Part 4

"Elä ole vihainen enää", jatkoi Lovisa hellästi, "kenties minä olen väärässä ... ollaan iloisia ja nautitaan onneamme ... niinkauan kun sitä kestää... Mene nyt sinne tanssimaan, minä tulen paikalla ... mene, ja pyydä joku tanssiin..."

"Ei kiitoksia", vastasi Erland jäykästi ja veti kätensä vaimonsa kädestä, "en minä tanssi, sinulle onnistui karkoittaa kaiken halun..."

Hän poistui kiivaasti sen enempää sanomatta. Lovisa jäi seisomaan liikkumattomana; katseensa, joka ensin tuskallisena seurasi Erlandia, painui ja kiintyi tuijottavana lattiaan.

"Kumpi meistä kahdesta kestää kauemmin?" hän ajatteli itsekseen, "hän ilossa ja suruttomuudessa tai minä vakavuudessa? Kummalleko meistä nyt sanotut sanat ovat tyhjiä, ilman sisällystä? Eli voimmeko me koskaan yhdistää mielipiteemme kokonaisuudeksi, täydelliseksi sopusoinnuksi, niin että me otamme ja annamme toisiltamme, jotta vältämme äärimmäisen pahimman, joka on oleva seuraus kun vaan jompikumpi meistä saa hallita... Siitä riippuu kaikki..."

"Äiti", sanoi Yrjö, joka koko ajan oli istunut pöydän luona ääneti katsellen vanhempiaan, "miksi sinä ja isä torutte?"

"Mistä sinä tiedät että me torumme?" vastasi Lovisa tullen pojan viereen istumaan.

"Näinpä minä, te ette olleet hyvän näköisiä", sanoi poika vakaisesti, "te ette saa torua, äiti, minusta ei ole hauskaa että te torutte", hän jatkoi ja rypisti kiivaasti kulmiaan, ikäänkuin hän olisi tuntenut ruumiillista pahaa.

"Mutta ettekös tekin siellä koululla joskus ole eri mielisiä ja koeta silloin saada toista taipumaan?" jatkoi Lovisa.

"Se on ihan toista", vastasi Yrjö varmasti, "jos joku pojista puhuu tuhmasti, niin heti paikalla häntä kuritetaan, mutta eihän koskaan voi tietää äitikö vai isä on oikeassa?"

"Ja miksikä ei yhtä hyvästi kuin poikien välissä?"

"Siksi ... siksi... että yksi poika aina on toista tuhmempi ja joka on vähimmin tuhma, se on oikeassa. Mutta ei isä voi olla tuhmempi kuin äiti, eikä äiti tuhmempi kuin isä..."

Hän rehahti sydämmellisesti nauramaan; hän oli mielestään sanonut jotakin hyvin hauskaa.

"Mutta rakas lapseni", väitti Lovisa hymyellen, "eikös äiti sentään ole tuhmempi... Minä kuulen usein sinun ja Vernerin poikien puhuvan tuhmista naisista ja tuhmista tytöistä ... ja olenhan minäkin nainen..."

"Äiti!" huudahti Yrjö säteilevin silmin ja ylpeästi nykäisten niskaa, "äiti ... eihän äiti ole kuin muut naiset, e-ei..."

"No, missä ero sitten lie, sano?"

"En minä oikein tiedä", vastasi poika miettiväisenä, "mutta kun minä ajattelen muita rouvia ja tyttöjä, näyttävät ne minusta aina niin nauravilta ja höpättäviltä ... äiti ei ole koskaan semmoinen ... äiti on aina niin vakainen ... ja sitten äiti kävelee niin hitaasti ... toiset rouvat hötköttävät niin", hän lisäsi irvistäen.

Lovisa veti pojan syliinsä ja suuteli häntä monesti.

"Vai niin, sinusta on äitisi parempi kuin muut rouvat?" hän kysyi nauraen.

"Tietysti", vastasi poika katsoen hämmästyneenä ikäänkuin ihmeissään, että äiti saattoi semmoista kysyäkään, "äiti _on_ paljoa parempi".

"Hupakko!" sanoi Lovisa vielä kerran suudellen poikaa. Yrjö pani sitten pois kirjansa ja luki iltarukouksensa äidin kuullen, niinkuin hän oli tehnyt pikku pojasta asti. Sen jälkeen Lovisa sanoi hänelle hyvää yötä ja meni vierasten luo.

