Part 10

Ei hän lähtenyt Pohjoisriville jo iltahämärissä, eikä myöhemminkään illan kuluessa niin kauan kuin yksikään ihminen kylässä valvoo. Se herättäisi huomiota. Ruvettaisiin urkkimaan ja muistelemaan, kuka mahtoi sinä iltana olla liikkeellä ja pianhan jäljet johtaisivat hänen luokseen.

"Ole viisas, Juoseppi! Menköön yritys tällä kertaa mieluummin myttyyn kuin että pistät pääsi sellaiseen reikään, mistä et saa sitä takaisin. Odota vain rauhassa kuin hämähäkki saalistasi!", puheli Juoseppi itsekseen.

Kello löi kymmenen.

Juoseppi pukeutui lyhyeen turkkiinsa ja karvalakkiinsa ja meni ulos.

Koko kylä nukkui.

Ei kuulunut mitään missään eikä näkynyt ainoaakaan tulta.

Länsimyrsky riehui ja lunta tuli taivaan täydeltä.

Juoseppi huomasi, että sopiva hetki oli lyönyt.

Toimeen!

Hän meni jälleen kamariinsa.

Hän otti konjakkipullon molempiin turkin taskuihinsa, sammutti kynttilän, hiipi hiljaa rantaansa, lykkäsi siellä pienen haapionsa, keveäsoutuisen, äänettömästi vesille ja alkoi soutaa pohjoista kohti saaren tyyntä itäsivua.

Hän souti aivan maan sivua pitkin, airot miltei rantakallioihin kolkki.

Ei näkynyt tulia kirkonkylässäkään, joka on myös saaren itärannalla. Ei ollut ainoaakaan ankkuroinutta alusta kylän edessä, eikä ainakaan "Anna-Marjaa" satamassakaan, jonka Juoseppi souteli äänettömästi ristiin rastiin.

"Hyvä on! En ole tullut liian myöhään" -- riemuitsi Juoseppi, "mutta kiirettä tarvitaan että ennätän ennen 'Anna-Marjan' tuloa Pohjoisriville! -- Lennäpäs nyt haapio, minkä jaksat! Voi sattua, että 'Anna-Marja' tulee vastaasi Pohjoisrivillä ja sitten on kaikki myöhäistä. Lennä, lennä, sillä vaikka en ennättäisi kuin kymmentä minuuttia ennen 'Anna-Marjaa', olen minä voittanut."

Niin hoputteli Juoseppi haapiotaan, joka meni keula ryöpyten, ja kuusiset airot notkuivat.

Koskaan ei ennen ollut Juoseppi tuntenut sellaista voimaa jänteissään.

Alkoi kuulua jo jytinä ja kumina.

Aallot, mahtavina kuin mäet vyöryivät Pohjoisrivin säärelle ja kaatuivat ukkosena jyristen sen yli. Juosepin jolla kiikkui jo ummikkaissa, joina aallot keinuivat saaren varjopuolella.

Aikaisemmin olivat Juosepin korviin jo kaikuneet sumukellon säännölliset kumahdukset.

"Saatanan sumukello! Annahan kun työnnän konjakkipullon kitaasi, niin etköhän vaikene!"

Juoseppi oli jo rannassa. Hän veti haapionsa maalle ja köytti pestin kiinni ja läksi sitten rauhallisena kuin ei mitään kiirettä maailmassa olisikaan astelemaan kellotapulia kohti.

Muutaman askeleen päässä kellotapulista on loisto. Molemmat seisovat vielä tänäkin päivänä.

Loiston voimakas tuli valaisi koko ympäristöään parin kolmenkymmenen askeleen laajuudelta. Siinä valopiirissä näkyi myös kellotapuli ja sen vieressä kellon soittaja, Jyrin Tuomas, joka pari viikkoa sitten oli muuttanut tänne Lounatrivin loistolta, jossa palveli aikaisemmin.

Juoseppi lähestyi Tuomasta reilusti, vasen käsi turkin taskussa ja oikea ojennettuna Tuomasta kohti, joka juuri oli saanut kahdeksan lyöntiänsä lyödyksi ja jätti kellon itsekseen hyrisemään.

