Siirtolaisia: Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä
Part 8
-- Nooh! tehnyt hän nyt ei ole juuri mitään, käyttäytynyt vaan niin hullusti, että me päätimme ottaa hänet talteen. Hän on oleillut kolmatta vuorokautta satamassa, istunut siellä päivät pääksytysten ja maannut yöt, syömättä mitään muuta kuin hiukkasen kuivaa leipää, jota hän on ostanut muutamasta kaupasta. Kun hänestä minulle ilmoitettiin, käskin minä tuomaan hänet asemalle, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Hän teki sellaista vastarintaa, ettei viisi minun miehistäni saanut tolkkua hänestä, ennenkun olivat kolhineet hänet melkein tunnottomaksi ja pistäneet käsirautoihin. Ja täällä häneltä ei ole saatu sanaakaan, vaikka minä olen koettanut puhua hänelle englannit, espanjat ja saksat. Joko hän ei ymmärrä niitä kieliä, tahi on hän sellainen härkäpää, ettei vastaa.
Poliisikapteenin pitkän, vaikka vähän epäselvän selityksen kestäessä tarkastelin minä vähän lähemmin vangittua miestä. Hän tuijotti väsyneen ja välinpitämättömän näköisenä eteensä, kiinnittämättä huomiotansa erittäin mihinkään, aivan kuin hän jo kauvan sitten olisi saanut kyllänsä koko jutusta eikä enää välittäisi vähääkään siitä, mitenkä se päättyisi.
Niinkuin sanoin, ei hänen kasvoistaan voinut saada selkoa hänen syntyperästänsä. Mutta hänen ruskeat vaatteensa, jotka olivat tuttua pohjalaista sarkaa, ja vielä tutummat lapikkaat ilmaisivat sen sijaan sitä selvemmästi, mistä hän oli kotoisin.
-- Mistä te tulette? -- kysyin häneltä sentähden suomeksi, heti kun kapteeni oli puheensa lopettanut.
Hän loi silmänsä minuun, katseli minua hetkisen tarkasti, melkein epäluuloisesti ja vastasi viimein:
-- Lappajärveltä.
-- Halloo! huudahti kapteeni. Johan se ääntelee!
-- Mitä nämä kujeet merkitsevät? -- kysyin minä. -- Miksi olette tapellut poliisin kanssa?
-- Mitäkö merkitsee! -- toisti hän äreästi. Sen tahtoisin itsekin tietää. Mitään pahaa en ole tehnyt, mutta kun ne hyökkäsivät päälleni, tappelin tietysti, niinkauvan kuin jaksoin. Ja nyt ne ovat panneet minut rautoihin niinkuin murhamiehen ja rosvon.
Konsuli pyysi heti, että häneltä riisuttaisiin käsiraudat, ja kapteeni suostui pyyntöön, ensin kumminkin varoitettuaan meitä seurauksista.
-- Mies on väkevä kuin karhu -- sanoi hän -- ja pahempi tappelemaan kuin itse p--le.
Miehellä ei kumminkaan ollut enään halua jatkaa käsikähmää, vaan pyysi hän aivan rauhallisesti, että saisi peseytyä. Ja kun hän sen oli tehnyt, näytti hän jo aika siistiltä, vaikka kyllä muutamat mustelmat ja naarmut vielä selvästi osoittivat, ett'ei hän ollut ehjin nahoin päässyt kahakasta järjestysvaltaa vastaan.
Mutta meidän senjälkeen tekemiimme kysymyksiin vastasi hän niin vastahakoisesti, että meille vasta pitkän tutkinnon pidettyä selvisi se nähtävästi hänen mielestään hyvinkin yksinkertainen asiain meno, joka kumminkin meistä kaikista oli vallan mutkallinen.
Hänen nimensä oli Juho Penttinen ja oli hän kolmen toverinsa ja pitäjäläisensä kanssa tullut tavallista tietä New-Yorkiin, kaikki neljä matkalla Astoriaan Oregonissa, jossa heillä oli ystäviä ja tuttuja ja jossa he senvuoksi toivoivat saavansa työtä kalastuspaikoilla.
