Part 3

-- Mikä eläin minä olen ja mikä sinä, se olisi jonkun kolmannen sanottava, eivätkä minua muistelosi ensinkään liikuta. Kukin aikanaan! Sinun isäsi oli jaalan helmarista luovuttava -- katso eteesi sinä paremmin! Minä en sinua pakota mihinkään! Kuule ja ymmärrä se. Eivätkä isä-vainajamme liene pakottaneet toisiaan tähän tai tuohon kauppaan. Minä en myös pakota sinua mihinkään -- etkä liioin voi sinä pakottaa minua. Sinä muistat yhtä vähän kuin minäkään isä-vainajaimme kauppoja, tai oikeastaan me emme niistä mitään tiedä. Sinä olit silloin lapsi ja minä myös. Molemmilla meillä oli omat leikkilaivamme, ja kun kylän muut pojat olivat meidän matruusejamme ja kuormaus- ja purkaustyöväkeämme, lienet sinä luotu herraksi yhtä hyvin kuin minä -- jos minä mikään herra olen enemmän kuin sinäkään. Se pitkä mustanvihreä kirja, joka oli edessäni pöydällä, muistaa niitä vanhoja asioita paremmin kuin me molemmat yhteensä -- joka onkin varma kuin tyhjä -- mitä isiemme silloisiin asioihin tulee. Kirja on minun katkismukseni. Siellä ovat minun huoneentauluni. Isä-vainajani kirjoitutti minulla sen kirjan etukanteen että: "Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman surkeudesta", ja paljon surkeutta sinne onkin kirjoitettu, muun muassa se, että isä-vainajani kärsi lähes kaksisataa markkaa tappiota siinä jaalahommassa sinun isä-vainajasi kanssa. Huutokaupassa ei nimittäin isä-vainajani saanut edes omiaan takaisin, mutta sinun isä-vainajasi ei siitä tullut sen köyhemmäksi, jos ei rikkaammaksikaan. Älä syytä minua ja sukuani, jos jaalan helmari ei pysynyt isä-vainajasi kourissa. Koeta sinä paremmalla onnella! Minun isä-vainajani aloitti myös velkajaalalla ja lopetti prikeillä, kuunareilla ja kauppapuodilla. Sanon vielä kerran, että tie on auki sinulla niinkuin muillakin!

-- Lieneeköhän isä-vainajasi niinkään tyhjällä aloittanut!

-- Oli hänellä ainakin muutama matala vanha hailiverkon haiska isän perintöä, ja lisäksi hyvä pää ja avonaiset silmät näkemään mitä mistäkin laivarikosta saa irti. Osti laivarikkohuutokaupoista halvalla ja möi laiskemmille kalliilla. Keräsi merestä milloin talia, milloin viinitynnyreitä, milloin öljytynnyreitä, milloin liinapaaleja, milloin mitäkin ja möi mantereella kaupungin kauppiaille. Näin hän teki jaalansa vapaaksi velasta ensi kesänä ja sitte pyöri markka toisen markan viereen ja jaala muuttui laivaksi ja laiva kutsui luokseen toisen laivan ja niin edespäin.

-- Huhuillaan isäsi alkaneen äiti-vainajasi rahoilla...

-- Se on turhaa puhetta. Ja jos niin olisi, voit sinä tehdä samalla tavalla. Ei mikään estä sinua naimasta rikasta tyttöä. Jos täältä omalta saarelta et luule saavasi tarpeeksi rikasta, niin hae mantereelta. Ja onhan tässä omalla saarellakin ainakin yksi, jolla on yhden jaalan hinta, ellei enemmän.

-- Rahoja naimaan!

-- Minä en käske enkä kiellä.

-- Täällähän ei ole ainoaakaan rikasta tyttöä.

