Part 2

Päivät kuluivat hyvin yksitoikkoisesti sotajoukkojen alinomaa tehdessä liikkeitään sinne ja tänne voidakseen ilman veren vuodatusta pakoittaa punatukkaiset takaisin asioimistoon. Meille sanomalehtimiehille oli siitä varsin vähän iloa, kun saimme tietoja ainoastaan pääkortteerin välityksellä, kunnes intiaanien pääjoukko vihdoin viimeinkin asettui leiriin ainoastaan muutamia peninkulmia Pine Ridgestä ja heidän päällikkönsä ryhtyivät keskusteluun lopullisesta antautumisesta. Silloin muuttui asema jännittäväksi, sillä elleivät rauhan hieromiset onnistuisi, niin voivat nuo monta vertaa lukuisammat intiaanit milloin tahansa käydä asioimiston ainoastaan muutamiin satoihin miehiin nousevan vartijaväen kimppuun. Eenokki Muponenkin alkoi näyttää vähän hermostuneelta ajatellessaan, että hän mahdollisesti ehkä piankin saisi nähdä rusko ruunansa, ja saatiin hänet vaan vaivoin estetyksi hiipimästä intiaanileiriin, jonne meno oli ankarasti kielletty.

Saatiin viimeinkin toimeen suuri neuvottelu päällikköjen kanssa ja määrätyllä kellon lyönnillä tulivat he ratsastaen asioimistoon maalattuina, höyhenillä koristettuina ja arvokkaampina kuin ainakaan minä olin luullut mahdolliseksi.

Kahden sotilasrivin välissä, katsomatta oikeaan tai vasempaan ja kasvojaan vähääkään värähyttämättä ratsastivat nuo kuusitoista päällikköä asioimiston pihaan, jossa he yhtä tyynesti ja yhtä totisina laskeutuivat hevostensa selästä ja sitoivat ne aitaukseen, jonka jälkeen he pitkässä rivissä arvokkaasti astuivat siihen suureen telttaan, jossa rauhankeskustelut olivat pidettävät. Siinä olivat heitä vastassa kenraali, hänen esikuntansa päällikkö ja ajutantit täysissä univormuissa sekä kaikki sanomalehtimiehet. Vastaanotto tapahtui hiljaisuuden vallitessa ja yhtä juhlallisesti asettuivat päälliköt paikoilleen piiriinsä maahan, kenraalin istuutuessa tuolille ja meidän muiden jäädessä seisomaan.

Keskustelun alkoi kenraali tulkin avulla kehoittaen puna-ihoisia esiintuomaan valituksensa Washingtonissa asuvan suuren isän edustajille. Ja toinen toisensa perästä nousivat päälliköt ylös vastaten sanoin ja liikkein, jotka olivat sekä arvokkaita että kauniita. Useimmat heistä olivat nähtävästi tottuneita puhujia ja esittivät he asiansa niin taitavasti, että me mitä suurimmalla mielenkiinnolla seurasimme keskustelua. Se oli kestänyt jo jonkun aikaa, kun me yhtäkkiä kuulimme kompuroimista teltan ulkopuolelta ja oven vartijan sanovan, ett'ei kukaan päässyt sisään.

-- No, no... telekram -- Rössville, kuulimme äänen inttävän vastaan tavalla, joka sai meidät kaikki, yksin esikunnan päällikönkin hymähtämään. Pari kertaa uudistuivat nuo taikasanat yhä vilkkaammalla äänen painolla, mutta tällä kertaa ei niistä ollut lainkaan mitään apua. Menin ulos katsomaan, mikä oli hätänä, sillä sen tiesin vallan hyvin, ett'ei ystäväni Eenokki turhan tähden koettanut tunkeutua sisään.

Hän loisti tyytyväisyydestä, kun näki minut ja sanoi tavallista vilkkaammalla käden pyöräyksellä:

-- Ruuna on täällä nyt!

-- Mitä? kysyin minä.

