Part 7

Väen liike kaupungissa oli uskomaton viime viikoilla ja rahan liike sitä mukaa. Kapakkain pitäjät ja pelihuoneiden isännät kokosivat rahaa kahmaloittain. Pitkin kaikkia katuja, jotka menivät näyttelyyn, parveili laumottain väkeä aamusta varhaisesta yöhön myöhään. Näyttelyn ala, vaikka olikin niin suunnattoman suuri ja laaja, oli kuin yksi ainoa muurahaispesä kuohuen levotonta, ahertavaa, myllertävää elämää -- niinkuin itsekukin olisi koettanut ponnistaa viimeiset voimansa niinä muutamina päivinä, jotka vielä olivat jälellä. Ja rautatiejunat jyskyivät lakkaamatta Chikagoon ja sieltä pois, aina täpö täynnä matkustajia.

Liike kasvoi kasvamistaan aina marraskuun 1 p:ään saakka. Silloin loppui yhtäkkiä väentulva kaupunkiin tulevista junista. Parin päivän kestäessä ei tarvinnut pitää liikkeessä kuin puolet lähtevistäkään junista. Sitten seurasi lyhyt lepoaika, jolloin saatiin vähän hengähtää -- ja silloin syntyi tuo suuri työlakko.

Chikago, Barlington & Quincy'n radalla -- G.B. & Q. joksi sitä tavallisesti kutsuttiin -- jossa Iisakki Peltonen palveli, oli Johnston, Annin isäntä, ottanut houkutellakseen miehistöä ottamaan osaa lakkoon.

-- Ilman meitä eivät rautatieyhtiöt olisi viime vuosipuoliskolla voineet ansaita penniäkään enemmän kuin tavallisesti, lopetti hän puheensa, jonka oli pitänyt veturitallissa työmiehille, joiden joukossa Iisakkikin oli. -- Me tässä olemme hikoilleet ja ahertaneet yötä päivää täyttääksemme heidän rahakukkarojaan ja sentähden on meidän oikeutemme myöskin vaatia osaa heidän voitostaan. Vaan jos ei saa oikeuksiaan hyvällä, niin ottaa väkisin!

-- Emmeköhän mekin jo ole saaneet osaamme? huomautti Iisakki hiljaisesti. -- Minä luulen, että muut, samoin kuin minäkin, ovat ansainneet enemmän viime aikoina.

-- Olemmehan kyllä, myönsi Johnston -- mutta se ei ole muuta kuin palkkamme ylimääräisestä työstä. Voiton ovat he vieneet kokonaan ja sitä eivät he koskaan olisi saaneet ilman meitä.

-- Ja ilman heitä emme me olisi saaneet palkkaa ylimääräisestä yhtä vähän kuin muustakaan työstä.

-- Puhuttu niinkuin scabin suusta! -- Teidän pitäisi kaikista vähimmin vetäytyä pois, Iisak! Mutta ei meillä nyt ole aikaa turhia puhumaan. Meitä on siksi monta, ett'ei meidän ole tarvis välittää siitä, mitä muutamat tekevät, mutta parastahan olisi, jos kaikki olisivat mukana. Kuka on meidän puolellamme ja kuka meitä vastaan?

-- Minä en rupea riitelemään leipäni kanssa, sanoi Iisakki lyhyesti. Siitä pitäen kuin tulin yhtiön palvelukseen, olen saanut rehellisen makson rehellisestä työstä ja niin kauvan kuin sen saan, pysyn paikoillani.

-- Niin teen minäkin! -- ja minä myös! -- ja minä! -- ja minä kanssa!

Useat niistä, jotka liittyivät Peltoseen, eivät olisi koskaan uskaltaneet ruveta vastarintaan, vaikka kyllä olikin vastenmielistä jättää työpaikat. Mutta kun jää kerran oli murrettu, seurasivat he mielellään esimerkkiä.