New-Yorkissa oli eräs "runnari" vietellyt heidät ostamaan piletit San Fransiskon tietä, koska ne runnarin puheen mukaan sillä kertaa olivat koko joukon huokeammat kuin suorat piletit. Mutta San Fransiskosta eivät he niillä halvoilla pileteillään päässeetkään eteenpäin höyrylaivalla.
Siitä he kyllä olivat selvästi huomanneet syyn, miksi runnari voi myydä heille piletit halvemmalla, mutta ei ollut hän antanut heille pienintäkään viittausta, mitä heidän olisi tehtävä päästäksensä eteenpäin, kun heidän kaikki rahansa yhteenpantuina eivät riittäneet enempään kuin kolmeen kansipaikkaan höyrylaivalla Astoriaan.
Pitkän ja perinpohjaisen harkinnan jälkeen olivat he sitten päättäneet, että kolme seurueesta matkustaa eteenpäin. Vaan Penttinen, vanhimpana ja enin kokeneena joukosta, odottaa San Fransiskossa, kunnes toiset voivat lähettää hänelle rahoja palaavalla höyrylaivalla.
Astoriassa voisivat he helposti lainata niin paljon rahaa kuin Penttinen matkaan tarvitseisi, ja joku heidän ystävistänsä siellä voisi kyllä puhua jonkun laivamiehen kanssa, niin että tämä ottaisi tuodakseen rahat. Ainakin kolmen päivän päästä -- luulivat he -- voisi Penttinen jo jatkaa matkaansa. Hänen tulisi vaan pitää vaari siitä, milloin laiva palaa.
Semmoinen oli koko juttu. Toiset olivat lähteneet, ja hän oli odottanut San Fransiskossa. Hän oli saanut kaksikymmentä centiä eli kaiken, mikä heille jäi selvää rahaa tähteeksi pilettien hinnasta, mutta siitä ei riittänyt muuhun kuin kuivaan leipään, eikä luonnollisesti yösijan maksoksi, jonkatähden hän oli maannut laiturilla. Ja voisipa vielä helposti sattua, että laiva saapuisi yön aikaan.
Kukaan ei ollut hätyyttänyt häntä, paitsi poliisit, jotka olivat pari kertaa häntä puhutelleet, vaan menneet menojaan, kun hän ei heitä ymmärtänyt. Tänä aamuna oli yksi niistä käynyt häntä käsivarteen kiinni ja koettanut vetää mukaansa, ja kun hän luonnollisesti oli tehnyt vastarintaa, oli poliisi viheltänyt toisia apuun, ja niin oli tappelu alkanut.
Hän oli tapellut heidän kanssaan niin kauvan kuin jaksoi, mutta kun yksi oli saanut isketyksi häntä nuijallaan päähän, oli hän mennyt tainnoksiin, niin että ne olivat voineet raastaa hänet "kammariin", jossa hän toinnuttuaan oli huomannut olevansa käsiraudoissa. Eikä hän tiennyt sitäkään, mihin ne olivat panneet hänen säkkinsä, jonka päällä hän oli istunut tappelun alkaessa.
-- Mieshän on hullu -- päätti poliisikapteeni, kun juttu kokonaisuudessaan oli hänelle käännetty. Ei kenenkään järjellisen ihmisen päähän pistäisi odottaa yötä päivää avonaisella laiturilla. Kyllä on parasta, että hän pysyy täällä niin kauvan kuin joku hänen Astorialaisista ystävistään -- jos hänellä niitä on -- tulee Friskoon ja ottaa hänet hoitoonsa.
-- Mitä se sanoo? -- kysyi Penttinen.
Käännettiin hänelle kapteenin ehdotus, mikäli se koski hänen asuntoansa poliisiasemalla, mutta loppu hänen lausunnostaan jätettiin omaan arvoonsa.