-- Ruuna on täällä... se seisoo tuolla aidan luona muiden hevosten joukossa. Minä sitä jo katselin, kun mustalaiset tulivat, mutta kun se oli siellä toisten keskessä, niin en ollut varma, ja nyt vasta pääsin minä tänne pihaan.

Näin puhuessaan oli hän vienyt minut aitauksen luo ja näytti hyvää ruskeaa hevosta, jolla oli intiaanisatula selässä ja saman suitset suussa ja kaikenlaista korukalua vähän itsekussakin paikassa.

-- Lienee parasta, että otan sen pois samalla, sanoi hän. Kunhan herra vaan sanoo vartijalle, että hevonen on minun, niin pääsen kyllä ulos.

Epäsin häntä sitä tekemästä, mutta en kuitenkaan voinut estää häntä riisumasta pois satulaa, suitsia ja noita muita koristuksia, ja kiinnittämästä housujensa remmiä hevosensa kaulaan.

Keskustelua kesti vielä jonkun aikaa. Ulkopuolella olevat olivat nähneet, mitä Muponen pihassa hommaili, ja ymmärtäneet heti, mistä oli kysymys. Nyt katselivat he aidan takaa, kuinka hän tarkasteli ruunaansa joka puolelta, tunnusteli sen jalkoja ja kavioita ja viimein ilmaisi, että se oli kuin olikin "oll raitt".

Viimein tulivat intiaanipäälliköt teltasta tulkkien ja sanomalehtimiesten seuraamina ja marssivat juhlallisesti hevostensa luo. Toiset eivät olleet näkevinään mitään eriskummaisempaa, päästivät vaan irti ratsunsa ja nousivat selkään, mutta oli siinä muuan pitkä, komea mies, jolla oli koristuksenaan kaksi puhvelin sarvea otsassa ja selässä pitkä höyhenheltta, ja hän näkyi olevan hyvin kahdella päällä, mitä hänen olisi tekeminen, kun näki Eenokki Muposen pitelevän hevosta, jolla hän oli ratsastanut neuvottelupaikalle.

Hetken aikaa tuijottivat he tiukasti toisiaan silmästä silmään ja intiaanin naama kävi yhä tuimemmaksi, kun meidän mies otti piipun suustaan, sylkäsi kupeelleen ja sanoi:

-- Muljota mitä muljotat, sen murjaani, mutta hevonen on minun.

Minä huusin tulkkia ja kysyin häneltä, mistä intiaani oli saanut hevosensa. Mutta intiaani ei vastannut mitään, katseli vaan muiden päällikköjen jälkeen, jotka poistuivat verkalleen ratsastaen, katseli ympärillä seisovia, arveli vielä vähän aikaa -- ja näkyi tulevan selville siitä, että tässä ei nyt mikään enää auttanut, kokosi kapineensa maasta ja riensi pitkin askelin ja höyhenheltta epäjuhlallisesti selässä heiluen toveriensa jälkeen katselijain pilkatessa ja nauraessa.

-- Selkään sille olisi pitänyt antaa, tuumaili vielä Muponen, mutta heitti kuitenkin tyytyväisenä siitä, että oli saanut hevosensa takaisin, kaikki mielenosoitukset sikseen ja talutti ruunansa ulos asioimiston portista sanoen, että nyt hän lähtee ajamaan suoraa päätä kotiin.

Ja kun me sanomalehtimiehet hetken kuluttua istuimme syömässä päivällistämme, tuli hän molempia hevosiaan taluttaen meidän luoksemme, sitoi ne lautamajamme oven pieleen, astui sisään, kulki miehestä mieheen pistäen kättä meille kullekin ja joka kerta virkkaen:

-- Hyvästi nyt vaan ja kiitoksia paljon!

Kuinka Pekka sai anteeksi hevosen kuoleman.