-- Joutua työlle, Tuomas, sanoi Juoseppi.

-- Jumal'antakoon, vastasi Tuomas viluisena.

Hänellä oli suuret vartiomiehen turkit päällään, mutta hänellä oli sittenkin kylmä, sillä hänen vartiovuoronsa oli alkanut kello kahdeksan illalla ja nyt oli jo kello lähempänä kahtatoista, eikä hän ollut saanut käydä sisällä kertaakaan lämmittelemässä, kun lunta oli tullut koko ajan.

-- Eikö sinulla ole kylmä, Tuomas?

-- No mitäs tässä muuta on kuin kylmä, mutta kohtahan tästä taitaa päästä pois. Minulla ei ole kelloa mukana. Paljonkohan kauppiaan kello mahtaa olla? Taitaa jo tulla kaksitoista?

-- Hoooo! Kello on vasta kymmenen paikkeilla! Et sinä vielä pois pääse. Ei tähän vielä toista miestä tule, ennenkuin parin tunnin perästä.

-- Vai on se vasta niin vähän!

-- Niin vähän se on.

-- Hitaastihan se aika sitten on mennytkin. Minulla on kuusikymmentä kiveä taskussani ja minä muutan aina yhden kiven toiseen taskuun, kun olen soittanut. Siihen kuluu minuutti, kun kello on lakannut hyrisemästä ja täytyy uudestaan soittaa. Sitten muutan taas toisen kiven. Sillä tavalla kuluu aika paremmin, kun on jotain muutakin tekemistä, kuin tämä kellon soitto. Kun kaikki kivet on muutettu, on tunti kulunut. Tämän mukaan pitäisi viimeisen tunnin olla menossa iltavartiosta. Molemmissa taskuissa taitaa olla yhtä paljon kiviä, siis kello on puoli kaksitoista.

-- Ei, hyvä Tuomas. Sinulla on huono ajanmittari! Ei se mihinkään kelpaa. Kyllä sinä saat seisoa tässä vielä pari tuntia ainakin.

-- Sitten tässä tulee loppu väkisinkin, sillä minulla on vilu kuin saatanalla.

-- Minulla on näin kylminä öinä kamiini mukanani, sanoi Juoseppi ja veti konjakkipullon taskustaan. -- Maistas tästä, niin lämpenet!

-- Kiitos. -- No se teki hyvää!

-- Ota, ota! Juo vain! Älä pelkää, että minut köyhäksi juot.

-- Enhän minä sitä pelkää.

-- No mitäs sitten! Ryyppää vain! Ja jos pullo rupeaa tyhjälle maistumaan, niin aletaan toinen!

-- Kiitos vain. Hyvää se oli.

-- Terveekses. Eikös ala jo vähän niinkuin lämmittää.

-- No miks'ei se lämmitä. Ihmehän se on ettei sellainen aine lämmitä. Mitäs varten se kauppias nyt näin yöllä soutelee?

-- Läksinhän vain ajankuluksi. Johtui mieleeni yht'äkkiä, että eiköhän vain siellä Pohjoisrivillä ole vanhalla Tuomaalla kylmä yö, niin heti pistin pari pulloa taskuuni ja läksin.

-- No aina minä olen sitä sanonut, että Piki-Juoseppi on paras mies saarella ja että se mies kuolee suurena herrana ja rikkaana.

-- Mitäs turhia haastat.

-- Ja siinä ei sitten ole sanaakaan turhaa. Niin minä aina sanon meidän Ieva-Liisalle...

-- No, jätä joutavat ja ota ryyppy.

-- Maltahan -- soitetaan välillä! On unohtunut koko soittaminen pitkäksi aikaa. Sitä täytyy aina uudestaan soittaa, ennenkuin entinen ääni ennättää ihan kokonaan loppua, tai juuri silloin lyödä uudestaan, kun vanha ääni loppuu.