-- Jos ne voivat sanoa, että minä olen tehnyt mitään pahaa, niin pitäkööt minut täällä, virkkoi Penttinen tyynesti, vaikkakin vihaisesti, -- mutta muuten en, piru vieköön, rupeakaan makaamaan poliisikammarissa niinkuin mikä karkulainen. Siinä on jo häpeätä kylliksi, että on ollenkaan joutunut poliisin käsiin. Ja kuka sitten sillä aikaa pitäisi vaaria laivan tulosta?
Me koetimme selittää hänelle, ett'ei hänen ollenkaan tarvitsisi luulla olevansa poliisin tallennettavana, jos kohta hän suostuisikin olemaan yötä asemalla, ja toisekseen, että siellä kyllä annettaisiin hänelle tieto, milloin höyrylaiva Astoriasta saapuu. Mutta koko se puhe sattui kuuroihin korviin.
Hänellä oli kerta kaikkiaan oma mielipiteensä poliisista, emmekä sitä voineet kumota millään tavalla. Ja yhtä vähän voitiin hänen päähänsä saada sitäkään, että hän ajoissa saisi tiedon höyrylaivan tulosta. Hän kyllä hoitaa itse itsensä, selitti hän, kunhan vaan saa olla rauhassa, ja kernaammin odottaa hän laiturilla. Hän oli varma siitä, että rahat tulevat ensi laivassa, ja silloin hän voi heti lähteä.
Useimmat joukosta eivät voineet muuta kuin nauraa hänen itsepäisyyttään, kun hänen viimeinen päätöksensä oli tulkittu, mutta poliisikapteeni kohautti olkapäitään.
-- Herran nimessä! -- sanoi hän hiukan kärtyisesti -- antaa tuon hullun mennä, mihin tahtoo.
-- Mutta missä minun säkkini on? -- kysyi Penttinen kuin vastaukseksi siihen lupaukseen, että hän saisi lähteä.
Se tuotiin esille ja huomattiin huolellisen tarkastuksen jälkeen kaikin puolin hyvin säilyneeksi.
-- Saako täällä pistää piippuun? kysyi hän sitten.
Ja nyt otti hän taskustaan piipun ja säkistään pussin, josta hän täytti tupakkakukkaronsa, pantuaan ensin piippuun ja pistettyään sen hampaihinsa.
-- Kotikasvuja! sanoi hän minulle, pistäessään kukkaroa taskuunsa ja vetäessään suurimmalla huolella pussin suuta kiinni -- huomautus, jonka ensimmäinen nysästä pullahtava savupilvi teki aivan tarpeettomaksi.
Sitten nousi hän seisoalleen, heitti säkin selkäänsä, kiitti lyhyesti "herroja, jotka olivat auttaneet häntä poliisin käsistä", ja teki tyytyväisenä lähtöä palatakseen odotuspaikkaansa.
-- Odottakaa vähän, -- sanoi vanha mr Bolse, joka suurella osanotolla, vaikka vaieten, oli seurannut asiain menoa. Emme voi laskea miestä menemään sillä tavalla!
-- Eihän hän ole tehnyt mitään pahaa, -- sanoi hän meihin toisiin kääntyen, -- ja yhtäkaikki on hänet vangittu niinkuin rikoksesta tavattu roisto. Ja kun hän piti puoliaan -- miehekkäästi, niinkuin muutamat herroista ovat vakuuttaneet -- iskettiin hänet pitemmittä mutkitta tainnoksiin. Minä en moiti herrojen poliisien kykenemättömyyttä käsittämään sitä, että joku muukin kuin hullu voi siihen määrin luottaa ystäviinsä, että kernaammin makaa kadulla kuivaa kannikkaa järsien kuin pyytää apua. Sellaista ei joka mies meidän päivinämme kykene käsittämään. Mutta joku tuntuva hyvitys pitää hänen saaman. Minä pidän hattua.