Asema oli vähän huolettava, siitä ei päässyt niin mihinkään, se oli ihan päivän selvä asia sekä Matti Isolalle että Pekka Tarvaiselle, heidän istuessaan kukin säkkinsä päällä päiväpaisteessa rautatieaseman ulkopuolella. He olivat tulleet junalla idästä päin noin tunti sitten, ja silloin oli konduktööri sen pitemmittä mutkitta kantanut säkit ulos ja monin sanoin, joista eivät mitään ymmärtäneet, ja monin liikkein, joita heidän ei ollut vaikea käsittää, antanut heidän tietää, että heidän itsensä tuli seurata säkkien mukana. Sen olivat he tehneetkin, mutta mitä he sitten tekisivät, siitä eivät he kumpikaan olleet sen selvemmällä, sillä asemalta ei ollut tietä eikä polkua minnekkään päin; kaikkialla oli vaan harmaan keltaista, auringon polttamaa tasankoa, ja asemamies oli vaan töllöttänyt heitä vasten naamaa, kun he puhtaalla ja selvällä suomenkielellä olivat kysyneet, mitä kaikkea tämä nyt oikeastaan tiesi ja merkitsi.

Sen he nyt kumminkin ymmärsivät, että joku vika mahtoi olla pileteissä, mutta mikä vika, siitä eivät he päässeet selville, vaikka olivat jo tunnin verran sitä asiaa miettineet niin, että hiki päästä kihosi. Vaan huolettavaa tämä vain oli kuin olikin.

Piletit oli Isonkylän Antti, joka jo oli ollut muutamia vuosia Ameriikassa, heille lähettänyt, ja olisihan hänen siis pitänyt tietää. Pimeään asti olivat he edellisenä iltana pitäneet silmällä asemain nimiä, joista yksi ja toinen näkyi pileteissäkin, niin että he varmaankin vasta yön aikana olivat joutuneet harhateille. Mutta piletit oli konduktööri ottanut ja pitänyt, niin ett'ei heillä nyt ollut muuta turvaa kuin Antin kirje, jonka Matti, joka oli sekä vanhempi että viisaampi, oli ottanut haltuunsa.

Matti ja Pekka olivat veljeksiä, ja siis oikeastaan yksiä Tarvaisia, mutta Matti oli Pohjanmaan tavan mukaan ruvennut nimittämään itseään torppansa nimellä, kun hän muutamia vuosia sitten oli hullautunut hankkimaan itselleen akan ja paikan samalla kertaa. Torpassa oli alussa eletty kutakuinkin, mutta sitten marri muuan pieni Matti maailmaan ja kun vaimo lähti liika pian jalkeelle, niin kääntyi siitä kipeäksi eikä kyennyt hoitamaan taloutta eikä elukoita. Ja seurauksena siitä oli se, että Matti sai pysytellä kotosalla eikä päässyt rahaa ansaitsemaan tukkijoella niinkuin ennen. Pekkahan kyllä ajoi hevosta, mutta eihän se ollut aikamiehen työn veroista, sillä "pojat ovat aina poikia", oli Matin tapana sanoa. Ja Pekka oli vielä ikäänsä nähden poikanen, seitsemännellätoista vaan, vaikka oli päätään pitempi kuin Matti ja väkevä kuin aikamies.

Ehkä olisi sentään tultu toimeen, jos ei olisi tullut muita vahinkoja kuin se akkavahinko, mutta niinkuin jokainen tietää eivät pahat tule yksitellen. Ja niinpä tapahtui eräänä päivänä pahimman kelirikon aikana, että Pekka tuli kotiin itse rekeä metsästä vetäen ja kuorman päällä oli hevosen nahka. Ruuna oli taittanut jalkansa ja ollut tapettava.