Johnston sekä hämmästyi että suuttui. Hän oli jo edeltäpäin vakuuttanut muille johtajille, että kaikki miehet G.B. & Q.-radalla olivat varmoja, -- niin suuri oli muka hänen vaikutusvaltansa siellä. Ja nyt ei hän taas uskaltanut sanoa loppuun sitä, mitä ajatteli, muistaessaan lämmittäjää, joka oli mennyt liika lähelle Iisakkia.

Seuraavana aamuna oli työlakko täydessä voimassa. Ja ennen iltaa olivat eri rautatieyhtiöt liittyneet yhteen ja sopineet siitä, ett'eivät millään ehdolla taipuisi, vaan pitäisivät puoliaan yhteisin voimin.

Se osa miehistä, joka oli pysynyt työssä, sai taas asunnon ja ruuan asemilla, joita sitä varten vuokratut, aseilla hyvin varustetut miehet vartioivat. Kunkin junan mukana seurasi niinikään revolvereilla ja repeterikivääreillä varustettuja vartijoita, joista osa oli sijoitettu veturiin, osa konduktöörivaunuun. Työtä oli yli tarpeen ja tulot suuremmat kuin koskaan ennen. Mutta kuitenkin oli se kamalata aikaa.

Iisakki Peltonen ajatteli kuitenkin hyvin harvoin sitä, että hänen henkensä oli vaarassa joka kerta kuin hän vei veturinsa asemalta tai toi sen sinne takaisin. Mutta sitä useammin ajatteli hän junan ja matkustajain kohtaloa, jos lakkolaiset panisivat uhkauksensa toimeen ja ryhtyisivät väkivaltaan. Aseman alue oli kyllä jotenkin hyvin vartioitu, mutta sen enempää ei yhtiö voinut tehdä, vaan täytyi sen pääasiassa luottaa kulettajain huolellisuuteen. Ja kulettajain puolestaan täytyi luottaa ainakin yhtä paljon omiin silmiinsä kuin merkkeihin -- jotka voivat olla väärät.

Iisakinkin kylmäverisyys tahtoi välistä loppua. Edellisten kuukausien epätoivoiset ponnistukset olivat olleet huonoa valmistusaikaa siihen, joka nyt seurasi, ja vaatineet joustavimpienkin hermojen ja jänteiden kaiken voiman.

Hermoista ei Iisakki tosin isosti tiennyt, mutta sen hän tiesi, että häntä alkoi pelottaa joka kerta kuin hän nousi veturiinsa. Ja joutohetkinään oli hän niinikään alakuloinen ja levoton, vaikkakin säästöt yhä kasvoivat.

Ei edes Annikaan voinut toivoa hartaammin kuin hän sitä päivää, jolloin hän voisi kääntää Chikagolle ja Ameriikalle selkänsä. Omasta puolestaan olisi hän tehnyt sen heti paikalla, jos ei olisi ollut vastenmielistä lähteä palveluksesta juuri nyt -- niinkuin hän muka olisi pelännyt Johnstonia ja noita muita.

Annia ei hän ollut nähnyt muuta kuin kerran sen jälkeen kuin lakko oli alkanut, eräänä iltana, kun hän toverien varoituksista huolimatta oli poistunut vartioidulta asema-alueelta ja mennyt länsipuolelle kaupunkia. Hänelle ei ollut mitään tapahtunut, mutta kun Anni seuraavana päivänä vastasi kysymykseen, kuka oli ollut hänen luonaan, kielsi Johnston vastedes sellaisia vieraita vastaan ottamasta. Hänen ovestaan ei mokoma scab saanut astua sisään!

Iisakki vaan hymyili, kun luki Annin kirjeen siitä asiasta. Eipä sillä väliä -- voihan Anni lähteä tuosta talosta, jos niikseen tulisi. Mutta juuri nyt oli vaikea hankkia hänelle oikeata asuntoa -- Iisakin vanha ravintola oli täynnä lakkolaisia.

