Part 4

"Sepän Jaanille kolme nelikkoa rukiita velkaa. Vita-Martille puolikko ohria velkaa."

Esa oli nimittäin kuollut suuressa puutteessa ja köyhyydessä. Ennättikö hän virolaisille maksaa nuo viimeiset velkansa, sen yksin Jumala tietää, sillä sekä velalliset että velkojat ovat molemmat jo vuosikymmeniä sitten lähteneet "pitkälle reisulle", eikä Esa-vainajan muistiinpanot asiaa liioin selvitä, sillä Esalla ei ollut tapana merkitä kuka velkansa maksoi hänelle ja kenelle hän itse velan maksoi. Silmäillessään vihkojansa hän kyllä muisti, mikä saatava tai velka on suorittamatta mikä ei.

Asiat merkittiin vihkoon siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat, velat ja saatavat sekaisin. Niinpä siinä vihossa, joka parhaillaan Esalla on edessään, hänen istuessaan pitkän pöytänsä päässä paitahihasillaan eräänä kelmeänä syyspäivänä, on merkitty:

"Vuonna 1836:

Moisan Jyrille annoin kax tynnyriä silakoita velkaa.

Reinon Hantsulle annoin nelikon silakoita velkaa ja yx pytty silakoita velkaa Eskon Mihkelille."

ja heti sen jälkeen, paksu viiva vain välillä:

"Piki-Juosepille annoin sata markkaa velkaa."

Asiansa virolaisten kanssa (ja niitä etupäässä vihot sisälsivät -- jokakeväisten ja syksyisten markkinoiden muistiinpanoja) Esa merkitsi viroksi ja suomalaisten kanssa suomeksi, aina sillä kielellä, millä asia oli puhuttukin. Esasta tuntui niin luonnollisemmalta ja vahvemmalta.

Asiat suomalaisten kanssa olivat pelkästään raha-asioita, rahasaatavia, niinkuin Piki-Juosepille lainattu summa.

Esa oli pysähtynyt tuohon Piki-Juosepin asian kohdalle ja vaipunut mietteisiinsä. Hän ei katsonut enää mihinkään kirjaimeen erikseen, ja messinkisankaiset silmälasinsakin hän oli sysännyt ylös ryppyiselle otsalleen, lähelle harmaata hiusrajaansa ja istui vasen käsi silmillä ja oikea viholla ja mietti, lieneekö tuo Piki-Juosepille lainattu raha langennut ensinkään hyvään maahan. Tuskin!

Piki-Juoseppi oli Esan kaukaisen sukulaisen poika, ja Esa ei niin paljon välittänyt siitä kykeneekö Juoseppi maksamaan lainan takaisin, kuin siitä, onko Juoseppi osannut rahat käyttää viisaasti ja niin, että hänen taloutensa siitä edistyisi, vai onko hän kaivanut leiviskänsä maahan, se on juonut sen.