Kuinka onnettomuus oikeastaan oli tapahtunut, siitä ei koskaan saatu oikeata selvää, sillä ensi kiivaudessaan oli Matti mutissut jotain semmoista kuin että se oli oikein hänelle itselleen, että niin kävi, -- mitäs oli jättänytkään hevosensa semmoiselle penikalle, jonka korvantaukset eivät vielä ole kuivat! -- ja sen jälkeen ei oltu saatu Pekkaa virkkamaan sanaakaan siitä asiasta. Niin pian kuin joku vaan mainitsikaan hevosen, puristi hän huulensa yhteen yhdeksi viivaksi ja vaalean harmaissa silmissä välähti tavalla, joka ei juuri kehoittanut ketään jatkamaan puhetta siitä asiasta. Mutta että Pekka tavallaan tunnustihe syylliseksi onnettomuuteen, sen näki siitä, että hän lumen sulattua alkoi muokata peltoa kuokalla ja lapiolla, vaikk'ei kukaan ollut häntä semmoiseen työhön kehoittanut.

Silloin tuli Isonkylän Antin kirje. Hän oli Tarvaisten veljesten serkku ja oli arvan noston lähestyessä vannonut, ett'ei mikään korpraali eikä kukaan muukaan mies ruunun vaatteissa koskaan saisi häntä komennella, ja lähtenyt Ameriikkaan. Siellä oli hänelle hyvin käynyt ja sentähden lähetti hän nyt kaksi tikettiä, joilla pääsi Vaasasta aina sille hiilikaivokselle Montanassa, jossa hän oli työssä ja jossa hän vakuutti Matinkin voivan ansaita kaksi taalaa päivässä, jopa enemmänkin. "Pojan voit ottaa mukaan", kirjoitti hän vielä lopuksi, "voihan se kasvaa yhtä hyvin mieheksi täällä kuin sielläkin".

Kun Matti tavaili tätä kirjettä, istui Pekka ja katseli, jonkunlainen hymyn tapainen irvistys huulillaan, rystyisiä käsiään ja jykeviä raajojaan, mutta kävi kohta taas totiseksi, kun vanhempi veli hitaasti ja tukevasti asetti nyrkkinsä pöydälle ja virkkoi: sen minä teen.

Sitten kääntyi Matti Pekan puoleen, katseli häntä arvellen ja sanoi sitten erityisellä äänen painolla: -- "Mutta siitä sinun kohdastasi en tiedä oikein mitä sanoisin. Työtä osaat kyllä tehdä, mutta onko sinulla tarpeeksi älyä tulemaan niin pitkälle matkalle, sitä en tiedä. Siihen nähden, miten lienet senkään hevosen kanssa menetellyt, en tiedä, osanneeko sinuun oikein luottaa."

Pekka punastui otsaansa myöten ja puristi huulensa tiukempaan kuin koskaan ennen, mutta ei vastannut mitään, ennenkun veli taas virkkoi: -- "Mutta jos lupaat tehdä aivan niinkuin minä käsken sekä matkalla että sitten siellä Amerikassakin, niin saanethan tulla mukaan". Silloin sanoi Pekka päättävästi: -- "No, sen saat uskoa!"

Sen enempää ei siitä asiasta puhuttu, mutta niin pian kun Matti oli saanut torppansa vuokratuksi ja vähäiset matkavarustukset oli tehty, lähtivät he taipaleelle.

New-Yorkiin kävi matka helposti, kun aina oli joku, joka taisi suomea, ja rautatielläkin kävi alussa hyvin, sillä he matkustivat suomalaisten seurassa, jotka menivät Michiganiin. Vaan kuta lännemmäksi tultiin, sitä vaikeampi oli selvitä, ja tässä istuivat he nyt Montanassa s.o. oman luulonsa mukaan aivan lähellä Isonkylän Anttia ja hiilikaivosta, tietämättä mitenkä nyt sinne osaisivat. Ja se oli sangen huolettava seikka se.

Matti veti esiin kirjeensä tutkiakseen vielä kerran kaivoskaupungin nimeä. Hetken aikaa sitä tehtyään, nousi hän ylös ja meni asemapäällikön luo, joka seisoi aukinaisessa ovessa ja puri tupakkaa, silloin tällöin mulkoillen noita merkillisiä miehiä, jotka istuivat auringon paahteessa sanaakaan toisilleen sanomatta.

