Part 5

-- No! Minkä nyt jaksat seilata! He he! Pannaan osan päälle! Mitäs sanot kolmannesta osasta?

-- Se olisi vähän liian raskas vero, kun tässä on tullut luvatuksi jo yhtä ja toista muutakin...

Markku näki kuin lasissa nuo Juosepin "muut lupaukset". "Arvasinhan minä sen heti, kun näin Samelin samassa asiassa, että isänsä poika on Sameli: pistää nokkansa joka reikään." -- Ääneen sanoi Markku:

-- Niin sitä on täytynyt jokaisen alkaa. Maksa vain ja tee työtä että silmät tulta lyövät ja älä anna perään, niin kyllä lopulta markat heltiävät! Jos kovalla rahalla maksat koko summan, niin olkoon riitaraha puoleksi, mutta velkakauppaan en minä rupea mielelläni ensinkään kenenkään muun kanssa, mutta sinulle, Piki-Juoseppi, minä annan kahdella ja puolella, jos maksat tuhat nyt heti käteen rahassa ja teet velkakirjan lopusta ja maksat kolmannen osan purjehdustulostasi minulle niin kauan kuin velka on maksamatta. Tuoss' on käsi! Päätä kauppa kuin mies ja älä itke perästä! Sameli eroittaa! No -- mitä mietit! Lyö kauppa kiinni!!

Juoseppi katsahti Sameliin.

Sameli sanoi:

-- Tee ihan kuin itse tahdot. Oma asiasi. Päätä itse. Minä en käske enkä kiellä.

Piki-Juoseppi löi kätensä Markun käteen.

-- Oli menneeksi! Pirulle tässä nyt sielunsa möi, mutta ei sille auta!

Sameli eroitti kädet ja sanoi: "Onneksi olkoon!"

Markku laittoi viinasta ja palssamista ryypyt kaupan päättäjäisiksi ja sanoi:

-- No -- lykkyä nyt vain sinulle ja "Marketalle"!

-- Sitä olisi tarvis, sanoi Juoseppi ja miehet kilistivät ja kaatoivat ryypyt menemään.

Markku pyysi Samelia velkakirjan kirjoittajaksi, mutta tapansa mukaan katsoi tämä varovaisemmaksi pysyä siitä kunniasta erossa ja esitti:

-- Täällähän taitaa olla kylässä koulumestari. Antaa sen kirjoittaa.

-- Niin onkin, sanoi Markku. Kiertokoulunopettaja onkin ihan naapurissa. Maltas, minä käsken jonkun meidän pojista sitä hakemaan. Kyllä se mies kirjoittaa, eikä se ota maksua eikä mitään -- hölmö miesparka siinä asiassa, vaikka tytöt täällä meidän kylässä kuuluvat laulavan että:

Viisas niinkuin ruusunnuppu, kaunis niinkuin koulumestar...

He he -- ne tytöt osaavat aina laulaa!

Koulumestari haettiin, ja pian hän oli velkakirjan kirjoittanut, jonka jälkeen Juoseppi vierasmiesten läsnäollessa piirsi siihen puumerkkinsä. Vierasmiehet piirsivät myös puumerkkinsä, ja velkakirja oli valmis. Markku asetti sen ja Juosepilta saamansa rahat kaappiinsa, ja sitten otettiin vielä ryypyt. Koulumestarille ja vierasmiehille annettiin ryypyt myös, ja hetkisen miehet juttelivat ilmoista ja siitä sai Piki-Juoseppi aiheen sanoa näin:

-- Vielä siitä tulee lounattuulet ja lämpöiset ilmat. Kunhan se ottaa tuulen tänne meren puolelle, lounaaseen, ja tulee iso meri ja käy ummikas, lohkoo se jäät vielä satamastakin ja vie putipuhtaaksi. Silloin minä tulen tänne ja lykkään "Marketan" mereen ja vien kotiin ja vedän omille teloille kotirantaan, jossa sitä saan kevätpuoleen ruveta korjaamaan ja putsaamaan, niin että kun sinä, Markku, ensi kesänä näet tämän jossain, niin et tunnekaan ja kysyt, että "Kenenkäs jaala tämä on, joka on näin komia ja vähän entisen meidän 'Marketan' näköinen, ja samanhan tämä näkyy olevan niminenkin?!" Jaa, jaa! Älkää epäilkökään, niin minä teen!