Juoseppi oli heti meriltä tultuaan tullut pyytämään Esalta, jota hän sellaisissa tapauksissa nimitti enokseen, apua, päästäkseen alkuun, hankkiakseen muka tarpeita -- nuoraa, nauloja, rautoja ynnä muuta pieneen jaalaan, jota hän muka rupeaa rakentamaan ja johonka eivät muka omat merimiessäästöt riitä. Nyt oli kulunut jo lähes kymmenen vuotta ja Piki-Juoseppi näyttää olevan yhtä etäällä jaalanteosta kuin ennenkin. Esa oli viikko, pari takaperin käynyt Juoseppia siitä ahdistelemassa -- ei velkomassa rahojaan takaisin, vaan vaatimassa selvää siitä jaalahommasta. Juoseppi oli ladellut pitkän sarjan suunnitelmiaan ja näyttänyt kuinka huono onni hänellä on kaikessa. Hän oli vakuuttanut, että kyllä siitä vielä tosi tulee, jolloinka Esa oli sanellut suorat kysymykset Piki-Juosepille: Paljonko hänellä oli säästöjä mereltä tultuaan ja paljonko niitä lainarahan kanssa yhteensä on nyt, ja kun Juoseppi oli annellut epätyydyttäviä vastauksia ja selittänyt, että ne asiat eivät kuulu syrjäisille, oli Esa sanonut: "Syrjäisille! Vai syrjäisille!! Vai olen minä syrjäinen senkin satamarkkasen suhteen, jonka sinulle hyvän hyvyyttäni lainasin! Kylläpäs olet kopea. En minä olisi kysynyt sitä enkä tätä, jos kaikki olisi mennyt niinkuin puhe oli, mutta nyt on asia toinen ja jo senkin vuoksi minä alkaisin tarvita rahani itse. Näethän ja ymmärrät, että en minäkään tyhjällä elä ja että ansiot alkavat pienetä. Luuletko sinä, että tämä on hauskaa, tämä uteleminen! Jo sainkin satoja kertoja lykätä tänne luoksesi tuloa huomisesta huomiseen ja syksystä syksyyn. Johan tuota olen sentään niinkin pitkälle päässyt usean kerran, että sain itseni liikkeelle ja tänne asti, mutta vasta yli kynnyksesi päästyäni ajattelin, että jääköön nyt vielä. Ei puhuta miehelle nyt vielä rahoista, ellei itse ota puheeksi. Jätetään vielä toiseen kertaan. -- Nyt tänään päätin, että asiaa ei enää siirretä; ja nyt se on sanottu mikä sanottu ja mikä piti sanoa. Vai syrjäisille! On alettu kuiskia kylällä, että sinulla on velkaa melkein joka kolmanteen taloon, mihin minkäkin verran. Parasta olisi, ettet puhuisi mitään syrjäisistä! Kuka lieneekin sinulle velkaa antanut, on ajatellut luultavasti niinkuin minäkin, että onhan sillä talo. Tiedätkö sinä, paljoko tämän näköisen talon katto ja seinähirret jaksavat velkaa päällään kannattaa? Sitä et sinä ole tainnut laskea! Mutta minä olen laskenut ja luulen, että se taitaa pian romahtaa ja että jos asia sanotaan niinkuin se onkin, lienet sinä itse tässä tuvassa syrjäinen, ja ellet vielä olisi, niin voit jonain päivänä siksi tulla. Pidä siis vähän pienempää suuta ja kiitä, ettei sinua enemmän hätyytetä! Vai syrjäinen! No no -- odotetaan nyt vain vielä tuleeko sinusta miestä vai ei."

Piki-Juoseppi ei ollut ainoa, jolle Esa oli lainannut. Niitä oli monta muuta. Esa oli hyvä mies, joka ei voinut olla auttamatta toista. Ilmankos hän humalapäissään kehuikin: "Kun Esasta aika jättää, niin mihin joutuvatkaan köyhät tälläkin saarella!"

Silloin tällöin Esa otti esille yhden tai useamman muistikirjoistaan silmäilläkseen niitä ja muistellakseen niiden varassa ihmisten monivaiheista elämää. Hän näki siellä velallisen kirjoissa useita niitäkin, joita pidettiin rikkaina!

Sangen usein oli myös otettava kirja esille uuden asian merkitsemistä varten. Tämä tapahtui useimmin Virosta tultua.

Esa oli leikillinen ja iloinen. Mistä lieneekään hänelle pistänyt päähän nimittää muistikirjojaan "Juudaksen epistolaksi!"

Kuka hänen tietää -- eikä syrjäisen sitä tarvitse tietääkään.

Ehkä se johtui samasta syystä, mistä Samelin isä-vainaja kirjoitutti oman muistikirjansa kanteen:

"Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman surkeudesta."

Siihen aikaan osattiin katsella liikeasioita ja "tämän maailman surkeutta" leikilliseltä kannalta!

Seuraava sukupolvi, Sameli ja Piki-Juoseppi eivät sitä osanneet!

V luku.

HAVUKKAVUOREN UKKO.

Syksy oli jo ohi.

Satama oli jäässä, mutta meri vielä vapaana.