-- Tirlots, sanoi Matti ja osoitti muuatta riviä kirjeessään.

Asemapäällikkö katseli ensin Mattia ja sitten kirjettä:

-- Mitä helvettiä sinä sanot? kysyi hän sitten ylpeästi. Puhu jotain oikeata kieltä, jos osaat! Ja sen sanottuaan aikoi hän kääntää selkänsä, mutta näki samassa suuren kärpäsen, joka oli istahtanut Pekan jalkojen väliin. Sitä tähysteli hän tarkkaan, mutisti huuliaan ja ruiskautti pitkän ruskean sylen kärpäsparan niskaan, joka melkein hukkui lammikkoon, ja turhaan koetti ponnistella irti.

Matti peräytyi entiselle paikalleen ja huokasi huolissaan: ei tuo mies näy mitään ymmärtävän.

-- Pöllö näkyy olevan, vahvisti Pekka tarkastellen ruskeaa lammikkoa jalkojensa välissä, jossa kärpänen yhä räpisköi.

Matti oli nähtävästi samaa mieltä eikä virkkanut sen enempää, lukihan vaan vielä kerran Antin kirjeen, jonka jo osasi melkein ulkoa.

-- Tässä lukee, että Tirlots on eteläisessä Montanassa, sanoi hän sitten hetken kuluttua Pekalle.

-- Niinhän siinä lukee, vastasi Pekka, arvellen, että hänenkin kai piti ilmaista mielipiteensä. -- Ja koska se on kaivos, niin pitänee sen olla noissa vuorissa, jatkoi hän osoittaen etelää kohti, jossa näkyi vuoria niin kaukana, että niiden sinertävät piirteet melkein sulautuivat päivän autereesen.

-- Näkyy sinne olevan matkaa, virkkoi Matti, joka kyllä ymmärsi yskän, mutta ei tahtonut heti paikalla noudattaa neuvoa, ett'ei nuori kansa pääsisi luulemaan itseään liika viisaaksi. Mutta hän kaivoi kuitenkin esiin tupakkakukkaronsa ja alkoi pistää piippuunsa josta oli seurauksena se, että mieli koheni.

-- Vaikka olkoonkin, vastasi Pekka ravakasti, mutta jos me menemme vuorille asti ja sitten seuraamme niitä itään, niin täytyy kai meidän kerran tulla jonnekin, jossa tietävät neuvoa Tirlotsiin.

-- Minkä tähden itään?

-- Sentähden, että me varmaankin jo olemme kulkeneet siitä sivu. Konduktööri ei olisi jättänyt meitä tänne, jos eivät piletit olisi olleet lopussa ja Antti laittoi kyllä semmoiset, joilla piti päästä perille asti.

Matti imasi pitkät savut piipustaan, tuprutteli vähän aikaa ja katseli Pekkaa hämmästynein, jopa hiukan kunnioittavinkin silmin. Ja kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että veli oli täydessä järessään, vaikkakin nero oli hänessä hiukan oudolla tavalla leimahtanut, nousi Matti ylös, heitti säkkinsä olalleen ja virkkoi "Lähdetään!" Ja huolimatta edes katsahtaakaan asemapäällikköön, joka yhä seisoi ovessa, lähti hän taipaleelle. Pekka teki samaten, mutta näkyi muistavan jotain samassa kuin heitti säkin olalleen. Hän oikasihe, seivästi silmänsä asemapäällikköön, rykäsi, sylkäsi tuiman sylen herran jalkojen väliin ja käänsi hänelle selkänsä.

