Part 5

Koko päivän kulki hän sitten niissä mietteissä, että hänen kohtalonsa nyt oli ratkaistu, vaikk'ei hän suinkaan olisi ottanut Tuomista, jos olisi ajatellut ainoastaan miehen ulkomuotoa. Mutta se nyt ei paljoa merkinnyt. Olihan se tarpeeksi hyvä hänelle. Ehkä oli isäntä jo alusta pitäin aikonut hänet ottaa. Eikähän tuo ollut pahankurinen humalassakaan. Kun Leena vaan saisi hänet oikein käsiinsä, niin tekisi hän juomisesta lopun ja silloin he pian rikastuisivat, niin että voivat matkustaa kotiin ja ostaa oikein herrastalon. Kun se oli selvällä päällä, niin olihan se nyt niinkuin oikea herrasmies. Hullu hän olisi, jos semmoisen tarjouksen hylkäisi.

Mutta oikein selville ei hän päässyt asiasta ennen kuin illalla, kun oli yksin huoneessaan ja jouti askareiltaan miettimään.

-- Jos hän lupaa antaa minulle neljä taalaa viikossa kotiin lähetettäväksi -- eli edes kaksikaan -- ja suostuu muuttamaan takaisin Suomeen, kun olemme keränneet tarpeeksi rahaa, niin otan minä hänet.

Mutta kun hän seuraavana aamuna ilmoitti päätöksensä Tuomiselle, niin takertuivat sanat kurkkuun eikä hän voinut pyytää kuin kaksi taalaa kotona oleville, ja sitäkin hän häpesi, vaikka Tuominen kernaasti suostui kaikkeen.

Ja niin päätettiin, että he menisivät naimisiin kolmen viikon kuluttua. Ensin vaati Leena kuuden viikon lykkäystä, että heidät voitaisiin rehellisesti kuuluttaa hänen kotipitäjänsä kirkossa, mutta kun Tuominen varmasti vakuutti, että kuuluttaminen olisi tarpeetonta Ameriikan lain mukaan, niin tinki hän odotusajan kolmeen viikkoon, mutta sen vähempään ei hän suostunut. Hän tahtoi, että kirje ehtisi asiasta äidille, ennenkun kaikki oli tehty tai ainakin samaan aikaan. Ja niin päätetyinkin.

Tuominen ei ollut hullumpi sulhaismies. Häntä kyllä aikatavalla harmitti, että hänen oli täytynyt suostua naimisiin saadakseen tahtonsa täytetyksi, mutta hän oli liika viisas sitä näyttääkseen ennen kuin oli saanut ohjat käsiinsä. Niin kauvan kun Leena ei ollut tarpeeksi lujasti sidottu, oli parasta pysyä aisoissa, ett'ei se pääsisi tyhmyyksiä tekemään. Tuominen auttoi morsiantaan niin paljon kuin voi hänen töissään, toi silloin tällöin pieniä lahjoja eikä lähestynyt enemmän kuin sulhaselle oli luvallista ja soveliasta.

Leena puolestaan ajatteli lakkaamatta, miten hänen tulisi käymään naimisissa ollessa, sillä vaikka hänen tuleva miehensä nyt näyttikin siivolta, vaivasi häntä lakkaamatta epämääräinen tunne siitä, ett'ei Tuomiseen kuitenkaan voinut oikein luottaa. Vaan ehkäpä tuon kanssa nyt sentään tulisi toimeen, kun oltaisiin oikein naimisissa, ja olihan hän vielä vapaa siihen mennessä, koska ei täällä Ameriikassa kuulunut tarvitsevan kuuluuttaakaan naimisiin menoa. Ei kuulutuksia eikä ulosseteleitä! Se vasta oli merkillinen maa tämä Ameriikka!