Satamassa oli vasta ensimmäinen jää. Tavallisesti laskettiin vasta kolmannen jäävän seisovaksi.

Jaalat ja muut pienemmät alukset olivat vedetyt maalle, tervatuille teloille. Lumi peitti niiden kantta, partaita, puomeja, luukkuja, kajuutan kantta ja kaikkea.

Viimeksi oli puhaltanut itätuuli ja sen mukana oli tullut lunta. Koko saari oli ollut viikon päivät kuin jauhosalvossa. Sylen korkuisia kinoksia oli kujilla. Rakennusten itäseinät olivat valkeat niihin tarttuneesta lumesta. Samoin laivojen mastot, niidenkin itäkylkiin oli tarttunut paksu lumikuori. Lumi oli tullut kosteana ja veden sekaisena ja nyt pakkasen tultua jäätynyt lujasti kiinni.

"Anna-Marja" yksin makasi satamassa, kiinni jäätyneenä.

Heti sataman suulta alkoi sula meri.

Lumen peittämän maan rinnalla ja lyijynharmaan matalan taivaan alla näytti meri synkältä, harmaan vihertävältä, miltei mustalta.

Meren aaltoilu oli vielä korkea, ja jäätyvät tyrskyt muodostivat saaren itärannoille korkeita ja sokkeloisia jäävuoria.

Kun molemmat kylät ovat saaren itärannalla, tapahtui kaikki liike kylien välillä maisin -- koska niissä oloissa vesitse liikkuminen oli vaikeaa ja mahdotontakin -- yli vuorien johtavaa niin kutsuttua ylitietä pitkin. Korkeimmillaan kulki tämä tie ohi Havukkavuoren nokan, noin sata metriä korkealla. Se sivuutti siinä kohdalla eräät suuret ja salaperäiset luolat ja louhikot, joita ei kukaan ihminen hamaan tähän päivään asti ole kyennyt eikä uskaltanut lähemmin tutkia. Niissä asui ja asuu vieläkin Havukkavuoren Ukko väkineen. Sateisina syysiltoina, jolloin niitäkään ei huvita liikkua ulkosalla, kuullaan luolista tielle asti, ja vieläkin kauemmaksi, omituista läiskettä ja lotinaa, joka muistuttaa kultaseppien työhuoneesta kuuluvaa kultavasarain pehmeäsointuisia iskuja, ja sitähän se onkin. Tuhansin vasaroin siellä Ukko apulaisineen takoo kultaa.

Mikä lätinä ja loiskina!!

Ukon kultapaja tuntuu olevan etäällä vuoren sisällä.

Tarinain mukaan siellä on paljon rikkauksia: kultaa ja kultarahoja kaikkien aikojen tuhansista laivarikoista.

Usein unelmoivat saarelaiset, että kuivuisipa meri tunniksikaan saaren ympäriltä, niin kelpaisi kulkea laivanraadolta laivanraadolle kultaa kokoamassa!

Turha toivo!

Unelma toivoton, joka toteutuessaan ei tuottaisi ihmisille kultaropoakaan, sillä ovatko ne kullat enää siellä meren pohjassa!

Heti laivan upottua tai tuhouduttua, jo samana myrsky-yönä lähtee Ukko apulaisineen sumun, lumipyryn tai sateen ja yön turvissa vaeltamaan turmapaikalle. Marssivat juhlallisesti kuin kuninkaat ja hyrisevät lauluaan, jonka jos ihminen kuulee on kuoleman oma. Kävelevät kuivalla maalla ja meren pohjassa yhtä helposti. Hengittävät ilmaa ja vettä yhtä virkeinä! Meren pohjalimassa ja hatuissa ja savessa eivät heidän jalkansa lipeä, sillä heille on yhdentekevää kävelevätkö auringonpaisteista rantahietikkoa, kallion rinteitä ja jyrkänteitä, soita, pohjattomia mutalampien liejuja, kanervakankaita, vedenpintaa tyynellä merellä tai myrskyn kuohuja ja ärjyaaltoja vai pelkkää ilmaa myöten ja onko pimeä yö vai kirkas päivä. Kaikki heille on yhdentekevää. Ei ainoakaan laiva uppoa heidän tietämättään. He ovat heti siellä, missä laiva pohjaan painuu tai särkyy ja murenee kappaleiksi rantakallioihin, ja ottavat kaiken kullan ja hopean. Muu ei heille kelpaa! He kääntävät nurin joka ainoan rahakukkaron ja taskun laivassa, kuului se sitten laivan päämiehelle tai kokille, tai kenelle hyvänsä siltä väliltä.