Hän otti hattunsa vasempaan käteensä ja pudotti oikeasta kädestään siihen kymmenen dollarin setelin.
-- Se on oikein! vahvisti kapteeni, veti lompakkonsa esiin ja antoi setelinsä hänkin, -- se oli erehdys, vaikka tosin anteeksi annettava. -- Toiset seurasivat heti esimerkkiä, kukin varainsa mukaan, niin että hatussa tuota pikaa oli yli kolmenkymmenen dollarin, jotka mr Boise -- hattu vielä kädessään ja juhlallisesti kumartaen -- tarjosi Penttiselle.
-- Mitä tämä on? kysyi hän ottamatta rahoja. Ja kun asia hänelle selitettiin, kumarsi hän vastaan, ei niin muhkeasti tosin, mutta yhtä arvokkaasti, ja sanoi kohteliaasti, mutta varmasti:
-- Paljon kiitoksia, hyvät herrat, mutta minä en voi ottaa rahoja kerjäläisen tavoin. Mitä tarvitsen, se tulee höyrylaivalla, ja siihen saakka tulen kyllä toimeen. Kiitoksia vaan hyvästä tahdostanne.
En tiedä, kuinka paljon sitä näytin, mutta sen tiedän, että Penttisen maanmiehenä tunsin itseni suorastaan ylpeäksi, kääntäessäni heille hänen vastaustaan.
-- Yksi läksy lisää! -- sanoi mr Bolse. Oppia ikä kaikki. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että mies oli liiaksi gentlemanni ottaakseen vastaan rahaa hyvitykseksi. Tässä on rahanne, hyvät herrat!
Sitten kääntyi hän minuun pyynnöllä, että kysyisin "mister" Penttiseltä, tahtoisiko tämä tehdä hänelle sen kunnian, että ottaisi osaa lunchiin hänen ja kaikkien muiden läsnäolevien kanssa, jotka olisivat tilaisuudessa häntä seuraamaan. Tämän hän lausui kumarruksella toisille.
-- Miksikä ei? -- sanoi Penttinen. Kun vaan tietäisin, ett'ei laiva sillä aikaa sattuisi tulemaan.
Hänen pelkonsa haihtui, kun poliisikapteeni antoi käskyn päivystäjäkonstaapelille satamassa että hän ilmoittaisi heti, kun laiva tuli näkyviin, ja sitten menimme me, poliisikapteeni etunenässä, lähimpään parhaasen ravintolaan, Penttinen kantaen kallisarvoista säkkiään olallaan.
-- Mitä luulette hänen mieluimmin syövän? -- kysyi mr Bolse, sittenkun hän oli omaan haltuunsa ottanut yhden pöydän ravintolasalissa, jossa meidän seurueemme näytti herättäneen jonkunlaista kummastusta muissa vieraissa.
Minä lausuin mielipiteenäni, että Penttinen varmaan pitäisi kaikkein parhaimpina herkkuina sianlihaa potattien ja ruisleivän kanssa, sekä pannukakkuja jälkiruuaksi. Ja mr Bolse oli säikäyttää silmät päästä ranskalaiselta ylikyypparilta tilaamalla käristettyä sianlihaa rikottujen munien ja potattihaudikkaiden kanssa, kolme pulloa olutta ja saman määrän samppanjaa.
Rukiista leipää ei ollut ja yhtä vähän löydettiin pannukakkuja hienolta ruokalistalta, mutta mr Boise pani hakemaan edellistä eräästä saksalaisesta leipomosta, ja jälkimäistä sanoi kyyppari, hetken epäiltyään, voivansa toimittaa.
Tilaus koski meitä kaikkia. -- "Jos se kelpaa hänelle, kelpaa se meillekin", selitti mr Bolse, vaikka Penttinen luultavasti ei olisi pitänyt lukua siitä, mitä me söimme, kunhan vaan hänellä itsellään oli tarpeeksi.