Ei tapahtunut mitään, joka olisi antanut hänelle aihetta peräytymään päätöksestään ruveta Tuomisen emännäksi, päin vastoin. Hänen epämääräinen vastenmielisyytensä häntä kohtaan heikkeni heikkenemistään kuta enemmän Tuominen ponnisti voimiaan pysyäkseen siivolla, niin että Leena, kun määräpäivä s.o. hääpäivä koitti, oli saanut itsensä vakuutetuksi siitä, että hän oli toimittanut asiansa sekä oikein että viisaasti.

Oli perjantaipäivä loppupuolella lokakuuta, jolloin pyhä liitto Taneli Juhonpoika Tuomisen ja Matleena Iisakintytär Jussilan välillä oli solmittava. Leena oli noussut varhain ylös, oli siivonnut sekä oman huoneensa että kaikki muutkin ja pukeutunut parhaisiinsa niin ajoissa, että ehtisi tarjota päävieraille heidän aamuryyppynsä, ennenkun lähdettiin vihille. Sen tehtyä sulettaisiin kapakka, kunnes vastanaineet olivat palanneet takaisin, jolloin pantaisiin toimeen suuret totikestit päivän kunniaksi.

Tuominen ilmaantui vasta vähän myöhemmin. Hänkin oli laittautunut parhaansa mukaan, oli ajanut partansa niin sileäksi kuin mahdollista eikä suostunut ottamaan kuin kaksi "kuivaa", jonka jälkeen hän kohteliaasti, mutta varmasti käski vieraitaan poistumaan, kehoittaen heitä tulemaan takaisin iltapäivällä.

Sill'aikaa kun Tuominen sulki yläkertaan vievää ovea, ähki ja puhki Leena hiessä päin koettaessaan vetää häälahjaksi saamiaan valkoisiä hansikkaita kankeihin käsiinsä. Juuri kuin he olivat valmiit lähtemään, astui pitkä, luiseva mies merimiehen säkki olalla kadulta sisään. Tuominen aikoi jo huutaa, että kapakka oli suljettu, kun mies heitti säkkinsä maahan ja virkkoi: "terveisiä Riosta!" -- Mies oli Vehkalainen.

Tuomisen kasvot kirkastuivat ja hän otti vieraan erittäin ystävällisesti vastaan, pyytäen häntä astumaan sisään.

-- Sinä voit heti istua tiskin taa. Leenan ja minun täytyy mennä ulos, mutta kun sinä tulit, niin voimme jättää talon auki.

Vehkalainen katseli ihmeissään perikuntaa. -- Mitä varten ne sulkevat liikkeensä arkipäivänä? Ja ovat panneet päällensä parhaat vaatteensa? ajatteli hän.

-- Mitäs nyt? kysyi hän. Eihän nyt liene mikä juhla?

-- Eipä tiedä, vaikka olisikin, arveli Tuominen salamyhkäisesti. Meillä on ainakin juhla. Me menemme vihille.

-- Mitä helvettiä! huudahti Vehkalainen, mutta kun hän näki Leenan käyvän hämilleen, ymmärsi hän, että tässä oli täysi tosi tekeillä ja ett'ei Tuominen ollutkaan laskenut sopimatonta pilaa, niinkuin hän ensin oli luullut. Ja silloin hän suuttui.

-- No, jo nyt on hullu pöllöä neuvonut, sanoi hän Leenalle. Kyllä hyppäät hulluun kirnuun, jos tuon miehen otat!

-- Pidä suusi kiinni! karjasi Tuominen, käyden harmaaksi vihasta, eli ajan minä sinut ulos heti paikalla!

-- Sinä! Minut ulos! Se sinulta taitaa jäädä tekemättä. Mutta voinhan pitää suuni kiinnikin. Enhän tässä minä mene naimisiin Taneli Tuomisen kanssa ja silloinhan tuo on samantekevä.