Mitkä aarteet ovatkaan näin kokoontuneet Havukkavuoren Ukon aarrekammioihin, vuoren sisimpiin onkaloihin, joihin ei ole kyennyt yksikään elävä ihminen tunkeutumaan, silmin näkemään, vaikka korvin saakin sitä, nimittäin takomisen läiskettä ja kulta- ja hopearahain lukemisesta syntyvää helinää kuunnella.

Yön pimeydessä ei kukaan uskalla kulkea ohi Havukkavuoren nokan, varsinkaan yksin.

Niin, yksin ei ensinkään.

Ukko tekee nimittäin usein ilkeitä kepposia ohikulkevalle yksinäiselle ihmiselle -- toisinaan toisen kanssa kulkevallekin, niinkuin esimerkiksi Piki-Juosepille ja Samelille mainittuina jouluviikkoina heidän palatessaan naapurikylästä, jossa olivat käyneet tekemässä sen Piki-Juosepin jaalan oston.

Vanha joulu oli ohi, tapaninpäivineen ja muineen.

Oli joulujen väliin sattunut sunnuntai.

Jo aamulla oli Piki-Juoseppi tullut puhumaan siitä Samelin lupaamasta jaalarahasta, josta oli puhuttu silloin tanssi-iltana syksyllä.

Piki-Juoseppi toivoi, ettei Samelin silloinen puhe olisi ollut leikkiä ja että Sameli nyt antaisi lupaamansa rahat.

-- Ei se leikkiä ollutkaan, kunhan sinä puolestasi vain täytät ehdot, jotka rahain saantiin sisältyivät.

Sameli antoi rahat Juosepille, ilman velkakirjaa, sillä he luottivat toisiinsa.

-- Se on selvä se! Siitä on miehen sana takuussa!

-- Mutta minulla olisi vielä eräitä lisäehtoja...

-- No annahan kuulua.

-- Minun on itseni saatava olla mukana sitä jaalaa ostettaessa.

-- Tee kuinka tahdot. Tuo ei ole ehto eikä mikään. Päinvastoin minusta on hyvä, että tulet. Myyjällä on kuitenkin siellä varmasti kolme miestä, ja olisi yksin vähän turvatonta, varsinkin jaalan tarkastelu ja hinnan määrääminen. Kyllä se koettaa veivittää minulta niin suuren hinnan kuin ikinä osaa. Hyvä on, että tulet mukaan. Meinasin jo sinua niinkuin pyytääkin, kun sinä olet kauppias ja rohkeampi ostettavaa haukkumaan ja hintaa polkemaan kuin minä, mutta en kehdannut. Hyvä on. Milloin sinä joutaisit.

-- Vaikka heti.

-- Sitä parempi. Minäkin olen valmis.

-- Mennään hevosella, kyllä kai nyt jo niin paljo lunta on että voi ajaa.

-- Onhan tätä nyt lunta tänä talvena! Vaikk'ei muuta mitään olisikaan, niin onhan lunta. Lunta on -- älä pelkää, että reen jalas missään kiveen kirahtaa.

-- No ei muualla kuin jos Havukkavuoren nenän alla...

-- Ajetaan hiljemmin siinä.

Samelilla oli hyvä hevonen.

Kesällä sillä ei ollut sanottavasti työtä. Talvella sitä enemmän, sillä Sameli harjoitti Virosta viinan ajoa niinkuin muutkin. Se oli tuottavaa!