No niin, kauvan ei tätä kurjuutta tulisi kestämään -- ja olihan tytöllä toistaiseksi hyvä olla siellä, missä oli.

IV.

Lakkoon osaa ottavien kiukku kasvoi kasvamistaan sitä mukaan kuin toivo myönnytyksistä yhtiön puolelta yhä väheni ja vaikeudet lakon jatkamiseen sitä mukaa suurenivat. Kun useimmat jo ensi viikkojen kuluessa olivat syöneet ja juoneet hyvinä kuukausina kokoamansa säästöt, alkoi kysymys jokapäiväisestä leivästä yhä kiihkeämmin vaatia vastausta -- ja kuta vaikeammaksi vastauksen antaminen kävi, sitä useammat liittyivät niihin, jotka vaativat väkivaltaan ryhtymistä.

He saivat vihdoin tahtonsa läpi. Johtajat päättivät väkivallalla pakottaa jonkun pääradoista lakkauttamaan myöskin posti- ja matkustajajunat, ainoat, jotka vielä olivat käynnissä. Jos se onnistuisi, täytyisi asianomaisten antautua armoille.

Mutta Johnston esiintyi väliehdotuksella

Ennenkun he ryhtyisivät keinoihin, jotka antaisivat sortajille oikeuden saada sotaväkeä omaisuutensa suojelemiseksi, tahtoi hän ehdottaa, että he koettaisivat pelottaa scab-miehistöä jollain radalla luopumaan työstään. Jos ei se onnistuisi, niin olivathan väkivaltaiset keinot vielä jälellä. Ja tätä koetta varten ehdotti hän G.B. & Q:n. Siellä on muuan oikein itsepintainen scabi, jota muut seuraavat -- kurja siirtolainen, joka oli tullut maahan vasta pari vuotta sitten omistamatta centiäkään -- ja joka nyt oli heidän päämiehensä. Jos he voisivat karkoittaa hänet, niin lupasi Johnston vastata muista.

Johtajat suostuivat. Eihän missään tapauksessa haittaisi ensin kääntyä jotain yksityistä henkilöä vastaan.

Aikaisemmin keväällä olivat pikajunat saapuneet vähää ennen auringon laskua, niin että voi erottaa kaikki esineet radalla ja sen läheisyydessä. Mutta kuta syksympi tuli, sitä hämärämmäksi kävivät illat pikajunan saapuessa, kunnes ne lopulta joulukuussa tulla tohkasivat pilkkosessa pimeässä.

Vähää ennen kuin rata tuli etukaupungin äärimmäisten huoneiden kohdalle, oli siinä vekseli, johon kulettajat kiinnittivät tavallista suurempaa huomiota. G.B. & Q. yhtyi siinä kolmeen muuhun rataan, jotka käyttivät samoja raiteita asemalle tullakseen. Ennenkun lakko syntyi, näytettiin siinä aina viheriätä, joka muuttui valkeaksi ainoastaan viime hetkellä -- tai punaista, jos jotain odottamatonta tapahtui. Mutta kun liike muilla radoilla oli melkein kokonaan lakannut, näytettiin pikajunille tavallisesti aina valkoista, niin että ne voivat ajaa vekselin yli vauhtiaan vähentämättä.

Iisakki Peltonen on matkalla kotiin pikajunansa kanssa, ainoan pikajunan, joka vielä on säännöllisessä liikkeessä. Muut junat kulkevat enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti, mutta tämä pikajuna ei vielä koskaan ole pettänyt. On huikasevan kirkas kuutamo ja sentähden tähystelee Iisakki tavallista tuimemmin eteensä rataa pitkin ja sen kummallekin kupeelle sinne päin, jossa hän odottaa suuren vekselin merkkiä pian ilmaantuvaksi.

Kun hän viimeinkin keksii lyhdyn, pääsee syvä helpotuksen huokaus hänen rinnastaan. Lyhty näytti valkoista valoa.