Tuominen näytti aikovan lisätä jotain, vaikk'ei hänellä ollutkaan halua kinasteluun matruusin kanssa, joka olisi voinut jauhaa hänet möyhyksi kämmeniensä välissä ja jolla sitäpaitse mahtoi olla kauniit rahat tallella pitkän matkansa jälkeen. Mutta Leena keskeytti kaikki riidat tarjoamalla Vehkalaiselle lasin olutta, ja lähti heti sen tehtyään ulos Tuomisen kanssa, joka riidasta huolimatta jätti talon matruusin haltuun. Se oli aina tuottava affääri, sillä paitse sitä, että hän möi ryyppyjä muille, piti hän itsekin whiskypulloa varina. Tuominen merkitsi sitten kyllä jälestäpäin kirjaansa ryypyt -- silmätarkalta.

Matka kaupungintalolle, josta naimalupakirja oli hankittava -- tämä vastasi Leenan mielestä kuulutuksiin panoa -- ei kestänyt kauvan eivätkä menot olleet perilläkään moninaiset. Herralle, joka tiskin takaa kysyi, oliko hän Mägdälinä Djässilä, vastasi Leena ujosti "jees", ja Tuominen suoritti pienoisen maksun todistuksesta, ja sen tehtyä olivat he valmiit lähtemään rauhantuomarin luo, jonka tehtävänä oli lopullisen siteen sitominen.

Mutta tuskin olivat he ehtineet käytävään, kun eräs epäsiististi puettu herra, jonka paidan kaulus oli kovin huonossa kunnossa ja jolla suupielessä oli pahoin pureksittu sikarinpää, iski kiinni Tuomiseen ja antoi hänelle tahraisen nimikorttinsa -- Joshua D. Sharky, justice of peace -- ja sanoi olevansa valmis vihkimään heidät tuossa tuokiossa. -- Sekä halvempaa että mukavampaa kuin jos menette jonkun muun luo -- yksi dollari vaan!

Tuominen tiesi, että sellainen vihkiminen oli yhtä hyvä ja laillinen kuin mikään muukaan, se maksoi puolta vähemmän eikä tuottanut mitään vaivaa. Ka, miksei! Parilla sanalla selitti hän Leenalle, että tuo herra voi ja tahtoi vihkiä heidät. Ei ollut muuta tarvis kuin vastata "jees", kun se kysyi jotain.

-- Eihän tuo ole mikään pappi, väitti Leena vastaan. Mutta Tuominen sanoi mahtavasti, ett'ei Ameriikassa tarvittu pappia vihkimään, ja lupasi selittää sen asian tarkemmin toisella kertaa.

Ennenkun Leena ehti oikein ajatellakaan, sanoi tuo renttumainen mies muutamia sanoja, Tuominen vastasi "jees" molempien puolesta, sikariherra hoki taas jotain ja ojensi kätensä. Tuominen painoi siihen setelin ja kääntyi sitten Leenan puoleen sanoen: tule nyt, se on valmis.

-- Mikä on valmis? kysyi Leena, kun he olivat tulleet kadulle.

-- Vihkiminenpä tietenkin. Sehän vihki meidät.

-- Tuoko! Sekö mies? Uskottele sitä kenelle uskotellet, mutta elä minulle. Leena tunsi jo aikovansa suuttua, vaikk'ei tiennyt miksi.

-- Ka, vihkihän se. Tässä maassa vihkii tuomari; pappia ei tarvita ollenkaan, jos ei tahdo. Tällä kortilla seisoo sen nimi ja arvo. Kyllä me olemme nyt yhtä laillisesti vihityt kuin kaikki muutkin Ameriikassa.

-- Ei ikäpäivänä, tenäsi Leena. Jos ei minua pappi ole vihkinyt, niin en ole ollenkaan vihitty. Tuommoinen vihkiminen on häpeä Jumalan ja ihmisten edessä. Olethan itse sanonut, että New-Yorkissa on suomalainen pappi, ja hän vihkiköön meidät tai ei meidän naimisista tule mitäkään.