Pian oli hevonen valjaissa ja miehet istumassa reessä heinäkulilla, jonka yli oli levitetty musta, punanukkainen loimi. Miehillä oli edessään kuuden kilometrin taival, josta suurin osa oli jyrkkiä ylä- ja alamäkiä yli vuorien. Täyteen juoksuun voi hevosen laskea vain parin järven jäällä, joita oli puolimatkan tienoilla saaren sisäosissa.

Juhlallista oli ajaa läpi lumisten metsien ja yli korkeiden vuorien.

Kului lähes tunti, ennenkuin oltiin naapurikylässä, Eerolan Markun pihalla, sillä suurin osa matkasta oli ajettava käyden ja varovasti, varsinkin tuo monessa suhteessa vaarallinen ja päivälläkin kammottava Havukkavuoren nokan alus.

Hevonen köytettiin tallin seinässä olevaan renkaaseen, heitettiin loimi selkään ja heiniä eteen ja käytiin sisään Markun opastellessa ja parin peräti äreän turrikarvaisen hyljekoiran haukkuessa, jopa näykkiessä vieraiden kantapäitä.

Markku potkaisi koiriaan ja ärjäisi niille: "Huuti, tuhmat! Ootteko hiljaa!" ja vieraille ystävällisesti: "Käykää sisään, käykää sisään!" ja sisään päästyä: "Heittäkää turkit naulaan", ja sen perästä: "Käykää peremmälle miehet, tänne näin pöydän luo istumaan ja juttelemaan!" ja sitten emännälleen: "Mamma hoi! Laitas vieraille kuumaa, että lämpiävät!" ja vieraille, näiden istuuduttua:

-- Mitäs sitä nyt kuuluu sinne kirkonkylään, saaren pääkaupunkiin -- he he! Oikeinhan tämä itse saaren kuningas, tämä Sameli on lähtenyt jaloittelemaan orittaan! Mitäs sitä nyt kuuluu? Terveenä ollaan?

-- Terveenä, terveenä. Mitäpä tässä muuta kuuluu kuin että loppui tuo lumen tulo viimeinkin.

-- Loppuihan se! Mutta kyllä sitä osasi tulla lunta täksi jouluksi!

-- Paljon sitä tuli! Ei ole tiensivuun ajamista. Taitaa jäädä metsätyöt tekemättä tänä talvena, jos tätä jatkuu, etenkin niiltä, joilla ei ole hevosta, vaan täytyy vetää puut kotiin metsästä kelkalla.

-- Liikaa on lunta, liikaa, puuttui puheeseen Juoseppi. Kyllä se tänä talvena sen tekee meille hevosettomille mitä sanoit: jättää puut metsään.

-- Liikaa lunta -- he he, sanoi Markku. Vai on liikaa lunta, he he! Minä olen tässä katsellut jo liki kuuttakymmentä sellaista talvea, mitkä muistan, mutta en ole nähnyt vielä sitä talvea, mitä ei olisi moitittu lumentulon suhteen. Milloin lunta liian paljon, milloin liian vähän! He he! Ei sitä ole parahiksi milloinkaan! En kertaakaan ole kuullut kenenkään sanovan: Vot! Nyt on hyvä talvi! Lunta ihan parahiksi, ei tuumaakaan liikaa eikä liian vähän. Sellaista se on -- he he! Vanha Moos-Ville-vainaja -- kadonnut jo minun nuoruudessani -- sanoi aina, että "Jumala se kaikkein tuhmin maailmassa on: Antaa kesällä tuulta milloin liikaa ja milloin liian vähän eikä koskaan sellaista tuulta, joka olisi jokaisen myötätuuli ja talvella lunta milloin liikaa ja milloin liian vähän, mutta ei parhaiksi koskaan!" -- Se oli viisas mies se Moos-Ville-vainaja! Kyllä se osasi sanoa! No -- mitä minun pitikään sanoa -- poltattehan te tupakkaa?

-- Poltetaan, poltetaan ja pidetään suussa ja miten vain, vastasivat Sameli ja Juoseppi.

