Part 3

-- Tirlots! huudahti Matti mitä suurimman ihastuksen vallassa. -- Tirlots! -- ja samalla astui hän miehen luo ja pudisti hänen kättään, samalla tavalla kuin joku toinen käyttelee pumpun vartta.

-- Tarkoitatteko Deer Lodge? kysyi ameriikkalainen. Aiotteko sinne? Mitä varten olette tulleet tätä tietä, kun olisitte päässeet junalla perille asti? Täältä on sinne vielä kuuden tunnin matka vuoristossa eikä tie ole juuri mitään vierotietä.

Se oli tietysti hepreaa Matille. Mutta sen hän käsitti, että he viimeinkin olivat saaneet käsiinsä jonkun, joka osasi neuvoa Tirlotsiin, ja kun seurue hetken kuluttua katosi, niin paneutui hän maata paljaalle lattialle niin rauhallisella mielellä kuin ei maailmassa olisi milloinkaan mitään murheita ollut.

Aamulla vei ameriikkalainen heidät oikean tien suuhun, osoitti ylös vuorille, jonne tie vei, ja sanoi pari kertaa: Deer Lodge, Deer Lodge!

-- Hyvä on, hyvä on! vastasi Matti, nyökäytti vimmatusti päätään merkiksi siitä, että hän tajusi toisen tarkoitukset, ja kun he vielä kerran olivat pudistaneet oppaansa kättä, lähtivät veljekset iloisin mielin vaeltamaan Tirlotsiin ja Isonkylän Antin luo.

Mutta kun he olivat kulkeneet pari neljännestä tai niille paikoin ja kun Matti oli saanut mietityksi, mitä kaikkea tällä viime vuorokaudella oli tapahtunut, kääntyi hän Pekan puoleen ja virkkoi painavasti:

-- Niin minä nyt kuitenkin luulen, ett'ei se hevosen kuolema sittenkään tainnut olla sinun syysi.

Ja Pekka ei puristanutkaan huuliaan yhteen, vaan avasi ne niin leveään hymyyn kuin hänelle suinkin oli mahdollista.

Naimiskauppa uudessa maailmassa.

Taneli Tuominen seisoi ajatuksiinsa vaipuneena Castle Gardenin edustalla New-Yorkissa. Castle Garden on se paikka, johon siirtolaislaivat laskevat maihin. Hän tarkasteli toisia odottelijoita, jotka samoin kuin hänkin vartoivat porttien avautumista saadakseen heti karata niiden lampaiden kimppuun, jotka puoli tuntia sitten olivat saatetut laivasta maihin.

Hävytöntä se oli, ett'ei nyt enää saanut mennä sisään niinkuin entisinä hyvinä aikoina, jolloin pääsö sinne oli vapaa kenelle tahansa. Mutta nyt sinne pääsivät vaan suurten firmain runnarit ja köyhät saivat seista ulkopuolella. Konttori olisi pitänyt olla jonkun paremman kadun varrella ja tarjota niille aina pitäisi jotain noille, jotka olivat tuolla sisällä, ja sen lisäksi vielä silloin tällöin painaa seteli kouran pohjaan -- sitten olisivat ovet auvenneet!

Se talo, missä Tuominen liikettään harjoitti, ei ollut hienoimpia. Eikä se ollut minkään ylen hienon kadunkaan varrella, olihan vaan Chenystreetin varrella, joka suoraan sanoen oli hampuusien ja sen semmoisten tyyssija. Liikettä kutsuttiin hotelliksi ja oli siinä n.k. makuuhuoneita likaisen salin päällä, jonka huomattavin huonekalu oli pitkä tiski. Sen alla oli sijaa muutamille lekkereille ja pienemmille olutastioille, sen takana oli seinäkaappi täynnä mitä eriskummallisimpia pulloja, jotka olivat siinä vaan koreuden vuoksi, sillä kaikki se aine, jota täällä nautittiin, tuli lekkereistä ja olutastiasta.