Ja siihen se jäi. Vaikka Tuominen olisi kuinka tahansa koettanut selittää siviliavioliiton merkitystä, väitti Leena vaan, että jota pappi ei ole vihkinyt, se ei ole oikeissa naimisissa. Siihen ei ollut mitään sanomista ja Tuomisen täytyi lopulta suostua siihen, että huomenna mennään papin luo. Mutta loppusanakseen sanoi hän, että he siitä huolimatta olivat kuin olivatkin jo laillisessa avioliitossa.

-- Vaikka kohta, vastasi Leena, mutta minä vähättelen heidän lakiloistaan. Kotiin emme voisi kuitenkaan mennä näillä vihkimisillä, vaikk' olisi kolme semmoista pappia meille posmittanut.

Tuomista tosin vähän harmitti Leenan itsepäisyys, mutta olihan kaikki oikeastaan kuitenkin käynyt toivon mukaan. Leena oli kiinnitetty liikkeesen ja sehän nyt oli pääasia. Se ilahutti Tuomisen mieltä ja hän laski kotimatkalla leikkiä Leenan kanssa ja alkoi Leenankin mieli vähitellen sulaa. Olihan hänellä taskussaan se tärkeä paperi, jonka he olivat saaneet ja huomenna mentäisiin pappilaan. Täyttä tottahan se oli, vaikka tavat ja menot olivat vähän kummalliset täällä Ameriikassa.

Hotellissa oli Vehkalainen sill'aikaa asettunut vanhalle paikalleen nurkkaansa tiskin taa. Jokapäiväiset vieraat olivat saapuneet toinen toisensa perästä ja olivat he, isännän lupaamia tarjouksia odotellen, juoneet jo aika lailla omaan laskuunsa. Mutta vaikka kuinka olisi koetettukin, ei Vehkalaista kuitenkaan saatu panemaan likoon niitä rahoja, joita hänellä luultiin olevan säästössä. Hän oli kyllä juonut pari lasia, sitten tarjonnut muillekin yhden annoksen vuorollaan, mutta siihen olikin saatu tyytyä.

Vehkalainen tuumi. Ei hän usein päätään vaivannut, kaikkein vähimmin samana päivänä, jolloin oli palannut matkoilta useiden kuukausien säästöt taskussa. Mutta tieto siitä, että Tuominen ja Leena olivat melkein naimisissa, oli antanut hänelle kolahduksen, joka oli kokonaan häirinnyt hänen tasapainonsa. Eipä sillä, että hän välitti Leenasta enemmän kuin muistakaan, mutta tyttö oli ollut ystävällinen hänelle. Hänen velkansa ei ollut koskaan ollut niin pieni kuin nyt, kun Leena hoiti liikettä. Ja sitten tiesi hän paremmin kuin kukaan muu, millainen mies Tuominen oli. Rosvo hän oli, pahempi kuin rosvo kaikkia kohtaan, jotka kerran olivat joutuneet hänen kynsiinsä. Oli synti ja häpeä, että min siivo ja hyvä tyttö menisi naimisiin sellaisen roiston kanssa. Mutta Vehkalainen ei aikonut jäädä tänne katselemaan, miten Tuominen rääkkää vaimoaan. Sitä hän ajatteli ja suurena päätöksenä kypsyi hänen mielessään vähitellen se, että nyt hän vapautuu Tuomisesta ijäksi päiväksi. Puolet palkastaan jättää hän velan maksuksi ja sitten muuttaa hän toiseen paikkaan. Täällä tulisi vaan olemaan kurjuutta, sen hän tiesi, sillä Tuominen ei voisi pysyä kauvan siivolla.

Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä selvemmin näki hän, mitä hänen tuli tehdä. Niin pian kuin Tuominen kysyisi hänen rahojaan, sanoisi hän, ett'ei hän aio maksaa kuuttakymmentä dollaria enempää, ja samassa hän lähtee. Hän tunsi tulevansa oikein sotaiselle tuulelle ajatellessaan lopputiliä, ja toivoi vaan, että Tuominen heti paikalla ottaisi raha-asian puheeksi, niin saataisiin kaikki samassa selväksi.