Vielä kerran mentiin miehissä, koulumestarikin mukana, tarkastamaan "Markettaa", jota Juoseppi nyt kiitteli kiittämästä päästyään niin, että jo alkoi vanhasta ja viekkaasta Markusta pahalta tuntua ja hän mietti: "Taisivat pojanpahalaiset minua pettää.", mutta kun hän muisti, kuinka pehmeitä kaikki nuorat ovat, kuinka harvoina ja harmaina purjeet, kuinka kulunut ankkuriketju ja että kaarissa on mätää enemmän kuin ostajat luulivat, tuli hän jälleen miltei entiselle tuulelle.

Alkoi jo hämärtää, ennenkuin Sameli ja Juoseppi pääsivät lähtemään. Useat ryypyt pitkin päivää olivat vaikuttaneet sen, että elleivät he olleetkaan sanottavasti humalassa, eivät he olleet aivan selviäkään. He olivat rikkaita, nuoria, voimakkaita ja älykkäitä kauppiaita ja merimiehiä, laivanpäämiehiä, jotka olivat eräässä köyhässä kalastajakylässä, jota kutsutaan Ruokolahdeksi, käyneet jaalanostossa ja läksivät nyt komealla orhilla ajamaan kotiinsa että kaviot vain kapsahtavat, reen partaat rusahtelevat tupien, aittojen tai saunojen nurkkiin ahtaissa kujasten käänteissä ja orhin harja vain hulmuaa ja rekiloimen liepeet liehuvat pohjatuulen puhaltaessa vastaan. Koiratkin ymmärtävät, että herroja lähtee kylästä, ja saattavat kilpaa haukkuen ja ulvoen parikymmenlukuisena laumana. "Tytöt -- katsos Sameli -- tirkistelevät ikkunoista!!" --

Hevonen juoksi rivakasti ylös kilometrin pitkää, loivaa ja mutkikasta ylämäkeä, rinnettä, joka vietti etelään ja kaakkoon ja jossa oli niittyjä -- nyt lumilakeuksia. Sitten saavuttiin metsään. Sitten tuli taas niittyjä ja sen jälkeen Vetel-järvi, sitten niittyjä ja sitten painuttiin korpeen. Jylhiä honkia kasvoi kahden puolen tietä. Tie oli niin kapea -- sehän ei paljon muuta ollut kuin karjanpolku -- että oli vaara ajaa reki puuhun, sillä täällä syvällä metsän sisällä oli pimeämpi kuin lakealla. Ajettiin hiljemmin.

Siihen asti olivat molemmat istuneet reessä vaiti. Sitten sanoi Sameli, nykäisten jälleen hevosen parempaan juoksuun:

-- Sen minä sanon sinulle, Juoseppi, että kun minä olen nyt sinua auttanut, niin minä vaadin, minä voin sinulta vaatia, että sinä pidät silmäsi auki etkä pyri tallaamaan minun varpailleni, muuttui sitten elämä miksi hyvänsä.

-- Mitäs sinä oikein tarkoitat?

-- Ymmärrä itse. Pidä silmäsi auki, sanon minä vielä kerran. Pidä silmäsi auki, ja kyllähän sitte näet milloin olet tallaamaisillasi minun varpailleni ja väistä silloin ajoissa. Jumal'auta, jos et niin tee!

-- Sinä olet humalassa. Älä huuda!

-- En minä huuda, enkä minä ole humalassa. Minä vain varoitan sinua ajoissa, ettei sinun tarvitse katua. Ymmärrätkö sinä?! Niin sinä olet tuhma kuin ryssän mahlikas, mutta sitä vartenhan minun sinua on varoitettavakin. Minun nokalleni älä yritäkään hypätä, mies! Pane se mieleesi!!