Kinkku oli kuitenkin niin herkullista, että me emme ollenkaan kaivanneet hienompia laitoksia. Ja kun meille yhtä makeiden pannukakkujen kanssa tuotiin mansikoita, jommoisia ainoastaan Kaliforniassa voidaan saada, veti jo Penttinenkin suutaan tyytyväiseen myhäilyyn.
Mutta samppanjaa häntä ei saatu juomaan, kerta sitä maistettuaan, meidän juodessamme hänen terveydekseen. -- "Se pisti nenään", sanoi hän ja sentähden joi hän mieluummin olutta myöskin mansikkain kanssa, jotka syötyään hän nousi ylös hankkien lähtöä.
-- Höyrylaiva voi tulla millä hetkellä tahansa, sanoi hän -- ja minä lupasin olla rannassa. Jos minä olen poissa, niin rahan tuoja ei tiedä, mitä hän niillä tekee. Hyvästi nyt ja paljon kiitoksia.
Me puristimme kaikki hänen kättään. Sitten otti hän säkkinsä, joka oli ollut tuolin vieressä, ja läksi takaisin odotuspaikkaansa.
-- Se on miesten mies, sanoi mr Bolse, kun Penttisen leveä selkä oli kadonnut ovesta, -- ehjä mies. Maailma olisi parempi, jos täällä olisi enemmän semmoisia.
Aatami Urola, isä ja poika ja the Unknown.
Eräänä iltana, kun minä pahaisen päivällisen syötyäni olin vetäytynyt halpaan huoneeseni muutamassa Chikagon "perhehotellissa", jossa silloin asuin, koputti joku lujasti ovelleni. Minä vastasin "sisään", ovi aukeni ja huoneesen astui översti Beckridge, jota en ollut moneen kuukauteen nähnyt.
-- Mitenkä te voitte kavuta mokomia portaita myöten tällaiseen tyrmään, se käy ylitse minun ymmärrykseni, -- sanoi översti tervehdykseksi, ja näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut saattaa minut edesvastuusen sekä portaista että niistä asianhaaroista, jotka pakottivat minut tyytymään siihen "tyrmään", johon ne johtivat.
-- Istukaa, översti -- sanoin minä, tarjosin hänelle ainoan tuolini ja istuin itse vuoteeni laidalle -- ja polttakaa, jos teillä on halua ja sikaareja. Vai poltatteko mieluummin minun piipputupakkaani?
Raha-asiat tekivät silloin tällöin piipun polttamisen välttämättömäksi Chicagossa ollessani.
Översti nauroi.
-- Ette te ainakaan valita vaivojanne, sanoi hän. -- Mutta minä toivon, että te vaihteen vuoksi poltatte sikarin. Nämä eivät ole hulluimpia.
Hän otti taskustaan kourallisen pitkiä, paksuja ja muhkeita pähkinänruskeita sikareja, valikoi niistä huolellisesti kaksi, ja tarjoten toisen minulle, sytytti hän toisen itse.
-- Haluttaako teitä lähteä Independenceen yöjunalla? -- kysyi hän heti, kun oli saanut savut suuhunsa.
Independence on pieni kaupunki Iowassa ja siellä oli vuosi sitten avattu kilpa-ajorata, joka oli tehty kolmikulman muotoiseksi siten, että aseman siinä muodosti pitkä kaari ja molemmat sivut kulkivat viimeiset parisataa kyynärää yhdensuuntaisesti. Kaikki entiset ennätykset oli voitettu tällä uudella radalla, joka senvuoksi veti puoleensa miestä ja hevosta kaikista Unionin ääristä, ja seuraavana päivänä piti vuosikilpailujen alkaman.
Minä tiesin kaiken sen ja vastasinkin empimättä, että halu kyllä on hyvä, kunhan olisi rahaa.
-- Siitä ei huolta, -- vakuutti översti. -- Minä tarjoon.