-- Kaikki selvä! sanoo hän vartijalle, joka seuraa mukana veturissa. Hän tuntee jo radan siksi hyvin, että tietää, kuinka helppoa lakkolaisten olisi tehdä tyhmyyksiä juuri tällä paikalla.

Muutamia silmänräpäyksiä jatkaa juna kulkuaan niinkuin ennenkin, jolloin Iisakki yhä pitää tarkkaa vaaria tuosta valkosesta valosta, joka lähenee lähenemistään. Silloin katoo se yhtäkkiä -- ja punanen valo tulvahtaa samassa häntä vastaan rataa pitkin.

-- Punaista! Jotain on tekeillä! huutaa vartija. Ja Iisakki tarttuu vaistomaisesti oikealla kädellä hätäjarruun, samalla kun hän vasemmalla tekee liikkeen pysähdyttääkseen junan.

Mutta samassa silmänräpäyksessä laskee hän täyden höyryn koneesen ja päästää hätäjarrun avaimen. Kirkkaassa kuutamossa on hän nähnyt varjon jostain hämärästä esineestä, joka on piiloutunut vekselimiehen majan taa.

-- Seis! -- Seisota juna! Mitä helvettiä sinä ajattelet, mies? huutaa vartija ja aikoo syöstä hänet syrjään pysäyttääkseen veturin. Mutta sanaakaan sanomatta tarttuu Iisakki toisella kädellään häntä kurkkuun, samalla kun toisella päästää lisää höyryä, niin että juna hurjaa vauhtia karkaa vaarallisen paikan ohi asemaa kohti.

Kuuluu moniääninen "damm the scab!" ja pari revolverin laukausta pamahtaa heidän takanaan saamatta mitään aikaan. Mutta vasta sitten, kun viimeinen vaunu on ehtinyt vekselin yli, päästää Iisakki vartijan, joka on melkein tukehduksissa.

-- Minä näin miesten varjoja lumella ja arvasin, että merkki oli väärä, mutta en joutanut selittämään, sanoi hän melkein kuin anteeksi pyytäen. Ja kohta sen jälkeen ajoi pikajuna asemalle, eikä matkustajat olleet aavistaneetkaan, että jotain tavatonta oli ollut tekeillä.

Mutta niin pian kuin Iisakki voi jättää veturinsa lähti hän vekselille ja siellä tapasi hän ratavartijan sidottuna, suu täynnä likaisia pumpulia.

Mies kertoi, että neljä naamioitua miestä oli karannut hänen kimppuunsa niin odottamatta, ett'ei ehtinyt ajatellakaan, ennenkun oli sidottu.

Mutta hän luuli melkein voivansa vannoa, että oli tuntenut Johnstonin äänen.

Iisakki meni takaisin asemalle ja ilmoitti asian konttooriin.

-- Vihdoinkin! sanoi asemapäällikkö. -- Jos ne vaan tekisivät vielä hiukan enemmän samanlaista, niin saisimme aivan varmaan sotaväkeä, mutta pyytää voimme jo tämänkin johdosta.

Siitä ei nyt Iisakilla ollut mitään sanomista, mutta hän ilmoitti, ett'ei hän tästä lähtien tahdo kulettaa matkustajajunia. Edesvastaus on liika suuri. -- Tavarajunia kyllä, lisäsi hän.

-- Eihän teidän tarvitse välittää siitä, mitä junia kuletatte, väitti päällikkö vastaan. Kuletittehan elävää tai kuollutta tavaraa, teidän vaaranne on kuitenkin aina sama.

-- En minä itseäni pelkää, sanoi Iisakki. Mutta kun ajattelen niitä monia ihmisiä vaunuissa, niin tekee mieleni pysähyttämään joka kannon kohdalla, joka heittää varjonsa radalle. Ja tämän jälkeen ei tiedä, mitä ne keksivät.

Päällikkö ymmärsi, että Iisakki oli tulemaisillaan sille asteelle, jossa veturinkulettaja lakkaa olemasta täysin luotettava -- hän oli nähnyt esimerkkiä siitä ennenkin. Harvat olivat kestäneet näinkään kauvan.