Tuomas veteli nuorasta edellisen puheensa aikana, mutta unohti laskea lyöntien lukua. Niitä tuli vain viisi ja olivat ne niin laimeita, etteivät ne olisi kuuluneet sadan sylen päähän.

Sitten ryypättiin taas.

Pian tuli siihen uusi vahtimies.

-- No, mitäs sinä näin aikaiseen tulit?!, sanoi Tuomas.

-- Tulinkos mielestäsi liian aikaiseen!? Kello löi kaksitoista jo.

-- Kaksitoista!

-- Niin niin.

-- Älkää riidelkö turhaa kelloista! sanoi Juoseppi ja tarjosi pulloa tulijalle. -- Ota ryyppy viluusi sinäkin.

-- Kiitos vain -- kyllä tätä menee.

Ryypittiin ja keskusteltiin, ja kello oli unohtunut kokonaan, sillä Juosepin esityksestä oli siirrytty loistotornin porstuaan, jossa oli parempi olla, ei tuullut eikä tuiskunnut ja vähän tuli valoakin, kun loistoon menevien porrasten ovi avattiin auki. "Saahan sieltä käydä välillä soittamassa. Käydään vuorotellen", oli Juoseppi sanonut, esittäessään kellotapulin vieressä loistotornin porstuaan lähtöä.

Soittaminen unohtui kokonaan, ihan täydellisesti. Pian olivat molemmat miehet humalassa. He torailivat ensin, mutta alkoivat sitten torkkua. Etteivät ne nukkuisi ja ehkä jäätyisikin kylmään porstuaan, auttoi Juoseppi heidät molemmat ylös, sinne missä voimakas loistotuli paloi ja synnytti lämpöä. Siellä miehet kävivät istumaan ja pullo kiersi miehestä mieheen. Juoseppi itse näön vuoksi vei vuorollaan pullonsuun huulilleen, mutta ei juonut. Pian vaipuivat molemmat loistonvartijat syvään uneen. Piki-Juoseppi hiipi pois tornista ja pani ovet lukkoon ja läksi tarkastamaan loistonvartijain kasarmia. Miesten puolella ei näkynyt, ei kuulunut mitään liikettä. Juoseppi hiipi kissan tavalla porstuaan, raotti tuvan ovea ja huomasi, että siellä nukutaan. Tuli oli sammutettu. Kuului kuorsaamista. Juoseppi perääntyi yhtä äänettömästi, sulki ovet ja meni tähystelemään päällikön puolta.

Loiston päällikkö oli vanha, yksinäinen, lihava ukonköntti, jolla oli valkeita hiuksia korvallisilla ja vähän niskassa ja valkea parta, jota hän ajoi poskipäistä ja korvien edestä. Ukolla oli punakat kasvot. Nenässä ja poskipäissä nähtiin sinertävääkin vivahdusta, etenkin jos kylmä tuuli puhalsi. Otsa oli sileä ja silmät siniset, nauravat. Ukko koetti aina näyttää nuorekkaalta ja leikkisältä, ja sitä hän olikin enemmän kuin olisi odottanut. Hän oli vanhapoika. Hän oli virkansa juonut laivan päämies. Hänen ainoana huvinaan yksinäisellä meren saarella oli viina ja kortit. Seuraa oli kuitenkin vähän, ja paremman puutteessa otti hän toverikseen jonkun loistonvartijan, joka pelasi hänen kanssaan korttia ja joi teetä, mutta ei saanut panna viinaa teen sekaan. Ukolla oli pieni palkka, ja sitä parantaakseen oli hän lyöttäytynyt hämäräperäisiin liikesuhteisiin saaren laivurien kanssa: Hän möi heille valtion omistamaa liinaöljyä, jota poltettiin loistossa. Laivurit möivät taas öljyn kaupunkeihin mantereelle. Myöskin muut saarelaiset saivat ostaa samaa öljyä ja keittivät siitä maaliöljyä. Talvisin teki hän palveluksia Viron ajajille ja sai siitä palkakseen kuusikymmentä kannua viinaa. Harvoin hän sen parempaa saikaan.