Kohta toisella puolen rautatieaseman alkoi ruoho-aavikko. Asemalta katsoen näytti se kyllä tasaselta ja sileältä levitessään siinä auringon paisteessa, joka paahtoi niin, että ilma väreili ruskeaksi palaneen heinikon päällä. Mutta ei se ollut niinkään tasaista kuin miltä näytti, varsinkin jos kulki suoraan eteenpäin mitään tietä seuraamatta. Siitä tuli aika kuumentava kävelyretki varsinkin Matille, jonka säkki oli raskaampi ja jonka jalat sitäpaitse olivat lyhemmät. Mutta ei Matti mitään puhunut, pysyttelihe vaan Pekan mukana, joka ei näkynyt huomaavankaan, että maa välistä oli melkoisen pehmeää ja pensaat takertuivat jalkoihin. Hän vaan mennä huhtoi eteenpäin pitkillä, tasaisilla askelilla, tuijottaen tuolla kaukana edessä oleviin vuoriin, ja puristaen huulensa yhteen niinkuin olisi päättänyt joko päästä perille tai tielle nääntyä.

Aurinko oli paistanut melkein heidän päittensä päältä, heidän lähtiessään liikkeelle, ja se oli jo alhaalla taivaan rannassa, kun he olivat päässeet niin kauvas, että vuorten yksityiskohdat alkoivat esiintyä -- ja kuta selvemmin vuoret näkyivät, sitä enemmän masentui Matin mieli. Eihän se ollutkaan semmoinen pitkä, tasanen penger, joksi hän oli luullut sitä, vaan näkyi siinä olevan kauheassa sekasorrossa kallion kielekkeitä, kukkuloita, laaksoja ja vuoria, joita myöten oli mahdoton kulkea mihinkään varmaan suuntaan, varsinkin kun jo yö alkoi pimitä.

Lopulta tulivat he ensimmäisten korkeain kukkulain juurelle, pienen puron luo, joka oli poikkiteloin heidän tiellään, ja siihen pysähtyi Matti laskien säkin selästään maahan.

-- Tämä vie suoraan helvettiin, sanoi hän. Jos me kerran joudutaan tuohon louhikkoon, niin emme osaa siitä ikinä minnekkään, kun on näin pimeäkin. Minä en kule enää askeltakaan tän' iltana.

Pekka nakkasi säkkinsä maahan ja joi pitkän kulauksen vettä purosta, jonka tehtyään hän ilmeisesti virkistyneenä aikoi pistää piippuunsa -- sanaakaan virkkamatta.

Mattikin kostutti kitalakeaan ja oikasihe sitten maassa, nojaten niskaa ja selkää säkkiin. Mutta ei nyt maistunut Matille tupakka. Hänhän tässä oli vanhempi mies ja olisi hänellä pitänyt olla siksi älyä, ett'ei antanut poikasen vietellä itseään erämaita rämpimään. Kun olisivat seuranneet rautatietä, tuumi hän, niin olisivat kai viimein tulleet johonkin kaupunkiin tai kylään. Mutta kuta kauvemmin hän mietti, sitä alemmaksi painui aurinko ja kävi yhä punasemmaksi, joka kai merkitsi sitä samaa täällä Ameriikassa kuin kotona Suomessakin, että yö oli tulossa. Mattia alkoi huolettaa yhä enemmän ja hän huokasi niin, että maa kumahti, mutta Pekka ei ollut milläänkään; veti savujaan eikä näkynyt aikovankaan vielä ruveta hätäilemään.

Silloin pirskautti aurinko viimeisen hehkunsa säteet yli ruoho-aavikon ja yli ruskean keltaisten kukkulain, jotka alkoivat siitä kuin uudelleen elää, ja yli harmaiden vuorenseinien, niin että ne punaisilta heloittivat ja viimein yli korkeiden, lumisten huippujen tuolla kauvimpana ja pani ne heloittamaan keltaisina ja veren punaisina, niin että palavan luuli. Ja samassa laskeutui tuo suuri, hehkuva pallo taivaanrannan taa ja varjot alkoivat hiipiä ensin ylös kukkuloille ja sitten vuorien rinteitä, yhä ylemmä ja ylemmä, kunnes saapuivat lumisiin huippuihin ja sammuttivat tuon kauniin valon, niin että lumi yhtäkkiä muuttui vaalean harmaaksi, kuolon kalpeaksi ja kylmäksi, jota katsellessa ihan puistatti.

Alhaalla puron rannallakin oli tullut pimeä. Pekan piippu kimmelteli vielä niinkuin suuri, punanen kiiltomato, mutta Matin säännöllinen hengitys ilmaisi, että hän siksi kerrakseen oli jo huolensa unohtanut.

Sen sijaan alkoivat nyt huolet painaa Pekan mieltä. Tavallisesti oli niin, että hän tarvitsi enemmän aikaa kuin Matti päästäkseen ajatusten päähän, mutta sitten ajatteli hän sitä perinpohjaisemmin kerran alkuun päästyään. Nyt oli hän käynyt tuumimaan oikein toden takaa, sillä hänen ymmärtääkseen ei tässä muu auttanut kuin kääntyä takaisin kohta kun päivä koitti. Niin oli Matti nähtävästi jo päättänytkin -- mutta eihän sitä sitten tiennyt, osaisiko enää koskaan sille hiilikaivokselle, jossa Antti ja ne muut niin hyvin rahaa ansaitsivat. Ja Pekka oli aivan varmasti vakuutettu siitä, että hiilikaivos oli jossain tuolla vuoristossa.

Näissä mietteissään ollen katseli hän ylös tuonne pimeään ja silloin oli hän vähän matkaa siellä kauvempana ja ylempänä näkevinänsä oman piippunsa kuvastuksen, mutta suurempana ja kirkkaampana. Siellä oli joku tuli, joka paloi, siitä ei ollut epäilystäkään.

Hän ojensi jalkansa, kopasi sillä Mattia ja virkkoi, kun Matti avasi silmänsä:

-- Tuolla vuorella on ihmisiä, jotka ovat tehneet tulen.

Matti nousi istumaan ja katsomaan. Jopa joo! Tulta siellä näkyi olevan eikä se voinut merkitä muuta kuin että siellä myöskin oli ihmisiä, jonka sanottuaan hän sen pitemmittä puheitta heitti säkin selkäänsä ja lähti liikkeelle puron vartta pitkin, Pekan perästä tallustaessa.

Siitä tuli hyvin vaivaloinen matka, yli kivien ja kantojen, läpi pensaiden ja murtojen ylös kukkulalle, joka paikotellen oli niin jyrkkä, että he vaan vaivoin voivat pysytellä pystyssä. Kun he vihdoin hengästyksissään ja hikeä valuen saapuivat tulen luo, huomasivat he, että tuli loisti jonkunlaisen huoneen ikkunasta, joka oli puoleksi maahan kaivettu, ja kun he silmäilivät alas laaksoon, niin näkivät he samanlaisia tulia sieltäkin tuikkavan.

Matti avasi vanhemmakseen oven, niinpian kun rintansa oli vähän rauhoittunut, ja astui sisään.

Keskellä pientä huonetta oli pari tyhjää puulaatikkoa, ja niiden ympärillä istui viisi miestä hatut päässä korttia pelaamassa pienen lasittoman lampun valossa. Huoneessa oli muutamia villapeitteitä eräässä nurkassa, lattialla puulaatikkojen luona oli sisältörikkaan näköinen saviruukku ja muutamia rautapellistä tehtyjä keittoastioita huolettomasti laitetun tulisijan päällä. Siinä talon koko irtaimisto.

-- Hyvää iltaa! sanoi Matti kohteliaasti suomeksi.

-- Hello boys! vastattiin. Snalk in! Mutta kun pelaajat eivät näkyneet sen enempää välittävän vastatulleista, laskivat nämä säkkinsä nurkkaan, kalvoivat piippunsa esiin ja alkoivat tupruttaa savua jo ennestäänkin paksuun ilmaan.

Hetken kuluttua päättyi peli ja silloin rupesivat pelurit vieraita vähän lähemmin tarkastamaan.