Sitä ei nyt Tuominen kuitenkaan tehnyt, sillä kun hän ja Leena tulivat kotiin, otettiin heidät vastaan yhteisellä riemun ulinalla ja kaikki nuo tavattoman iloiset vieraat riensivät kaikki kilistämään ja onnittelemaan. Tosin herätti se vähän ihmettelyä, kun Leena ei sallinut kutsuttavan itseään mistressiksi, mutta kun Tuominen selitti asian, muuttui ihmettely sukkeluuksiksi, joita sateli semmoisia, että Leena niistä päästäkseen kernaammin otti vastaan tuon uuden nimensä kuin antautui irvihampaiden maalitauluksi.

Totilaseja sokerin ja rommin kanssa asetettiin esiin semmoisella kiireellä, että Leena tuskin sai hatun päästään -- hansikkaat oli hän pistänyt taskuunsa jo heti kaupungintalosta tultuaan -- kun kaikki jo oli täydessä käynnissä. Ja elämä muuttui samassa niin vilkkaaksi, ett'ei Tuominen joutanut ajattelemaankaan Vehkalaista ja hänen rahojaan.

Leena sai pian tarpeekseen tästä seurasta ja pujahti huoneesensa, jossa hän alkoi kirjoittaa jytyyttää kirjettä äidilleen siitä, miten ihmeellisesti täällä Ameriikassa häitä pidetään. Kirjoittamista kesti aina maatamenoaikaan asti eikä siitä tullut valmista vielä sittenkään. Hän aikoi lopettaa sen seuraavana päivänä ja kertoa, että he nyt olivat oikein vihityt.

Alhaalla kapakassa kasvoi vaan melu ja rähinä. Ei auttanut, vaikka Tuominen selittikin, että hänen tarjouksensa jo olivat lopussa. Vieraat olivat liiaksi iloisella tuulella huomatakseen, kuinka vähäiset ne oikeastaan olivat olleet ja tilasivat muutamia pulloja lisää jatkaen totin juontia ilman sekä sokeria että vettä. Ainoastaan Vehkalainen pysyttelihe loitolla odotellessaan tiliä Tuomisen kanssa. Hän ei tahtonut juoda, sillä hän tiesi, että silloin menettäisi hän taas mielensä ja vanha kurjuus taas alkaisi.

Mutta kun ei mitään tiliä tullut, päätti hän itse ottaa asiaa puheeksi. Kun Tuominen tuli tiskin luo ja käski hänen kaatamaan hyvästi vettä pulloihin, kun ne taas uudelleen täytettäisiin, sanoi Vehkalainen, ett'ei hän aikonut istua tässä enää. Ja sitten kysyi hän yhtäkkiä:

-- Kuinka paljon olen minä velkaa tähän taloon? Maksaisin rahoissa ollessani!

-- Anna tänne vaan, minä lasken yhteen huomenna. En nyt voi sitä tehdä.

-- Täss' on -- kuusikymmentä taalaa.

-- Eikö sinulla ole sen enempää? Tuominen ei ymmärtänyt, mikä mieheen oli tullut, mutta tunsi kuitenkin vihansa alkavan kiehua.

-- En aio ainakaan maksaa sen enempää, vastasi Vehkalainen ja vaikka Tuominen alkoi aavistaa, mitä mies tarkoitti, oli vanhan matruusin katsannossa jotain, joka esti hänet kinaa alkamasta. Ei hän ainakaan tahtonut tehdä sitä niin kauvan kuin sali oli täynnä miehiä, jotka eivät suinkaan olisi estäneet häntä saamasta selkäänsä, ehkäpä olisivat vielä auttaneetkin hiukan.

-- Voithan odottaa huomiseen litviikkiäsi, sanoi hän kiukkuaan pidätellen, mutta pisti kuitenkin setelit taskuunsa. En minä muista ulkoa tiliäsi. Mene maata, jos et tahdo istua täällä kauvempaa, niin puhumme huomenna asiasta.