Mutta vaikka paikka oli pahamaineinen ja talo vaatimaton, oli talon isäntä ansainnut hyviä rahoja "pussinessillaan", niinkuin hänen oli tapana sanoa. Kaikki suomalaiset merimiehet tulivat kuin vaistomaisesti Chenystreetin kapakkaan kohta kuin olivat päässeet irti laivoistaan ja saaneet muutamain kuukausien palkan taskuunsa. Ja silloin oli Tuomisella hyvät ansiot. Hän oli yhtäaikaa pankkiiri, kassööri ja kirjanpitäjä ja otti sentähden heti haltuunsa vierastensa rahat, ett'eivät menettäisi kaikkia yhteen menoon -- ja antoi heille vaan sen verran kuin kukin päiväkseen tarvitsi, senkin pitkän kärttämisen perästä. Mutta sen ohella piti hän tietysti huolta siitä, että suurin osa rahoista juotiin hänen tiskinsä ääressä ja kun vieraan konttokirja ja kontantit alkoivat olla tasapainossa, ajettiin hänet kadulle, ell'ei hänen merimiesarkkunsa sattunut olemaan niin hyvin varustettu, että sen voi ottaa luoton vakuudeksi vielä joksikin aikaa.

Liike oli mainio, mutkaton ja helposti hoidettava eikä sillä ollut kuin yksi vika -- se, ett'ei aina ollut rahakkaita merimiehiä. Silloin saivat siirtolaiset astua aisoihin. Rahaa heillä tavallisesti oli vähän, mutta sitä enemmän vaatteita. Ja sitten kelpasi heille mikä hyvänsä. Heitä voi sulloa kuinka paljon tahansa samaan huoneesen ja kun he olivat juoneet kaikki tavaransa, voi heiltä ansaita vielä jonkun äyrin toimittamalla heille työnansiota. Toistakin taalaa voi välistä saada miestä kohti runnareilta, jotka värväsivät väkeä seutuihin, jonne ei kukaan työmies hyvällä lähtenyt, ja karttuihan siitäkin jotain vuoden pitkään. Helppo oli saadakin siirtolaisia verkkoihinsa niin kauvan kuin sai viritellä niitä Castle Gardenissa hetikohta kuin siirtolaiset astuivat maihin. Mutta se ansio oli nyt lopussa ja suurten yhtiöiden runnarit poimivat nenän edestä jokaisen, jonka saivat käsiinsä. Köyhät saivat olla välikädessä täällä Amerikassa niinkuin siellä Suomessakin, päivitteli Tuominen, eikä hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hän itse oikeastaan oli juuri niitä, jotka tahtovat, vaikkeivät aina voikaan, saattaa köyhää kansaa välikäteen.

Ikävintä oli, että merimiesliikekin alkoi huonota. Kilpailija oli avannut paljoa hienomman huoneuksen saman kadun varrella ja oli hotellin, kapakan ja ravintolan yhteydessä pannut toimeen jonkunlaisen toimituskonttorin hankkiakseen vierailleen taas uusia paikkoja laivoissa, sittenkun he olivat ryypänneet kaikki tavaransa. Sillä tavoin saavutti hän sen kahtalaisen tarkoituksen, että ensin nylki merimiehiltä heidän säästönsä ja pääsi vielä käsiksi heidän pestirahoihinsakin ja etukäteen otettuun vuosipalkkaan. Etuannin suuruuden määräsi hän itse ja sen mukaan luotonkin suuruuden -- se oli kaikin puolin tuottava liike eikä tappiosta ollut vähintäkään pelkoa.

