan takana, miltei käden ulottuvilla keinui tuulessa auringon huikaisevasti valaisema valkean punertavia kukkia täynnä oleva omenapuun oksa, ja kauempana ja toinen toisiaan ylempänä ja edempänä toisia ja toisia, kaikki täynnä kukkia, joista silloin tällöin irtaantui iso terälehti, joka alkoi leijailla alas nurmelle, jossa niitä jo oli kirjavanaan.
Pihan takana oli rakennuksia. Niiden yli näkyi naapurin kukkivia omenapuita, kattoja ja savupiippuja ja niiden takana vihertävälle kimalteleva meri ja lakea, syvä taivas, jolla vaelsi idästä länteen kulkeva valkea yksinäinen pilvi.
VIII luku.
PIKI-JUOSEPIN ONNELLINEN LAIVARIKKO.
Keväällä teki Piki-Juoseppi jaalassaan vain välttämättömimmät korjaukset: Pani muutamia uusia kaaria, raappasi aluksen puhtaaksi ulkopuolelta ja tervasi. Talven kuluessa hän jo oli paikkaillut purjeet. Talvella oli hän ollut hylkeenpyynnissä, onnistunut hyvin ja hänellä oli siis runsaasti keitettyä hylkeenrasvaa, jolla voiteli purjepuut. Nekin hän ensin raappasi puhtaaksi.
Vapunpäivänä hän nosti ankkurin ja läksi ensimäiselle merimatkalle omalla aluksellaan.
Apulaisekseen palkkasi hän pari alaikäistä poikaa, joille lupasi palkaksi ruuan ja viisitoista markkaa rahaa kuussa.
Piki-Juosepin retket omalla jaalalla eivät menneet ohjelman mukaan.
Sen mukaan hänellä olisi ollut raskaita velvollisuuksia velanantajaansa Samelia kohtaan, mutta hänen puheilleen ei hän voinut mennä.
Kohtaus kylän kujalla laskiais-iltana oli ollut lyhyt, mutta sen seuraukset olivat vaikeat ja pitkäaikaiset.
Sen jälkeen ei nimittäin ollut Piki-Juoseppi puhutellut Samelia eikä Anna-Marjaa.
Piki-Juoseppi ei voinut mennä Samelin puheille.
Kun jaala alkoi olla lähtövalmiina ja meri vapautui jäistä, oli Juoseppi lykännyt menoaan Samelin luo huomisesta huomiseen.
Samoin lähtöään.
Lähtöä olikin helppo lykätä aamusta toiseen, koska koko viikon piti tyyniä.
Sen ajan vietti Juoseppi miltei joutilaana.
Kerran pari päivässä kävi Juoseppi jaalassaan, jossa kaikki oli valmiina, yksin eväätkin ja apulaisten vaatteet, merisaappaat ynnä muu.
Myös kävi hän ahkerasti kalliolla tähystelemässä tuulta.
Kun hän läksi kotoaan, läksi hän oikeastaan joka kerta mennäkseen Samelin puheille, kysymään niistä lainan ehtoina olevista purjehduksista Samelin hyväksi, mutta jalat veivätkin rantaan tai kalliolle.
Sydänalassa tuntui tyhjältä ja kipeältä, eikä koko jaala tuntunut omalta.
Hän ei saanut rauhaa missään.
Rannassa kysyivät miehet, että milloin ja mihin se Juoseppi aikoo lähteä ja hän vastasi kysymyksen ensimäiseen osaan, että "Näettehän, että on tyyni! Mihinkäs tällä pääsee!" ja toiseen osaan: "Enhän minäkään utele mihinkä muut menevät."
Eräänä iltapäivänä alkoi tuntua tuulen vilua lännestä ja meri nousi kello kahdesta alkaen pitkin iltapäivää.
Näytti tulevan länsituuli.
Piki-Juosepin sydän löi rauhattomasti.
Näytti siltä kuin Samelin luo puheille menoa ei voisi siirtää enää tuntiakaan.
Hän loikoili ja koetti miettiä, millä sanoilla Samelia puhuttelisi ja asian selvittäisi.
Ei tullut ajatuksia loikomalla.
Hän istui tunnin keinutuolissa.
Sama tulos.
Siihen kului pari tuntia.
Hän toivoi, että kun hän rutosti lähtee kävelemään Samelin taloa kohti, niin eiköhän pää selviä.
Hän teki niin, mutta minkä lähemmä hän pääsi, sen sekavammaksi kävi pää.
Hän palasi ja päätti armahtaa itseään vielä huomiseen, puhalsi sitten tänään ja huomenna mikä tuuli hyvänsä.
Jos romurautakuorman ottaa Samelilta, niin pianhan se on alukseen pantu, ennättää sen huomennakin.
Tämä armahtava päätös, ratkaisun siirto huomiseen, tuotti Juosepille vilpitöntä iloa.
Hän jopa viheltelikin lierutellessaan jollaansa vielä kerran sinä iltana jaalalle.
Laskiais-illan tapaus oli synnyttänyt Juosepissa Samelia kohtaan leppymättömän vihan ja kateuden (kateutta oikeastaan oli jo ennenkin) ja lisäksi häpeäntunteen, jota ei voinut pois puhaltaa, jos nuo toiset voisikin hillitä.
Samelin laita oli miltei sama -- se ero vain, ettei hän tuntenut mitään velvollisuuksia lähetä Juoseppia.
Hänen ei ollut pakko mennä Juoseppia muistuttamaan romuraudan kuljettamisesta. Hän mieluummin uhrasi nuo tuhat markkaansa ja niiden korot, kuin meni -- meni -- puhuttelemaan -- miestä joka oli ärjäissyt hänelle: "Pois tieltä!" ja sysännyt häntä nyrkillään sydänalaan, että henki oli mennä.
Ei!
Ei sinä ilmoisna ikinä!!
Lähettäköön Juoseppi hänelle sanan, että hän tahtoo sata markkaa kuussa hyvitystä siitä, ettei tule vastaan kujilla ja ettei tule toisen kauttakaan tarjoamaan palvelustaan jaalallaan tai muuten ja ettei tule tyrkyttämään rahaa velan maksuun ja yleensä antaa hänen, Samelin olla rauhassa, eli, ettei pyri tallaamaan hänen varpailleen.
Ja ellei sata riitä, ottakoon kaksi!
Sameli oli siis siinä onnellisessa asemassa, ettei tarvinnut tuntea velvollisuutta ja pakkoa mennä toisen luo.
Tämän ymmärsi kyllä hyvin Juoseppi, ja se harmitti, suututti ja hävetti häntä vielä enemmän.
Kokonaan eristettyjä toisistaan he eivät olleet. Heidän välilleen oli muodostunut omituinen ajatusten vaihtamismuoto.
Samelille käytiin miltei joka päivä puodissa kertomassa, mitä Juoseppi on sanonut Samelista ja Juoseppi taas tutustui Samelin lausuntoihin rantakäräjillä.
Se ei ollut rauhan hieromista vaan sodankäyntiä, sen ymmärsi etenkin Sameli, jolla oli synnynnäinen kauppiaan ja valtiomiehen äly käyttää hyväkseen tämänlaista asetta.
Tahallaan hän lennätti liikkeelle huhun toinen toistaan myrkyllisemmän.
Puotiin tuli kerran saaren paras hieroja ja kuppaaja, Eljaksen Ieva.
Hän osti hiukan sikuria, kahvia ja sokeria, ja kun sattui jäämään kahden kesken Samelin kanssa puotiin, alkoi hän jutella Samelille: