Part 1

SIIRTOLAISIA

Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä

Kirj.

KONNI ZILLIACUS

Suomentanut

Juhani Aho

Porvoossa, Werner Söderström. 1897.

SISÄLLYS::

Lukijalle. Eenokki Muponen intiaanisodassa. Kuinka Pekka sai anteeksi hevosen kuoleman. Naimiskauppa uudessa maailmassa. "Valkoinen valo". Juho Penttinen. Aatami Urola, isä ja poika ja the Unknown.

LUKIJALLE.

Näitä kertomuksia vastaan voidaan kenties tehdä se muistutus, ett'ei niissä kaikissa puhuta semmoisista siirtolaisista, joiksi me siirtolaisia yleensä ajattelemme.

Mutta siirtolaisia eivät ole ainoastaan ruumiillisen työn tekijät, ne, jotka uupuvat taistelemasta kotimaan karua luontoa vastaan ja vaeltavat suureen länteen hakemaan helpompaa toimeentuloa itselleen ja perheelleen. Nuo sydänmaalaiset, jotka tulevat suoraan soiltaan ja saloiltaan Pohjois-Suomessa, ovat kyllä siirtolaisistamme miellyttävimmät, mutta ovat kuitenkin vaan osa heistä.

Paitsi heitä on siirtolaisten joukossa paljon muitakin aineksia, jotka eivät tuota isänmaalle mitään tappiota poistumisellaan. On ylioppilaita, jotka ovat Helsingissä turmelleet tulevaisuutensa; kaikellaisia nuorukaisia, jotka ovat saaneet rahaa liika helposti lainaksi tai päässeet kaivamaan liika huonosti lukituita kassalaatikoita; pappeja, jotka ovat eläneet liika hurjasti kelvatakseen edes maaseutupapeiksi; käsityöläisiä tai liikemiehiä, jotka ovat lentäneet korkeammalle kuin siivet kantoivat; lopuksi suuri joukko epämääräisiä hunningolle joutuneita olentoja, jotka ovat joutuneet rappiolle ilman todellisia syitä, enemmän huolettoman saamattomuutensa kuin huonojen ominaisuuksiensa vuoksi. Silloin tällöin tapaa tuossa kirjavassa laumassa jonkun semmoisenkin, joka itse on ajanut itsensä maanpakoon, kuta kauvemmas sitä parempi, päästäkseen irti siitä tuhansien säikeiden verkosta, johon hän on antanut jokapäiväisen elämän pikkutapausten kietoa, itsensä ja jonka kierroksessa hänen on ollut mahdoton tulla toimeen.

Helpommin tulevat salolaiset toimeen uudessa maailmassa. He eivät muuta pyydä, kuin päästä pinnistämään jänteidensä ja jäseniensä sitkeää voimaa dollarien hankkimisessa. Ja dollari on herra, joka tietää, missä arvossa on tuo monien sukupolvien lakkaamattomassa, rehellisessä ulkotyössä koottu voima, ja maksaa siitä hinnan, joka ainakin alussa tuntuu sydänmaan miehestä ruhtinaalliselta.

Verrattuna rukiiseen leipään, joka ei aina ole edes selvää, ja happameen suolakalaan, on puhdas vehnäleipä ja läski heille kuninkaallista ruokaa ja sen halvempaa ruokaa he eivät voi saada Ameriikassa. Heidän ei ole ollenkaan vaikea panna rahoja säästöön ja verrattain lyhyessä ajassa päästä omiksi isännikseen, jos eivät näet opi liiaksi whiskyä rakastamaan.

Heidän jälkeensä parhaiten suoriutuvat uusissa oloissa nuo kotimaassaan hunningolle joutuneet ja ne, joita halu maata maailmaa kiertämään on houkutellut yli Atlantin. Useammat kuin luulisikaan edellisistä ja melkein kaikki jälkimmäisistä tarvitsevat sitä herätystä, jota puute ja nälkä ovat omiansa antamaan, huomatakseen omistavansa paljoa enemmän miehuutta ja voimaa kuin olivat osanneet toivoakaan. Hyvinkin moni heistä, jolla on ollut uskallusta asettumaan ruumiillista työtä tekevien joukkoon, on pian huomannut olevansa kohoamassa ylöspäin yhteiskunnassa, varallisuuteen ja hyvinvointiin, ja ne, jotka kerran ovat sen koulun läpikäyneet eivät koskaan enää vaivu takaisin entisyyteensä.

Vaikein on niiden monien asema, jotka ovat "valmiit tekemään mitä tahansa", mutta jotka eivät ennen ryhdy todellisesti kovaan työhön kuin se on välttämättömän tarpeellista. He eivät ymmärrä, että päivät päästään kaduilla harhaileminen, kun vatsa on vaan puolillaan ja usein vähemmilläänkin eikä kukkarossa muuta kuin muutamia joltain satunnaiselta tuttavalta lainattuja centtejä, oikeastaan on paljoa vaikeampaa työtä kuin tiilien kantaminen, ojan kaivu tai melkein mikä muu työ tahansa. Nämä siirtolaiset -- ja niitä on lukemattomia kaikista maailman ääristä -- eivät pääse koskaan sen pitemmälle uudessa maailmassa kuin vanhassakaan. He ovat työssä vaan niin kauvan, kunnes ovat saaneet taskuunsa niin monta dollaria, että taas voivat alkaa kulkulaiselämänsä ja ruveta etsimään jotain helpompaa ansiota -- tai oppivat he uskomattoman pian käyttämään jokaisen liikenevän lantin semmoiseen, joka huumaa ja antaa unhoa. Ja se on vielä pahempi.

Mutta siirtolaisia ovat he kaikki ja lisäävät kukin kohdaltaan siirtolaiselämän kirjavuutta nykyisessä Ameriikassa. Heihin kuulumme me kaikki, jotka olemme lähteneet kotimaan turvallisesta satamasta ja antautuneet sen mahtavan ihmisvirran vietäväksi, joka yhä vieläkin lakkaamatta vuotaa idästä länteen, tuonne kauvas meren takaiseen maahan, joka niin harvoille meistä on ollut kultamaa. Me olemme kaikki kauvan olleet kahdella päällä, ennenkun lähdimme liikkeelle ja astuimme tuon vaikean askeleen, me olemme jokainen, kukin tavallamme ja kukin alallamme ja vaihtelevalla menestyksellä ottaneet osaa tuohon usein äärettömän katkeraan otteluun jokapäiväisestä leivästämme. Ja sentähden sopii kaikkien meidän muistojamme, huomioitamme ja kokemuksiamme käsitellä kertomuksissa "Siirtolaisia".

Eenokki Muponen intiaanisodassa.

Ennen muinoin omistivat intiaanit Ameriikan, mutta meidän päivinämme omistaa Ameriikka intiaanit. Ruohoaavikoiden ja metsien vapaita poikia pidetään tätä nykyä saarrettuina aidatuilla alueilla, joita hallituksen sotamiehet vartioivat niin kuin mitäkin rotukarjaa suosiollisesti sallien heidän nääntyä nälkään, paleltua, elää tai kuolla kuinka vapaasti tahansa niin kauvan kuin he vaan eivät yritä liikkua piiristään ja ruveta uudistamaan vanhoja puhvelinajo-muistojaan metsästämällä suurten karjakuninkaitten härkiä, lehmiä ja vasikoita, joita tuhansittain kulkee laitumella intiaani-piirien ulkopuolella. Jos he sen tekevät, alkaa soida toinen ääni kellossa. Sotajoukko asetetaan sotajalalle, ruoka- ja ampumavarasopimuksia tehdään ja rahaa varastetaan valtiolta niin kuin ainoastaan ameriikkalaiset urakoitsijat osaavat varastaa.

Sillä ei nyt kuitenkaan ole sanottu, ett'ei rahoja valtiolta Ameriikassa varastettaisi muulloinkin kuin sota-aikoina. Päinvastoin varastetaan siellä aina suuria summia ja varsinkin varastavat siellä ne, jotka valtion puolesta jakavat ruokaa ja vaatteita Ameriikan entisille omistajille. Sillä niin pitkälle eivät intiaanitkaan pitkällisestä ja uutterasta harjoituksesta huolimatta ole tulleet, että voisivat elää ruohoista ja juurista, ja sentähden on hallitus pakotettu hankkimaan heille hiukan muutakin purtavata. Kaksi kertaa kuussa kokoontuvat sotilaat siihen paikkaan piirissä, jota kutsutaan "agenturiksi" eli asioimistoksi, ja siellä antaa Yhdysvaltain edustaja punaihoisille sen, mitä arvelee heidän seuraavan kahden viikon kuluessa tarvitsevan pitääkseen sielua ja ruumista koossa.

Mutta nyt ovat mielipiteet tästä asiasta valitettavasti hyvin vaihtelevat. Asiamiehen mielestä kelpaavat härät, joissa ei ole muuta kuin luuta ja nahkaa, hyvin kyllä punanahkaisten jyrsittäväksi, jota vastoin nämä taas puolestaan ovat sitä mieltä, että ainoastaan asiamies lihoo moisesta ravinnosta -- ja niin on kina valmis. Joskus onnistuu asiamiehen rauhoittaa elättejään muutamilla kiloilla mädänneitä jauhoja, mutta aina ei hän onnistukaan, ja silloin lähtevät punaihoiset soturit tiehensä, varastavat hevosia ja karjaa ja tappavat jonkun kalpeanaamankin ilmaistakseen siten tyytymättömyytensä oikein tuntuvalla tavalla.

Silloin on ilveily valmis. Yhdysvaltain ylikenraali lähtee sotaan armeijansa kanssa, sanomalehdet ovat täynnä kertomuksia "punaisten pirujen" julmuuksista, verenhimosta, viekkaudesta ja urheudesta -- he ovat muka päättäneet kaatua viimeiseen mieheen ennen kuin antautua. Sotaväki syö tavattomia määriä muonavaroja ja ampumavaroja kuluu urakkasopimusten mukaan semmoiset määrät, että niiden olisi pitänyt riittää jokaisen intiaanin lähettämiseen heidän autuaille metsästysmailleen. Joidenkuiden viikkojen kuluttua saadaan sitten intiaanit ahdistetuiksi takaisin asioimistoon, jossa heidät otetaan vastaan avoimin sylin kadotettuina, mutta katuvina tuhlaajapoikina. Ja kun he sodan aikana ovat nähneet nälkää niin tarpeeksi, että heille nyt maistaa urakkahärätkin, niin ovat he taipuvaisia sytyttämään rauhanpiipun, varsinkin kun he päivän kunniaksi saavat tupakan ilmaiseksi. Jotakuinkin siihen tapaan käydään tätä nykyä intiaanisotia.

Äskettäin käytiin taas muuan semmoinen sota South Dakotassa. Sillä kertaa olivat Sioux-intiaanit kyllästyneet valtion muonaan ja kun edellisillä kerroilla olivat tehneet jotenkin sitkeää vastarintaa, odotettiin tästä tulevan jotain tavallista hauskempaa, jonka vuoksi sotatantereelle saapui suuri joukko sanomalehtien kirjeenvaihtajia -- ja olinhan siellä minäkin. En tahtonut jättää tilaisuutta käyttämättä nähdäkseni elämää rajamailla erityisesti jännittävissä olosuhteissa ja sentähden lähdin liikkeelle ja nousin eräänä kylmänä tammikuun aamuna rautatievaunusta Rushwillen asemalla Nebraskassa, aivan lähellä Dakotan rajaa, ja aloin heti erään toiseen kirjeenvaihtajan kanssa etsiä käsiini miestä, joka haluaisi myydä tai vuokrata meille pari hevosta ratsastaaksemme niillä Pine Ridgen asioimistoon ja käyttääksemme niitä sotaretkellä.

Tuo pieni kylä ruoho-aavikon keskellä oli täynnä kansaa: sotaväkeä, joka oli tullut tänne estämään intiaaneja tunkeutumasta Nebraskaan ja ahdistamasta uudisasutuksia piirin eteläisellä rajalla, kuorma-ajureita suurine vaunuineen, joilla heidän tuli kulettaa tarpeita pääkortteeriin, cowboyta (ratsumiehiä), jotka palvelivat sanansaattajina ja vakoojina, sekä kaikellaisia muita ihmisiä, jotka olivat paenneet uhatuista uudisasutuksista lapsineen ja tavaroineen ja nyt parhaansa mukaan elustelivat kylän harvalukuisissa lautavajoissa tai sen ainoalla kadulla. Olihan se oikein sotaisen näköistä, vaikk'en minä vieläkään oikein uskonut, että tosi-sota oli tekeillä.

Enkä minä sittenkään, kun olimme saaneet hevosemme ja vihdoinkin olimme matkalla, tahtonut saada päähäni, että tämä oli muuta kuin huviratsastusta, sillä seutu oli autio ja tyhjä ja näytti perin rauhalliselta. Maa oli mättäistä ja kasvoi harmaan keltaista heinää, jonka välistä näkyi jäätynyt savi ja siellä täällä vähän likaista lunta; alhaalla laaksossa kasvoi joku pajupensas ja näivettynyt, tuulen tuivertama petäjä.

Olimme ratsastaneet noin 15 englannin peninkulmaa ja vähitellen saapuneet seutuun, jossa oli satanut lunta maan valkeaksi -- seutu oli harjuista ja autiota ja kuului jo intiaanien alueesen -- kun erään matalan harjun selältä näimme miehen, joka laakson pohjassa pyrki samaan suuntaan kuin mekin. Kohta olimme niin lähellä, että voimme tarkemmin tutkia tuota olentoa antaessamme hevostemme hiljentää vauhtiaan seuraavalle harjulle noustessa.

-- Oudon näköinen olento tuo, virkkoi toverini, samalla kun minä turhaan koetin pinnistää aivojani saamaan selkoa siitä vaikutuksesta, jonka tuo neliskulmainen, harmaapukuinen mies teki minuun. Nuo leveät olkapäät, joiden yli oli heitetty hevosen suitset, tuo lyhyt niska ja pyöreä puuhkalakin peittämä pää, mutta ennen kaikkea tuo varma ja vakava käynti -- minä olin varmaankin nähnyt ne jossain tätä ennen.

Mies oli nähtävästi huomannut meidät jo laskeutuessamme alas laaksoon eikä sentähden kääntänyt edes päätään, vaikka kyllä kuuli hevosten kavioiden kopseen rautaiseen maahan. Hän vaan tallusteli tasaisesti ja tyynesti edelleen ja vihdoin alkoi minulle asia selvitä. Kotona Suomessa olin minä monena pakkaispäivänä nähnyt samanlaisia leveitä selkiä, nähnyt samanlaisia vakavia astujoita maantien vieressä, kun itse kävelytin hevostani vastamäessä ja huuru sen sieramista tuprusi kylmän kirkkaasen ilmaan.

Kiirehdin hevostani tarkastellakseni miestä edestäpäinkin, mutta jo silloin kun tulin hänen kupeelleen, haihtuivat kaikki epäilykset miehen kansallisuudesta, sillä hänen vasemmasta housuntaskustaan riippui hienossa mustassa nahkanauhassa messinkinen piipunrassi, tuo tuommoinen vähän koukistettu kapine, joita ei koko avarassa maailmassa saa ostaa muualta kuin jonkun valurin reestä joillain markkinoilla Suomessa.

-- Hyvää päivää, sanoin minä.

-- Jumal' antakoon, vastasi mies ja katsoi minuun niin välinpitämättömästi kuin olisi hänelle tapahtunut ainakin kerran päivässä, että häntä täällä intiaanien alueella puhutellaan hänen omalla kielellään. Pysähtyi hän nyt kuitenkin ja pisti säyseästi kättä, kun minä hänelle käteni ojensin.

-- Mistäs herra tulee? kysyi hän sitten ja veti povitaskustaan esiin pienen luuvartisen visapääpiipun ja ryhtyi panemaan kävellessään tupakan.

Sanoin hänelle tuloni ja menoni ja kysyin sitten vuorostani, minne hän oli matkalla ja kuinka hän noin ypöyksin tallusteli täällä intiaanien maassa. Eikö hän tiennyt, että oli sota!

-- Kyllähän täällä taitaa olla jotain semmoista tekeillä ja sen syyn tähdenhän tässä minäkin olen liikkeellä, sanoi hän. Eilen illalla ne mustilaiset varastivat hevoseni. Minulla on pieni paikka näillä tienoin, mutta nyt olen hevoseni haussa.

-- Luuletteko sitten, että intiaanit noin vaan mielisuosiolla antavat teille hevosen takaisin, vaikka saisittekin heidät käsiinne?

-- Joitain vallesmanneja kai niillä pitänee olla tässäkin maassa, vastasi hän tyynesti, raapasi tulta tikulla ja suojeli koppaa kourallaan, koettaen saada sen sisältöä syttymään. Kun koe oli onnistunut, puhalsi hän suun täydeltä savua ja tuumaili:

-- Mahtanee kai se nyt toki vallesmanni semmoisen sotaväen avulla saada yhdestä hevosesta selvän, jos tahtoo. Eivät kai ne mustilaiset -- s.o. intiaanit -- mihin pääse.

Sitä vastaanhan ei voinut mitään sanoa, sen kyllä ymmärsin, vaikk'en ymmärtänytkään, mitenkä ei miehellä ollut sen selvempää käsitystä maan oloista, jossa hän jo oli maanomistaja. Kysyin häneltä, kuinka hän oli tullut tähän seutuun asettuneeksi ja kuinka kauvan oli ollut Ameriikassa.

-- Puolitoista vuotta, sanoi hän. Heitä oli ollut iso joukko suomalaisia, jotka heti New-Yorkiin tultua oli värvätty rautatietyöhön eräälle radalle vähän matkaa täältä, ja kun työ loppui, oli hän seuraavana kevännä perannut vähän valtion maata, joka ei maksanut mitään ja koettanut ruveta maata viljelemään. Toiset miehet olivat menneet lännemmäksi.

Nyt aloin minä aavistaa, mitenkä oli mahdollista, ett'ei hän paremmin tuntenut oloja, ja vaeltaessamme rinnatusten eteenpäin muuttui aavistukseni varmuudeksi. Hän ei ollut tekemisissä kenenkään muun kuin Rushwillen kauppiaan kanssa, jolle silloin tällöin vei muutamia bushelia vehnää ja vaihtoi sen välttämättömimpiin tarvekaluihin, ja siitä syystä ei hän myöskään ollut oppinut englanninkieltä. Hevosen oli hän ostanut palkkasäästöillään, auran ja karhin oli hän tehnyt itse ja asui hän maamajassa, jonka oli omin käsin kaivanut ja sisustanut. Viime kevännä ei hän ollut ehtinyt saada paljon kylvetyksi, mutta se, minkä oli kylvänyt, oli kasvanut hyvin ja nyt oli hän kyntänyt niin paljon, että ensi kevännä toivoi saavansa kylvetyksi kymmenen tai kaksitoista tynnöriä -- siemenestä ei ollut puutetta. Se oli hänen elämäkertansa Ameriikassa ja sen kertoi hän mielellään, kerran alkuun päästyään.

Pitkäksihän tahtoi aika välistä käydä tuolla yksinäisyydessä, mutta minkäpähän sillekään nyt mahtoi. Kaikki oli käynyt hyvin, kunnes mustilaiset olivat vieneet hevosen, joka päivillä sai kulkea vapaana, mutta yöksi tuotiin maamajaan. Kunhan tuon nyt vaan saisi takaisin. Se oli ruskea ruuna, sukka vasemmassa takajalassa. Aivan nuori hevonen.

Koetin saada hänet käsittämään, kuinka ylen vähän toivoa hänellä oli saada ruskonsa takaisin, mutta se oli turhaa vaivaa, ja yhtä vähän vaikuttivat häneen pelotukseni, että hän voisi joutua pahaan pulaan mennessään yksin ja aseetonna Pine Ridgeen. Hän vaan hymyili ylenkatseellisesti ja sanoi kyllä siitä selviävänsä. Noita intiaanimustilaisia oli hän nähnyt melkein joka päivä, ennenkun tämä meteli alkoi eikä hän pelännyt heitä vähääkään. Jos ne olisivat tahtoneet tehdä hänelle pahaa, niin olisivat kai ne voineet sen tehdä jo silloin kuin varastivat ruunan. Vaan useita oli heitä pitänyt olla hevosta kiinni ottamassa. Se ei toki antautunutkaan joka miehelle.

Ei siinä auttanut intteleminen ja minä toivotin hänelle sentähden onnea matkalle ja me ratsastimme edelleen, minä ja matkatoverini, joka oli ylen huvitettu siitä, mitä kerroin hänelle Eenokki Muposesta. Yhden ainoan intiaanin näimme matkallamme ja kun hän näkyi olevan vielä halukkaampi välttämään meitä kuin me häntä, saavuimme me ilman sen enempiä seikkailuja asioimistoon.

Ja seuraavana päivänä saapui sinne Eenokkikin. Hän oli tullut jo yöllä ja heti päivän vaietessa mennyt siihen leiriin, jonka n.k. ystäväintiaanit olivat tehneet itselleen laaksoon lähelle asioimistoa nähdäkseen, oliko rusko mahdollisesti heidän hevostensa joukossa. Mutta ei ollut näkynyt jälkeäkään ruskosta ja sen vuoksi tuli hän nyt minun luokseni. Minun pitäisi neuvoa hänelle, missä muut mustilaiset olivat. Nyt oli hän vielä varmemmin vakuutettu siitä, että sota oli vaan jonkin joutavata peliä, kun puna-ihoiset käyskentelivät täällä parhaina ystävinä sotamiesten keskessä.

Mutta kävi hän kuitenkin vähän mietteihinsä, kun kuuli, että intiaanit pysyttelivät erämaassa ainakin viisi tai kuusi kertaa niin kaukana kuin se matka, minkä hän jo oli tullut, ja ett'ei kukaan voi sanoa tänään, missä he jo huomenna ovat.

-- Silloinhan täytyy ottaa evästä mukaan, sanoi hän. Saakeli sentään, ett'en tiennyt tuota lähtiessäni. Minulla ei ole evästä kuin pariksi päiväksi ja nyt täytyy palata kotiin. Hitto kaikkiakin!

Koetin vakuuttaa hänelle, että oli paljoa parempi odottaa, kunnes sota oli lopussa ja sitten oikein todenteolla ruveta ottamaan selkoa ruunasta.

-- Jako odottaa, että ne ratsastavat sen pilalle! virkkoi hän jotenkin kiivaasti. Kyllä on parasta tehdä mitä voipi niin kauvan kuin se vielä on elossa.

Sen sanottuaan lähti hän noutamaan evästä ja tuli takaisin seuraavana päivänä, päitset olalla niinkuin ennenkin. Mutta silloin oli jo liika myöhä. Samana aamuna oli annettu käsky, ett'ei kukaan saa poistua asioimistosta etuvartijalinjaa ulomma ja yritykseni hankkia Eenokki Muposelle lupaa lähteä etsimään hevostaan ei tietysti onnistunut.

-- Hullutuksia! vastasi esikunnan upseeri, jonka vallassa luvan antaminen oli, -- mies mahtaa olla järjeltään. Ja samalla katsoi hän minua silmiin tavalla, joka osoitti, ettei hän ollut aivan niin varmaa minunkaan mielentilastani.

Muponen suuttui, kun kuuli vastauksen, mutta kun hän omasta puolestaan oli tehnyt voitavansa turhaan koettamalla lähteä leiristä pois, niinkuin ei mitään etuvartijoita olisi ollut olemassakaan, muuttui hänen suuttumuksensa alakuloisuudeksi.

-- Kyllä minä en nyt saa sitä enää milloinkaan takaisin, huokasi hän toivottomasti, ja mistä minä elän täällä, kun eväs loppuu?

Jälkimmäiseen kysymykseensä sai hän onneksi vastauksen jo samana päivänä, sillä kun muutamat virkaveljistäni olivat sattuneet saamaan tietoonsa ne syyt, joihin kaikkia koskeva poistumiskielto perustui ja he tietojen lähettämistä varten tarvitsivat sanansaattajan Rushwillen sähkölennätinasemalle, tarjosin minä Muposen siihen toimeen paria dollaria halvemmasta kuin minkä herrat cowboyt vaativat. Ja kun minä sen lisäksi menin takuusen hänen luotettavaisuudestansa lainaamalla hänelle hevoseni, niin suostuttiin tarjoukseeni mielihyvällä.

Vielä suurempaa iloa tuotti se Eenokille, jonka mielestä kahdeksan dollaria matkasta Rushwilleen oli paksu päiväpalkka, ja ilmoitti hän olevansa taipuvainen tästälähtien kulettamaan sähkösanomia puolesta hinnasta eli sitäkin vähemmästä, jos niiksi tuli.

-- Enkä minä hevosta tarvitse, ehdin minä sinne huomiseksi jalankin.

Minä selitin kuitenkin, että ne, jotka lähettävät sähkösanoman, tahtovat, että se on jätettävä sisään ennen kello 12:sta yöllä, ja silloin synkkenivät hänen kasvonsa melkoisesti, kun hän kysyi, kuinka paljon minä tahtoisin vuokraa hevosesta, mutta valkenivat taas, kun minä vastasin, että koni tarvitsee jaloitella eikä siis maksa mitään.

Ja jaloitella se saikin, vieläpä enemmän kuin olin aikonutkaan, sillä kun me seuraavana aamuna varhain tulimme ulos lautamajastamme, oli uusi sanansaattajamme jo palannut retkeltään ja minun hevoseni riiputteli päätään niin alakuloisesti, että minä suutuksissani kävin selittämään Muposelle, että on suuri eroitus ajaa hevonen piloille ja antaa sen jaloitella.

Mutta kun hän hyvin kummissaan sanoi luulleensa, että herrat tahtovat sähkölennätinlaitoksesta annetun paperin yhtä pian takaisin kuin oli ollut määrä viedä se toinen paperi perille, niin en voinut enää muuta kuin nauraa hänen käsitykselleen sähkösanomakuitin merkityksestä ja tärkeydestä -- varsinkin kun hevosenikin päivemmällä virkistyi ja hyvällä ruokahalulla pureskeli apettaan.

Eenokki sai kahdeksan dollariaan ja kun ystävä-intiaanit kaksi päivää senjälkeen yhtäkkiä jättivät leirinsä ja ilmaisivat mielensä muutoksen siten, että alkoivat ruiskutella kiväärinkuulia asioimiston yli, tarjoutui hänelle taas uusi tilaisuus rahanansioon. Kun ei kukaan tiennyt oliko tie Rushvilleen vapaa vai ei, tarjoutui ainoastaan yksi cowboy viemään sähkösanomia perille ja hän vaati viisikymmentä dollaria vaivoistaan.

Vaatimus oli ylenmääräinen, mutta luultavasti olisi kuitenkin käynyt välttämättömäksi suorittaa pyydetty summa, kun suurien lehtien täytyi saada tietonsa viimeisistä tapahtumista maksoi mitä maksoi. Kutsuin taas puheilleni Eenokki Muposen, joka päivät päästään oli kierrellyt meidän pääkortteerimme ympärillä ja joka mielellään suostui viemään sähkösanomat viidestä kolmatta dollarista.

-- En tuota tahtoisi noinkaan paljoa, sanoi hän vähän hämillään, mutta täällä on mies, jolla on hyvä hevonen kaupaksi viidestä kolmatta taalasta ja sen tahtoisin ostaa. Ruunaa en nyt enää saa takaisin.

Ilmoitin toisille asian ja he olivat niin tyytyväisiä, että lupasivat hänelle vielä viisi dollaria kaupan päälle, jos hän palaisi takaisin Pine Ridgeen, ja niin lähti Muponen noutamaan miestä, jolla oli hevonen kaupan.

Hetken kuluttua tuli hän takaisin miehen kanssa, joka huomattiin olevan pääkortteerimme palveluksessa oleva vakoilija-intiaani. Miten he olivat osanneet ymmärtää toisensa, sen tietää vaan se jumala, joka auttaa suomalaista sydänmaan asukasta tulemaan toimeen kaikkialla maailmassa ainoastaan omalla kielellään. Mutta intiaanilla oli kuin olikin hevonen, jonka hän oli taipuvainen myymään viidestä kolmatta dollarista, ja neljännestunnin kuluttua ratsasti Eenokki tiehensä omalla melkoisen laihalla satulattomalla hevosellaan, jonka päähän hän oli mielihyvästä irvistellen pannut omat päitsensä.

Olimmehan hiukan levottomat, miten hän tulisi perille, mutta jo seuraavana päivänä puolen päivän aikaan saapui hän kuitti kourassa retkeltään, sai viisi dollariaan ja näytti herttaisen tyytyväiseltä, vaikka jalkansa olivatkin kankeat ja hänellä näytti olevan jotenkin vähän halua pysytellä istuvassa asennossa.

Sen urotyön jälkeen käytettiin häntä sanansaattajana niin usein kuin hevosensa jaksoi -- itse oli hän aina valmis lähtemään -- ja tuli hän niin hyvin tunnetuksi, että esikunnan päällikkökin, niinpiankun Muponen tuli näkyviin ja sanoi: "pass... telekram... Rössville", ilman mitään kirjoitti sähkösanomansa valmiiksi ja virkkoi: "here old boy, look out for your skalp" -- tai jotakin sentapaista.