Siellä ulkona tanssittiin, mutta vauhtia siinä ei ollut, sillä isäntä ei ollut tavallisella hyvällä tuulella ja vaikka Lovisa teki mitä vaan voi iloa ylentääkseen, se vaipui ja vaipui yhä. Ja kun vieraat olivat menneet ja päässeet kadulle, he kaikki esiintoivat vilkkaan hämmästyksen, miten näillä kemuilla, jotka niin hauskasti alkoivat, voi olla kaikkea muuta paitsi hupainen loppu. --

Mutta siitä päivästä lähtien alkoi Lovisan sieluntila muuttua. Hämärät surun ja omantunnon vaivan aavistukset, jotka olivat piilleet hänen sielunsa syvyydessä ja kiusanneet häntä salaisena käsittämättömänä levottomuutena, kohosivat nyt ylöspäin ja muodostuivat varmoiksi, selviksi kysymyksiksi: "onko minulla oikeutta elää näin? Voiko ihminen, jonka silmät ovat avatut näkemään elämän vakavia puolia, joka tuntee ja käsittää lähimmäistensä puutetta ja tuskaa, voipiko hän elää suruttomasti? Voiko hän levossa syödä herkkujaan, nukkua lämpimässä, mukavassa vuoteessaan kun hän alati näkee silmissään nälkäisiä, viluisia ihmisiä? Ei, hän ei voi, hän kärsii epätoivon tuskia! Noilta tuhansilta, jotka suruttomuudessa nauttivat, jotka hekumoivat muistamatta muiden puutetta, heiltä ei Jumala vaadikaan muuta, sillä heitä hän ei ole herättänyt, hän antaa heidän maata itsekkäisyyden horros-unta. Mutta joka on tuosta unesta herännyt, joka _käsittää_ onnellisen velvollisuudet onnettomia kohtaan, ja ei kuitenkaan täytä noita velvollisuuksia, hän tekee, ja hän yksin, kuoleman synnin ja rangaistus on kerran tuleva..."

Nämä ajatukset elivät selvinä hänessä, eikä hän enää koettanut, niinkuin ennen, salata itseltään, että hänen ulkonaisesti niin onnellinen elämänsä ei tyydyttänyt häntä.

Ja kuitenkaan hän ei voinut vähääkään muuttaa elintapojaan, hänen pehmeältä luonteeltaan puuttui sitä voimaa, joka voittaakseen suuren päämäärän voi tuottaa rakastetullekin henkilölle hetkellistä kipua. Hän koetti päästä tuosta pintapuolisesta kevyestä elämästä ja uhrata elämänsä vakaville pyrinnöille, mutta semmoiset kokeet eivät onnistuneet; hän ei jaksanut nähdä Erlandin tyytymättömyyttä eikä niitä kohtauksia, jotka aina seurasivat kun hän otti moittiakseen heidän itsekkäisyyttään ja suruttomuuttaan.

Ja joskus, kun hän tuollaisten kohtauksien jälkeen makasi sohvallaan katkerasti itkien, ajatteli hän: "teenkö oikein että moitin häntä, eikö ensimäinen ja pyhin velvollisuuteni ole tehdä hänet onnelliseksi -- eikö hänen onnensa pitäisi olla paras mitä minä maailmassa halajan? Ja sen sijaan minä soimaan häntä ja sanon kovia sanoja ... hänelle, joka vaan elää tehdäkseen minut onnelliseksi ... miten kiittämätön minä olen!'"

Mutta vastaukseksi noihin kysymyksiin hän oli kuulevinaan samalla järkähtämättömän ja lemmekkään äänen: "joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enempi kuin minua, ei se ole minulle sovelias". Rakastaa Jumalaa on juuri rakastaa kärsiviä, köyhiä, _pieniä_, joita maailma halveksii -- ja antautua heille. Ja tuon rakkauden, siis rakkauden Jumalaan, korkeimman ja ainoan, joka pysyy, sen hän hylkäsi toisen tunteen tähden.

Joskus kun hänen tuskansa kasvoi liian suureksi, hän saattoi huutaa Jumalalle: "tee minun kanssani mitä tahdot, lähetä minulle joku suuri suru, minä olen valmis kaikkeen, mutta auta minua parantamaan minun elämääni, anna minun saada tunnonrauha, vaikkapa kuinka korkeasta ja kauheasta hinnasta!"