-- Sinä olet pohjaton! Sinulla pitäisi olla heti säkillinen rahaa! Tiedäthän tuon sinä yhtä hyvin kuin minä, että Sipin Anna-Marjalla on ainakin yhden jaalan hinta. Nai hänet, niin sinun ei tarvitse lainata ja maksaa korkoja! No!? Jos pelottaa ryhtyä kauppoihin minun kanssani, niin oma asiasi. En minä tyrkytä eikä koko asia olisi johtunut mieleenikään, ellet olisi ruvennut veisaamaan tuota iäistä virttäsi herrasta! Minä sanoin jo ja sanon vielä, että jos sinä itse tahdot yrittää, niin minä autan. Ei tätä nykyä rahaa tarjota kenelle hyvänsä. On noita pyytäjiä enemmän kuin antajia. Täytyy katsoa kenelle antaa! Minä en ole vielä antanut kenellekään, ja kiitä siis sinä Jumalaa siitä, että minä pidän sinua niin suuressa arvossa, että autan sinua alkuun! Ainakin puolitusinaa miehiä on käynyt pyytämässä minulta rahaa saman jaalan ostoon, vanhoja ja nuoria, naineita ja naimattomia. Lupasivat puolet purjehdustuloistaan koroista, mutta en antanut. Lupaus ei ole vielä mitään. Sen verran tätä puhumista osaa jokainen, että voi lupailla ja lupailuilla ei ole mitään rajaa, sillä se ei maksa mitään.

-- Ja minä taas olen sitä mieltä, että lupaus on pahempi kuin velka.

-- Pahempi se on.

-- Minä en ole luvannut vielä mitään. Mietitään nyt asiaa huomiseen. Kylmä tässä tulee seisoessa. Mennään sinne minne menossa ollaan.

-- Mennään vain. Paljonhan tässä on tullut puhutuksi, mutta eihän tuota monta kertaa eläissä näin perin juurin jutellakaan.

-- Ei. Enkä minä olisi luullut, että sinustakin on tullut tuollainen -- susi -- noin nuorella iällä!

-- Susia tarvitaan, muuten lampaat kuolisivat nälkään! Sano sinä minua sudeksi tai lampaaksi! Minä olen se mikä olen, enkä muutu siitä siksi enkä täksi.

-- Eiköhän se ole paremmin niin, että lampaita tarvitaan, etteivät sudet kuolisi nälkään...

-- Oli miten oli. Minä en ole paimentanut enemmän lampaita kuin susiakaan, enkä tiedä miten päin asia on. -- Kas kas kuinka kirkas kuunpaiste. Kyllä onkin satanut koko syksyn, ettei ole saanut purjeita kuivata ja panna talvikorjuuseen. Huomenna on varmasti pouta, ja minä taidankin mennä kotiin maata. Uni tässä alkaa tulla.

-- Tule pois vain mukaan, ellet pelkää arvosi alenevan...

-- Saahan tuonne vähäksi aikaa tulla -- katsomaan. Kaikkeen sitä pitää lähteäkin -- hulluttelemaan -- täys'ikäisen miehen.

-- Täys'ikäisen -- venytteli Piki-Juoseppi, ja molemmat lähtivät kävelemään tanssitaloa kohti.

III luku.

HAMPURIA.

Kisatupa oli vanha ja iso -- ainakin neljä syltä nurkkien väliä.

Permanto oli tehty leveistä palkeista. Palkit olivat -- ja ovat vielä tänäänkin -- kaikkialta naulan jälkiä täynnä, sillä hylkeennahat pingoitettiin aina siihen aikaan keväisin nauloilla kiinni permantoon, karvapuoli alaspäin, kuivamaan. Nahkojen päällä voitiin kävellä ja kului niistä siinä viimeinenkin rasva pois. Hyvinä hyljetalvina oli koko permanto nahkojen peitossa ja välistä kamarienkin ja keittiön permannot.

Nyt oli paljas, puhtaaksi pesty, punertava honka näkyvissä. Naulojen jäljet paistoivat tummempina. Niitä oli vieri vieressä, sillä tupa oli vanha ja vuosikymmenien kuluessa oli toinenkin hylkeennahka sen permannolla kuivanut kovaksi ja suoraksi.