Tuominen kiroili mielessään omaa tyhmyyttään, kun ei ollut itse keksinyt tuota keinoa. Mutta nyt ei hän enää aikonut istua kädet ristissä katselemassa liikkeensä rappeutumista. Hänkin oli saanut loistavan aatteen ja sen toteuttamista varten oli hän nyt useita päiviä peräkkäin kävellyt Castle Gardeniin, sillä nyt oli juuri se aika vuodesta, jolloin siirtolaiset vanhasta emämaasta tulvivat New-Yorkiin.

Taneli Tuominen ei ollut enää mikään härkäpoika ja oli hän nähnyt vähän muitakin kuin pelkkiä talonpoikia jo kotona Suomessakin. Maakauppiaana ollessaan oli hän ollut monilla markkinoilla ja nähnyt, kuinka talonpoikain päät menivät pyörälle, kun tulivat paikkoihin, joissa laulettiin ja soitettiin. Silloin eivät enää oluet riittäneet, vaan piti olla sekä punssia että portviiniä ja Tuominen oli nähnyt heidän heittelevän markankin rahoja lautaselle, kun laulajatyttö kuletteli sitä ympäri ja katsoi heitä oikein hellästi silmiin.

Nämä muistot ne olivat idättäneet hänessä sen aatteen, joka tulisi pelastamaan Chenystreetin hotellin häviöstä ja hämmästyttämään kilpailijoita. Hän päätti hankkia itselleen "puhvetsikan", jolla komealla nimellä hän nimitti uutta kultalintuaan. Mutta suomalaisen sen pitäisi oleman, sillä hänen vieraansa eivät tainneet juuri maailmankieliä ja sen tiesi Tuominen omasta kokemuksestaan, että rakastelu, jota täytyy sanan puhumatta toimittaa, käy ajan pitkään ikäväksi.

Siirtolaisten mukana tuli silloin tällöin myöskin nuoria tyttöjä kotimaasta ja semmoisen hän värväisi. Kun hän vaan saisi oikean neitosen niin maksaisi hän kernaasti, jos niiksi tulisi, tavallista piian palkkaa isomman palkan, sillä eihän tyttö tulisi tekemään ainoastaan tavallista piian työtä, vaan myöskin vetämään vieraita taloon ja siitä sopisi aina maksaa pari taalaa enempi viikossa. Kun hän nyt vaan onnistuisi saamaan oikein sopivan. Se kyllä ajan oloon kannattaisi.

Tuomisen kalpeat, oluen juonnista pöhöttyneet kasvot kirkastuivat, kun hän ajatteli loistavia tulevaisuuden toiveitaan, vaikkakin hän jo monet kerrat oli seisonut samalla paikalla ja turhaan tarkastellut siirtolaisnaisia, jotka uteliain, vaikkakin vähän pelokkain kasvoin astuivat luvattuun maahan. Varovasti veti hän povitaskustaan esiin melkein mustan sikarin, purasi pään poikki ja alkoi juuri sytyttää toisen pään, kun Castle Gardenin ovet avautuivat ja ensimmäiset tulokkaat tulivat näkyviin. Nopeasti sukasi hän sikarin takaisin taskuunsa ja astui pari askelta eteenpäin voidakseen niin läheltä kuin suinkin tarkastella tulevia.

Oli se kirjavaa joukkoa, joka hitaasti vyöryi alas Castle Gardenin porteista, joista jo niin monet korkealle tähtäävät toiveet, niin monet pettyneet unelmat ja niin moni murtunut ja häviöön joutunut elämä oli vaeltanut tuntematonta tulevaisuutta kohti, joka kaikkein useimmilla oli käynyt paljoa synkemmäksi kuin mitä he olivat ajatelleet. Oli siinä vanhoja ihmisiä, jotka vasta pitkällisen ja totisen tuumailun jälkeen olivat päättäneet astua tuon pitkän askeleen kotimaasta ja ystävien luota; oli nuoria seikkailunhaluisia miehiä ja naisia, jotka rinta täynnä valoisia tulevaisuuden toiveita vaan odottivat päästäkseen uuteen kultalaan ja saadakseen siellä kaiken sen, mitä ei kotimaa ollut kyennyt heille antamaan; miehiä, joiden kasvoissa kuvastui heidän myrskyinen menneisyytensä ja jotka olivat pakoitetut alottamaan uudelleen elämänsä toisessa osassa maailmaa, jossa heidän tappionsa olivat tuntemattomat; sekä vihdoin tuo suuri lauma todellisia työmiehiä, jotka olivat tulleet tänne ansaitsemaan parempaa päiväpalkkaa kuin kotimaassa, syömään joka päivä vatsansa täyteen ja jos mahdollista saamaan jotakin kokoon yli jokapäiväisten menojen sekä tulevaisuuden varalle että kotiin jääneiden vaimojen ja lapsien elatukseksi.