-- Sinä haastat riitaa. Kuulehan! Minä viskaan sinut reestä, niin isäntä kuin oletkin, ellet ole hiljaa!

-- Piki-Juoseppi! -- Piki-Juoseppi! -- Älä anna käsien valtaa -- älä anna käsien valtaa! Ystäviähän me sentään ollaan! Eikös niin!

Saavuttiin äkkiä Liivalahdenjärven jäälle. Punakeltainen kuu nousi sinipunaisella, tähtikirkkaalla tummalla taivaalla näkyviin itäisten vuorten takaa. Edessä oli järven lakea jää. Sen takaa kohosi Havukkavuoren metsäinen rinne, ja jylhä, huimaavan korkea Havukkavuoren nenä, huippu, jonka ohi tie metsän läpi kulki. Lännessä kuulsi vielä yhä himmenevän ja sammuvan iltaruskon loisto.

Jäällä päästettiin hevonen täyteen raviin. Pian alettiin nousta rinnettä ylöspäin, läpi synkän metsän, jossa tie pujoitteleikse ohi ja välitse aitan suuruisten kivien ja suurten kuusten, joiden oksat tapasivat milloin ylhäällä hevosen luokkaan, joka kaatoi niistä lunta alas hevosen selkään ja miesten päälle, milloin aisoihin ja rekeenkin, kun sattuivat olemaan alempana. Hevosta täytyi ajaa kävellen yhä pahenevan nousun ja epätasaisuuksien vuoksi.

-- Kuulehan, Juoseppi, sanoi Sameli ja pysäytti hevosen kokonaan.

-- No?

-- Meille tulee tästä hyvin paha kohta vastaan. Mitenkähän päästään siitä ohi.

-- Jaa tämä Havukkavuoren pykälä?

-- Niin.

-- Mikäs siitä on mennessä, kun on näin paljon lunta ja kivet ovat peitossa.

-- Ei se mitään...

-- Ja voidaanhan pahimmassa paikassa nousta reestä pois ja...

-- Mutta kun se pahin paikka on juuri siinä Ukon luolien suulla, siinä, mihin kuuluu se kultaseppien vasarain läiske ja miltä paikalta kesällä nähdään savun nousevan, kun tänne mereltä katselee -- kun Havukkavuoren Ukko leipiä paistaa -- ymmärrätkö sinä.

-- Ole joutavoimatta!

-- Ole itse!

-- Ei se ole henkeä keitään vienyt.

-- Vai ei! Etkö sinä ole kuullutkaan, miten kävi ennen sille suurelle tietäjälle -- kuului olleen minun isä-vainajani äidin sukua -- joka yritti loitsurunoillaan ja taioillaan manata aarteet itselleen Havukkavuoren Ukolta. Oli asettunut siihen vastakkaiselle vuorelle, Tervakalliolle, johon oli sytyttänyt pienen uhritulen ja sen ääressä luki lukujaan ja loihti loihtimisiaan. Luki niinikään että:

Luolehetar luonnon tyttö, Manun eukon palkkalainen, joka oot vuoren vartijana, rahapurnun paimenena,

ja sillä tavalla, ja kun ei sitte muistanutkaan koko lukua, järähti kallio, Havukkavuoren nenä suitsi savua, ja se ei enään ollutkaan mitään leivinuunin savua, ja tietäjä oli tukehtua ja kiitti onneaan, kun pääsi vähissä hengin ja juosten alas rantaan Liivalahteen omalle haapiolleen, jolla alkoi soutaa kotiin päin. Kaiken aikaa oli Havukkavuoren Ukko syytänyt savua hänen päällensä, että oli eksyä selvälle meren selälle, kun ei ollut kompassiakaan mukana -- ja lieneekö noita ollut silloin vielä kompasseja olemassakaan. -- Soutamalla niin likellä rantaa, että airot kolkki kaiken aikaa rantakallioihin, osasi hän tulla kotiin. Vasta lähellä kylää pääsi siitä savupilvestä kirkkaaseen ilmaan ja sai jälleen hengähtää. Kun sitte tuli kotiin, oli siellä ryskänyt ja reistaillut koko ajan joku näkymätön ja vienyt kaikki kullat ja hopeat -- yksin tietäjän vaimon sormista kultasormukset ja korvista kultaiset korvarenkaat oli siepponut ja niin oli tietäjä entistäänkin tullut köyhemmäksi eikä uskaltanut enää toista kertaa yrittää Ukon aarteita etsimään. Isä-vainaja toi aina jouluaattoiltoina Ukolle siankinkun ja juhannusaattona maitoa uhriksi ja ohikulkiessaan aina vuoli tähän hopeaa ja sanoi:

Pysy siellä, kun pysytän! Ole siellä, kun oletan!

ja pysyi Ukon kanssa loppuun asti hyvänä miehenä. -- So, Polle! Seisopas vähän!

Sameli pysäytti hevosen kokonaan.

Pahimpaan paikkaan oli enää tuskin viittäkymmentä syltä. Ohi suurten, oksaisten kuusten tyvien ja suurien kivien näkyi se kirkkaassa kuun paisteessa.

Kuului kultavasarain läiske.

-- Sattuuko sinulla olemaan yhtään hopearahaa mukanasi?, kysyi Sameli.

-- Eikä ole, ja pakanaako sinä sillä tekisit?

-- Eikö sinulla ole yhtään hopearahaa?!

-- No ei kun ei. Päästäneen tästä nyt ilman tulliakin!

Kuu pistäytyi välillä pohjatuulen ajamaan pilveen ja valaisi taas sen perästä sitäkin kirkkaammin.

Kammottavina seisoivat tummat kuuset ja aavemaisina lepäsivät niiden varjot lumella, ja vielä kammottavampana kohosi puiden takaa louhikko ja Havukkavuoren jyrkkä rinne ja huippu.

-- No, koetetaan, sanoi Sameli ja ajoi hevosen jälleen kävelemään. -- Ei tästä ilkeä takaisinkaan ajaa, eikä kiertää voi.

Äänettöminä alkoivat miehet jatkaa matkaansa.

Sameli tuskin uskalsi hengittää, kun olivat pahimmalla kohdalla, missä päivän aikana näkyvät vuoren sisään johtavien luolien kymmenet isommat ja pienemmät suut, joista ei tiedä kukaan, mikä niistä on oikea ja mikä valereikä, sillä kukaan ei ole uskaltanut niitä tutkia ja uuria, ja joista tie aukenee vuoren sisällä oleviin aarrekammioihin.

Piki-Juoseppia oli peloittanut koko ajan pahemmin kuin Samelia, vaikka hän sanoin koetti esiintyä rohkeana.

-- Soo Polle, kävelepäs rivakammin!, sai Sameli hevoselleen juuri kuiskatuksi, kun hän tunsi, että joku vetää hänen altaan hevoslointa ja heinäkulia.

Se raastoi voimiensa perästä.

Sen huomasi Piki-Juoseppikin, ja taakseen katsomatta ja vaistomaisesti, kuten vaarassa aina, hän mitään ennättämättä harkita tai ajatella, sillä hänen ajatuksensa olivat kauhun vallassa, sieppasi reen keulapuolelta hevosruoskan ja löi sillä hevosta voimiensa takaa kerran, löi toisen, kolmannen ja neljännen ja viidennen että siima vinkui ja hevosen lautaset läiskyivät. Samaa teki Sameli oikealla puolella anteli ohjaksen perillä hevosta kupeisiin minkä jaksoi. Miehet olivat nousseet tätä varten polvilleen rekeen. Hevonen laukkasi, se miltei lensi ylös rinnettä ja reki heittelehti kuin jolla aallokossa. Töin tuskin pysyi reki pystyssä ja miehet reessä ja puiden oksat raapivat heidän kasvojaan.

Lopulta olivat he jälleen tasaisella maalla, eräällä suolla, joka on ylhäällä vuoristossa, Ylitiensuolla.

Hevonen juoksi tasaista ravia.

Näytti, kuin joku jalkamies tulisi vastaan.

Sameli pysäytti hevosen.

Mies näytti pysähtyneen.

Hevonen huohotti ja puhalsi höyryä sieraimistaan, kuin hopeapilvi se leijaili kuun kirkkaassa valossa.

Miehet istuivat tyhjän rekensä partailla ja katselivat, että mikäs mies sieltä oikein tulee.

Mies käveli jälleen ja sanoi kohdalle päästyään: "Hyvää iltaa", johon Sameli ja Juoseppi vastasivat.

Mies oli Jyrin Tuomas.

Tunsivathan he nyt jo miehen, vaikka ensin pelkäsivät, että tämä olisi Havukkavuoren Ukon metkuja.

-- Mihinkäs Tuomas näin myöhään menee, kysyi Sameli varmuuden vuoksi.

-- Naapurikylään ja sieltä Lounatriviin, loistolle, kahdeksalta alkaa minulla siellä vartiovuoro, loistolla nimittäin. Kun on näin kirkas kuunpaiste, niin en välittänyt lähteä aikaisemmin.

Jyrin Tuomas palveli siihen aikaan Lounatrivissä loistonvartijana.

Hän jatkoi matkaansa.

Sameli antoi hevosensa vielä seistä ja levätä.

Suon itäsivulla kohosi tasainen mänty- ja kuusimetsä ja länsisivulla korkea Havukkavuoren seljänne.

Suolla itsessään kasvoi mataloita vaivaismäntyjä ja varpukasvullisuutta, joka oli lumen peitossa.

-- Jokos nyt uskot, sanoi Sameli Juosepille.

-- Täytyyhän minun uskoa, kun omin silmin näin.

-- Näitkö sinä sen itsensä?!

-- No vaikken ihan sitä itseään, niin näen kuitenkin, että tässä ei ole lointa eikä heinäkulia. Ne se vei kuin veikin, paholainen! Vei ihan sulin käsin ja elävien miesten alta. Ei ole turhaa se puhe siitä Haukkavuoren Ukosta!

-- Ei ole. Sen minä olen aina uskonut!

-- Mitähän tuo tuolla heinäkulilla ja loimella on tekevinään?! --

-- Älä luulekaan että se kulia ja lointa ajaa! Minua se pakana tarkoitti! Minut se olisi siepannut, koska täältä minun puoleltani kuli ja loimi ensin alkoivat kulkea. Se tietysti yritti siepata minua turkin liepeestä ja luuli sen jo saaneensa, hyvänkin saaliin, kun kouraisikin erehdyksessä kyntensä loimeen ja heinäkuliin. Pettyipäs kerran sekin, itse vanha pejuoni ja konstimestari! Pettyi kuin pettyikin, ja nyt tässä kokonaan toiset miehet nauravat partaansa. Mutta helkkarin varovainen saa tästä lähin olla tätä tietä kulkiessaan. Ei tiedä, mitä voi tapahtua, kun ei edes osaa loihtia.

Sameli veti ohjaksista.

-- Soo hevonen! Alas taas ravata!

* * * * *

Seuraava päivä oli leuto, kirkas ja auringonpaisteinen.

Puhalteli lounattuuli.

Sameli ja Piki-Juoseppi olivat taas matkalla ylitietä. Juoseppi matkalla naapurikylään hakemaan jaalaansa, kun nyt on nousumeri ja ummikas lohkonut jäitä rannoilta ja satamasta ja on siis hyvä tilaisuus ajaa jaala mereen, panna siihen purjeet päälle ja tuoda se kotiin ja vetää omille teloille kotirantaan.

Sameli oli lähtenyt kyytiin, ainakin Havukkavuoren pykälään asti, nähdäkseen ja tarkastaakseen, onko eileniltaisesta tapauksesta jäänyt lumeen mitään merkkejä, Ukon jalanjälkiä, tai ainakin kulin ja loimen jälki, kun se niitä perässään luolaan raahasi ja -- tärkein seikka kaikesta -- mistä luolan suusta se on mennyt sisään.