Talossa oli aikanaan asunut suuri ja varakas perhe. Talon autioituminen oli jo hyvässä menossa, oli vain yksinäinen vanhapoika, Esa, sen ainoana asukkaana. Hänen kuoltuaan talo jäi vuosikymmeniksi kylmilleen, mätäni ja raunioitui -- pystyssä oli enää sen läntisin osa, silloinen tanssitupa, luhistumistaan odottavana. Harmaat, pystyyn naulattujen leveiden vuorilautojen peittämät seinät vielä jotenkuten seisovat, mutta katto on niin harva, että linnut lentelevät siitä läpi. Ikkunalaudoissa näkyy vielä valkeaa maalia ja savupiipun tyngän muutamissa tiilissä kalkkia. Muu on kaikki harmaata. -- Niin -- olihan unohtua talon väririkkain osa: sen pienet ikkunaruudut, jotka ovat säilyneet ehjinä ulkonaisesti, mutta sisällisesti muuttuneet sikäli, että ovat himmenneet ja että niistä kiiltää ja hohtaa värejä kuin vesikaaresta toinen toistaan kummallisempia, vihreän, punertavan, sinertävän ja kellertävän sekoituksin.

Silloin, nimittäin kertomuksemme aikana, oli talo itse vielä täysin kunnossa, vaikka asukkaat "yksi toisensa perästä olivatkin lähteneet pitkälle matkalle", niinkuin Esa, talon yksinäinen vanhapoika, Samelin setä, entinen merimies, lähes kuusikymmenvuotias iloinen vanhus, sukulaistensa menoa nimitti ja hän vakuutti pian itsekin ottavansa "hyyryn pitkän matkan laivaan", mutta sitä ennen haluavansa nähdä hauskaa elämää ympärillään: nuoria ihmisiä, laulua, leikkiä, tanssia, hyvää tupakkaa ja Riian palsamia ja viinaa. Itse hän soitti viulua. Hän osasi soittaa kaikki purppurin osat, ulosajot, ja paljon muuta, mitä oli maailmalla oppinut ja koetti kotisaarelaisilleen nyt vanhoilla päivillään opettaa. Hän eli merimiessäästöillään, oli kirjoitustaitoinen ja kumma mies: kirjoitteli paljon, milloin musteella ja kynällä, milloin muulla, niinkuin teräväksi vuollulla hiilelläkin vihkoon, jonka hän oli itse ommellut valkeasta paperista. Kukaan ei koskaan saanut tietää mitä hän kirjoitti, sillä hän ei jättänyt vihkoaan muiden nähtäväksi -- nimittäin niiden harvojen, jotka kirjoitusta osasivat lukea -- eihän niitä koko saarella juuri muita ollutkaan kuin Sameli, lukuunottamatta pappia, loistonpäällikköä ja tullipäällysmiestä. Jotkut tytöt narrasivat Esaa ja pitivät lystiä hänen kanssaan ja kysäisivät että "Kuules Esa, mitä sinä oikein kirjoitat?", johon saivat vastaukseksi: "Juudas Iskariotin Epistolaa." -- Esa sylkäisi aina ennen sitä vastaustaan kauas keskipermannolle asti ja otti sitä varten pitkävartisen valkean savipiippunsa pois hampaistaan. Niin teki Esa joka kerta, kysyivät tytöt vaikka kymmenen kertaa päivässä, ja yhtä monta kertaa päivässä tytöt ratkesivat nauruun niin rajuun että ihan katketa oli. Muutamat olivat saaneet niin rajuja naurunpuuskia Esan luona, etteivät uskaltaneet enää ottaa osaa pilaan, vaan juoksivat karkuun, kun joku kysyi Esalta, että "Mitäs sinä, Esa, oikein kirjoittelet? Kullallesi ulkomaille kirjettä, vai?"

Esaa sanottiin myös Kokiksi. Jumala sen tietää mistä kansa häntä Kokiksi rupesi hokemaan, sillä kokkina ei hän ollut palvellut ainoassakaan laivassa päivääkään. Oli kuusitoistavuotiaana mennyt merille ja oli alkanut suoraa päätä nuorempana matruusina ja kohonnut aste asteelta ja lopettanut aliperämiehenä laivoilla, jotka kulkivat kaukovesillä.