Saapunut laiva oli yksi suurimpia siirtolaislaivoja, ja kauvan kesti, ennenkun tuhansiin nouseva matkustajalauma oli selvinnyt kaikista muodollisuuksista tuossa rumassa, vanhassa rakennuksessa ja päässyt ulos lämpimään päiväpaisteesen, joka heloitti tuolta Batteryn puistossa ja teki sen niin hauskaksi, iloiseksi ja rauhalliseksi kuin jos se olisi ollut satain penikulmain päässä saaliinhimoisesta suuresta kaupungista, jonka melu ja jyrinä vaan kaukaa kuului sinne puitten välitse.

Siirtolaiset tulivat, mitkä yksitellen, mitkä perheittäin tai suuremmissa samanseutulaisista muodostuneissa ryhmissä, useimmat uteliaasti tähystellen ympärilleen nähdäkseen ensimmäisen vilahduksen tuosta ihmeellisestä maasta, jossa kaikki ihmiset voivat rikastua, toiset taas välinpitämättöminä astellen ja hyvin tietäen, että työ on työtä kaikkialla maailmassa ja että ainoastaan muutamat onnenlapset pääsevät alkuvastuksitta vapaiksi. Itaalialaiset puhelivat vilkkaasti ja viittilöivät käsillään ryhmissä kulkien; saksalaiset perheenisät koettivat huolestunein kasvoin koota ympärilleen vaimonsa ja lapsensa; ruotsalaisilla naisilla oli päässään kummallisen koreita hattuja merkkinä pian alkavasta yhdenvertaisuudesta; venäläis-puolalaiset juutalaiset olivat puetut pitkiin, kantapäihin saakka ulottuviin kauhtanoihin ja heidän silmissään paloi väijyvä nöyryys; irlantilaisten katseet ja käytös osoittivat uhkamielisyyttä ja röyhkeyttä -- sanalla sanoen, Tuominen olisi voinut siinä nähdä näytteitä kaikista Euroopan eri kansallisuuksista. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin joukon muukalaisia, joiden puvut ja kasvot olivat hänelle vieraita. Sillä suomalaiset tulivat tavallisuuden mukaan viimeisinä. He olivat oleksineet yhdessä koko matkan kestäessä ja odottivat nyt rauhallisesti, kunnes kaikki muut olivat selvinneet lähtemään, pysyäkseen yhdessä vielä viime hetkelläkin. Olihan heidän melkein kaikkien mentävä konttooriin State Streetin varrella mikä millekin asialle, tiedustelemaan kirjeitä, kyselemään työnansiota y.m.s., niinkuin olivat kokeneilta ameriikkamiehiltä kuulleet pitävän tehdä.

Viho viimein tulivat ensimmäiset suomalaiset esiin. Tuominen astui vielä pari askelta eteenpäin, sillä ell'eivät hänen silmänsä valehdelleet, niin vilahteli tuolla jo hame ovessa ensimmäisten miesten takana.

-- Tervetuloa Ameriikkaan, pojat! huusi hän jo kaukaa heille, ikäänkuin olisi hän aavistanut, että tänään ei hänen toivonsa tulisi häntä pettämään.