Suuri oli molempien miesten ällistys, kun he paikalle saavuttuaan näkivät sekä loimen että kulin riippuvan aivan tien vieressä olevan kuusen oksassa.

Siinä oli kasvanut useissa kuusissa oksia, jotka olivat salvanneet tien, ja joku oli niitä kirveellä rapsinut poikki, raivannut niitä pois tieltä. Kuusten runkoihin, tien puolelle, oli näin jäänyt pitempiä ja lyhempiä teräväpäisiä oksantynkiä, niinkuin esimerkiksi tuokin, jossa riippui kuli ja loimi. Se oksa oli reen partaan korkuisella ja se kuusi aivan tiessä kiinni. Siinä oksassa oli kiinni kuli ja loimi.

-- No tähänhän ne ovat tarttuneet!, huudahti Juoseppi.

-- Älä sano vielä mitään, virkkoi Sameli. -- Ajattele ensin mitä sanot! Olisihan me toki nähty ne, ja tuo kuusi ja huomattu, jos kuli ja loimi olisivat siihen tarttuneet. Älä luule, että asia niin yksinkertainen on! Ei ensinkään! Se oli vain niin viekas ukko, että kun se huomasi pettyneensä, ja siepanneensa väärästä liepeestä ja saaneensa toista kuin pyysi, tahtoo se johtaa meidät harhaan ja ripusti tavarat -- kun huomasi ne arvottomiksi -- tähän oksaan, meille silmän lumeiksi ja oman erehdyksensä peittämiseksi. Viisas olet olevinasi, mutta kyllä elkeesi älytään!

Sellainen oli Samelin ensimäinen omakohtainen kokemus Havukkavuoren Ukosta!

VI luku.

LASKIAINEN KIRKKOTARHASSA.

Talvi oli kulunut laskiaiseen.

Samelin elämään oli tullut kokonainen uusi maailma tänä talvena.

Se maailma piti hallussaan hänen ajatuksiaan aina.

Kun hän heräsi aamulla, oli se maailma hänen edessään: Anna-Marja hymyilevine kasvoineen.

Se seurasi häntä pitkin päivää kauppoja tehdessä, jutellessa ihmisten kanssa ja illalla rahoja lukiessa -- venäläisissä paperirahoissa hän tarkasti erästä rouvan kuvaa nähdäkseen, olisiko siinä Anna-Marjan näköä: Ei ollut. Anna-Marja ei ole noin lihava ja noin vanha, eikä Anna-Marjalla ole noin monta leukaa, eikä hänen katseensa ole noin röyhkeä ja lihallinen -- se sana ei Samelia miellyttänyt, mutta parempaa ei löytynyt -- eikä Anna-Marjasta vanhetessaankaan tulle tuon näköistä leveää rouvasihmistä.

Rahoja laskiessaan ajatteli Sameli: "Jos olisi minun vallassani, toisin puotiin kerääntyneet rahat joka ilta sinulle, Anna-Marja, ja sanoisin: Nämä ovat sinun!" --

Kun puoti tyhjeni hetkiseksi ostajista ja apulainen oli mennyt hakemaan jauhosäkkiä, tupakkakulia, tai muuta alhaalta ranta-aitoista, jäi Sameli yksin puotiinsa tuijottamaan ulos ikkunasta merelle ja ajatteli Anna-Marjaa ja ihmetteli usein, miksi hän vasta viime syksynä löysi Anna-Marjan, jonka hän on nähnyt lapsesta asti.

Hän koetti etsiä muistinsa jo miltei sammuneista komeroista löytääkseen edes yhden tapauksen, jolloin -- jo muka vuosia sitte, jo rippikoulussa -- olisi huomannut Anna-Marjan ja sanonut hänelle hyvän sanan ja auttanut häntä ja ollut hänelle hyvä ja jolloin Anna-Marja olisi hymyillyt hänelle samalla tavalla kuin viime syksynä tansseissa Esalla, kun hän, Sameli, Jumala ties mistä onnenpotkauksesta, joutui viemään Anna-Marjaa tanssimaan hampuria. Sameli olisi toivonut, että sellaisia tapauksia olisi löytynyt paljon, loppumattomasti, että he ensi kerran taas kohdatessaan olisivat voineet toinen toisilleen niistä kertoa.