Piki-Juoseppi havaitsi, että ukko valvoo vielä, ikkunaluukkujen raoista näkyi tulta.

Juoseppi hiipi hiljaa ukon oven taa ja koputti varovasti.

-- Kuka siellä? kysyi ukko.

-- Minä vain. -- Avaa ovi.

Ukko avasi varovaisesti oven, pilkisti ulos ja kynttilän valossa tunsi tulijan.

-- Aa!! Vanha tuttava, perhana!

-- Vanha tuttava, vanha tuttava! Hyvää iltaa!

-- Jumal'antakoon, käy sisään. -- No mitä helkkaria sinä tähän aikaan yöstä ja tällaisella ilmalla kuljeksit ulkona!?

-- Jaa-a! Kysys muuta! Mutta kun eukko on toisessa saaressa ja kun yksin istuin koko illan, niin tuppasi ihan itkettämään tämä yksinäisyys. Jo mietin itsemurhaakin! Sitten voitin itseni. Muistin, että onhan Pohjoisrivillä ystävä, joka ei ulos potki, vaikka yölläkin menisi. Sinä ymmärrät! Sinä ymmärrät! Nämä syysyöt vievät ymmärryksen, elleivät henkeäkin. -- Sinä ymmärrät, etten minä turhan tähden lähtenyt soutamaan kahdeksaa kilometriä!

-- Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän, mitä on yksinäisyys täällä. Älä sano, velikulta! Kyllä minä ymmärrän, ja olipa hyväkin, että tulit. Minulla oli tässä myös niin kurja yö, että ei toista. Oli hyvä että tulit. Luulin jo etten aamua näe. Riisu päältä ja ole kuin kotonasi. Nyt lystäillään aamuun asti, mutta sen minä sanon, ettei minulla ole sen parempaa juomaa kuin viinaa, eikä sen parempia tupakoita kuin viiden pennin sikareita ja vinterkkaa, mutta hyvää vettä ja sokeria ja teetä ja juttua sitä enemmän! Minkäs tekee! Minkäs tekee! Köyhä mies, köyhä mies ja isäntä maksaa huonon palkan. Toistahan se on teidän kauppiaiden. Jos alkaa rahat loppua, niin ottaa!

-- Minä tiesin sen, ettei sinulla ole kuin viinaa ja vinterkkaa, siitä syystä tulin eväiden kanssa. Luuletko sinä vanha tulenpalvelija, että minä rupeaisin latkimaan sinun viinaasi ja käryyttämään vinterkkojasi! Oho! Kyllä minä tiedän!

Piki-Juoseppi löi pöytään konjakkipullon ja kourallisen hyviä sikareja.

-- He! Tuoss'on. Panehan palamaan jo siellä kokkaillessasi.

-- Suuri kiitos! Mutta sillä aikaa, kun vesi kiehuu, minä pistäydyn katsomassa torkkuuko vahti loistolla. Ne juukelit usein tällaisina öinä kiipeävät ylös lämpöiseen loistoon ja käyvät maata ja jättävät kellon soittamatta ja usein tulen hoitamatta. Minä olen ruukannut näin puolen yön tienoissa käväistä vähän tarkastamassa...

-- Anna olla! Mitä se sinua hyödyttää! Sitäpaitsi, minähän vastikään tulin ulkoa ja toimitin jo sinun edestäsi tarkastuksen. Siellä on kaikki niinkuin ollakin pitää. Saat vielä vaikka halvauksen, jos menet ulos tämänlaisella ilmalla. Loistoa voit silmäillä täältä ikkunastasi. Raotat vain vähän verhoa. No, eikös pala!

-- He, he! Aina sinä osaat sanoa!

Hetken perästä höyrysivät kuumat lasit molempain edessä.

Juominkeja jatkettiin kello kolmeen asti aamuyöhön.