-- All right! sanoi hän hetken kuluttua, -- te pääsette kulettamasta junia, kunnes olette vähän levähtäneet. Saatte viikon vapautta kulkeaksenne täällä Jacksonin, ratamestarin apulaisen seurassa oppimassa, mitä tarvitsette voidaksenne sitten vuorotella hänen kanssaan. Tulette sitten olemaan puolet viikosta radalla ja puolet täällä. Mutta huomenna täytyy teidän vielä viedä pikajunaa, ett'ei minun tarvitse ruveta puuhaamaan toista kulettajaa näin myöhään illalla.

Siihen suostui Iisakki kernaasti. -- Melkein koko viikko vapautta! -- ja sitten vaan puoli viikkoa radalla! -- Nyt oli aika Annin sanoa itsensä irti palveluksestaan. Olihan Jacksonin vaimo, joka keitti heidän ruokansa, usein puhunut siitä, että tarvitseisi apua. Voisihan Anni muuttaa sinne, niin saisi asua asemalla ja ehkä maksaisivat vielä vähän palkkaakin!

Mrs Jackson suostui riemulla ehdotukseen, mutta sanoi täytyvänsä puhutella päälliköitä, ennenkun voi sanoa mitään varmaa palkasta.

Iisakki kirjoitti heti kirjeen Annille. Annin pitäisi heti sanoutua irti palveluksestaan. Iisakin juna saapui takaisin lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna mentäisiin vihille.

Työ tulisi olemaan paljoa helpompaa tästä puoleen ja niinkauvan kuin lakkoa kesti, saivat he asua asemalla. Tulkoon Anni vaan tänne lauantai-iltana ja tuokoon tavaransa tullessaan. -- Aamulla pisti Iisakki itse kirjeensä postilaatikkoon, ennenkun lähti junaa viemään.

Annilla oli iloinen hetki, kun lauantai-aamuna sai kirjeen ja luki sen. Viipymättä meni hän isäntäväkensä puheille ja selitti niin hyvin kuin taisi, että hän tahtoi erota palveluksestaan.

-- Miksi juuri nyt?

Niin, se nyt oli vaikeampi selittää Annin vähäisen sanavaraston avulla. Mutta ristiin rastiin kyseltyään käsittivät he vihdoinkin, että Iisakki nyt menisi naimisiin ja että hän oli viimeisen kerran pikajunaa viemässä. Ja silloin vannoi Johnston hammasta purren, että se todellakin tulisi olemaan tuon kirotun scabin viimeinen retki!

Anni oli koko päivän tehnyt niin paljon työtä kaikkea järjestäessään, että hän vasta iltapuolella voi lähteä talostaan. Mutta asemalla tapasi hän heti yhden Iisakin ystävistä, joka vei sekä hänet itsensä että hänen kirstunsa Mrs Jacksonin asuntoon.

V.

Ruohoaavikolla, noin puolikymmentä peninkulmaa Chikagosta, siinä, missä C.B. & Q. rata pengertä myöten kulkee pienen puron poikki, oli muuan mies ahkerassa puuhassa heti illan pimittyä. Vieressään oli hänellä avonaisessa pussissa muutamia työkaluja, joita hän koetti milloin mitäkin irtauttaakseen nauloja, jotka pitivät kiinni erästä ratakiskoa juuri penkereelle päästessä. Hän oli nähtävästi tottunut käyttämään työkaluja, mutta kesti kuitenkin kotvasen, ennenkun kisko irtautui.

Viimein onnistui se. Mies nakkasi viimeisen naulan puroon ja pisti työkalut takaisin pussiin, ripustaen sen sitten olalleen. Sitten sysäsi hän vähän kiskoa koettaakseen, oliko se irti, mutta ei muuttanut sitä paikoiltaan. Astuttuaan alas radan vieressä olevaan ojaan, otti hän sieltä kangin ja työnsi nopealla sysäyksellä irtonaisen kiskon radalle päin. Se kävi mainiosti. Hän pani kiskon paikoilleen ja laskeutui takaisin ojaan kumartuen pienen pajupensaan suojaan.

Valpas ja tarkkasilmäinen kulettaja olisi melkein varmaan huomannut poisotetun kiskon niin ajoissa, että olisi ehtinyt pysähyttää junan. Mutta jos kisko työnnettiin pois vasta sitten, kun veturi jo oli aivan lähellä, täytyi sen joutua pois radalta. Ensi sekasorrossa tuskin kukaan joutaisi ajattelemaan syyllistä, joka sitäpaitse voisi heti paikalla pelastua yön pimeyteen.

Puolen tunnin verran odotti mies ojassa, ennenkun pikajuna tuli näkyviin -- sähisten ja jymisten ja mahtavan veturilampun valaistessa rataa hyvän matkaa edelleen.

Iisakki Peltonen seisoo paikallaan, alinomaa tähystellen veturin edessä olevia kiskoparia. Yhä lähemmä tuota pientä pajupensasta hän tulee osaamatta aavistaa vähintäkään vaaraa täällä kaukana tasasella ruohoaavikolla.

Nyt näkee hän penkereen -- niin kauvas kuin silmänsä kantaa, kulkevat kiskot tasaisina kuluneet selät kiiluen kuin hopea kellahtavassa lampun valossa -- neljännestunnin kuluttua on hän perillä -- ja huomenna -- tänä iltana on hän vapaa -- ja Ann...

Silloin näkee hän jotain mustaa -- mies nousee ojasta -- se työntää kankia edellään kiskoja kohti -- yksi niistä vierähtää syrjään...

Kulettajan käsi tarttuu nuolen nopeudella hätäjarruun -- musta olento ottaa askeleen kuin paetakseen -- ja pitkällä harppauksella lentää Iisakki suoraan häntä kohti, samassa silmänräpäyksessä kun veturin etumaiset pyörät karahtavat ratapölkkyyn.

Veturi repii rikki radan penkereen päällä ja vyöryy puroon vetäen tenderin mukanaan. Pakaasivaunu kaatuu samassa sekin syrjälleen maahan, mutta ensimmäinen matkustajavaunu jää seisomaan pystyyn, vaikka toinen pää ajautuukin ojaan. Muut vaunut jäävät radalle hätäjarrun pysähyttäminä, vaikka iskevätkin toisiinsa niin, että luulisi niiden viimeisen hetken tulleen.

Konduktööri ja pari jarrumiestä juoksee lyhdyt käsissä toisesta päästä junaa. Vartija makaa maassa vähän matkaa veturista repeterikivääri kädessä.

-- Luulen hänen olevan hengissä, sanoo lämmittäjä, joka on pelastautunut hyppäämällä maahan tenderistä -- hän vaan hyppäsi hiukan liika myöhään. Mutta kulettajaa ei näy -- vaikka hän hyppäsi ensiksi...

He löysivät hänet pakaasivaunun luota, joka oli pudonnut hänen alaruumiinsa päälle. Hänen allaan oli toinen ruumis, kasvot maata vasten painettuina, Iisakin molemmat kourat kurkun ympärillä....

Konduktööri lähetti heti miehen lähimmälle asemalle sähköittämään apua.

* * * * *

Iisakin ystävä koetti pitää Annille seuraa niin hyvin kuin taisi, sill'aikaa kuin Anni odotti asemasillalla, mutta kävi yhä hajamielisemmäksi sitä mukaa kuin aika kului eikä pikajunaa kuulunut tulevaksi.

-- Ei nyt oltu oikeassa -- ja tuolla tuli päällikkö itse juosten konttoorista!

-- Juna n:o 708 ja korjausvaunut ja kolme matkustajavaunua ulos radalle! käski hän. -- Pikajuna on joutunut pois radalta kuusi peninkulmaa täältä -- ja sanokaa rautatielääkärille, että seuraa mukana -- pian!

-- Tulkaa mukaan, sanoi Annin seuralainen.

Kun he tulivat perille, oli kaikki samassa kunnossa kuin ennen, paitse että yhä useampia matkustajia oli keräytynyt pakaasivaunun ympärille. Konduktööri ilmoitti tohtorille, ett'ei yksikään matkustajista ollut pahasti vahingoittunut.

-- Mutta minä luulen, että kulettaja ja vielä eräs toinenkin ovat saaneet lähtöpassinsa, lisäsi hän viitaten pään liikkeellä pakaasivaunuun päin.

Tohtori pisti kätensä Iisakin rinnan alle.

-- Ei vielä, sanoi hän, -- vaikk'ei taida paljonkaan enää puuttua.

Pelastusvaunun nostokoneiden avulla saatiin pakaasivaunu pian kohoamaan niin paljon, että molemmat ruumiit voitiin vetää esiin.

Iisakki vavahti, kun hänen suuhunsa kaadettiin vähän whiskyä. Mutta vasta sitten, kun he väkivallalla irrottivat hänen kätensä toisen miehen kurkusta, heräsi hän. Toinen mies oli Johnston ja hän oli kuollut -- kurkku oli kuin ruuvipenkein puristettu.

Toinnuttuaan tunsi Iisakki ensiksi Annin, joka kasvot kauhusta jäykkinä oli kumartunut hänen ylitsensä. Sitten katsahti hän tohtoriin, joka parhaallaan tutki häntä.

Tohtori nousi ylös ja pudisti päätään.

-- Olisiko... onko täällä... pappia junassa? kuiskasi Iisakki, kun konduktööri tarjosi hänelle enemmän whiskyä.

-- Eihän meidän vielä tarvitse ajatella pappia... kyllä kai tohtori...

-- En minä, keskeytti Iisakki epäselvästi... vaan vihkimään...

Konduktööri luuli hänen hourailevan ja käski pikajunan neekeripalvelijan tuomaan matrassin sairaalle.

-- Ei... minulla on rahoja, koki Iisakki selittää. -- Hän saapi ne... jos on leski... kysykää pappia...

Hän loi silmänsä matkustajiin, jotka seisoivat ympärillä. Ja konduktööri, joka vihdoinkin ymmärsi tarkoituksen ja selitti heille, mitä mies tahtoi, kysyi sitten, oliko heistä kukaan pappi ja tahtoisiko hän vihkiä tänään miehen ja tuon tytön tuossa.

Muuan keski-ikäinen mies astui esiin.

-- Pappi en ole, mutta piirituomari ja oikeutettu vihkimään -- jos hän ei muuta tahdo.

Iisakki nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta Anni purskahti itkuun, kun käsitti, mistä oli puhe. Ja niiden muutamien minuuttien kuluessa, jotka lyhyt toimitus kesti, nyyhkytti hän niin, että hänen vastauksensa tuskin kuului, vaikka ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus.

-- Ja virkani nojalla julistan minä siis näiden todistajain läsnäollessa teidät Iisak Peltonen ja Anni Heikkilä mieheksi ja vaimoksi, lopetti tuomari juhlallisesti.

Iisakki oli melkein tainnoksissa taas, kun toimitus oli lopussa. Mutta kun he varovasti olivat nostaneet hänet matrassin päälle, kantoivat he hänet lähimpään vaunuun ja virkistivät taas hänen voimiaan whiskyllä.

Anni istui hänen viereensä lattialle.

-- Nyt... saat sinä... ostaa talon, virkkoi Iisakki hiljaa -- sitten -- ota paras Alastarosta... et vielä edes viiden kolmatta...

-- Voi, Herra Jeesus! nyyhkytti Anni -- ennätänhän minä vielä tuota... ehk'et sinä vielä kuolekaan...