Ei ainoaakaan löytynyt!

Sameli koetti usein tekaista sellaisen jutun, jutun jossa ulkopiirteet olisivat totta ja johon hän, Sameli, puhaltaisi hengen.

-- -- Esimerkiksi -- -- keväällä monta vuotta sitte -- -- verkkorannalla -- -- hailinkutuaikana maan takana, länsirannalla Simonapajalla, nuotiolla, valoisan keskiyön aikaan, aamuapajan vetoa odotellessa, -- -- toiset pojat pilkkasivat sinua ja minä puolustin sinua ja sinä otit minua kädestä ja katsoit minua silmiin -- -- muistatko --. Minä olen sen aina muistanut ja olen pitänyt sinua aina mielessäni, enkä nyt vasta...

Sameli oli pitkin syksyä ja alkutalvea ja joulukisojen aikana ja niiden jälkeen aina tähän asti etsinyt tilaisuutta päästä Anna-Marjan kanssa kahdenkesken ja haastaa hänelle sillä tavalla ja vielä kysyä Anna-Marjalta, "ajatteleeko hänkin samalla tavalla minusta, eikä voi minua mielestään pois ajaa -- eikä tahdokaan sitä tehdä." --

Sameli tahtoi päästä varmuuteen.

Viis siitä jos hänen omaisuutensa karttuu ja hänellä on varmuus siitä mitä syö ja juo ja millä itsensä vaatettaa, kun hänellä ei ole varmuutta, mitä Anna-Marja ajattelee ja ketä ajattelee -- niin, niin -- ketä ajattelee.

Hän katui tuhmuuttaan, ettei puhunut suutaan puhtaaksi silloin kun Anna-Marjan kanssa kahden joutui.

Joulunaikoina hän saattoi Anna-Marjaa kotiin kaksikin kertaa, eikä kummallakaan kerralla puhunut sanaakaan.

Tänään on laskiainen ja Esalla on laskiaistanssit.

Tänä iltana pitää kaiken tulla selväksi.

Näin ei saa jatkua!

Vuoden päästä on luultavasti kaikki jo ohi.

Jospa nyt jo tietäisin, mitä tiedän vasta vuoden päästä!!

Viime laskiaisena en tietänyt mitään siitä, mitä nyt tiedän.

Viime laskiaisena ja kaikkina aikoina ennen viime syksyä, oli minulle yhdentekevää, kenen kanssa Anna-Marja tanssii, kenen kanssa hän juttelee, kenelle hymyilee ja kuka häntä kotiin saattaa -- vaikka se olisi sitte itse Piki-Juoseppi!

Niin, niin!

Piki-Juoseppi saisi pysyä loitolla Anna-Marjasta.

Hän saisi ruvetakin kulkemaan toisen kylän tansseissa ja kisoissa!

Parasta olisi, että hän purjehtisi meren pohjaan heti ensi matkallaan jaalalla, jonka hänelle ostin.

Sitävarten sen hänelle ostinkin!

Tänä iltana, se olkoon sanottu, minä kiellän Anna-Marjaa sanomasta sanaakaan enää Piki-Juosepille, hymyilemästä hänelle samalla tavalla kuin minulle, tanssimasta hänen kanssaan, vielä vähemmin suostumasta hänen saatettavakseen.

Tänä iltana minä käsken Anna-Marjan sanomaan Piki-Juosepille, mokomallekin naisten viettelijälle, että: "En tule sinun kanssasi! Sameli saattaa minut kotiin!"

Niin, siitä sait! -- Mokomakin Piki-Juoseppi!

Ja Piki-Juosepille minä sanon myös selvät sanat!

Sille en sano muuta kuin: "Jumal'aut! Älä pyri varpailleni!!" -- Ymmärtäköön siitä itse lopun!

