Part 6

Mutta Vehkalainen vakuutti, että se ei ollut luultavaa. Eikä hänen tarvitsisi jäädä yksinkään, sillä tarkemmin mietittyään asiata, ja kun rahatkin riittivät, oli hän ostanut itselleen piletin Liverpooliin. Eihän sitä tietäisi Tuomista, arveli hän, mihin se ryhtyisi, kun näkisi Leenan karanneeksi, ja voisihan hän ottaa pestin Liverpoolista yhtä hyvin kuin New-Yorkistakin. Siitä herahti Leenan mieli niin hyväksi, että hän sai kokonaan mielestään ne sata dollaria, jotka hän vielä oli ajatellut pitävänsä ansaita, ennenkun voisi lähteä kotimatkalle.

Mutta kun tuo mahtava höyrylaiva ulkousi sillasta ja hiljalleen liukui ulapalle, tunki se ajatus taas mieleen kahta voimakkaammin. Ja kun hetken kuluttua New-Yorkin huonerivit alkoivat sulaa toisiinsa ja vapauden jumalattaren jättiläispatsas muuttui muuttumistaan utukuvaksi syksyisessä autereessa, silloin kohosi katkeruus tuosta suuressa pettymyksestä häntä kurkkuun. Ja se mieliala sekä kuvastui hänen kasvoissaan että kuului hänen äänessään, kun hän vakuutuksen varmuudella virkkoi Vehkalaiselle:

-- Olkootpa he kuinka rikkaita hyvänsä tässä maailmassa, niin se ei toki merkitse mitään, kun niillä on niin kelvottomat lait ja asetukset, ett'ei köyhä saa oikeutta.

Vanha matruusi oli hyvin miettiväisen näköinen pyöritellessään tupakka-puruaan, joka pullotti poskessaan kuin mikä kasvainnystyrä.

-- Ei se ole lakien syy, sanoi hän sitten, kun oli saanut mällin oikein paikalleen. Ei se ole lakien eikä asetusten syy. Ne kyllä menevät mukiin. Mutta ihmiset ovat kelvottomia, näetkös, ja silloin eivät laitkaan kykene auttamaan.

"Valkoinen valo."

I.

Iisakki Peltosella ei nyt oikeastaan ollut mitään niin erittäin painavia syitä Ameriikkaan lähteäkseen. Hän oli nuori, terve, voimakkaampi kuin monet muut ja kaikin puolin kunnon työmies, niin että hän kyllä olisi voinut tulla toimeen kotonaankin.

Mutta toisekseen oli hän nyt kuitenkin vaan tavallinen työmies ilman mitään erikoista ammattia, vaikka olikin niin kätevä, että kykeni tekemään vähän itsekutakin. Eikä hänen mielestään päiväpalkkalaisen oikeastaan kannattanut mennä naimisiin, vaikka Heikkilän Anni, torpan tyttö, kyllä olisi uskaltanut kauppoihin käydä.

Iisakki oli itse kasvanut mäkitupalaisen töllissä ja tiesi siis omasta kokemuksestaan, miten vaikeaa satunnaisesta ansiosta elävän miehen on hankkia vaatetta ja ruokaa itselleen, vaimolleen ja suurelle lapsilaumalle. Ja ettei lapsista tulisi puutetta olemaan, sen hän tiesi, sillä kuta köyhempi, sitä enemmän lapsia.

Hän keskusteli Annin kanssa asiasta, ja kyllähän Anni myönsi, että Iisakki oli pääasiassa oikeassa. Olihan se kovaa elämää, kun ei aina tiennyt, mistä huomispäivän leipä oli saatava -- varsinkin kun lapsilauma nälissään huusi. Mutta Ameriikka oli Annin mielestä kuitenkin vähän liika kaukana.

-- Emmekö voisi alkaa uudisasukkaina täällä kotona? Joutilasta maata on täällä Alastarossakin ja ajan ollen ehkä voisimme laittaa mökin itsellemme?

-- Se on vielä tukalampaa kuin päiväpalkkalaisena oleminen, väitti Iisakki. Kun tekee työtä toisille, niin ei ainakaan tarvitse pelätä hallaa ja katoa, jotka aina tulevat uudistorppiin ensimmäisiksi vieraiksi.

Ameriikassa oli paljon parempaa, -- siellä voi kunnon mies paljoa pikemmin ansaita, mitä tarvitsi päästäkseen omaksi miehekseen. Kaikki, jotka olivat olleet siellä, sanoivat, että kunhan ei vaan ryyppää, niin rahaa kyllä keräytyy kirstun pohjalle. Eikä Iisakki ryypännyt. He tunsivat omia pitäjäläisiäkin, jotka muutamissa vuosissa olivat koonneet niin paljon rahaa, että tultuaan olivat maita ostaneet. Se olisi toista se kuin ruveta uudisviljelijäksi toisen maalla. Sen, minkä toiset olivat tehneet, sen kai hänkin voisi ja he voisivat kyllä odottaa muutamia vuosia elääkseen sitten hyvästi loppuikänsä.

Kyllähän Annilta pääsi aika haikea huokaus, kun hän ymmärsi, että Iisakki oli jo tehnyt päätöksensä ja että hän oli vaan näön vuoksi kysynyt Annin mieltä. Mutta ei ollut Annilla mitään päteviä syitä vastaväitteihinsäkään ja sentähden sanoi hän vaan, että odottaisi -- vaikka viisi vuotta.

-- Enhän silloin ole viittäkolmatta vuotta vanhempi, lisäsi hän, niin että kyllä kelvannen jollekin toisellekin, jos et sinä tule.

Sen lupauksen saatuaan lähti Iisakki Ameriikkaan.

New-Yorkiin saapui hän hyvin sopivaan aikaan. Oli vähää ennen syntynyt työlakko eräällä rautatiellä Chikagossa ja kun eivät lähiseudun työmiehet uskaltaneet täyttää lakkolaisten paikkoja, olivat asianomaiset lähettäneet asiamiehensä värväämään miehiä New-Yorkista. He eivät aikoneet mitenkään taipua työväen vaatimuksiin ja vasta tulleet siirtolaiset, jotka eivät olleet selvillä Ameriikan oloista, olivat mielissään kun saivat työtä, sama se mitä. Heidän joukossaan oli aina niitä, jotka olivat ennenkin olleet rautatietöissä ja joita siis voi käyttää.

Iisakki Peltonen ei kyllä ollut milloinkaan ennen ollut semmoisessa työssä, mutta hän oli niin reippaan ja voimakkaan näköinen, että värvääjä antoi hänen tulla mukaan. Värvääjän kannalta katsoen oli tärkeintä saada pari vaunulastillista miehiä niin pian kuin suinkin, sillä hän sai maksunsa pääluvun mukaan niin pian kuin oli toimittanut heidät perille. Joskin joku tai jotkut myöhemmin huomattiin kelpaamattomiksi, ei se häneen kuulunut.

Siinä oli nyt syy siihen, että Iisakki heti luvattuun maahan tultuaan sai työtä ja palkkaa puolitoista dollaria päivältä sekä ruuan ja asunnon niin kauvan kuin lakkoa kesti. Matka Chikagoon oli tietysti sekin vapaa. Se oli hänestä jo koko rikkaus -- seitsemän ja puoli markkaa päivässä! Ei ollut hän uskoa omia korviaan.

Alussa ei häntä tosin voitu käyttää muuhun kuin kaikkein karkeimpaan työhön asemalla, mutta onneksi oli siellä sellaista työtä yli tarpeenkin. Kaikki, joita suinkin vaan voitiin panna vetureja kuljettamaan, tarvittiin niitä junia varten, joita vielä voitiin pitää liikkeessä ja sentähden olivat ne pienet asemaveturit, jotka tavallisesti kulettelivat tyhjiä ja lastatuita vaunuja edestakaisin lukemattomilla sivuraiteilla, nyt veturitallissa. Kaikkien näiden pikkuveturien työ oli sentähden tehtävä käsi- tai hevosvoimalla ja semmoisessa työssä olivat Iisakin voimakkaat käsivarret ja selkä verrattomat. Ei kestänyt kauvan, ennenkun esimiehet alkoivat kiinnittää huomiotansa hänen työtapaansa, joka suuresti erosi siitä, mihin muut tulokkaat kykenivät.

Pian oppi Iisakki vähän muutakin kuin työntämään vaunuja edestakaisin niillä raiteilla, joita hänelle osoitettiin. Ja parin viikon kuluttua näkyi selvästi, että hän oli alkanut päästä selville asioista, joiden kanssa oli tekemisissä, ja siitä oli seurauksena, että hän pääsi sen työhyeen johtajaksi, johon kuului. Esimiehet voivat olla varmat siitä, että siellä, missä hän oli mukana, suoritettiin työ säntilleen ja hyvässä järjestyksessä.

Sen vuoksi oli hän niitä harvoja, jotka pidettiin työssä sittenkin, kun tuo ennenaikainen ja huonosti valmistettu lakko muutamien viikkojen kuluttua oli päättynyt ilman pienintäkään myönnytystä yhtiön puolelta. Useat lakkolaisista olivat pakoitetut hakemaan työtä muualta, kun viimein olivat kyllästyneet taisteluunsa yhtiön kanssa, mutta Iisakki Peltonen pääsi veturitalliin. Siellä pantiin hänet olemaan avullisena veturien puhdistamisessa ja voitelemisessa.

Alussa katselivat häntä karsain silmin sekä kulettajat että konduktöörit, lämmittäjät ynnä muut, jotka olivat ottaneet osaa työlakkoon. Heidän silmissään oli hän "scab" -- semmoinen, joka on ruvennut lakkolaisten sijaiseksi, ja scabia katsoo jokainen työmies, jolla on vähänkään käsitystä työlakosta, halveksittavimmaksi ihmiseksi maailmassa.

Mutta kun ei Iisakki osannut englanninkieltä tarpeeksi ymmärtääkseen, että tuo sana oli edes haukkumasana ja vielä vähemmin käsitti sen syvästi häpäisevän merkityksen, hoiti hän tointaan yhtä hiljaisesti ja säntillisesti kuin ennenkin. Alussa ei hän käsittänyt edes sitä, että toverit usein lausumallaan sanalla häntä tarkoittivat, mutta vaikka hän sittemmin pääsikin sen perille, niin vastasi hän "scabiin" yhtä nöyrästi kuin "Eisakkiinkin", joksi ne olivat hänen nimensä vääntäneet. Tosin houkutteli hänen tyyneytensä eräänä päivänä, kun hän voiteli erästä veturia, muutamata lämmittäjää ohi kulkiessa koskettamaan häntä jalallaan ja sanomaan: "Pois tieltä, sen kirottu scab!" Mutta kun Iisakki empimättä tarttui lämmittäjää kaulukseen, käänsi hänet kaksinkerroin polvelleen ja antoi hänelle kämmeneen tuntuvaa opetusta, niin että seinät kaikuivat, sai hän ehdottomasti naurajat puolelleen.

Ja kun veturin kulettajille vähitellen alkoi selvitä, että se, jonka koneen Iisakki oli voidellut ja puhdistanut, voi olla täysin varma siitä, että kaikki oli parhaassa kunnossa, lakkasivat he vähitellen puhuttelemasta häntä muuten kuin nimeltään. Jopa muuan heistä jonkun ajan kuluttua kysyi, eikö hän tahtoisi ruveta lämmittäjäksi oppiakseen sitten kerran juniakin kulettamaan. Ja kun ei Iisakilla ollut mitään sitä vastaan, siirrettiin hänet pian tallista radalle.

Eihän se tosin ollut muuta kuin tavaraveturi, jossa hän alkoi lämmittäjätoimensa, mutta vähätpä siitä. Hänestä oli hauskempi olla tavarajunissa, ne kun pysähtyivät useammin ja niin kauvan, että voi vähän katsella ympärilleenkin. Matkustajavetureilla oli aina niin kiire, ett'ei lämmittäjä joutanut muuta kuin lämmittämään.

Jo silloin kuin hän astui uuteen virkaansa, ajatteli Iisakki kirjoittaa Annille, että tulisi Ameriikkaan, niin mentäisiin naimisiin, ja ensi päivinä oli hän kovassa kiusauksessa. Hän oli jo säästänyt aika sievän summan ja hänen palkkansa oli niin suuri, että se hyvinkin riittäisi kahdelle, jos vaan oltaisiin säästäväisiä. Jos nyt ei vielä aivan heti paikalla voitaisikaan päästä ostamaan taloa Alastarossa, niin vähätpä siitä, kun kerran jo nyt voitaisiin mennä yhteen.

Vaan mietittyään asiata viikon, toista, päätti hän toisin. Eihän tiennyt, kuinka kauvan hän saisi olla lämmittäjänä, koska usein tapahtui, että miehiä erotettiin aivan mitättömistä erehdyksistä, joille eivät olleet voineet mitään. Kun ei voinut olla sen varmempi tulevaisuudestaan, oli kai parasta olla vielä yksin.

Sen sijaan lähetti hän kokoamansa rahat Annille Heikkilään. Ja samalla ehdotti hän, että panettaisivat itsensä kuulutuksiin, niin että Anni milloin tahansa voisi tulla vihille, jos niikseen sopisi. Eihän täällä Ameriikassa tosin kyllä olisi kuulutuksia tarvittu, mutta parempi oli kuitenkin kuuluttaa. Oli siihen kuulutuksen ottoon Iisakilla toisetkin syynsä, josta ei kuitenkaan Annille mitään kirjoittanut; oli hän näet tullut tuumanneeksi Annin jäähyväissanoja noista viidestä vuodesta. Kun oikein ajatteli, niin eihän hän oikeastaan voinut vaatia, että Anni odottaisi niinkään kauvan, jos joku toinen sopiva kosija ilmaantuisi... naiset olivat aina naisia... mutta kun oltiin kuulutuksissa, niin oltiin melkein kuin naimisissa...

Hän kirjoitti vaan, ett'ei hän vielä aivan varmaan tiennyt, milloin kutsuisi häntä tulemaan, mutta jos tätä tienestiä jatkuisi vielä muutamia kuukausia, niin ei kai se kauvankaan kestäisi. Mutta rahat piti Annin panna pankkiin omalle nimelleen.

II.

Ansio ei ainoastaan pysynyt entisellään, mutta paranikin vielä. Kuta enemmän alettiin maailmannäyttelyä valmistaa, sitä enemmän suureni liike, sitä useampia matkoja täytyi kulettajain ja lämmittäjäin tehdä ja sitä enemmän he ansaitsivat. Ja sitä paremmin oppi Iisakki Peltonenkin vetureita kulettamaan.

Ja veturitallissa oli hän huolellisesti tarkastellut noiden monimutkaisten koneiden eri osia ja niin paljon kuin voi ottanut selkoa niiden merkityksestä ja eri tarkoituksista. Lämmittäjänä oli hän sitten koneenkulettajan avulla oppinut kaikki mitä tarvitsi tietää voidakseen milloin tahansa astua hänen sijalleen. Sentähden olikin hän ensimmäisiä, jotka korotettiin veturin kulettajaksi, kun näyttelyyn matkustavain luku viimein kasvoi niin suureksi, että matkustajajunain lukua täytyi lisätä kahden- jopa kolmenkertaisesti.

Niin hyvää onnea ja niin nopeaa edistymistä ei Iisakki Peltonen koskaan ollut voinut uneksiakaan. Enintään oli hän osannut toivoa saavansa pysyvää työtä lämmittäjänä muutamia vuosia eteenpäin. Jo sillä palkallaan olisi hän voinut säästää niin paljon kuin tarvitsi oman maan ostoon -- ja nyt tulisivat hänen tulonsa nousemaan toisen puolen!

Vaan nyt ei hän vitkastellutkaan monta päivää, ennenkun lähetti Heikkilän Annille vapaapiletin Vaasasta Chikagoon, samalla ilmoittaen, että nyt oli aika tullut. Hänen pitäisi hetikohta laittautua valmiiksi ja tulla Ameriikkaan niin pian kuin suinkin. Sillä nyt oli hänellä -- kirjoitti hän -- semmoinen palkka, että he huoletta voisivat säästää rahaa talon ostoon -- vaikka satuttaisiin lapsiakin saamaan! lisäsi hän tyytyväisenä. Kahden kuukauden kuluttua voisi Anni olla Chikagossa. Jos hän täällä siihen mennessä tekisi niin monta matkaa kuin voi, niin saisi hän ehkä sitten muutamain päiväin loman häiden viettoon ja talouden järjestämiseen, arveli Iisakki vielä.

Mutta siinä asiassa päätti renki isännän mieltä kysymättä. Liike muuttui kaikilla radoilla yhä suuremmaksi syksykesän kuluessa. Jo silloin kuin näyttelyssä kävijäin lukumäärä oli sata tuhatta henkeä päivässä, kulkivat matkustajajunat useinkin "kahdessa osastossa" s.o. kaksi junaa seurasi toisiaan parin minuutin väliajalla. Ja joskus kulki niitä kolmekin peräkkäin. Vaan kun kävijäin luku nousi sataan viiteenkymmeneen -- seitsemäänkymmeneen -- kahteensataan tuhanteen päivässä, kulkivat junat säännöllisesti ainakin kolmessa osastossa, ja sunnuntaisin kuudessa, jopa kahdeksassakin osastossa. Kahdeksan täpötäyttä junaa peräkkäin ainoastaan parin minuutin väliajalla! Semmoisen liikkeen hoitamiseen tarvittiin rautatien kaikki voimat, jonka vuoksi oli sula mahdottomuus, että yksi ainoakaan rautatien henkilökunnasta olisi saanut vapautta yhdeksi ainoaksikaan päiväksi.

Ainoastaan suurella vaivalla sai Iisakki sentähden asetetuksi niin, että pääsi vastaan ottamaan morsiantaan, kun tämä vihdoinkin saapui ummelleen kaksi viikkoa myöhemmin kuin hän oli laskenut. Ja kun hän oli hädin tuskin saanut hänet viedyksi siihen ravintolaan, jossa itsekin asui, täytyi hänen kiirehtiä pois ennättämättä ilmoittaa morsiamelleen muuta kuin ett'ei heidän tällä haavaa ollut mahdollista ajatellakaan talouden perustamista. Hänellä ei ollut yhtä ainoata joutilasta hetkeä yli niiden muutamain tuntien, jotka hän silloin tällöin sai nukkuakseen. -- Huomenna kun tulen takaisin, saamme puhua tarkemmin siitä asiasta, sanoi hän. -- Mutta rahaa täällä tulee niin tuhottomasti, ett'emme saa valittaa.

Eikä Anni valittanutkaan kuultuaan, miten paljon Iisakki taas oli pannut säästöön sen jälkeen kuin viimeksi lähetti Annille. Olihan suorastaan käsittämätöntä, kuinka hän oli voinut ansaita semmoisen rahan vähän enemmässä kuin kahdessa kuukaudessa!

-- Niin, -- ja yhtä paljon tulee sitä seuraavana kahtena, arveli Iisakki. Näyttely kestää vielä kuusi viikkoa ja sitten alkavat ne lähettää täältä pois tavaroitaan, niin että nämä hyvät ansiot voivat kestää ainakin uuteen vuoteen. Silloin lienee meillä jo niin paljon, että voimme matkustaa kotiin, jos tahdomme -- talon ostoon se kyllä riittää! Mutta silloin meidän mielemme ehkä tekee lisää!

-- Tuskinpa! sanoi Anni. Tässä maassa saattaa kyllä tehdä työtä ja ansaita rahaa, mutta ei täällä voi elää. Ihanhan täällä jo päätä viipottaa, kun katsoo ulos ikkunasta!

-- No, siihen kyllä tottuu pian, vakuutti Iisakki. Sentähden juuri täällä niin paljon ansaitsee, kun täällä on niin paljon ihmisiä, jotka matkustavat ja puuhaavat niin kauheasti. -- Vaan ei meidän taida maksaa vaivaa ruveta näitä miettimään ennen kuin tuonnempana. Mitäs siitä semmoisesta naimisissa olosta, kun minun täytyy olla poissa yötä päivää.

Niin arveli Annikin. Kun ei edes voinut muuttaa omaan asuntoon, niin oli parasta odottaa, varsinkin kun tämä kortteeri näytti olevan kuin mikä kievari! Häntä jo pelotti lähteä pois huoneestaankin, sanoi hän. Ja sentähden sanoi Anni ajatelleensa, että rupeisi palvelukseen, kunnes voisivat saada kuntoon taloutensa, -- tai palata kotiin.

Se tuuma ei nyt ensi hetkellä ollenkaan miellyttänyt Iisakkia. Mutta kun Anni pysyi mielipiteessään ja puhui hänelle siitä, kuinka järjetöntä olisi, että hän istuisi joutilaana ja kuluttaisi Iisakin säästöjä, sen sijaan että auttaisi niitä voimainsa mukaan kartuttamaan, niin taipui Iisakkikin tuumaan ja lupasi kuulustella tovereiltaan, miten Annille olisi hankittava paikka siivojen ihmisten luona. Ensi sunnuntaina luuli Iisakki saavansa kolme tuntia lomaa kahden junan välillä ja silloin tulisi hän noutamaan Annia asemalle sitäkin elämää näkemään.

Siihen jätti hän taas Annin, ajaa höyrysi hetken kuluttua tiehensä vetureineen ja toi sen takaisin vasta sunnuntai-aamuna. Hän oli taas ollut aisoissa kolmekymmentä kuusi tuntia yhteen menoon ja levännyt vaan kuusi tuntia radan päässä. Se oli vielä pahempaa kuin kotona kiireimpänä heinäaikana, mutta sittenpä se kannattikin paljoa paremmin, -- myhäili hän pistäessään viime viikkojen palkan taskuunsa.

Anni oli valmis Iisakin tullessa ja katseli ihmetellen maailmaa sekä matkalla asemalle että asemalle tultua. Koko ajan oli hänellä sydän kintaan peukalossa, kun Iisakki kuletteli häntä ympäri ja kiipeili ratakiskojen yli, vaikka vetureja tusinoittain vihelteli ja kulkea pauhasi edes takaisin kaikilla tahoilla, ja viimein vei hänet oman veturinsa luo, jota parhaallaan puhdistettiin.

Annin täytyi nousta siihen ja istuutua hytissä olevalle pienelle tuolillekin, samalla kun Iisakki koko ajan selitti hänelle, miten semmoista konetta hoidetaan ja mitä oikeastaan on junan kulettaminen päivän valossa ja pimeässä ja kaikellaisissa säissä ja ilmoissa. Ja kuta enemmän hän selitti, sitä enemmän ihmeihinsä meni Anni kaikesta siitä, mitä Iisakki oli oppinut niin lyhyessä ajassa. Olihan siitä tullut aivan toinen mies, joka tiesi niin paljon enemmän kuin kukaan siellä kotona. Ei siltavouti, -- eikä edes vallesmannikaan! -- mitäpäs ne, kun eivät olleet ikänä tämmöistä veturia kulettaneet! -- Eikö se ole hirveän vaikeata ja vaarallista pimeän aikana? kysyi hän kuin kaikkien mietteidensä lopuksi.

-- Vaarallista se kyllä on, jos ei pidä silmiään auki, varsinkin suurille asemille tullessa. Tai kun sataa ja pyryttää ja myrskyää, tai kun on niin kirkas kuutamo, että on vaikea nähdä, mitä tulia ne näyttävät.

Anni vaan katseli häntä ihmetellen ja Iisakki selitteli:

-- Kun näkee valkeaa valoa, niin merkitsee se, että saa antaa mennä täyttä vauhtia, mutta kun sinistä, niin on jotain epäkunnossa radalla tahi vaunuissa -- silloin pitää pysähyttää hiljalleen. Vaan kun ne näyttävät viheriäistä valoa, niin pitää ajaa hiljaa, vaan jos on punaista, niin pysähyttää heti paikalla, vaikka olisi millainen vauhti -- silloin on vaara edessä, jos ajaa. Vaan kaikkein suurin vaara on silloin, kun ne ovat panneet patruuneja kiskojen päälle, niin että alkaa paukkua pyörien alla. Silloin seisautetaan niin äkkiä, että kone rutisee.

-- Herra Jumala! en kai minä uskaltaisi kulettaa veturia!

-- Niin minäkin ennen ajattelin -- ja nyt ajan sillä yöllä ja päivällä. Ei voi koskaan tietää, onko kaikki kunnossa, ennenkun näkee merkkitulet... ja vielä silloinkin saattaa välistä tapahtua, että kaikki käy hullusti ja koko juna menee murskaksi.

Annia puistatti ja hän olisi heti paikalla lähtenyt Alastaroon, -- vaikka kuinka pienelle tilalle.

-- Halloo, Eisak! -- oletko saanut uuden lämmittäjän? tervehti häntä suuren isopyöräisen matkustajaveturin kulettaja, joka juuri ajoi koneineen viereiselle raiteelle. -- Kuka on hän tyttösesi?

-- Hän on kotimaastani ja on vasta tullut Ameriikkaan. -- Me aiomme mennä naimisiin, jahka saamme vähän aikaa, täydensi Iisakki esittelyään, kun toinen hyppäsi alas veturistaan ja tuli heidän luokseen.

-- Aikaa, niin! Saatte odottaa, ennenkun täällä tulee aikaa muuhun kuin rahan ansaitsemiseen yhtiön herroille. Me kyllä saamme kitua ja kiusautua niin kauvan kuin henki keuhkoissa pihisee! Mutta onnea tykö! Olettehan saaneet korean tytön!

Iisakki myhäili hyvillä mielin toisen kiitoksesta. Olihan Johnston ensimmäisiä miehiä radalla, kuletti lentävää pikajunaa eikä ollut juuri erittäin kohtelias niille, jotka kulettivat vaan tavarajunia. Nyt kätteli hän heitä molempia ja sanoi, että hän Iisakin sijassa ottaisi viikon tai parin loman.

-- Ne ottavat teidät kyllä mielellään, kun tulette takaisin, vakuutti hän. Tämmöisinä aikoina eivät he tiedä, mitä miehestä maksaisivat.

Iisakki pudisti päätään. Ei olisi oikein hyvin tehty, arveli hän, jättää tointansa juuri nyt, kun häntä enin tarvittiin.

-- Jopa tässä nyt yhtiötä säälimään! Eivät he suinkaan siekaile teitä erottamasta, niin pian kuin eivät enää tarvitse.

-- Saattaapa olla niinkin, myönsi Iisakki, mutta kyllä minä nyt pysyn työssä, kunnes pahin aika on ohi, niin voimme laittautua oikein asumaan. Kun tämä tyttö nyt vaan pääsisi palvelukseen hyvään taloon siksi aikaa, niin ei olisi mitään hätää.

-- Tahtooko hän ruveta palvelukseen? keskeytti Johnston. No, sehän sopii mainiosti. Vaimoni lähetti juuri sanan, kun minun junani tuli, että meidän palvelustyttömme oli mennyt tiehensä. Minun piti kotiin mennessä pistäytyä eräässä konttorissa tietämässä uutta. Mutta ei ole helppo nyt saada palvelijoita Chikagossa -- ehkä me voisimme sopia asiasta? kysyi hän Annilta.

Anni oli heti valmis, kun kysymys suomennettiin hänelle. Ja kun Iisakilla vielä oli vähän aikaa, menivät he kaikki ravintolaan noutamaan hänen tavaroitaan. Mutta sieltä täytyi Iisakin palata asemalle voimatta enää seurata heitä länsipuolelle kaupunkia, missä Johnston asui.

III.

Sen jälkeen oli niinkuin eivät he enää olisi asuneet samassa kaupungissakaan. Liike radalla kävi yhä vilkkaammaksi, kuta enemmän näyttely läheni loppuaan. Ja samassa määrässä lisääntyi tietysti työkin -- samalla kuin ansiokin -- sekä radan palvelusväelle yleensä että etenkin veturin kulettajille.

Anni oli pian selvillä siitä, ett'ei hän viihtynyt Chikagossa. Se varsinkin tuntui tukalalta, kun ei voinut oikeata sanaa vaihtaa kenenkään muun kuin Iisakin kanssa, joka sekin tuli harvoin ja viipyi vaan vähän aikaa. Kerran oli hänen emäntänsä tosin ottanut hänet mukaansa näyttelyyn ja kyllähän siellä näkyi olevan kaunista, kun vaan ei olisi ollut niin suunnattomasti ihmisiä. Tuskin voi nähdä muuta kuin ihmisiä. Kun Anni tuli kotiin, kivisti ja paukutti hänen päätään niin, että hän luuli tulevansa sairaaksi. Sen jälkeen ei hän enää lähtenyt minnekään talostaan. Mutta Iisakille ei hän sanonut mitään ikävästään. Sillähän oli vieläkin vaikeampi olla -- työssä sekä yöllä että päivällä. Jo uudelta vuodelta pääsisivät he lähtemään kotiin, vakuutti Iisakki aina. Jos kerran yksi kesti sen ajan, niin kesti kai toinenkin.

Niin kuluivat päivät ja viikot semmoiset, joita ei Chikagossa ennen oltu eletty eikä luultavasti vastakaan tulla elämään. Kaikissa Yhdysvaltain valtioissa oli kansa viimein tullut siihen vakuutukseen, että tuo mahtava näyttely sentään kannatti katsomista, huolimatta kaikesta siitä, mitä kateelliset sanomalehdet idässä ja lännessä olivat sitä vastaan kirjoittaneet. Ja sentähden tulvaili yhä lukuisampia joukkoja maailmankaupunkiin Michigan järven rannalla, sitä lukuisampia kuta lähemmä tultiin lokakuun 1 p:ää, jolloin näyttely oli sulettava.

Kaupungin lukemattomat hotellit olivat täynnä kylpyhuoneita, vaatesäiliöitä ja kaikkia muita kolkkiaan myöten, missä vaan vähänkin voitiin saada vuoteille tilaa. Eteläpuolella kaupunkia, lähellä näyttelykenttää, oli kokonaisia leirejä, joissa voi vuokrata yösijoja teltoissa -- ja jokainoa paikka oli vuokrattu. Yksityiset perheet, kahvilat, ravintolat, -- jopa poliisiasematkin ottivat vastaan näyttelyvieraita, joiden muutoin olisi täytynyt viettää yönsä kadulla.