Iisakki koetti hymyillä vastaukseksi. Ja kun juna sitten kohta lähti liikkeelle, tuntui hän alkavan hourailla.

Hän mutisi joitain epäselviä sanoja kauniista veturistaan, merkeistä, Johnstonista...

-- Seisota! Seisota! Punanen paistaa! huusi hän kerran, mutta vaipui samassa puoli horroksiin ja makasi silmät kiinni.

Vasta kun hänet kannettiin ulos vaunusta ja pantiin sairaspaarille, avasi hän taas silmänsä ja katseli ympärilleen, vaikk'ei enää näyttänyt tuntevan ketään. Mutta kun paari lähti liikkeelle, sattui asemalla olevan suuren sähkölampun valo hänen silmiinsä ja silloin ne tuokioksi kirkastuivat.

-- Valkeata valoa! sanoi hän selvästi -- nyt saamme antaa mennä!

Käsi haparoi jotain, -- sitten painuivat huulet kiinni. Hänen viimeinen matkansa oli alkanut.

Ja luultavaa on, että merkkitulet olivat valkoiset koko matkan loppuasemalle saakka.

Juho Penttinen.

Olimme juuri lähtemäisillämme konsulin konttorista, jossa minä olin käynyt häntä tervehtimässä ja josta minua oli pyydetty seuraamaan häntä ja hänen kahta yhtiömiestänsä "lunchille", kun muuan poliisi astui sisään, toi terveisiä esimieheltänsä ja pyysi konsulia kiireimmän kautta tulemaan poliisiasemalle.

-- Olemme saaneet verkkoomme hyvin merkillisen kalan, lisäsi hän selitykseksi, -- joka ei ymmärrä luotua sanaa, ei englannin, ei saksan eikä espanjan kieltä, eikä liioin ole kiinalainen, niin kapteeni lähetti minut kysymään, tahtoisiko herra konsuli vähän silmäillä sitä otusta ja auttaa meitä määrittelemään mikä se on.

-- Taas tuo siunattu kielitaito! -- ärähti mr Bolse, vanhin osamies konsulin liikkeessä. Jok'ikinen kerta kun Friscossa sattuu joku rähäkkä ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä mitään kristittyä kieltä, pitää konsulin auttaa. Ja ihmeellistä kylläkin, ett'ei hän näytä koskaan väsyvän olemasta tulkkina. Ettekö voi odottaa jälkeen lunchin? -- kysyi hän kääntyen poliisimieheen.

-- Oh! Se on tehty parissa minuutissa, keskeytti konsuli. -- Menkää te kolme edellä ja tilatkaa lunchi. Minä tulen heti perässä.

-- Kiitoksia! sanoi mr Boise kuivasti, -- sitä juonta sopii koettaa jonkun muun kanssa. Minä ainakin tulen mukaan, niin olen varma, ett'et jää sinne koko iltapäiväksi niinkuin viime kerralla, kun satuit löytämään kovin miellyttävän tulkin tarvitsijan.

Konsuli nauroi mielissään, ja niin läksimme kaikki neljä poliisiasemalle, joka oli siitä ainoastaan muutaman askeleen päässä. Siellä tapasimme kiinniotetun, joka oli suuri, rotevaraajainen ja pahoin pidelty mies, ympärillään joukko poliiseja, joista muutamilla oli vereksiä jälkiä hiljan kestetystä, kiivaasta kahakasta. Mies oli pantu käsirautoihin, ja hänen kasvonsa olivat niin paksussa liassa ja veressä, ett'ei niissä voinut erottaa ainoatakaan selvää piirrettä.

-- Mitä kuuluu, konsuli? -- tervehti poliisikapteeni. -- Kiitos, että tulitte apuun. En todella tiedä, mitä meidän on tekeminen tämän kummallisen olennon kanssa, joka minusta näyttää tarvitsevan paremmin hullujenhuonetta kuin mitään muuta laitosta.

-- Mitä on hän tehnyt? ja missä hänet vangittiin?