Silloin oli loistonpäällikkö saavuttanut sen tilan, jota kutsutaan sikahumalaksi. Piki-Juoseppi oli säilyttänyt itsensä miltei selvänä. Puoli tuntia myöhemmin hän poistui, jättäen loistonpäällikön kuorsaamaan ja korjaten mukaansa kaikki omat tavaransa. Hiljaa hän hiipi ulos. Kuunteli, kuuluuko miesten puolelta mitään. Ei muuta kuin kuorsausta. Loistolla olivat asiat entisellään. Pari miestä nukkui ylhäällä loistossa, jossa olikin lämmin humalaisen maata. Piki-Juoseppi kiersi tulen sammuksiin ja hiipi pois haapiolleen.

* * * * *

Aamunkoitossa selveni ilma. Lumipyry lakkasi. Ilma tyyntyi vähitellen.

Päivä ei ollut vielä noussut, mutta tuntui jo valoisammalta, kun vahtituvalla eräs miehistä heräsi ja ihmetteli, missä Jyrin Tuomas ja Topi ovat. Hän meni ulos ja hämmästyi vielä enemmän kun näki loiston sammutetuksi, vaikka päivä ei vielä ollut noussut. Hän riensi katsomaan, missä on vika.

Hän nousi loistotorniin ja löysi sieltä Jyrin Tuomaan ja Topin makaamasta ja herätti heidät.

Samassa kiintyi heidän katseensa pohjoiseen päin ja kauhistuneina osuivat heidän silmänsä uponneen laivan mastoihin. Mastot kohosivat vedestä Rivinsäären itäsivulla. Pian oli hereillä koko loiston miehistö, päällikköä myöten, jonka ensimmäiset sanat olivat "Paholaisen oinaat, mitä ovatkin tehneet!" ja kokoontuneina sumukellon luo katselemaan.

Mastot tunnettiin "Anna-Marjan" mastoiksi. Se oli törmännyt pimeässä ja lumipyryssä matalalle Rivinsäärelle, särkenyt pohjansa ja aaltojen heittelemänä luisunut yli särkän ja jäänyt siihen pohjaan makaamaan. Perämastoa oli näkyvissä pitemmältä kuin keulamastoa. Keulamasto oli miltei saalinkia myöten vedessä. Laivalla oli ollut käärittynä molemmat brammipurjeet. Vetämässä oli vieläkin ylempi märssypurje. Jos muita purjeita oli ollut päällä laivan upotessa, oli meri ne vienyt. Ainoaakaan laivaan kuulunutta ihmistä ei näkynyt missään, eikä heitä ole löydetty tähän päivään asti.

Päällysmies alkoi muistella, mitä hänelle yöllä oli tapahtunut.

Piki-Juosepin käynnin hän kyllä muisti, ja hänelle alkoi jotain selvetä.

Hän otti tutkittavakseen Tuomaan, jonka vartiovuoro oli iltayöstä, ja Topin, jonka vartiovuoro oli aamuyöstä. Miehet tunnustivat, että Piki-Juoseppi oli käynyt heitä juottamassa. Päällikkö oli heille vihainen, mutta sanoi sitten, että "jos itse kykenette hillitsemään kielenne, niin minä annan tämän yön anteeksi enkä puhu kenellekään".

Miehet vannoivat ja vakuuttivat, ja niin asia jäi toistaiseksi pimeyteen.

Pari päivää myöhemmin meni loistonpäällikkö Piki-Juosepin puheille.

Miehet istuivat Juosepin puotikamarissa.

Loistonpäällikkö pyyhki hikeä, jota oli saanut nopeasta kävelystä. Puhe ei tahtonut luistaa. Lopulta sanoi loistonpäällikkö:

-- Minä olen päättänyt antaa sinut lain ja oikeuden kynsiin siitä "Anna-Marjan" laivarikosta, syyttää sinua koko laivan ja sen väestön tuhosta.

-- Vai niin. Mutta ennenkuin minut voidaan tuomita täytyy sinulla olla todistajia.

-- Minulla onkin. Pari vartijaa, jotka sinä juotit sikahumalaan vähää ennen laivan tuhoa. Sinä myös sammutit tulen loistosta. Laiva ei olisi luultavasti törmännyt maalle, jos sumukelloa olisi soitettu ja loisto olisi palanut.