-- No se on hyvä se!

Markku toi tupakkalaatikkonsa ja piippuja.

-- Meillä on piiput!

-- Sitä parempi -- he he. Poikamiehinä sitä ollaan vielä pysytty?

-- Poikamiehinä, poikamiehinä.

-- Ja merille ei ole tehnyt enää mieli tällä Juosepilla, Piki-Juosepiksihan ne taitaa sinua kutsua -- he he! -- ja kutsun minäkin, jos et pahaa tykkää. Taidat ruveta akottumaan, koska et enää yritä merille?

-- Sano, sano miksi hyvänsä! Akkahommista ei ole tietoa, eikä kannattaisi puhua tyttärettömässä talossa, mutta merelle kyllä on mieli, vaikk'ei tällä kertaa ulkovesille eikä toisen laivaan. Jaalan kosintareisuhan tämä olisi ja tämä Sameli tuli puhemieheksi, ja sillä olisi kihlat mukanaan, jos niinkuin sinulla se jaala enää on myytävänä.

-- Ka, miks'ei olisi! Sinua varten olen säästänyt, kun kerran tulin sinulle luvanneeksi. On sillä kosijoita kulkenut sekä puhemiesten kanssa että ilman -- he he -- mutta minä olen aina sanonut, että "vasta sitten ruvetaan juttelemaan toisten kanssa, jos Piki-Juoseppi perii sanansa". -- Teloillahan se on jaala rannassa, mihin ennen joulua vedettiin. Mihinkäs se sieltä on mennyt! Ja saahan sitä käydä nyt päivänvalossa katsomassa. Tämä joulunaikuinen päivä onkin niin lyhyt. Mennään katsomaan. Mennään katsomaan jaalaa sillä aikaa, kun mamma keittää kahvia.

Rantaan ei pitkältä ollutkaan. Markun piha liittyi välittömästi omaan valkamaan. Jaala oli vedetty melkein ikkunan alle. Sen keulapuomi oli vain muutaman sylen päässä ikkunasta. Kahden puolen valkamaa ja osaksi pihassa oli verkkovapeita. Ranta-aitta, sarain, vaatehuone ja muut aitat olivat kaikki miltei samassa rykelmässä asuinrakennuksen ja valkaman kanssa. Markun talo olikin rannimmainen talo koko kylässä.

Jaalan tarkastukseen läksi myös pari Markun täysikäistä poikaa.

Sameli ja Juoseppi olivat varustettuina puukolla ja vasaralla. Pisteltiin ja koputeltiin kaikki epäilyttävät paikat, etenkin sisällä ruomassa ja kajuutan lattian alla. Muutamissa kaarissa, kahdessa kaaressa keulassa ja perällä, upposi puukko mätään puuhun ja neljässä kaaressa ilmoittivat vasaran ontot iskut olevan mätää kaaren sisällä, laitaa vasten ja samoin sisusmätää perämastossa kannen rajassa ja vantinsilmissä ja keskipaikoilla keulapuuta.

Tarkastuksen jälkeen johdatti Markku vieraansa kamariinsa, jossa istutti heidät pöytänsä ääreen ja tarjosi ryypyt.

Ryypyistä oli seurauksena se, että Piki-Juoseppi lausui tuomionsa aluksen suhteen paljon lievemmässä muodossa kuin miksi hän sen valmiiksi mietti jo tarkastuksen aikana. Hän sanoi vain:

-- Siinä on tavallisen paljo mätää!

-- Se ei meinaa mitään! huudahti Markku, täyttäen ryyppylasit uudestaan viinalla ja Riian palssamilla. Joku mätä kaari siellä ja täällä, ei meinaa mitään. Tehdäänhän niitä kokonaan uusia aluksia, mitäs tämä nyt sitte on, jos muutaman kaaren paikkaa! He he! Ottakaapas toisellekin jalalle, ettette onnu -- puoleen ja toiseen -- vaan kävelette miesten tavalla. -- Pahinta on -- sanon sen suoraan ja peittelemättä niinkuin meillä tässä talossa ruukataan tehdä -- että mätää on hiukan mastossakin. Minä en tahdo koreilla asiaa ja kiittää jaalassa sitä, mikä ei ole kiitoksen väärtti, mutta en minä anna moittiakaan sitä, missä ei moitittavaa ole. -- No niin -- kippis vaan ja terveeksi -- Mastossa on mätää, ja se on paha asia. Hyvin paha, mutta juuri siitä syystä, että siinä on mätää, minä myynkin sen niin halvalla, kahdella ja puolella tuhannella, kaikkineen, jollakin tulee mukaan, ihan uusi jolla! Jos ei mastossa olisi mätää ja joka kaari olisi kova ja jos purjeet olisivat uudet ja köydet myös, ei jaala lähtisikään sillä hinnalla. Jaala maksaa sen sellaisena kuin se nyt on -- ei sen hyvempänä, eikä sen parempana. Teillä on silmät päässänne yhtä suuret kuin minullakin ja itsehän tarkastitte joka paikan. Minä en käske enkä kiellä. Minä en kehoita enkä varoita! Niinkuin jo rannassa sanoin, ei minulla ole mitään pakkoa jaalan myyntiin. Kun viimeksi olin Pietarissa, ihantelivat ryssät tätä jaalaa ja tarjosivat huimia hintoja, mutta minä sanoin, että ennen oman saaren miehelle tuhannella kuin ryssälle viidellä! (Erikseen Samelille.) Tämä Juoseppi kun nimittäin jo tässä kerran kesällä kosiskeli tätä jaalaa, mutta valitti rahan puutetta, muuten olisikin jo silloin kaupat syntyneet.

-- Liikaa minustakin kaksi ja puoli tuhatta on tästä jaalasta. Sillähän saa jo puolet uutta, ja tämä kun on jo kolmannellakymmenellä, ei vastaa enää neljättä osaa uudesta, vaikka kuinka korjaisi ja hoitaisi. Kahdessa tuhannessa minun mielestäni pitäisi olla hintaa ihan tarpeeksi asti!

Miehet tupakoivat ääneti jonkun aikaa katsellen saappaittensa kärkiin tai lattiaan. Viimein sanoi Markku:

-- Mitäpäs siitä. Ei puhuta siitä sitte sen enempää. Antaa jaalan olla niinikään. Saa se vaikka mädätä niille teloilleen sitte. Enhän minä nyt siitä viidestä sadasta köyhtyisi, vaikka sen lahjoittaisinkin, mutta olkoon vain jaala niinikään teloillaan.

Juoseppi katsoi Sameliin.

Sameli katseli saappaansa kärkeen, jota hän keinutteli polvi heitettynä toisen polven päälle.

Taas pitkähkö vaitiolo.

Ulkona tavisteli hevonen aisanperiä. "Hevosella lienee vilu", ajatteli Sameli ja sanoi Juosepille:

-- Kun kaupasta ei tainnut tulla mitään, niin jos sitte vaikka lähdettäisiin ajamaan kotiin, että ennätetään ennen pimeää.

-- He he! Vaikka kauppa jäisi tekemättä, niin ei saa kahvi jäädä juomatta, sanoi Markku nauraen. -- Missä se mamma viipyneekin. Johan nyt olisi ennättänyt kasvattaa sikurit ja kuivata ja paahtaa ja jauhaa ja keittää ja tehdä mitä hyvänsä.

Markku meni emäntää kiirehtimään.

Vai lieneekö vanhana ja viisaana ja viekkaana ja kokeneena kaupan hierojana tahallaan antanut nuorille miehille tilaisuuden keskustella kahden kesken.

Ne sitä tilaisuutta käyttivätkin ja päättivät, että pahimmassa tapauksessa sopii ukolle luvata kaksi ja puolikin tuhatta, mutta vasta keväämmällä, jos ei sitä ennen itse tule tarjoamaan jaalaansa kahdella.

Markku palasi.