-- Ottakaa ryyppy! kehoitti isäntä ja työnsi jalallaan saviruukun vähän lähemmäksi Pekkaa, joka istui etumaisena.

Kun Pekka heti käsitti, mistä oli kysymys, pyyhkäsi hän kohteliaasti suutaan käsiselällään ja nosti astian huulilleen.

-- Kiitoksia, sanoi hän suomeksi, sitten kun oli osansa ottanut.

-- Halloo! huusi isäntä. Mitä te sanoitte?

Pekka irvisti ystävällisesti vastaan, mutta ei virkkanut mitään.

-- Ettekö puhu englantia, pojat? kysyi muuan miehistä.

-- Ei ymmärrä, vastasi Matti, kun kysyjä puhuessaan oli katsonut häntä silmiin.

-- Nämä ovat hauskoja elukoita nämä, sanoi mies toveriensa puoleen kääntyen. Nyt pannaan ilo käymään ja katsotaan, mistä aineesta ne ovat valetut.

Sen sanottuaan kääntyi hän uudelleen vieraiden puoleen ja alkoi syytää heidän silmilleen sukkeluuksia semmoisia, joita ei saa kuulla juuri muualta kuin lännen kaivosmiesten ja cowboy'ien suusta. Toiset nauroivat ja säestelivät parhaansa mukaan, mutta Matti ja Pekka koettivat olla niin ystävällisiä kuin suinkin ja pitäytyä niin hyvänsuopien näköisinä kuin mahdollista.

Mutta kun melu alkoi käydä yhä suuremmaksi eikä enää voinut olla vähintäkään epäilystä siitä, että juuri he, eikä kukaan muu, olivat pilanteon esineinä, muuttui Matin ystävällinen naama ja alkoi osoittaa sekä suuttumusta että pelkoa, samalla kun hymy Pekan huulilla jäykistyi irvistykseksi ja ilme hänen silmissään vaihtui siksi, mikä niissä oli aina silloin kun kotimökillä tuli puhe hevosesta.

Luullen vieraita rauhallisemmiksi kuin olivatkaan ja yltyneenä toveriensa suosiosta yhä suurempiin ponnistuksiin, pisti sille, joka oli pilan alkanut, päähän uusi tuuma. Hän vetäsi revolverin vyöhystästään, tähtäsi ja ampui melkein samassa silmänräpäyksessä piipun Matin suusta.

-- Herra varjelkoon! huusi Matti ja heittäytyi taapäin. Mutta Pekka unohti samassa sekä siivoutensa että nuoruutensa, kavahti ylös ja väänsi voimakkaalla liikkeellä revolverin miehen kädestä, samalla kun hän toisella kädellään tarttui miestä kurkkuun ja heitti hänet maahan kuin keilan.

Mies hyppäsi ylös, mutta Pekka tarttui häneen uudelleen kiinni ja sanoi -- suomeksi tietysti: -- Ei pidä leikkiä pistoolien kanssa, saattaa helposti tulla vahinko!

Sopimattoman leikin laskija koetti tempoa itseään irti, mutta toiset, joista pilanteko nähtävästi jo oli mennyt liikoihin, kävivät väliin. Ja kun Pekkakin, huomattuaan että vaara oli ohitse, ojensi revolverin takaisin omistajalleen, pudisti tämä Hänen kättään mitä sydämmellisimmästi ja vakuutti, ett'ei hän pitkiin aikoihin ollut saanut kokea niin komeita nyrkkejä. Eikä siitä muuta kuin saviruukku kiertämään miehestä mieheen.

-- Eiköhän meidän pitäisi lähteä tiehemme nyt? arveli Matti oman osansa nielaistuaan. Ne ovat vaarallisia miehiä nuo, kun vaan huvikseen ampuvat piippuja ihmisten suusta.

-- Nyt minä tiedän, mitä ne puhuvat, huudahti muuan ameriikkalaisista, joka oli tarkkaan kuunnellut Matin puhetta. Se on suomea, niitä on koko joukko Deer Lodgessa.