Ja kun minä estelin, lisäsi hän selitykseksi, ett'ei hän suinkaan ainoastaan seuran vuoksi aikonut maksaa matkaani, vaan että hän tarvitsi minun apuani eräässä kaupassa, jonka hän aikoi tehdä.
Seikka oli se, että hän joku päivä sitten "sattumalta" oli joutunut erääsen maanviljelyskokoukseen jossain Michiganin puolella, ja siellä tavannut hevosen, joka kokouksen loppiaisiksi pidetyissä kilpa-ajoissa oli erinomaisen keveästi jättänyt jälkeensä kaikki muut.
Överstin urheilu-into vei hänet aina sattumalta sellaisiin paikkoihin, missä voi siepata lupaavan näköisiä nuoria hevosia polkuhinnasta. Mutta hänen urheilu-intonsa ei ollut koskaan niin suuri, ett'ei hän olisi myönyt hevosta heti paikalla, kun siitä vaan kannattava hinta tarjottiin.
Tuotakin michinganilaista hevosta oli hän heti koettanut ostaa, mutta ei ollut sopinut omistajan kanssa hinnasta. Ja silloin oli översti houkutellut tämän viemään oriinsa Independenceen, jossa hän oli ilmoittanut sen muutamiin alkavista kilpailuista.
-- Minä maksan matkakulut -- sanoi hän. Ja kun hän luultavasti huomasi ihmettelyn ilmauksen minun kasvoillani, lisäsi hän voittaneensa viisisataa dollaria lyömällä hevosesta vetoa kilpa-ajoissa.
-- Siellä oli eräällä raharikkaalla teurastajalla ruuna, joka heitti hiukan hölkkäravia, jatkoi översti. -- Mutta hän luuli voivansa höyhentää kaikki muut, ja tarjosi viisi yhtä vastaan. Ja sataa vähempää en ole ikinä saanut "säkenestäni", kun olen pannut sen ruokolle. Hyvä kauppa! -- lopetti hän, katsellen melkein hellästi suurta timanttia, joka hänellä oli paidannappina.
-- Mukiin menee -- myönsin minä, ihmetellen itsekseni, oliko Yhdysvalloissa yhtään ainoata panttilainaajaa, joka ei olisi tehnyt tuttavuutta överstin viimeisen ystävän kanssa, joksi minä ensi kerran miehen nähdessäni olin kuullut hänen nimittävän säkenöivää sormustaan.
-- Mutta eihän siitä kumminkaan selviä, -- lisäsin minä, -- miksi te lähetitte hevosen Independenceen, jossa jokainen hevosmies on valmis maksamaan täyden hinnan lupaavasta oriista.
Översti hymähti.
-- Epäilemättä -- sanoi hän. -- Mutta jos minä tarjoan omistajalle korkean hinnan maksettavaksi sitten kuin hänen hevosensa on täyttänyt määrätyn ennätyksen, niin hän ei ryhdy kauppoihin kenenkään muun kanssa, ennenkun kilpailut ovat ohitse. Ja olisipa ihme, joll'en minä sillä summalla, mikä minulla nyt on puhdasta rahaa, voisi ansaita enemmänkin kuin mitä tarvitsen konia ostaakseni. Minä olen ilmoittanut sen ehdollisesti neljään luokkaan.
Asia alkoi vähitellen selvitä. Översti oli suunnitellut tavallista rohkeamman vedonlyöntituuman, luottaen michiganilaisen oriin juoksijakykyyn, josta ei kukaan muu tiennyt mitään. Mutta vieläkään en käsittänyt, millä tavalla minä voisin auttaa häntä.
-- Kyllä te voitte -- vakuutti hän. -- Omistaja on teidän maanmiehenne, puhuu sangen huonosti englantia, ja luulee, että kaikki, jotka eivät ymmärrä hänen omaa siansaksaansa, ovat lurjuksia ja roistoja. Mutta jos te tulette mukaan Independenceen ja autatte minua kaupan hieromisessa miehen kanssa, niin luulenpa siitä sovittavan ilman sen suurempia vaikeuksia.