Juoseppi hätääntyi, eikä hätäännyksissään osannut ajatella, että loiston vartijathan itse joutuvat siinä syytteeseen siitä, että olivat virantoimituksessa ruvenneet juopottelemaan.

Vanha viekas loistonpäällikkö käytti toisen pelästystä hyväkseen ja pommitti häntä ahdistuksillaan.

-- Siitä tulee sinulle elinkautinen istuminen jokaisesta miehestä, minkä sinä viime yönä murhasit. -- Sitten sinut tuomitaan maksamaan vahingonkorvaus ainakin laivasta -- tavarasta hän ei voine korvausta vaatia. -- Se käy sinulle sangen raskaaksi. -- Se oli kallis yö sinulle.

Juoseppi ei jaksa virkkaa mitään.

-- Arvaathan sen, mitenkä tämä kaikki on koskenut omaisiin: Samelin anoppi on kuin hulluna surusta, samoin Samelin vaimo. Simen Antun, sen laivan perämiehen, leski makaa heikkona sairaana, ellei jo tänään ole kuollut.

-- Tietävätkö ne jo että minä -- tuota epäilevätkö ne minua?

-- Eivät vielä tiedä mitään muut kuin minä ja minun mieheni, mutta minä aion ilmoittaa... Mutta kun me on oltu aina hyviä miehiä, niin lupaan minä pitää suuni kiinni ja mieheni suut myös, jos hiukan maksat...

-- Paljonko sinä tahdot?

-- Tuhat markkaa.

-- Kertakaikkiaanko?

-- No, kuinka nyt sovitaan. Ehkä sinä voisit perästä maksaa lisää. Anna nyt ensin se tuhat.

-- Tehdään vain ihan selvä kauppa.

-- No anna tuhat nyt ensi kerralla ja sitten sata markkaa vuodessa.

-- Sama se. Mutta jotain takeita minun täytyisi saada minunkin. -- Minä maksan aina vasta vuoden lopussa sata markkaa, jos kuluneena vuonna ei sinussa ole vilppiä.

-- Maksa miten vain, mutta tuhat nyt heti.

Piki-Juoseppi maksoi rahat, tuhat markkaa, ja tyytyväisenä läksi loistonpäällikkö tallustelemaan kotiinsa, Pohjoisriville, höpisten itsekseen: "Aika veitikka! Tulee yöllä ja juottaa vartijat ja minut humalaan ja ajaa laivat maalle! On se aika veitikka, aika veitikka!"

XII luku.

HULLU-JUOSEPPI.

Sinä syksynä tuli talvi tavallista aikaisemmin. Ennen joulua jo ajettiin hevosilla yli meren.

Piki-Juoseppi ei päässytkään kuuttoineen jouluksi vaimonsa luo, vaan jäi hoitamaan kauppaansa, johon onnistui ennen jäiden tuloa saamaan Mantan avulla vielä kerran tavaraa talven varalta.

Alkutalven vietti Piki-Juoseppi juopottelemalla Pohjoisrivin loistonpäällikön kanssa: milloin meni Juoseppi loistolle, milloin loistonpäällikkö Juosepin luo Ruokolahteen.

Loistonpäällikön vaatimukset lisääntyivät -- hän otti nyt jo viisikymmentä markkaa kuussa vaitiolostaan, ja se piti maksaa täsmälleen jokaisen kuun viimeisenä päivänä.

Juoseppia alkoi vaivata synkkämielisyys ja unettomuus. Usein meni kokonainen yö raskaisiin ajatuksiin. Hän koetti päästä unesta kiinni sanomalla itselleen: "Ei mitään hätää! Nuku rauhassa!", mutta siitähän synkät mielialat vasta liekkiin nousivatkin!