-- Ne akat ovat aina niin hitaita sen kahvin kanssa -- vai tarkkuuttako se lienee -- he he -- pitää niin monet konstit tehdä, ennenkuin sen tuo pöytään. Toista se on kun miehet kajuutassa pyöräyttävät sajun. Yks kaks se höyryää miesten nokkien alla, ja kun siihen vielä tipauttaa suuruksen verran konjakkia tai viinaa, tai pirtua -- niin -- vot sulle kelpaa ryypätä! No sitä kahta ja puolta tuhattakos ne miehet surevat, kun ovat niin haikeita kuin haili verkon silmässä?! Älkää surko turhaa! Jättäkää pois mielestänne koko roska. Niin minäkin! Sanoin tuolla tuvassa meidän pojille, että "Keväällä pojat kirves käteen ja lyökää uutta kaarta 'Markettaan' sisään ja hakekaa uusi masto ja uusi keulapuomi metsästä -- onhan näitä -- niin seilataan vanhalla 'Marketalla' vielä toinen kolmaskymmenes vuosi niin että helisee!" He he -- paljo helpompi on korjata ja paikkailla vanhaa kuin tehdä uusi!!

Emäntä toi kahvit pöytään.

-- Niin isänsä näköinen on tämä Sameli!, sanoi vanha emäntä hymyillen. -- Ja minkä vanhemmaksi tulee, sen enemmän tulee isävainajansa näköiseksi. Muistanhan minä sen vainaan. Ja vanhemmalla puolella ikäänsähän se naimaankin meni -- sieltä toisesta kylästä ja perusti sen kauppapuodin ja rikastui rikastumistaan.

-- Kuulehan, mamma, sanoi Markku, kun nämä vieraat ottaisivat ihan ilmaiseksi tuon meidän "Marketan". Tarjoavat kahta tuhatta.

-- Minä antaisin kahdesta sadasta, että pääsisin jokasyksyisestä pelosta että upotat itsesi tuon vanhan lotkan kanssa! Ei unta saa silmiinsä koko ajalla, minkä jaala ei ole kotona. Viekööt minusta nähden vaikka ilmaiseksi!, päätti emäntä ja meni matkoihinsa.

-- He he -- nauroi Markku. Piikaväki se on aina piikaväki! Eivät ne ymmärrä muun kuin kahvin päälle! No juodaanpas sitte ennenkuin jäähtyy. Pankaa sokeria sekaan ja valakaa vähän rohtoa pullosta sekaan. Teillä on kylmä matka edessänne. Siellä pakastaa yhä ja tuuli vetää koilliseen ja vielä se on ennen iltaa pohjoisessa. Pakastaa ja selvittää taivasta ja tyyntyy. Rupeaa tekemään jäätä mereen...

-- Ei se pysy vielä!, sanoivat Sameli ja Juoseppi.

-- Niin, ei se pysyvää jäätä tee ennenkuin Matinpäiväksi -- jos sittekään, että hyljemies pääsee pyytöön. Pankaa sekaan, pankaa sekaan. Palssamia ja, ei se muuten miltään maista! Piikaväen juomaahan se kahvi ja kerma on! Mies juo tahvia, pirtua ja palsamia ja muuta vähän vahvempaa, mitä milloinkin saa. Harvoinpa niitäkään joka miehen nenän alla on joka päivä, mutta näin jouluna passaa köyhänkin herrastella -- he he!

-- Jos sitte haastettaisiin vielä vähän siitä "Marketastakin", sanoi Juoseppi juonnin ajalla.

-- Jaa -- haastetaan vain! Haastetaan vain minun puolestani "Marketasta"!

-- Se on nimittäin sillä tavalla sen jutun kanssa, että jos minä nyt sen kaksi ja puoli lupaisinkin, niin en minä ainakaan tällä kertaa voisi maksaa kuin tuhat. Mitäs siitä tuumaat?

-- Jaa että mitä tuumaan! Minä tuumaan mistä hyvänsä aina niin päin, miten hyvä tulee! Pannaan velkakirjalle se loppu ja vähän prosentteja tykö.

-- Paljoko sitä pitäisi?...