En miettinyt asiaa sen kauvemmin. Överstiin en suinkaan rajattomasti luottanut, vaan eihän asiakaan ollut sitä laatua, että minun olisi tarvinnut siihen takertua pitemmältä kuin minkä katsoin soveliaaksi ja tarpeelliseksi.
Överstejä _in partibus infidelium_ tapaa Yhdysvalloissa niin runsaasti, että se nimitys pikemmin antaa aihetta epäluuloon kuin mihinkään muuhun. Ja översti Beckridgeen olin tutustunut Chikagon kilparadalla, jossa hän oli tarjoutunut puolta voittoa vastaan osoittamaan minulle palkinnon saajan eräässä kilpailussa, minkä yleisö luuli ehdottomasti päättyvän yleisen suosikkihevosen hyväksi.
Meidän hevosemme voitti kuin voittikin -- vetokurssi: kaksikymmentä yhtä vastaan -- niin että ne kaksi dollaria, jotka minä överstin vainun mukaan olin rohjennut panna vetoon, toivat meille kummallekin kaksikymmentä dollaria, joita överstin päivän kuluessa onnistui vielä lisätä siihen määrin, että hän tarjosi minulle päivällisen. Sitä syödessämme esitti hän minulle juuri vähää ennen takaisin lunastamansa "säkeneen", jota hän ei koskaan jättänyt tuntiakaan kauvemmaksi panttiin kuin mikä oli välttämätöntä, ja esiintyi muuten sen verran edukseen, ett'ei minulla ollut mitään tuon omituisen tuttavuuden jatkamista vastaan.
Tiesin hyvin kyllä, että översti eli hevoskaupoilla ja vedonlyönnillä, mutta luulin myöskin tietäväni, ett'ei hän muulloin kuin poikkeustapauksissa ollut astunut sen hienon rajan yli, joka on hevoskauppaa käyvän urheilijan ja hevoshuijarin kilpa-ajo-pelaajan välillä. Ja sentähden minä myöskin nyt pitemmittä mutkitta suostuin seuraamaan häntä Independenceen.
-- Mutta ainoastaan sillä ehdolla, että te ainakin minulle ostatte paluupiletin.
-- All right! -- nauroi översti. -- Varovaisuus ei ole koskaan vahingoksi. Minä tapaan teidät asemalla kello yksitoista. Täytyy taas jättää säkene täysihoitoon -- jokainen centi, minkä voin kokoon haalia, on nyt tarpeen.
* * * * *
Independence oli yli äyräittensä täynnä, kun me saavuimme sinne. Mutta översti, joka ei milloinkaan kitsastellut, kun hänellä oli yksikään sentti taskussaan, oli tilannut huoneen sähköteitse, niin että olimme varmassa korjuussa. Suuri ei huone suinkaan ollut, eikä siinä liioin ollut kuin yksi kahdenmaattava vuode, mutta siinä ahdingossa, joka kaupungissa vallitsi, voi olla iloinen, että oli päässyt edes katon alle. Ja mitä vuoteesen tuli, ei siitä ollut mitään sanottavaa. Ameriikassa tapahtuu helposti, että täytyy panna vuode kahtia kenen kanssa tahansa, kenellä vaan on tarpeeksi varaa lunastaa siitä toinen puoli itsellensä -- ja överstin siisteyttä vastaan ei ollut juuri mitään muistuttamista.
Hän lähti ulos heti, kun olimme matkan jälkeen vähän puhdistauneet, vaan minä koetin ottaa takaisin jonkun osan yön kuluessa hukkaan mennyttä unta. Mutta tunnin kuluttua tuli hän jo takaisin ilmoittaen, että ori oli saapunut ja että se oli mitä parhaimmassa kunnossa.