"Ek sä muista, kun Esan Kokki-vainaja aina ennen hampuria soitti?", sanovat vanhat miehet vielä nytkin toisinaan toisilleen, kun häissä syrjästä katselevat nykyisten nuorten tansseja.

"Muistaahan tuon nyt. Kukas sitä ei muistaisi, Esa-vainajan soittoa!" sanovat toiset vanhukset, keinutellen oikeaa jalkaansa, joka on heitetty vasemman polven yli. Sitte kilistetään lasia, silmät kiiluvat, toivotetaan onnea sanomalla: "Terveeksi", ryypätään ja taas sanoo joku: "Jaa-a! Sellaista soittajaa kuin Esa-vainaja ei tällä saarella ole ollutkaan -- eikä tule olemaan!"

* * * * *

Tuvassa oli paljon tupakansavua ja miesten saappaista lähtevää hylkeenrasvanhajua ja lämpöä.

Tupa oli lämmin.

Liikaakin lämmin, ja siitä syystä ovi oli työnnetty auki.

Tupaan oli ripustettu kolme rasvalamppua, joissa palaa lekutti punertava tuli. Pöydällä paloi lisäksi kynttilä.

Esa, pelimanni, entinen "ulkovesien laivan aliperämies", niin piti häntä aina nimittää, istui peräpenkillä ja viritti viuluaan Samelin ja Piki-Juosepin astuessa sisään.

Esa pompotteli viulunsa kieliä, kierteli nappuloita ja veti jousella jonkun virityssoinnun.

Tytöt istuivat toisella ja pojat toisella puolen tupaa. Muutamat seisoivat.

Oli väliaika.

Näki että Piki-Juoseppi oli tanssituvan kuningas. Sen tunsi heti sisään tullessaan Samelikin, että täällä hän on keppikerjäläinen ja Juoseppi upporikas.

Heti sisään astuttuaan näkyi sen tuntevan Juoseppi itsekin, sillä kuin siivellä pyyhkäisten näkyivät hänen mielestään katoavan kaikki rahahuolet ja jaalamurheet, jotka häntä muuten kaikkialla olivat viime aikoina seuranneet.

Penkillä Esasta oikealle istui ensin Anna-Marja ja sitten muita tyttöjä. Esan vasemmalle puolelle istuutui Sameli.

Esa vilkaisi Sameliin ja sanoi:

-- Mikäs tuuli nyt puhaltaa, kun sinäkin tänne tulit?!

-- Itätuuli, itätuuli!, selitteli Piki-Juoseppi ennen Samelia, ja lisäsi: -- Tämä Sameli seilaa itätuulta!

Sitten silmäili Piki-Juoseppi ympäri tupaa, nyrpisteli nenäänsä muka inhosta ja saneli:

-- Mutta niinhän täällä istutaan totisina kuin mustilaisen hautajaisissa!

Sananpartta ei oltu ennen kuultu ja herätti se paljon naurua. Joku kysyi:

-- Oletko sinä mustilaisen hautajaisia itkemässä ollut!?

-- Olen olen. Vai luuletteko etten muka olisi! Kerran Montevideossa meillä oli laivassa kokki -- älä katsele vihaisena tänne päin Esa, en minä sinua tarkoita, sillä ethän sinä, Jumala paratkoon, kokki ole, vaikka sinua Kokiksi kutsutaan -- musta kuin neekeri, sillä neekeripä hän olikin, ja kun se oli musta niin se oli mustalainen. Sitte me lähdettiin Montevideosta Hampuriin ja tiellä otti meidät kiinni hurrikaani, joka nosti meren pilviä kohti ja painoi pilvet merta kohti. Tuli suuri kertalaine, joka huuhtoi koko laivan ja vei kokin, sen mustalaisen, mukanaan. Kun ilma sitten asettui, antoi kapteeni meille ryypyt ja sanoi, että "Nämä ovat nyt sen mustalaisen hautajaiset". Ja sitten meillä oli lysti, sillä luulettekos olleen niinkään hauskaa syödä pakanan keittämää rokkaa! Jaa-a! Menkääpäs koettamaan, älkääkä siinä tirskuko, kuin mitkäkin -- västäräkit.