Sitten seurasi synkkää levon aikaa. Ja siinä hiljaisuudessa värähteli alati, ikäänkuin salainen aavistus: mikä meidät viimein herättää, mitä on tapahtuva? -- --

Mutta ei mitään tapahtunut; vuodet vierivät ja kaikki oli entisellään. Kaikki Erlandin aikeet menestyivät ja hän hoiti toimensa huolella ja viisaudella. Maksettuaan entiset velat, hän pani vuosittain määrä summan tulevaisuuden varalta ja sittenkin hänen kannatti viettää mukavaa, jopa ylellistäkin elämää. Ainoastaan köyhiä auttaessa hän arveli ja punnitsi, oliko hänellä siihen varaa vai ei; harvoin hän oli antamatta, mutta hänen lahjojaan seurasi usein pitkät puheet miten moneen hyväntekeväisyysseuraan hän kuului, miten paljon häneltä vaadittiin, että kerjuukirjeitä tuli satamalla j.n.e. Eikä hänen päähänsä kertaakaan pistänyt, että summa, jonka hän antoi köyhille ja josta hän piti niin pitkiä puheita, oli _pienempi_ summaa, jonka hän vuosittain uhrasi huvituksiinsa.

Schöningillä oli siis kaikki oivallista. Maailma ihaili Erlandia, ja sanoi häntä vallan erinomaiseksi aviomieheksi ja kelpo virkamieheksi ja mitä häneen itseensä tuli, niin hän vahvasti uskoi, ettei hänen elämässään ollut mitään moittimista tai korjaamista. Sellaisessa mielentilassa ollen hän ei käsittänyt vaimonsa esteitä ja moitteita, ja hän ei aavistanutkaan että itsekkäisyyden jääkuori yhä vahvempana ympäröi hänen sydäntään. --

Ensimäinen suru ja huoli, joka uhkasi häiritä hänen mukavaa lepoaan, oli Yrjön sairastuminen tulirokkoon. Tauti kehittyi aivan säännöllisesti ja epätoivo, johon Erland oli joutua, nähtyään hyvän kauniin poikansa kuumeen hourauksissa, lakkasi vähitellen.

Mutta juuri kun oltiin hyvässä toivossa ja odotettiin käännettä, muuttui kuume vaaralliseksi. Hän houraili myötään, mieli oli aivan häiriötilassa ja viimein hän makasi tunnotonna kaksi päivää.

Ja tohtorit eivät voineet tehdä mitään rauhoittaakseen vanhempia; tuo tauti oli niin omituista laatua, etteivät he itsekään sitä ymmärtäneet. Kahden vuorokauden kuluttua tuli Yrjö kuitenkin jälleen tuntoon. Mutta oli ikäänkuin hän olisi muuttunut toiseksi tuon salaperäisen unen kestäessä, kun kuolema taisteli vallasta. Kaikki lapsellisuus oli hävinnyt hänen kasvoistaan; posket kuopilla, otsa väsyneen näköinen ja katseessa oli jotakin outoa, tuntematonta, joka täytti Lovisan vavistuksella. Kun hän istui pojan vuoteen vieressä ja näki tuon kummallisen, syvän katseen, joka uneksivana lakkaamatta tuijotti seinään, silloin hän tunsi, juhlallisesti ja vastustamattomasti, että hänen poikaansa oli koskenut kamala käsi, jota ei epätoivo, ei mitkään rukoukset voi pidättää...

Tohtorit kuitenkin toivoivat paranemista ja siinä toivossa pysyi Erland koko tulisen luonteensa innolla. Hän ei _tahtonut_ uskoa että se oli vaarallista; kun Lovisa viittasikaan sinnepäin, hän melkein suuttui ja kumosi hänen luulonsa heti. Olihan taudin luonne jo paljoa parempi, poika näytti koko joukon virkeämmältä, ja ennen kaikkia, toivoivathan tohtorit, että pojasta tulee terve jälleen.

Kaikki mitä tiede, kokemus ja hellin hoito voi keksiä, käytettiin nyt. Vuoroin koeteltiin yksinkertaisia rohtoja, vuoroin taas mitä monimutkaisimpia keinoja.

Heti kun Yrjö heräsi tunnottomuudestaan, pantiin hänet lämpimään hauteesen. Se näytti ensin virkistävän häntä; hän katseli ihmetellen ympärilleen ja hymyili, ikäänkuin hän olisi tuntenut entistä hyvinvointia, kun haalea vesi hyväili hänen jäseniään. Mutta taas vähitellen muuttui hän kasvoiltaan vanhan ja kärsineen näköiseksi. Ei hän sentään virkkanut mitään; makasi hiljaa ja katsoi vaan väliin kysyvästi äitiin.

"Kultaseni", kuiskasi Lovisa, joka oli polvillaan ammeen vieressä, tukien pojan päätä käsivarrellaan, "väsyttääkö sinua kovasti?"

Hän ei vastannut ensin, tuijotti vaan hiljaa eteensä, ikäänkuin hänen heikontuneen aivonsa olisi työlästä käsittää tuota kysymystä.

"Jo nyt riittää, äiti", hän sanoi viimein ja kiinnitti äitiin syvän, vakaisen katseensa.

Hänet nostettiin kylvystä ja pantiin vuoteelle. Hän oli aivan hiljaa, antoi äidin ja hoitajattaren tehdä niinkuin tahtoivat, ei vastannut kun häneltä jotakin kysyttiin ja silmäluomet painuivat syvempään yli himmeän katseen. Näytti siltä kun hän taas menisi tainoksiin. Mutta maattuaan sillä tavoin pari tuntia, hän katsoi ylös ja hänen silmänsä olivat nyt paljoa kirkkaammat ja elävämmät.

Semmoinen hän oli monta päivää, mutta sillä ajalla tauti sen sijaan kauheasti kulutti hänen ruumistaan. Hän laihtui niin, että näytti liha aivan häviämällä häviävän ja luut pistävän näkyviin, iho oli kellahtavaa, silmät loistivat aukoissaan kuin isot, hohtavat kuulat, kasvot ja kädet näyttivät venyvän pituudelleen. Oli ikäänkuin polttava myrkkytuuli olisi puhaltanut hänen päällensä -- hienot, pyöreät piirteet, punaset posket, kaunismuotoinen vartalo, kaikki oli kadonnutta. Ei kukaan, joka näki nuo pitkät keltaset sormet ja kuihtuneet kasvot, olisi voinut tuntea niiden omistajaa Yrjö Schöningiksi, joka kuukausi takaperin oli ilosin ja vilkkain toverien piirissä.

Kipu oli koko voimallaan takertunut maksaan ja imi armotta kaiken elinvoiman. --

Eräänä iltapäivänä -- noin kuusi viikkoa Yrjön sairastumisen jälkeen -- istui Lovisa, niinkuin tavallisesti, valvoen vuoteen vieressä. Vielä hämärsi sen verran, että hän selvään eroitti kellervän kalvakat kasvot, jotka lepäsivät päänalusella. Ne olivat niin hirveänä vastakohtana rusoittaville lapsenkasvoille, joita hänen myötään täytyi muistella. Hän nojautui pojan yli ja tarkasti häntä juonne juonteelta. Oliko tuo tosiaankin Yrjö, hänen lemmittynsä, hänen ylpeytensä? Miksi tuo kauhea suru oli kohdannut häntä? Ja miten hän jaksaisi sen kantaa -- miten hän voisi auttaa Erlandia sitä kantamaan, kun itsekin oli aivan surun sortama? Minkälaista oli heidän elämänsä oleva, miten kuluisivat päivät ja tunnit, kun oli yksi kauhea muisto, joka, suuren haavan tavoin, ei konsaan parannut umpeen? Siinäkö muutos, jota hän, melkein tietämättään, oli odottanut, oli anonut?

Ei, ei, tämä oli niin kauheaa, niin musertavaa, ettei se voinut olla seuraus hänen himmeistä, sekavista rukouksistaan. Eihän se ollut epätoivoisen, ajattelemattoman rukouksen tuottama rangaistus -- vaan se tuli Jumalalta, Jumalan rakkaudesta! --

Hän ei voinut pidättää nyyhkytyksiään; epätoivon tuska, joka viime ajoilla oli jäädyttänyt hänen sydäntään, alkoi sulaa. Sen sulatti ajatus, että kaikki suru, suru niin suuri, että me olemme nääntyä, vaan jonka kuitenkin jaksamme kantaa, että se kumminkin on rakkauden antamaa. Hän kumartui pojan puoleen, luullen hänen nukkuvan, ja kyyneleet, kauan vangittuina ja hyyssä olleet, virtailivat hänen poskiaan pitkin.

Äkkiä avasi Yrjö silmänsä. Hän ei nukkunut; hän oli tuntenut äidin kyyneleet, jotka tippuivat hänen otsalleen.

"Mitä sinä itket, äiti?" hän kysyi katsellen äitiään kirkkaalla, vakaalla katseella.

Lovisa kuivasi silmänsä.

"Pojuni, sinä olet hyvin sairas", hän vastasi, hyväillen hänen kättänsä ja koettaen pakoittaa huulensa hellään hymyilyyn.

"Enkö minä parane enää?" jatkoi poika samalla tutkivalla katseella.

Lovisa ei voinut heti vastata; hän yhä hyväili pienokaisen kättä ja hänen vapisevat huulensa tuskin voivat pidättää nyyhkytyksiä, jotka värisyttivät hänen poveaan.

"Äiti, sano, enkö minä parane?"

"Ehk'ei", kuiskasi äiti väkinäisesti.

Yrjö ei vastannut. Hän makasi hetken ja tuijotti uneksivana eteensä.

"Mutta minä en tahdo kuolla", hän sanoi viimein kääntyen äidin puoleen, "minä en tahdo olla yksin; jos äiti tulee kanssa, niin silloin, mutta yksin minä en tahdo kuolla..."

"Minun lapseni", sanoi Lovisa nojautuen lähemmäksi häntä, "et sinä ole yksin ... ei kukaan ole yksin kuolemassa -- _Jumala_ on kanssamme kun sinne lähdetään..."

"Jumala ... Jumala..." matki poika ja hänen katseensa himmeni taas. Se ikäänkuin vaipui jälleen johonkin oudon salaperäiseen, joka aina ympäröi häntä, milloin lähestyen, milloin poistuen, ja jota eivät muut nähneet.

Siitä päivästä aikain, kun tieto kuoleman läheisyydestä ensi kerran selvisi hänelle, tapahtui hänessä taas jyrkkä muutos. Pitkät tunnit hän makasi liikkumatonna, tahdotonna, mutta lyhyillä väliajoilla hänen sielunelämänsä kehittyi ja kypsyi tuolla ihmeellisellä tavalla, joka joskus tapahtuu kuolevissa lapsissa ja joka täyttää meidät pelvolla ja kunnioituksella. Hän lausui niin syviä ja yleviä ajatuksia, että ne hänen lapsenhuuliltaan kuultuina olivat kuin ilmestyksiä tai ennustuksia; hän lohdutti vanhempiaan, hän antoi heille neuvoja ja ohjeita, jotka painuivat ikipäiviksi heidän epätoivon runtelemiin sydämmiinsä. Mistä tuli tuo voimallinen hengen elämä, tuo ylevyys, jonka johdosta heidän täytyi tuntea syvää kunnioitusta pikku poikaansa kohtaan, joka pari kuukautta sitten oli vaan ajattelematon, vallaton lapsi? --

Hänen omatuntonsa oli erittäin herkkä; hän muisti pienet syntinsä, luetteli ne ja anoi Jumalalta anteeksi. Kerran hän oli pilkannut erästä vaivaista ukkoa, joka asui pihan perällä ja nyt hän ei saanut rauhaa, ennenkun ukko noudettiin ja hän lupasi antaa anteeksi.

Sanomatonta lempeyttä ja kärsivällisyyttä sekä halua auttaa ja huojentaa toisten huolta, virtasi hänestä, yhä lämpimämpänä ja sydämmellisempänä kuta enemmän kuolemanhetki lähestyi, samaten kun kukkakin tuoksuaa kovemmin ehtoolla, juuri ennenkuin se sulkee teränsä yöksi. "Pikku äiti, minä tahdon niin mielelläni olla kärsivällinen", hän sanoi usein kun tuskat ja väsymys välistä pakottivat häntä voihkimaan. Ja kun hän herätessään yöllä näki äidin valvomassa, pyysi hän aina niin kauan, että äiti, tehdäkseen hänelle mieliksi, heittäytyi pitkälleen ja oli nukkuvinaan.

Mutta tällä ajalla kuihtui hänen ruumiinsa tykkänään taudin vaikutuksesta. Kaikki liha putosi pois hänen kasvoistaan ja jäsenistään; hän oli aivan kun luuranko, nahka keltaista ja kuivettunutta. Ainoastaan toinen sääri, johon oli vettä kasvanut, lepäsi raskaana ja liikkumattomana kuin kiiltävä, mustansininen möhkäle. Niin vähitellen alkoivat myös hänen aistinsa tylsyä, hänen näkönsä heikkoni päivä päivältä ja hän ei tuntenut kovintakaan ääntä vieressään. Puheenlahjakin katosi; hän ei voinut lausua ajatuksiaan oikeissa lauseissa; hän käytti enimmäkseen irtonaisia nimisanoja ja nämä olivat usein joko väärät tai olivat tavut asetetut takaperin.

Mutta kuolema viipyi häntä vapauttamasta kärsimyksistään. Elämä jatkoi itsepäisesti ivaavalla voimalla toimintojaan, kauhean hävitystyön alati, armotta kestäessä. Hiljaista taistelua elämän ja kuoleman välillä kamppailtiin hirvittävällä sitkeydellä; kumpikaan ei tahtonut hellittää, kumpikin puristi saalista, joka kärsi ja tuskaili kauheassa taistelussa.

Tila oli semmoinen, että vanhemmat itse yötä ja päivää rukoilivat kuoleman lopettamaan kärsimystä, joka heillä oli joka hetki silmien edessä. Kapinallinen epätoivo, jolla he alussa vastustivat ajatusta kadottaa ainoa lapsensa, oli nyt poissa, he vaan halasivat lepoa ja rauhaa kiusatulle ruumiille.

Mutta tämän kärsivällisen toivon pohjalla kiehui -- ainakin Erlandissa -- vaahtoava katkeruus, joka myrkytti koko hänen sielunelämänsä. Hän ei osannut käsittää tätä kärsimystä; se tuntui hänestä mahdottomuudelta, hirveältä, naurettavalta oikulta.

Miksi, miksi oli näin käynyt? Miksi piti hänen, jolla oli vaan yksi ainoa lapsi, kun muut vanhemmat omasivat useoita, menettää tämä ainoa? Miksi piti tämän viattoman lapsiraukan, joka ei ollut maan matoistakaan vahingoittanut, kaikkia näitä tuskia kärsiä? Miksi, miksi...?

Ja kaikki nämä "miksi" heitetyt epätoivon tyhjään, syvään avaruuteen, palasivat hänen sydämmeensä, kuni kysymykset, joihin ei kuulu muuta vastausta kuin oman äänen toivoton kaiku...

"Taivaan Jumala!" saattoi hän joskus huudahtaa näiden voimattomien epätoivon kohtauksien jälkeen, jolloin hän sysäsi luotaan kaikkien osanoton, yksin vaimonsakin, "miten saatat sinä katsella kärsimystä, joka saa kovimmankin sydämmen säälistä itkemään verta, ja sallia sitä? Miten voit sinä antaa viattoman lapsen kärsiä, niinkuin minun poikaraukkani on kärsinyt, ja kuitenkin vaatia meitä sanomaan sinua hyväksi ja rakasmieliseksi?... Parempi on olla uskomatta, tuntematta sinua, jotta pääsisi sinua vihaamasta..."

"Vait, Erland!" kuiskasi Lovisa, "elä puhu, eläkä ajattele noin, sinä kadotat Yrjön kaksinkertaisessa merkityksessä, jos otat surun tuolta kannalta! Koeta sen sijaan, niinkuin minä, syvimmässä epätoivossa tuntea, että vaikka kuinkakin kovasti _Hän_ meitä lyö, on kumminkin aina sen perustuksena _rakkaus_".

"Rakkaus!" keskeytti häntä Erland ivalla, joka häntä ikäänkuin pakoitti raatelemaan surunsa haavoja lausumalla katkeroita ja herjaavia sanoja, jotka kenties eivät olleet aivan yhtäpitävät hänen sisimpien ajatustensa kanssa. "Minä en voi tuntea ja ajatella muuta kuin mitä näen, ja se on syytöntä, ääretöntä kärsimystä, joka kuohuttaa, ja katkeroittaa mieleni. Täytyy olla uskonnollisessa kiihkotilassa, voidakseen tuntea rakkautta tuossa..."