Vehkalainen meni ylikertaan ja pani maata ensimmäiseen huoneesen, jonka ovi oli auki ja se sattui olemaan Leenan huoneen vieressä.

Tuomisen juhlatuuli oli pilalla. Mitä oli se mies tarkoittanut, kun ei tahtonut jättää kaikkia rahojaan? Aikoiko hän todellakin ruveta rettelöimään vanhoista laskuista? Suuttumus kohosi yhä enemmän Tuomisen päähän, joka jo muutenkin alkoi olla sekaisin nautituista juomista. Hän kieltäytyi maistamasta sen enempää ja alkoi käskeä pois vieraitaan.

-- Täällä on juotu jo tarpeeksi tänä iltana. Parasta kun menette matkoihinne, niin saan sulkea.

Eivät auttaneet houkutukset. Koetettiin vielä huutaa hurraata morsiamelle ja sen tehtyä poistuivat ne, jotka eivät asuneet talossa, samalla kun muut kompuroivat suurella vaivalla ja melulla yläkertaan jättäen isännän sulkemaan ovia ja sammuttamaan kaasua. Sen tehtyään ja sitä ennen vielä rohkaistuaan mieltään parilla lasilla whiskyä, lähti vastanainut aviomies vaimonsa luo.

Hetken kuluttua heräsi Leena siitä, että joku koetti avata hänen oveaan.

-- Kuka siellä?

-- Kukas muu kuin minä, vastasi Tuominen kärsimättömästi. Häntä suututti, että ovi oli lukossa.

-- Mitä te tahdotte? Menkää maata ja antakaa minun olla rauhassa!

-- Kas niin, elä nyt lörpöttele, vaan avaa ovi. Saanee kai mies tulla vaimonsa luo milloin haluttaa!

-- Mieheni te ette vielä ole, ja niin kauvan pidän oveni lukossa. Menkää nyt maata elkääkä riitaa rakentako! -- Leenan ääni oli ystävällinen eikä hän oikeastaan ollutkaan suuttunut. Huomennahan heidät jo vihittäisiin.

Mutta Tuominen suuttui silmittömäksi.

-- Jos et avaa heti paikalla, niin potkasen minä oven rikki, piru vie potkasenkin! kähisi hän.

-- Elkää nyt olko hullu! kuului Leenan ääni oven raosta. Hän oli hypännyt ylös vuoteeltaan säikähtäen Tuomisen ääntä, josta kuuli, että hän tarkoitti, mitä sanoi. -- Olkaa nyt siivolla ja menkää pois!

Vastaukseksi sai hän vaan iskun oveen, ja se yllytti häntäkin vastarintaan.

-- Vai niin, vai tällä lailla tässä aiotaan, sanoi hän nyt aivan toisella äänellä. No, parempi on, että se tapahtuu tänään kuin huomenna. Saatte odottaa minua pappilaan, jos näin rupeatte elämään. Menkää heti pois sieltä tai lähden minä jo huomenna tästä talosta ja jääköön vihkiminen silleen.

Se sana sytytti tappurat tuleen. Vihasta läähättäen syyti Tuominen suustaan kirouksia ja haukkumasanoja, samalla kun potki ovea, niin että se natisi liitoksissaan.

-- Vai lähdet sinä? Et, piru vieköön, lähdekään! Nyt ovat juonesi lopussa ja minä käsken ja komennan. Avaa heti paikalla, jos et tahdo saada selkääsi enemmän kuin minkä kestät...

Hän heittäytyi nyt koko ruumiinsa painolla heikkoa ovea vastaan, joka lensi palasiksi.

Leena juoksi pahasti parkaisten niin pitkälle kuin pääsi, mutta samassa oli Tuominenkin hänessä kiinni ja löi häntä kasvoihin. Ei mies tuntenut enää muuta kuin silmitöntä raivoa ja samalla tahtoi hän kukistaa kerta koetuksella Leenan vastarinnan. Hän tarttui häntä toisella kädellä tukkaan ja kohotti toisen uuteen iskuun, kun Vehkalaisen ääni samassa kuului melun läpi.