-- Ole nyt!

-- Narraa meitä!!

-- Vaipa tämä nyt osais narrata!!

-- Niin, en minä teitä narraa. -- Ja sitte seuraavana aamuna nousi musta aurinko taivaalle...

-- Musta aurinko -- ole nyt!

-- Niin, niin! Musta kuin pikipallo ja siitä läksi mustaa valoa.

-- Tuota en oikein ota minäkään uskoakseni, sanoi Esa. En minä ole milloinkaan nähnyt mustaa aurinkoa.

-- Vai et! Sitte sinä et ole ennättänytkään nähdä taivasta joka kantilta.

Liittyi puheeseen jo muitakin merimiehiä:

-- Antaa Piki-Juosepin puhua! Ehkä se on nähnytkin mustan auringon. Kukas sen tietää. Kuullaan nyt ensin!

-- Minä sanon nyt teille, jotka ette ole koskaan näitä omia meriä etempänä kulkeneet, että on kolme aurinkoa. Yksi, joka paistaa etelästä. Se näkyy tännekin. Toinen, joka paistaa päänlaelta. Se ei näy tänne. Ja kolmas, joka paistaa pohjoisesta. Se vielä vähemmin näkyy tänne. Eikö ole niin?! Sanokoot ne, jotka ovat ulkomerillä olleet!

-- On, on! Oikein Juoseppi haastaa, kuului monelta suunnalta.

Tytöt nauroivat.

-- Älkää naurako, sanon minä!

Tytöt ratkesivat vieläkin hurjempaan nauruun, ei sille, että Piki-Juoseppi olisi jotain erikoista tai naurettavaa sanonut, vaan sille, että hän puhui niin vihaisena ja tärkeän näköisenä, ihan kuin pappi kinkereillä.

-- Niin. Ne, jotka ovat käyneet tarpeeksi kaukana, ovat nähneet nämä kolme aurinkoa -- yhden kerrallaan -- ja tässä tuvassa on vähän monta poikaa, joka ne on nähnyt, mutta kukaan teistä ei ole käynyt niin kaukana kuin minä kerran "Meretär"-nimisellä fregattilaivalla, nimittäin maailman reunan tuolla puolen. Siellä se musta aurinko paistaa. Nousee ja laskee kuin muutkin auringot. Nousee lännestä ja laskee itään...

-- Ooo!

-- Niin, niin, en minä erehtynyt. Tahallani minä niin sanoin, sillä asia on sillä tavalla. Mitä minä tässä selvää asiaa väärentäisin. Kun se taivaanvärkki nousee lännestä näkyviin, niin paikalla kaikki muuttuu mustaksi -- taivas -- ilma -- pilvet -- ihmiset -- laiva -- purjeet -- tähdet -- kuu --

-- No mitenkä siinä voi hengittää?!...

-- Hengittää! Niinkuin päivänkin valossa. Ei se mitään sakeaa ole. Vai meinaattekos te, että se on sakeaa! No kyllä olette tuhmia! Se on ihka samanlaista hengittää kuin tämä auringonkin valo.

-- Se on sitte vain tavallinen yö.

-- Eikä ole! Ei se yötä ole. Älkää luulkokaan, että se yötä on! Ei sinne päinkään. Eri asia se yö on. Päivä se on, vaikka on musta. Kaikki näkyy niinkuin päivälläkin, se ero vain että kaikki on mustaa, pikimustaa. -- Oikeastaan mustempaa kuin piki, sillä kun minä kerran suotta panin pikipallon riippumaan luotilankaan sen mustan auringon eteen, niin näytti pikipallo vaaleammalta. -- Näkee, näkee! Näkeehän sitä vaikka neula putoaisi laivankannelle, niin näkee sen koko ajan ja tarkkaan näkeekin. Putoaa neulanen hyppysistä kuin pikitikku. Välistä näkyy kuu ja musta aurinko yht'aikaa taivaalla -- niinkuin välistä täälläkin, milloin niin on allakkaan kirjoitettu -- ja -- ja -- silloin on kuukin musta, niinkuin sanoin. Siellä nimittäin näkyy sekä kuu että aurinko nurjalta puoleltaan.