"Ja kuitenkin minä tunnen niin", jatkoi Lovisa matalalla, värisevällä äänellä. "Siinä tunteessa minä riipun kiinni kuin viimeisessä pelastusköydessä, se juuri minua kannattaa ylhäällä, muutoin olisin minä jo aikoja sitten menehtynyt. En voi selittää sinulle minkätähden minä tuolla tavalla tunnen, sillä sielunelämässä on niin paljon salaperäistä, jota ei ymmärrys käsitä. Minä uskon, että se on todistus sielun äärettömyydestä, että me niin usein voimme tuntea paljoa syvemmin ja täyteläisemmin kuin hetken kärsimys eli ilo saattaa vaikuttaa meissä. Minä olen niin usein, keskellä suurinta onnellisuutta, tuntenut haikeaa kipua, ja keskellä katkerinta surua tuntenut miten tuska on muuttunut syväksi onnen tunteeksi, -- miks'en silloin voisi näennäisessä kovuudessa havaita rakkautta?"

Erland kääntyi kärsimättömästi pois ja lähti huoneesta, kohauttaen olkapäitään. Lovisan sanat herättivät hänessä tuota puoleksi halveksivaa, puoleksi kateellista tyytymättömyyttä, jota tunnemme kuullessamme kuvattavan sielunliikutuksia, etenkin uskonnollisia, joita me itse emme ymmärrä. --

Ylipäätään hän ei viime aikoina paljoa oleskellut Yrjön kammarissa. Hän ei saattanut nähdä sairasta; tuo kauheasti muuttunut muoto, nuo laihat kädet tuottivat hänelle sanomatonta tuskaa, hänen mielestään ne eivät olleet hänen lapsensa omat, vaan että hän vain näki aaveen siitä, jota hän oli kerran niin suuresti rakastanut.

Lovisa sitävastoin ei koskaan luopunut pojan vuoteen äärestä; yötä päivää hän siinä istui askel askeleelta seuraten säälimätöntä hävitystyötä.

Eräänä yönä, -- noin kaksi kuukautta hänen sairastumisensa jälkeen, -- hän oli maannut monta tuntia hiljaa, silmät kiinni, nähtävästi uneen vaipuneena, jonkatähden Lovisa oli heittäytynyt sohvalle, jos mahdollista hiukan levätäkseen. Kolmen ajoissa hän jälleen avasi silmänsä. Huoneessa oli puolipimeää ja harmaassa aamuhämärässä esiintyivät lähimäiset esineet, jotka hän epäselvästi eroitti, kuin unikuvat, kuin mielenhoureet, jotka olivat hänen nukahtaessaan alkaneet. Hän kiinnittää puoleksi sammuneen katseensa erääsen nojatuoliin sängyn vieressä; hän ei voi nähdä, ei käsittää mikä se on, ja hän tuijottaa siihen kauan, kauan, -- epäselvästi ja veltosti mietiskellen missä hän mahtanee olla, mikä tuo esine tuossa lähellä lienee, joka hiljaa liikkuu sinne tänne harmahtavassa sumussa...

Silloin mielikuvitukset, jotka hän juuri unessa näki, taasen tarttuvat häneen ja sulavat vähitellen yhteen hiljaa keinuvan tuolin kanssa. Liike muuttuu hänen mielestään yhä kiivaammaksi ... siinä on pieni vene, joka kiikkuu sinne tänne, ylös alas, suuressa sumumeressä... Veneessä istuu poika, hän niin hyvin tietää kuka se on ... hän tuntee hänet, mutta ei voi muistaa nimeä... Ja nyt hän on myös kuulevinaan laulua ... se kuuluu järveltä ... sillä on aivan sama tasainen, levollinen tahti kuin veneen keinumisella ... hän tuntee tuon liikkeen koko ruumiissaan, hänen sydämmensä ja suonensa tykyttävät samaan tahtiin ja hänen korvissaan suhajaa kuin keinuvat ilma-aallot... Hän itsehän siinä veneessä istuu ja keinuu ylös ja alas ... ja sumu hänen ympärillään taajenee ja laulu heikkenee, ikäänkuin vaipuen kauas rantaan...