-- Vai niin, vai lyöt sinä naisia, sen rakkari! Mutta nyt soipi sinulle saakeli!

Ja Vehkalaisen vuosia hautunut kiukku verenimijätä kohtaan puhkesi selkäsaunaan, jommoista Tuominen ei vielä eläissänsä ollut saanut. Alussa koetti hän kyllä asettua vastarintaan, mutta kohta oli hän pitkällään maassa, rukoillen armoa ja sääliä, mutta iskut eivät lakanneet eikä saunottaja ollut kuulevinaankaan.

Viimein täytyi Leenan mennä väliin. Eihän hän voinut sallia miestä tapettavankaan.

-- Anna tuon jo olla, sanoi hän. Kyllä se nyt antanee minun olla rauhassa.

-- Olisi se sietänyt vielä vähän omastakin puolestani, virkkoi Vehkalainen ja luopui ilmeisellä vastenmielisyydellä työstään, jota hän näkyi vielä pitävän keski-eräisenä, vaikka krouvari voihkaen ja silmät kiinni makasi lattialla pääsemättä liikahtamaankaan.

-- Ylös, koira! komensi matruusi, potkaisten häntä jalallaan. Ja kun Tuominen vaivaloisesti nousi pystöön, tarttui Vehkalainen häntä käsivarteen ja talutti hänet hänen omaan huoneesensa, lukitsi oven ulkoapäin sillä kirouksella, että hän katkoo luut hänen ruumiistaan, jos yrittää apua huutamaan. Sen tehtyään meni hän Leenan luo, joka hautoi pahoin turpuneita kasvojaan kylmällä vedellä.

-- Mitä aiot tehdä? kysyi hän. Minun pitää lähteä täältä jo tänä yönä, muuten panettaa se minut kiinni enkä tiedä kuinka sitten käy. Huomenna matkustan minä New-Yorkista ja lähden merille toisesta kaupungista, mutta sinun on pahempikin, se voi tehdä mitä hyvänsä.

-- En minäkään jää tänne, virkkoi Leena varmasti. Huomenna lähden minä, vaikk'en saisi mitään paikkaa enää.

-- Et sinä voi lähteä niinkuin tahdot, kun olet naimisissa sen kanssa.

-- En minä ole naimisissa, intti Leena. Ja sitten kertoi hän kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut.

Vanha matruusi kynsi korvallistaan. Olihan tämä sekava asia, sillä sen verran oli hänelläkin aavistusta oloista ja asetuksista Ameriikassa, että tiesi tuomarinkin voivan vihkiä avioliittoon ilman papin apua. Kysymys oli nyt vaan siitä, oliko se renttumainen mies, josta Leena puhui, todellakin ollut tuomari.

-- Kyllä minä pahoin pelkään, että sinä olet kuin oletkin naimisissa, arveli hän lopuksi, enkä minä nyt todellakaan tiedä, mihin sinua neuvoisin.

Leena purskahti itkemään. Jos hän todellakin oli naimisissa Tuomisen kanssa, niin oli hän onneton ihminen, nyt hän sen tiesi. Siitä päättäen, mimmoinen hän oli osoittanut tänä yönä olevansa, voisi hänestä ajatella mitä hyvänsä -- toissa kertana se tappaisi -- ja Leena nyyhkytti yhä katkerammin.

-- Tahdotko karata? kysyi Vehkalainen. Hänelle oli iskenyt uusi tuuma päähän.

-- Mutta minne? Enhän tunne yhtä ihmistä koko maassa.

-- En minäkään liioin. Mutta minä tiedän useita paikkoja Michiganissa ja Minnesotassa myöskin, joissa asuu suomalaisia. Voithan mennä sinne.

-- Eikö se ole hirveän kaukana?

Vehkalainen arveli, että saattoihan sinne tulla matkaa.