Tulokkaat katselivaf häntä ensin uteliaasti. Heitä oli paljon varotettu kaikellaisista roistoista, joita vetelehtii New-Yorkissa ja he tiesivät hyvin kyllä, että niiden joukossa oli omia kansalaisiakin.

Tuo suupaltto oli varmaankin joku semmoinen; parasta olla hänen kanssaan mihinkään puheisiin rupeamatta.

Mutta Tuominen ei heittänyt niin hevillä, sillä tällä kertaa ei hän ollut erehtynyt. Siellä tuli todellakin pullea, punaposkinen tyttö kahden miehen seurassa. Tytön ulkomuoto teki valtavan vaikutuksen Tuomisen mieleen. Eihän se tosin ollut sen tulevan "puhvetsikan" näköinen, jota hän mielessään oli kuvitellut eikä näyttänyt liioin laulajattareltakaan, mutta sen sijaan oli tytössä jotain muuta, joka sykähytti miehen sydäntä ja sai hänen vetiset silmänsä kiilumaan. Siinä oli se syötti, joka tulisi houkuttelemaan merimiehet takaisin hänen kapakkaansa!

-- Hyvä päivä! Hyvä päivä! sanoi hän, kun seurue kulki ohi. Mistäpä tulette, hyvät ystävät!

Tyttö ja hänen seuralaisensa näyttivät arvelevan, mutta eivät vastanneet. Heistä oli kovin outoa, että heti vieraalle maalle tultuaan saivat jo kuulla omaa kieltänsä puhuttavan.

-- Minnekkä matka? jatkoi Tuominen samalla ystävällisen suojelevalla äänellä ja seurasi heitä. Minä olen vanha new-yorkilainen ja voin auttaa teitä, jos tarvitsette jotain.

-- Menemme kapteeni Jeanssonille, vastasi toinen miehistä vastahakoisesti, -- työtä tietämään.

-- Entä tämä tyttö? Jos hän hakee työtä, niin voisin minäkin ehkä antaa.

-- Totta kai työtä haen, vastasi tyttö lyhyesti. Uuden tuttavan ulkomuoto ei lisännyt hänen luottamustaan new-yorkilaisiin.

-- No, jos niin on, niin ehkä voimme sopia heti kaupoista, sanoi Tuominen, joka oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Minulla on hotelli täällä New-Yorkissa ja minä tarvitsen kunnon tytön yhtä ja toista toimittamaan. Tässä maassa ei palvelusväki kelpaa juuri mihinkään ja sentähden maksan minä mielelläni hyvän palkan, kun vaan saan jonkun, joka kelpaa. Mitä arvelette neljästä taalasta viikossa? oma huone ja vapaa ylöspito tietysti? ja kaksi vapaata iltaa viikossa? Se on toista kuin kotona kolmekymmentä markkaa vuodessa talon ruuassa!

Matleena Jussila pysähtyi ja tuijotti silmät selällään kiusaajaan. Neljä taalaa viikossa -- kaksikymmentä markkaa! Mies mahtanee olla kauhean rikas -- mutta hänellä onkin hotelli. Eihän tuo näyttänyt niin erittäin pulskalta päiväpaisteessa, joka sai hänen kasvojensa harmaan keltasen, likaisen kalpeuden vielä selvemmin esiintymään happamen kosteiden, punareunaisten silmien rinnalla. Mutta hän oli hyvissä vaatteissa ja se seikka vaikutti, ett'ei Leena tehnyt itselleen sen tarkempaa selkoa hänen ulkomuodostaan, vaikkakin vaistomaisesti tunsi sen epämiellyttävän vaikutuksen. Eikähän se merkinnyt kerrassa mitään sen tosiasian rinnalla, että hänelle tarjottiin kaksikymmentä markkaa viikossa -- viikossa! Johan äiti ja sisaret voisivat siellä kotimökillään elää puoli vuotta yhden kuukauden palkalla.

Tuossa tuokiossa risteilivät nuo ajatukset hänen aivoissaan ja hän oli jo valmis siinä paikassa vastaamaan myöntävästi, kun toinen miehistä avasi suunsa kysyäkseen Tuomiselta, puhuiko hän totta ja oliko hän todellakin se, joka sanoi olevansa.

-- Voin vaikka vannoa! vakuutti Tuominen, ja jos ette minua usko, niin voittehan kuulustella Jaenssonin konttorissa. Herrat tuntevat minut ja minä voin lähteä itsekin mukaan.

Lähdettiin taas liikkeelle, Tuominen ja Leena etunenässä. Tuominen tekeytyi oppaaksi ja kertoi Batterypuistosta ja näytteli pilarirautatietä, jonka alatse he kulkivat ja rauhoitteli hyvin suojelevalla äänellä Leenaa, kun tämä säikähti heidän päänsä päällitse karkaavaa rautatiejunaa.

Leena kuunteli häntä tarkasti ja sai hänen puheestaan hämärän käsityksen hänen etevämmyydestään ja suurista tiedoistaan, mutta koko ajan helisivät hänen korvissaan hopearahat ja surisivat hänen korvissaan sanat: neljä, taalaa viikossa -- kaksikymmentä markkaa! Tässähän tulisi rikkaaksi tuossa tuokiossa -- semmoisia tuloja ei ollut monella rikkaalla talonisännälläkään kotona Suomessa.

Tultuaan ulos puistosta kulkivat he kadun poikki ja astuivat siirtolaiskonttoriin. Se oli täynnä vastatulleita siirtolaisia, jotka olivat tulleet sinne samoissa asioissa kuin hekin ja nyt ihmeissään katselivat seinillä olevien suurten höyrylaivain komeita kuvia ja koreita aikatauluja ja ilmoituspapereita, joita oli kaikkialla, ja noita ahkerassa toimessa olevia konttoriherroja, jotka paitahihasillaan häärivät pitkien, hienosti maalattujen tiskien takana, kirjoitellen ja ratuutellen, vastaten kysymyksiin ja tietoja antaen.

Tuominen tunkeutui kursailematta joukon läpi vetäen Leenaa kädestä niin lähelle tiskiä kuin suinkin, ja puhutteli erästä konttoristeista suomenkielellä.

-- Olkaa hyvä ja sanokaa tälle tytölle, sanoi hän varmasti, onko minussa miestä maksamaan hänelle neljä taalaa viikossa, jos rupee palvelukseeni.

-- Viikossa, lisäsi Leena vielä varmemmaksi vakuudeksi.

-- Aiotteko ruveta tuon miehen palvelukseen? kysyi konttoristi osoittaen vähän ylenkatseellisesti hotellin isäntää kynänsä varrella.

-- Aionhan minä, jos se vaan on se, mikä sanoo olevansa.

-- Kyllähän hänellä on varaa maksaa niin paljon ja vielä enemmänkin, jos tarvitaan, mutta ei se ole mikään hyvä paikka.

Tuominen muljautti äkäisen katseen happamista silmistään konttoristia kohti, murahtaen samalla, ett'ei hän ollut tehnyt mitään pahaa kenellekään, mutta Leenan mieleen iski salamana yksi niistä varoituksista, joita hän oli matkalla saanut kokeneemmilta ihmisiltä.

-- Onko se... onko se semmoinen pahamaineinen paikka? kysyi hän niin kauhistuneen näköisenä, ett'ei konttoristi voinut olla suutaan hymyyn vetämättä.

-- Ei, ei, sanoi hän rauhoittaen. Semmoinen paikka se ei ole, mutta miehiä käy siellä laumoittain kaikellaisia, ja ne juovat ja...

-- Sitä en pelkää, keskeytti Leena päättävästi niskaansa nykäisten. Miehiä oli hän nähnyt ennenkin, sekä humalaisia että selviä. Ell'ei siinä ole muuta mitään, sanoi hän, niin hän ottaa paikan.

Asia oli päätetty. Konttoristilla oli muutakin tekemistä kuin pitää puheita maailman pahuudesta itsepäisille talonpoikaistytöille, jotka lopulta kuitenkin tekivät niinkuin itse tahtoivat. Hän kohautti olkapäitään ja kääntyi toisen asiamiehen puoleen, joka oli kysynyt jotain, sill'aikaa kuin Leena tiedusteli tulevalta isännältään, milloin hänen olisi tultava palvelukseen, kuinka hän saisi kirstunsa Castle Gardenista y.m.s.

Kaiken sen aikoi Tuominen ottaa toimittaakseen. Leena vaan odottaisi täällä niin kauvan kuin hän hankkii tavarain hakijan ja sitten voivat he heti lähteä hotelliin. -- Mutta eikö hänellä ollut ketään tovereita, joille tahtoi heittää hyvästinsä?

Ei, ei muita kuin mitä oli laivassa tullessaan tavannut, hän oli aivan yksin. Eikä ollut hänellä ulosseteliäkään, kun ei ollut ennen ollut palveluksessa, mutta papinkirja hänellä oli ja passi kirstussa.

-- Niitä ei täällä kysytä, ilmoitti Tuominen mahtavasti. Tämä on vapaa maa, jossa jokainen on oma herransa.

Olihan se Leenasta vähän merkillistä. Aivan siis kuin löysäläisiä kaikki. Mutta hänellähän oli kirjansa, olkootpa muut miten tahansa, se ei häntä liikuttanut.

Hän heitti hyvästinsä muutamille matkatovereilleen, jotka hekin olivat tulleet konttooriin ja lähti sitten uuden isäntänsä kanssa takaisin Castle Gardeniin. Siellä selvitettiin pian asiat ja lähdettiin pylväsrautatien lähimmälle asemalle.

Väkijoukko, joka kahtena yhtämittaisena jonona virtaili ylös ja alas korkeita, likaisia rappuja, melu ja hälinä kadulla, junain jyminä, jotka hurahtivat heidän päänsä päällä ilmassa, ennenkun Leena ja hänen saattajansa ehtivät ylös asemalle, sanomalehtipoikain ja kengänkiillottajain huudot, -- sanalla sanoen, tuo kuohuva, ahertava elämä suuressa maailman kaupungissa, josta hänellä ei ollut ennen aavistustakaan, alkoi pelottaa Leenaa ja huimata hänen päätään niin, että hän tunsi itsensä melkein sairaaksi. Ja kun he sitten olivat ahtautuneet täyteen rautatievaunuun ja lähtivät ajaa rämistämään huonerivien ohi niiden kolmannen kerroksen ikkunain kohdalla, tehden päätä pyörryttäviä mutkia katukulmissa, ja kun he pyyhältivät kattojen yli ja näkivät jalkainsa alla kadulla myllertäviä ihmisiä, hevosia ja vaunuja, -- silloin kalpeni Leena pelosta ja tarttui vaistomaisesti Tuomista käteen, ikäänkuin turvaa hakien.

Tuominen koetti rauhoittaa häntä sillä, ett'ei tässä ollut hätää mitään, mutta omassa mielessään naurahti hän, hyvää onneaan ajatellen. Juuri tuommoisen tyhmän raukan, joka ei mitään ymmärrä, hän tarvitsee. Semmoisen saisi kyllä suostumaan vaikka mihin.

Vihdoinkin saavuttiin määräpaikkaan ja noustiin junasta. Hetken kuluttua oltiin Chenystreetin hotellissa. Yksi ja toinen mies tervehti erittäin ystävällisesti Tuomista ja näkyi aikovan antautua puheihin, mutta Leenan isäntä oli vaan viekkaan näköinen ja näkyi tahtovan sanoa: toiste, nyt et minulla ole aikaa.