-- Tässä on omistajan nimi -- lisäsi hän ja antoi minulle paperilapun. Hän odottaa meitä ja tässä pitää takoa niin kauvan kuin rauta on kuuma, niin että kiirehtikää vaatetta päällenne ja seuratkaa minua.
"Aatami Urola", kulmikkailla ja vinoilla kirjaimilla paperille kirjoitettuna osoitti selvää selvemmin, että oriin omistaja oli suomalainen, mutta kun siitä ei käynyt mitään muuta esiin, riensin minä laittamaan itseäni lähtökuntoon.
Erään tallin edustalla radan laidassa tapasimme me ystävämme Urolan polttamassa piippuaan ja tyynesti katselemassa liikettä ja hyörinää ympärillään. Kaikki tallit olivat täynnä ja ainakin kolme hoitajaa puuhaili jokaisen hevosen kanssa, tavallisesti yksi täysikasvuinen mies ja pari neekeripoikaa, mutta muutamilla loistavimmista juoksijatähdistä oli yli puolen tusinankin touhuavia palvelijoita ympärillään.
Osa koulaajia ja ajajia oli hevosiaan jaloittelemassa radalla, toiset taluttelivat kallisarvoisia elukoitansa edestakaisin, samalla kun vielä toiset, jotka jo olivat lopettaneet aamuajelunsa, antoivat hoitajien siivota ja sukia juoksijoitansa tallien edustalla. Kaikki olivat innokkaassa toimessa, paitsi Urola, jolla ei näyttänyt olevan muuta tärkeämpää tehtävää kuin imeä piippuaan.
Hänen näennäinen välinpitämättömyytensä muuttui tuskin siitäkään, että översti esitti minut hänelle hänen maanmiehenänsä ja minä häntä suomeksi tervehdin. Piipun hän kyllä otti suustaan vastatessaan tervehdykseeni, mutta pisti sen heti takaisin ja löyhytteli savuja.
-- Teillä kuuluu olevan täällä hyvä juoksija? -- alotin minä keskustelun.
-- Tuossahan tuo menee.
-- Ja ehkä tahdotte myödä sen?
-- Miksikä en, jos tarjotaan hyvä hinta.
-- Millainen hinta teistä on hyvä?
-- Eihän tuota tiedä, -- vastasi Urola vältellen. -- Tässä maassahan maksetaan suuriakin summia hyvistä juoksijoista, niin ett'ei maksa vaivaa puhua kaupasta mitään, ennenkun nähdään, kuinka hyvin oriini juoksee.
Pitemmältä en kysellyt, vaan ilmaisin mielipiteeni överstille, joka tavallista kiivaammin pureskeli viiksiään, että mies oli varsin varovainen ja tietäisi kyllä panna hevoselleen korkeimman mahdollisen hinnan.
-- Sitä parempi! Vaara on vaan vähempi, että joku muu sen minulta sieppaa. Mutta nyt sen on annettava juosta kierros radalla, ett'ei se iltapäivällä esiintyessään tee mitään tyhmyyksiä. Sitten voimme tuumia asiasta omistajan kanssa.
Urolalla ei ollut mitään vastaan näyttää hevostaan, vaan meni hän talliin, josta parin minuutin kuluttua tavattoman hartiakas ja lyhyt, valkotukkainen poika talutti ulos kauniin punasenruunin hevosen.
-- Tämä on pikku Aatami tämä, esitteli isä.
Mutta minulla ei sillä kertaa ollut aikaa tarkastaa poikaa. Huomioni, oli kiintynyt hevoseen, joka oli harvinaisen pitkä ruumiiltaan; lavat olivat kauniisti kaarevat, jalat lyhyet ja matalat, ja kaula ja pää sellaiset, että ne todistivat parasta rotua. Ja ihme kyllä, se ei ollut laisinkaan liiaksi ruokittu, vaikka hiukkaista vähemmän siinä sentään ehkä olisi voinut olla lihaa.
-- Well! -- sanoi översti. -- Mitä pidätte löydöstäni?