-- Mutta jos Tuominen saa tietää, että minä olen siellä, niin voiko se toimittaa minut takaisin ruununkyydillä? kysyi Leena, joka oli vakuutettu siitä, että niin kaunis laitos kuin "ruununkyyti" on olemassa jokaisessa sivistyneessä yhteiskunnassa.

-- Kai se voi sen tehdä, arveli Vehkalainen, jolle muistui mieleen, miten poliisi kohtelee karanneita merimiehiä. Ja totta maar oli laki vielä ankarampi karanneita vaimoja kohtaan.

-- Ei se sitten maksa vaivaa, puhkui Leena. Siitä olisi vaan vielä se häpeä, että panevat kiinni.

-- Mitä vielä! sanoi matruusi. Hän oli karannut monet kerrat ja se oli onnistunut mainiosti.

-- Saattaa olla niin miehille, huokasi Leena. Kyllä minun täytyy jäädä tänne, vaikka tappaisi. Ja hän alkoi itkeä uudelleen.

-- Matkusta sitten kotiisi, sanoi Vehkalainen. Sinne eivät taida mitään ja höyrylaivoja menee joka päivä.

-- Ei minulla ole rahaa, nyyhkytti tyttö. Ei ole kuin kaksi taalaa, se ei ole vielä maksanut tämän viikon palkkaa.

-- Mutta minullapa on, huudahti Vehkalainen, joka oli päättänyt tehdä Tuomiselle pahat kepposet. Sinä saat lainata minulta, kunnes taas tapaamme toisemme, lisäsi hän naurahtaen.

-- En minä tahdo ottaa sinun rahojasi, intti Leena. Jumala tiesi, tapaammeko toisiamme enää milloinkaan tässä maailmassa.

-- Ei se mitään. Minä vaan joisin ne suuhuni, jos et sinä niitä ota. Lähdemme heti paikalla Castle Gardeniin ja odotamme siellä, kunnes saat piletin, ja sitten voit lähteä ensimmäisellä laivalla.

-- Olinhan minä ajatellut viipyä niin kauvan, että olisin saanut kokoon kaksisataa taalaa, mutta ennen minä lähden kotiin vähemmällä kuin jään tähän taloon.

-- Ollreitt, sanoi Vehkalainen päättävästi. Ota minun säkkini tavaroitasi varten. Kirstuasi en voi yksin kantaa, mutta parhaat tavarasi mahtuvat kyllä säkkiin.

-- Elähän hätäile. Me jaksamme kyllä kantaa kirstun yhdessä ja ennen heitän minä sen vaikka kadulle, sanoi Leena reippaasti. Oikein hänen sydämmensä jo tykytti, kun hän ajatteli, että hän jo muutamien tuntien kuluttua olisi kotimatkalla.

Tuossa tuokiossa oli piirongin laatikkojen sisältö tyhjennetty kirstuun, jonka he yhdessä kantoivat alas niin hiljaa kuin suinkin ja kohta olivat matkalla Chenystreetiä pitkin, jossa tähän aikaan päivästä oli autiota ja hiljaista.

Kulku satamaan oli sekä pitkällistä että vaivaloista ja usein täytyi heidän pysähtyä huokaamaan, jolloin Leena aina pälyi jälelleen peläten Tuomisen tulevan. Mutta kaikki kävi hyvin. Kun he vihdoinkin saapuivat Battery-puistoon, huokasi Leena helpotuksesta. Ja vielä vapaammin hengitti hän, kun Vehkalainen, heidän nukuttuaan muutamia tuntia eräällä penkillä Castle Gardenin edustalla ja odotettuaan porttien avautumista, vähän ajan perästä tuli takaisin ja toi piletin, jolla pääsi aina Vaasaan asti. Mukanaan oli hänellä mies, jonka oli vuokrannut käsikärryillä kulettamaan kirstua laivayhtiön valkamaan. He saapuivat sinne niin hyvään aikaan, että Leena jo alkoi pelätä Tuomisen tulevan.