-- Nurjalta puoleltaan!! Se on kaskua se!

Nauru ja hälinä tuli niin suureksi, että kenenkään puheesta ei saanut selvää. Piki-Juosepin ympärillä tunkeili väittelevä ja naurava poikajoukko.

Kun Esa, viulunsoittaja ja ulkovesien aliperämies, oli illan kuluessa ahkeran puoleisesti ryypiskellyt, tuli hän vähitellen tunteelliseksi ja alkoi puhua kuolemastaan.

Niin hän aina sellaiseksi tultuaan teki.

Niin oli hän tehnyt jo poikavuosiltaan, ensi humalastaan asti. Puhe alkoi aina: "Kun Esasta aika jättää..."

Piki-Juosepin kertomus mustasta kokista oli jouduttanut hänen mielialansa kehittymistä tälle asteelle. "Kukas tietää, ehkä se sittenkin tarkoitti minua sillä kokilla, tarkoitti, että jo olet, vanha merimiehen raato liian kauan maalla maleksinut. Mereen sinut olisi heitettävä, meren syvyyteen ajettava katselemaan kuuta ja päivää nurjalta puolelta!"

Niin ajatteli Esa Piki-Juosepin puheen jälkeen ja saneli ääneen:

-- Älkää huoliko! Kyllä tästä vanhasta Esa-raiskastakin aika jättää... Ja kun Esasta aika jättää, ei sitä saa haudata niinkuin muita ihmisiä. Ei sitä saa haudata maahan -- kirkkomaahan -- tai muuhun maahan. Se pitää haudata mereen. Niin niin. Mereen. Mereen!

-- Älä nyt, kuiskasi Anna-Marja ja nyhkäisi Esaa hihasta ikäänkuin herättäen häntä -- älä nyt noin ikäviä haasta! Soita sinä Esa! Vai väsynytkö sinä olet. Sano, kyllä me mennään pois, että pääset lepäämään!

-- En minä ole väsynyt enkä ole humalassakaan. Kuule sinä, Sameli, mitä minä sanon sinulle!

-- No!?

-- Sinulla on se "Anna-Marja". Se on hyvä laiva. Se oli jo vanha laiva silloin kun minä olin kasvava poikanen. Mutta se on hyvä laiva! Isäsi ei olisi sitä myynyt, vaikka nurkkakivetkin olisivat menneet. Hän uskoi, että onni asuu siinä laivassa. No, no! Mitä minä sinulle nyt sanon, niin ota siitä vaari ja pane mieleesi: Kun minusta aika jättää, niin ota sinä minun ruumiini "Anna-Marjaan" ja avaa purjeet, nosta ankkuri ja purjehdi kauas merelle ja nosta sinä siellä minut luukunkannella alipuolen varppeenpartaalle, köytä iso tykin kuula jalkoihini, lue kirjasta mitä lukeman pitää ja komenna sitte miehiäsi: "Antaa mennä!" -- jolloinka ne kohottavat luukunkannen ylipäätä. Laiva keinuu kallellaan, kiitää eteenpäin ja puskee laineita, purjeet ja köydet tuulessa humisevat ja vinkuvat ja pidä sinä aikamoiset hautajaiset "Anna-Marjan" kannella!! Lupaatko sinä?!

-- Lupaan, lupaan!

-- Lupaatko sinä?!

-- Lupaan, lupaan!

-- Vielä kolmannen kerran minä kysyn sinulta, että lupaatko sinä?!

-- Johan minä olen sanonut että lupaan...

-- No hyvä on. Ja sitte minä soitan taas. -- -- Ei! Kuulehan vielä!

-- No?

-- Sinulla on "Anna-Marja"?

-- On, on...