* * * * *

Sameli katsoi niin tiukasti että ikkuna oli puhjeta ja siruset lentää kauas meren jäälle, ja hänen oikea kätensä kouraisi monta arkkia ruskeaa käärepaperia, joka ratisten rutistui yhdeksi palleroksi hänen nyrkkinsä sisään.

* * * * *

Siitä on sinun, Piki-Juoseppi, ymmärrettävä, että pysy loitolla!

Syytä itseäsi, ellet siitä ymmärrä mikä sinua odottaa!

Että sinua odottaa kuolema suolaiseen meriveteen, että sinusta tulee kilkkien ruokaa, jos kerrankaan, jos kerrankaan astut varpailleni, jos kerrankaan Anna-Marja hymyilee sinulle samalla tavalla kuin minulle!

Ymmärrä ja pidä varasi!

Minä ostin sinulle veijarille vanhan jaalahaiskan. Vielä minä annan sinulle romurautaakin jaalan täyden toisensa perästä ja vaanin merellä sumussa, milloin voin karata kimppuusi.

Näin se käy:

Jumala lähettää sumua meren päällyksen täyteen ja sinulle vastatuulen.

Sumu on niin sakea, ettet sinä näe edes jaalasi keulapurjeita.

Silloin minä olen "Anna-Marjoineni" saapuvilla.

Muista se, ettet sinä yksin seilaa, vaikk'ei sumutorvesi ääneen kukaan vastaakaan.

Muista se, että minä itse tähystelen silloin laivani keulamaston huipussa, siellä ylhäällä, missä sumua ei ole ja näen missä sinun jaalasi kaksi mustaa mastonnokkaa piirtelee sumun ylempiä harsoja.

Sieltä ylhäältä, ymmärrätkö, minä annan ohjeita perämiehelleni ja annan "Anna-Marjani" syöksyä täysin purjein sinun mastojesi väliin.

Kuuletko, miten ryskää ja rutisee, suhisee ja kohisee ja tunnetko vauhtia, jolla putoat jaaloinesi pohjaan ja kenties pullahdat vielä kerran veden pinnalle, etkä näe enää mitään ja haukot vettä suuhusi ja vedät sieraimiisi ja painut vihoviimeisen kertasi!

Tiedä ettei minun tarvitse edes odottaa syksyä!

Kevät on matalain ja sakeain sumujen aika!

Niin!

Tänä iltana en sano sinulle kuin pari kolme kovaa sanaa ja ymmärrä loput itse!!

Jumal'aut! Älä pyri varpailleni, jos henkesi on kallis!

* * * * *

Samassa tuli apulainen sisään. Reestä he nostivat yhdessä säkit ja kulin puotiin ja sen päätyttyä sanoi Sameli apulaiselleen:

-- Kuules, Riko?

-- No?

-- Eik' se olisi mukavaa, jos ihminen tietäisi, mitä tuleva vuosi tuo mukanaan?

-- Miks'ei olisi! Olishan se!

-- Tietäisi, mitenkä asiat ovat ensi laskiaisena.

-- Saahan sen tietää.

-- Saako!?

-- Miksikäs ei? Elää vain rauhassa vuoden kaikki päivät ja niin on taas laskiainen ja sittepähän tietää, mitä se on. Eikö vain liene niinkuin tämäkin laskiainen: Myydään tavaraa ja kootaan rahaa. Lunta on, ja pakkasta tai lämmintä, lumituiskua tai poutaa, tyyntä tai tuulta. Tietäähän tämän nyt. Jos taas sitä ennen kuollaan, niin ei tiedetä, eikä ole sitte tarvis tietääkään. No?

-- Sinä olet lysti poika!

-- Tiedän minä muutakin.

-- No?

-- Monet ovat ensi vuonna naimisissa, jotka nyt eivät ole. Monta vainajana, joka nyt parsii tai kutoo verkkoa, sahaa tai halkoo puita, kulkee jäällä hylkeenpyynnissä ja niin edespäin. Moni uusi ihminen on syntynyt, jota nyt ei ole. Monella rahaa enemmän kuin nyt. Kaikki viisaampia kuin nyt...