Matinpäivän jälkeen hän läksi pitemmälle hylkeenpyyntiretkelle, päästäkseen kerran huolistaan irti. Hänellä oli iso haapio, johon kuului kuusi miestä ja saman verran koiria. Retki kesti toista kuukautta, ja saalis oli hyvä. Kävely jäällä, hylkeen pyytäminen, sen vetäminen pitkin lumista jäätä pitkät matkat leiripaikalle, säännöllinen elämä, voimakas ruoka, yönvietot teltassa pakkasessa ja iloinen seura -- hauskat teenjuontihetket lyhdyn valossa illalla teltassa monine tarinoineen ennen maatapanoa, myrskyn pärisyttäessä kireälle pingoitettua telttavaatetta, nukkuminen nahkapeitteiseen kääriytyneenä, herääminen huurteisessa teltassa viluisena ja taas uudet pitkät kierrot pakkasessa paukkuvalla auringonpaisteisella jäällä koiran kanssa tekivät hänestä jälleen terveen miehen. Mutta kun hän palasi kotiin, alkoi entinen elämä ja sen mukana entinen levottomuus, unettomuus ja pelko, jonka syytä ja alkua hän ei yrittänytkään, ei rohjennut ruveta itselleen selittämään. Häntä peloitti aina. Hän rupesi vähitellen pelkäämään sitäkin, että muka pimeässä vaanii hänen henkeään joku, joka kuuluu silkkilaivaan. Eräänä yönä hän oli siinä määrässä kauhun vallassa, että vuodekin tuntui millä hetkellä hyvänsä vajoavan aukenevan maan kitaan. Ei auttanut muu kuin nousta ylös ja tehdä tuli hät'hätää ensin kynttilään ja sitten takkaan. Täytyi saada paljon valoa! Kun tuli kerran tuli tehdyksi, lämmitti hän vettä ja alkoi ryypiskellä -- täytyi paljon ryypätä, ennenkuin alkoi tuntua lystiltä ja ennenkuin kuoleman pelko ja muut kauhistukset menivät tiehensä.

Jo ensimmäisenä iltana tuli loistonpäällikkö Pohjoisriviltä hänen luokseen.

-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, herra kauppaneuvos.

-- Iltaa iltaa.

-- Olen saanut käydä täällä sinua etsimässä senkin seitsemän kerrat. -- Aika veitikka, aika veitikka! Juottaa miehet humalaan, sammuttaa loiston ja antaa laivojen ajaa maalle, eikä maksa ajallaan siitä veroansa. Missä sinä olet ollut! He he! Helmikuun vero on maksamatta...

-- Hylkeenpyynnissä minä olin.

-- Niin niin. Kyllä tiedän, kyllä tiedän.

Piki-Juosepin teki mieli antaa aika selkäsauna ukolle ja ajaa hänet tiehensä, mutta hän malttoi sitten mielensä ja maksoi velkansa ja laittoi tavallista komeammat kemut: hankki soittajan, kutsui tyttöjä ja poikia ja koko yö tanssittiin ja juotiin. Kun aamuyöstä hajaannuttiin, olivat tytötkin humalassa.

* * * * *

Keväällä heti tuli Manta ensi kertaa katsomaan uutta puotiaan.

Hän oli talvella Viron-ajomiehien kautta kuullut, mitenkä Juoseppi elää. Hän tahtoi sen nähdä omin silmin ja sitä varten hän tuli salaa, odottamatta. Hän oli päättänyt järjestää ikävän yllätyksen miehelleen. Perille tultuaan hän kuitenkin sai pojaltaan kuulla, että Juoseppi oli jo viikko sitten vielä ajojäiden aikana, lähtenyt "Onnettarella", sanomatta minne. Hukkaan menivät Mantan haukkumasanat, kokonainen toraryöppy, jonka hän oli varannut Juosepille ja jota hän viimeisteli koko sen kuusituntisen matkan, minkä hän istui jaalan kajuutassa kotoaan tänne.

Manta kannatti kaikki tavarat, tyhjät säkit ja laatikotkin jaalaan, teki puodin aivan putipuhtaaksi ja aitat myös. Kaikki otettiin: hyllyt, tiskit, vaa'at, mitat, tuolit, pöydät ja mitä hyvänsä puotiin kuuluvaa oli. Sitten sulki Manta ovet, jätti avaimet eräälle naapurille ja meni poikineen ja tavaroineen omalle saarelleen.