-- Tässä minun oikealla puolellani on toinen Anna-Marja. -- Ota sinä se myös!

Kaikki lähellä olevat remahtivat nauramaan, Anna-Marja ja Samelikin.

-- Älkää naurako, tuhmat! En minä mikään Piki-Juoseppi ole! Minä haastan oikeaa asiaa. Et sinä Sameli mistään sen parempaa emäntää saa!

-- Ethän sinä vain liene puhemies, nauroi Anna-Marja.

-- Kyllä, miks'ei. Mutta en nyt. Jos tämä Sameli vain tahtoo, tullaan me toisen kerran sinun kotiisi oikeina sulhasina. Ja nyt minä soitan teille hampuria ja sen päälle en mitään!

Esa asetti viritetyn viulunsa polvelleen -- tai oikeastaan vasemmalle käsivarrelleen, joka nojasi polveen -- ja alkoi soittaa hampuria. Notkeina juoksivat vanhat sormet ja heleästi lauloi vanha viulu!

Tanssijat alkoivat järjestäytyä.

Anna-Marja ja Sameli nousivat yht'aikaa soittajan molemmilta puolilta ja joutuivat he ilman muuta seisomaan rinnakkain ja ikäänkuin sattuman määräämänä pariksi.

Piki-Juoseppi tuli myös Anna-Marjaa kohti, mutta Samelin käsi oli jo löytänyt Anna-Marjan käden ja he olivat ennättäneet vaihtaa hyväksyvän silmäyksen.

Piki-Juoseppi valikoi toverikseen tytön, joka oli koko illan katsellut syrjässä: Anttu-Suutarin tylsämielisen, kierosilmän tyttären.

Pian oli tanssi täydessä käynnissä.

Tyttöjen laajat, viisilevyiset koreaväriset leningit liehuivat ja hulmusivat ja levisivät väliin pyörähtäessä komeaksi kuvuksi, jota peukalo ja pikkusormi hypistelivät ja ohjaelivat.

Keltaisen, sinisen, valkean ja vihreän kirjavat, kukalliset silkkiliinat huiskahtelivat ja heilahtelivat tyttöjen hartioilla ja silmät paloivat iloa ja kasvot hymyilivät.

Esa haltioitui soitostaan ja nuorten tanssista.

Hän nousi seisoalleen.

Viulu nousi leuan alle.

Viulu lauloi ja Esan kasvot loistivat innostuksesta.

Hänen silmiinsä ilmaantui kyyneleitä.

Hän tiesi soittavansa viimeistä tanssia sinä iltana.

Muuta hän ei ajatellut, eikä oikeastaan sitäkään.

Hän vain kuunteli tanssia ja viuluaan.

Hän ei ajatellut mitään, mutta tunsi mielessään liikutusta, sillä hän näki ohitseen kulkevan paljon elämän kauniita kuvia -- elettyjä merimiestansseja ja kauniita tyttöjä -- siellä ja täällä.

Hän soitti, antaen viululleen äänen, jota sillä ei aina ollut, eikä tanssikaan aina niin kaunista ollut kuin nyt.

Silloin ja tällöin kumahteli tupa raskaan merisaappaan lyödessä permantoa -- muulloin oli ylinnä pehmeäpohjaisten kalastajalapikkaiden sutina ja mäiskinä ja tyttöjen kautokenkien kapina.

* * * * *

Yö oli jo pitkällä, kun Sameli käveli autiota kyläkujaa pitkin Anna-Marja vierellään.

He kävelivät käsitysten.

He eivät puhuneet mitään. Kuu paistoi kylmällä taivaalla, joka oli tähtiä täynnä, pilviä siellä täällä, joita myrsky kiidätti.

Tuuli ravisteli lehdettömiä omenapuita ja saarneja.

Jossain haukkui koira.

Meri jymisi ja pauhasi kylän edessä.

Sameli saattoi Anna-Marjaa kotiin.

Jossain kauempana kulki isompi parvi nuoria. Sieltä kuului naurua, joka oli yhtä raakaa kuin meren pauhu, ja kovaäänistä puhetta.