Kapakan sali oli autio ja tyhjä, lukuunottamatta vanhaa Vehkalaista, talon vartijaa, joka istui tiskin takana ja imi piippuaan, puoli humalassa ja muuten tyytyväisenä osaansa. Hän oli asunut Tuomisen luona maissa ollessaan aina siitä pitäen kuin hän kuusi vuotta takaperin oli ensi kerran tänne tullut. Silloin oli hän juonut kaikki palkkarahansa ja juonut yhä edelleen velaksikin, kunnes luottokin loppui ja hän oli pakotettu uudelleen merelle lähtemään. Sen jälkeen oli hän säännöllisesti joka matkan jälkeen tuonut rahansa Tuomiselle maksaakseen velkaansa, mutta se ei ollut vielä tähän päivään saakka onnistunut.

Joka kerta kun hän otti uuden pestin, sai hän tietää olevansa velkaa koko joukon taaloja asunnosta, ruuasta ja whiskystä ja sentähden tuli hän aina takaisin. Ja kun ei hänellä ollut parempaakaan tekemistä, suostui hän vartioimaan taloa ja hoitamaan liikettä Tuomisen poissa ollessa.

Leena katseli ympärilleen ja jonkunlainen kummastus kuvastui hänen pyöreissä, pyylevissä kasvoissaan. Eihän hän ollut monta hotellia eläissään nähnyt, mutta kyllähän hän oli kuvaillut ne mielessään vähän hienommiksi sen mukaan, mitä niistä oli kuullut.

Tuominen huomasi heti sen epäedullisen vaikutuksen, minkä hänen talonsa teki.

-- Täällä tullaan korjaamaan ja siistimään, riensi hän sanomaan.

-- Kyllä sietääkin, sanoi Leena. Missä on kyökki?

-- Vielä tästä sinne ehditään, arveli Tuominen. Et sinä tule kuitenkaan kyökissä seisomaan, vaan tulee sinun olla täällä sisällä passaamassa vieraita ja huoneita siistimässä. Kokki hoitaa yksinään kyökkiasiat.

Kokki! Se kuului komealta Leenan korvissa. Mistäpä hän tiesi, että kokki oli vanha, juoppo matruusi, joka käveli puujalalla katkaistuaan toisen jalkansa juopuneitten tappelussa ja joka sentähden oli iloinen, kun sai hoitaa patoja Tuomisen hotellissa ja siitä hyvästä sai vapaan asunnon ja ruuan ja silloin tällöin muutamia kuluneita vaaterepaleita.

-- No, entä huoneeni? kysyi Leena edelleen.

Sen saattoi Tuominen näyttää. Hän oli itse liisteröinyt uusia tapetteja pienen putkan seinille yläkerrassa ja Vehkalainen oli valkaissut katon, ja nyt luuli hän, että Leena tulisi ihastumaan tuosta komeudesta. Mutta hän oli unhottanut pesettämästä lattian ja ikkunan, jota ei oltu avattu Tuomisen talossa ollessa, niin että vanhan tupakansavun, huonon väkiviinan, happamen tapettiliisterin ja vanhan lian haju oli aivan inhoittava, samalla kun lattian luonnollista väriä oli mahdoton eroittaa lian ja tupakan sylen alta.

-- Tämähän on kuin sikopahna, sanoi Leena vihoissaan, niin pian kuin näki huoneen. Eikä edes lukkoa ovessa. Täällä en nuku minä, jos en saa lukkoa oveen. Ja lattia täytyy pestä heti paikalla, ennenkun sänky ja kirstu kannetaan sisään. Saanko minä piironginkin?

-- Totta kai, vakuutti Tuominen, joka ei ollut vielä selvillä puhvetsikkansa luonteesta, mutta oli kuitenkin päättänyt tehdä hänelle kaikessa mieliksi. Saat keinutuolinkin ja maton lattialle.