Piki-Juoseppi oli lähtenyt tietämättä itsekään minne kääntyä, -- läksihän vain minne tuuli parhaiten vei, pois maalta, niinkuin silloin ensimmäisellä jaalallaan.

Kesät pitkät hän purjehti satamasta satamaan. Joka satamassa hänen täytyi vaihtaa miehiä, sillä kukaan ei voinut purjehtia yhtä matkaa pitemmältä. Häntä alettiin yhtä usein nimittää Hulluksi-Juosepiksi kuin Piki-Juosepiksikin.

XIII luku.

SAMELI JA HAVUKKAVUOREN UKKO.

Lähes kymmenen vuotta on kulunut.

Sameli on vanhettunut. Hänellä on iso punertava parta, mutta hiuksissa on paljon harmaata ja päälaki kiiltää paljaana. Silmät ovat säilyneet parhaiten: ne hymyilevät yhä niinkuin ennenkin.

Samelilla on ollut asiaa naapurikylään.

Hän palaa sieltä hevosella ajaen talvi-iltana, kuutamossa.

Hän on saapunut Liivalahdenjärvelle ja hevonen ravaa jäätä pitkin.

Sameli muistelee iltaa, jolloin hän ajoi tästä kerran ennen, vuosia sitten, Piki-Juosepin kanssa ja Havukkavuoren Ukko oli siepannut heiltä heinäkulin ja hevosloimen tuolla ylempänä pykälässä.

Tämä johtui Samelille mieleen erikoisesti siitä syystä, että äsken päivällä, kun hän menomatkallaan juuri ajoi hiljakseen alas Havukkavuoren pykälästä, tuntui kuin joku olisi seisonut reen kannaksilla ja puhutellut häntä ja hän vielä siihen jotain vastannut, ja kun hän oli äkkiä vilkaissut, että kukas sinne reen kannaksille hyppäsi, jolla on niin outo ääni, oli se kadonnut heti ja keskustelu taittunut siihen.

Hevonen alkoi nousta ylämäkeä.

Havukkavuoren pykälä lähestyi.

No niin!

Siellä se taas tuntuu seisovan reen kannaksilla, mutta Sameli ei uskalla katsoa taakseen, ettei kävisi kuin päivällä, sillä hänellä on halu kuulla, mitä sillä Ukolla on sanottavaa.

Samelin onnistui olla katsomatta taakseen, ja keskustelu sujui esteettä.

Sameli: Sinäkös se oletkin, Piru itse?

Ukko: En minä Piru ole. Minua sanotaan Havukkavuoren Ukoksi, vaikka ei se minun oikea nimeni ole.

Sameli: Mietitkö sinä mitään pahaa minun suhteeni?

Ukko: En. Minä olen sinun ystäväsi. Minä laitan vielä sinulle joskus pidot. -- Olen minä asunut ennen sinua lähempänäkin, vanhassa petäjässä puutarhassasi, lähellä rannanpuolista porttia, siinä petäjässä, jonka juurella on pöytä ja penkkejä kesäiltoja varten. Asuin siinä väliaikaisesti monta vuotta -- jo isävainajasi aikana -- vaikka tämä Havukkavuori olikin jo silloin vakinainen asuinpaikkani. Kun sitten alkoi se Piki-Juoseppi kuutamoisina syysiltoina hiipiä puutarhaasi ja siellä emäntäsi hänet kohtasi puiden varjossa ja alkoivat pitää sen sipinää ja sen supinaa myöhään yöhön asti, aloin minä karttaa pihaasi.

Varo Piki-Juoseppia!

Sameli: Piki-Juoseppia!

Ukko: Niin. Minä olen sinun ystäväsi ja hyvä oli, että rupesit kantamaan uhria minulle -- anna kultaa paremminkin kuin hopeaa. Niin isäsi antoi ja toi siankintun jouluaattoiltana.

Minä laitan sinulle vielä kerran pidot!

Mutta Piki-Juoseppi ei ole sinun ystäväsi -- ei ole koskaan ollutkaan, vaikka niin olet luullut.