Sieltä kuului myös Piki-Juosepin ääni.

Hän lauloi:

Sant Tuomaasta hurrikaani lens kuohuissa Atlannin. Se turmaa laivan vaani -- söi meiltä jo mesaanin. -- Ohoi, ohoi, ohoi!

Viiskymmentä kynttä raastoi mersseiliä kokoon päin. "Ohoi!" -- se nuorin haastoi -- alas vierisi syrjittäin. -- Ohoi, ohoi, ohoi!

IV luku.

JUUDAKSEN EPISTOLA.

Ennenkuin lopen pitkälle etäännymme Esasta, ulkovesien entisestä aliperämiehestä ja saaren parhaasta pelimannista, luomme silmäyksen hänen muistiinpanovihkoonsa, jota hän jostain syystä nimitti "Juudaksen epistolaksi".

Esa istuu pitkän pöytänsä päässä ja tutkii kirjaansa. Hän ei tällä kertaa kirjoita -- hänellä ei ole ollut tänään siihen mitään kirjoitettavaa -- tarkasteleehan vain, mitä siihen on ennen merkitty.

Vihko on toista vaaksaa pitkä ja saman verran leveä. Se on tehty kirjoituspaperista, jossa oli vesileimat ja vesiviivat, jotka näkyivät vain paperin läpi katsottaessa. Toisessa arkin puoliskossa, josta taivutettuna tuli kaksi vihon lehteä, oli vesileimana mehiläispesä, jota ympäröi alhaalla ja sivuilla laakerin ja palmun lehvät, alhaalla yhtyivät niiden kannat ristiin ja latvat taipuivat somasti kaareutuen molemmin puolin mehiläispesää, laakerinoksa oikealla ja palmunlehvä vasemmalla. Toisessa arkin puoliskossa oli vesileimana kirjaimet:

RALL VO

Viivoja kulki pitkin arkkia, yhdeksän yhdensuuntaista, toisistaan yhtä kaukana olevaa selvää vesileimaviivaa. Niiden kanssa ristiin, siis poikki arkin, kulki vieri vieressä toisia vesileimaviivoja. Niitä oli lukematon määrä. Näistä vesileimaviivoista ei ollut kirjoittajalle mitään apua, koska Esa ei niitä nähnyt kirjoittaessaan. Tästä johtui, että isokirjaimiset ja vahvaviivaiset rivit Esan vihossa olivat vinoja ja käyriä. Eri asiain väliin veti Esa aina vieläkin paksumman viivan, yli vihon lehden, reunasta reunaan, ja kun Esa ei käyttänyt viivoitinta, olivat nämäkin viivat käyriä ja epätasaisia -- mutta selviä, ja sehän oli pääasia. Näin sopi yhdelle lehden sivulle vain seitsemäntoista riviä ja toisille vieläkin vähemmän, hiilellä kirjoittaen puolta vähemmän. Vihko oli lujasti kokoon ommeltu purjelangalla ja purjeneulalla, käyttäen apuna purjekinnasta eli pirunhanskaa, niinkuin purjeenompelussa ainakin. Vihossa oli kahdeksan lehteä, ja kanteen oli merkitty:

JUUDAKSEN EPISTOLA XXI LUKU

Vihko oli nimittäin yhdeskolmatta, ja kukin vihko muodosti yhden luvun.

Paperin oli Esa tuonut muutama vuosi takaperin ulkomailta merimiesarkussaan.

Vihot ja tähteenä oleva paperi säilytettiin kamarin kaapissa, missä rahatkin.

Paperin arveli Esa riittävän loppuelämäkseen ja me, jälkimaailma, tiedämme kyllä kuinka kävi, nimittäin että paperi riitti täsmälleen viimeiseen vihkoon asti, joka oli kolmaskolmatta, ja jäi siitä vihosta neljä lehteä tyhjäksikin. Viimeinen merkintä on tehty hiilellä ja niin epävarmalla ja vapisevalla kädellä, että lehden sivulle on sopinut vain yksitoista sanaa: