Part 3

"Tietysti", vastasi Erland kiireesti, katsoi ylös ja kääntyi vaimonsa puoleen, "tuo tuuma todistaa että sen tekijällä on sekä päätä että sydäntä, ja se on epäilemättä hyvin kaunis -- hyvin kaunis. Mutta valitettavasti on tuollaisista laitoksista ylipäätään saneen vähän hyötyä, luulenpa melkein että tuo uudenaikainen ihmisrakkaus vaan tylystyttää heitä ja kiihoittaa välinpitämättömyyttä ja laiskuutta. Mitä korjata tulisi, niin se on itse yhteiskunnallisten lakien perustus. Niin kauan kun sellaista työn puutosta kestää, kuin meillä nyt on, niin kauan emme _voi_ auttaa köyhiä millään tehokkaalla tavalla. Antaa heille rahaa, ja perustaa kotoja ja semmoista on vaan hetkellistä hyvää. _Työtä_ heille pitäisi koettaa hankkia, siinä ainoa keino, joka voisi vaikuttaa jotakin, sillä se kohottaisi samalla heidän siveellistä tunnettaan..."

"Tietysti", sanoi Lovisa vähän kärsimättömästi, "mutta kun ei kerran löydy työtä, kun satoja vankkoja miehiä turhaan hakee työtä, eihän saa antaa heidän nähdä nälkää ja nääntyä vaan siitä syystä, ettemme osaa auttaa kaikkein viisaammalla tavalla. Onhan toki parempi auttaa niin hyvin kuin voi, kuin olla ihka auttamatta..."

"Se on selvää, kukas sitä väittää? En minä ensinkään moiti hyväntekeväisyyttä, minä päinvastoin puollan ja ihailen sitä; sanon vaan, että kaikki mitä se toimittaa on hetkellistä ja haihtuvaa, se on sanalla sanottu, turhaa eikä mitään muuta".

"Mutta pelastaa ihmisiä nälkään kuolemasta ei kuitenkaan voi olla ihan turhaa, eikä arvotonta", vastasi Lovisa hiljaa.

Erland hymyili ja kohotti olkapäitään ikäänkun sanoakseen, että Lovisa ei tahtonut ymmärtää häntä, että hän tavallisella naisellisella ahdasmielisyydellä, vaan piti silmällä asian _yhtä_ puolta eikä käsittänyt että hän katseli sitä perussyylliseltä kannalta, eikä vaan puhunut nyt nostetusta kysymyksestä.

"Nuo tutkistelemiset kiusaavat minua", jatkoi Lovisa ja äänensä kuului niin syvältä aina kun hän oli liikutettu, "onhan tosin hyvää ja kaunista että _tahdotaan_ hankkia työmiehelle oikeutta, että edes huomataan jotta alempien kansanluokkien asema on parannettava, mutta kunnes se tapahtuu, ja tietysti siihen vielä on aikoja, mitähän se heitä hyödyttää, että siitä pidetään _puhetta_? Kenties tulevaisuudessa, mutta nyt ei mitään. Mitä he kaikista parhaiten tarvitsevat on apua, käytännöllistä, kiireistä apua, ja minä luulen, että jokaisella, jolla on onnellisempi asema elämässä, myös on vastaava velvollisuus auttaa, parempia aikoja odottaessa, puutetta kärsiviä, ei pelkillä sanoilla ja säälillä, vaan jakamalla heille osan omaa hyväänsä. Mutta kukaan meistä ei anna niin paljon kuin pitäisi antaa, me annamme hiukkasen omasta yltäkylläisyydestä, muutamia muruja, joista kernaasti luovumme, ja siinä kaikki!"

"Ja vaikka sinä jakaisit kaikki kun sinulla on ja omaat", keskeytti Erland kiivaasti, "niin se olisi sama jos heittäisit sen järveen. Muutamassa silmänräpäyksessä se olisi kaikki kadonnutta puutteen ja kurjuuden kitaan, jättämättä siunauksen jälkeäkään peräänsä. Elä nyt käsitä minua väärin, en minä tarkoita, ettei auttaa saisi, minä vaan tahtoisin saada sinun käsittämään, että se on väärää uhraavaisuutta, liioiteltua ihanteellisuutta, johon sinä niin usein näyt pyrkivän, -- luopua elämän mukavuuksista ja huvituksista ja sen sijaan vaatettaa ja elättää köyhiä, sillä se on laveammassa merkityksessä ihan hyödytöntä!"

"Mutta et suinkaan sinä tahtone sanoa, ettei tuo koti köyhiä lapsia, varten olisi miksikään hyödyksi?"

"Ei, ei, tietysti ei", hän vastasi närkästyneenä, kun ei vaimonsa tahtonut seurata hänen ajatuksensa juoksua, "minähän sanoin laajemmassa merkityksessä. Muutoin tuo tuuma on minusta nähden oivallinen eikä ensinkään mahdoton toteuttaa. Mutta surullisinta, liikuttavaa on, että jos teille onnistuu pelastaa sata lasta vilua ja nälkää näkemästä, niin kasvaa toisia sata, kuin sieniä maasta, jotka ovat yhtä surkeita!"

"Niinpä niin, mutta onhan kumminkin muutama pelastunut. Onhan vähemmin kurjaa että sata näkee nälkää kuin jos kaksi sataa sitä tekee".

Erland nauroi.

"Laiha etu, ainakin sille sadalle, joka kärsii! Kaikessa tapauksessa", hän lisäsi vakaisesti, "on sinun ystäväsi yritys varsin kunnioitettava".

"Sinä tahdot siis auttaa häntä?" kysyi Lovisa innokkaasti.

"Tietysti. Jos me tunnemmekin, ettemme voi toimittaa mitään pysyväistä hyvää, niin onhan kumminkin velvollisuutemme ojentaa tarvitseville auttava käsi. Noo, minkä verran sinä tahdot?"

Lovisaa arvelutti. Häntä peloitti mainita niin suurta summaa, ensiksikin siitä syystä että miehensä kenties tulisi tyytymättömäksi ja hänen intonsa asian suhteen laimeneisi, toiseksi hän pelkäsi närkästynyttä katsetta, joka hänen silmissään heti alentaisi lahjan arvoa ja tekisi hänet tyytymättömäksi miestään kohtaan.

"Tahtoisitko antaa sata kruunua", hän sanoi viimein arasti.

Erlandin kasvot synkistyivät heti.

"Nyt on minun mahdoton antaa niin suurta summaa. Näinä päivinä on minulla ollut jos jonkinlaisia menoja. Eilen viimeksi täytyi auttaa erästä rappiolle joutunutta raukkaa, entistä Upsala toveria. Hän sai kaksi sataa kruunua. Ja tuskinpa päivääkään kuluu, ettei joku ano yhden- eli toisenlaista apua".

"Mutta, Erland", sanoi Lovisa kasvot poispäin, matalalla äänellä, "huomiset päivällisemme tekevät monta sataa kruunua. _Siihen_ sinulla kyllä on varoja".

Erlandin silmät välähtivät; hän nousi kiivaasti ja asettautui vaimonsa eteen kädet housujen taskuissa.

"Mitä sinä tarkoitat tuolla soimauksellasi, Lovisa? Teenkö väärin kun elän niinkuin elän? Tarkoitatko sinä, että meidän pitäisi elää niinkuin köyhät ihmiset, asua kahdessa kammarissa, syödä kalaa, leipää ... eli...?"

"Ei ei, en minä sitä sano ... nyt rauhoitu, kultaseni", keskeytti Lovisa koettaen tarttua Erlandin käteen, jonka hän kiivaasti veti pois. "Minä vaan tahdon _sinun_ tähtesi ja minun itseni tähden sanoa, ettemme me saa olla itsekkäitä, että meidän täytyy _ilomielellä_ antaa osastamme muillekin silloin kun me huvittelemme ja nautimme elämästä. Voi sentään, Erland, ihminen tulee niin pian itsekkääksi. Minä tunnen sen itsestäni, minä tunnen miten tämmöinen ylellisyys laimentaa tunnettamme toisia kohtaan, aivan unohtuu miltä _kärsiminen_ tuntuu, kun ei itsellä ole kärsimyksiä, joutuu niin etäälle kaikista köyhistä, ettei enää voi tuntea heidän tavallaan eikä heidän kanssansa, vaan sen sijaan keskustellaan kylmästi yhteiskunnallisista epäoloista ja miten niitä voitaisiin korjaella. Usko minua, minä tunnen, tunnen juuri itseni suhteen tuon hirveän vaaran, joka on rikkaudessa: vaaran, ettei ymmärretä kärsimystä. Minä niin pelkään kontistua tuohon itsekkäisyyden hyyhmään. Minä tunnen usein miten nautinnonhimo tahtoo kietoa minut, miten se kuiskii minulle: elä sure auttamatonta asiata, _sinä_ et pysty muuttamaan yhteiskunnan lakeja, iloitse siis elämästä, ja kiitä Jumalata onnesta, jonka olet osaksesi saanut! Mutta kun minä koetan kiittää Jumalaa, tuntuu rukoukseni sydämmettömältä ivalta niitä kohtaan, jotka ovat onnettomampia kuin minä".

Molemmat olivat vaiti. Erland käveli edes takasin, pää kumarruksissa ja otsa rypyssä. Hänen tyytymättömyytensä haihtui kuitenkin pian; hän astui vaimonsa luo, syleili häntä vyötäisistä ja katsoi häneen puoleksi surumielisesti, puoleksi veitikkamaisesti hymyillen.

"Pieni haaveellinen eukkoni", hän sanoi hellästi, "sinä et oikeastaan sovellukaan tähän matoiseen maailmaan; sinä olet liian hyvä sekä sille että -- minulle. Kaikessa tapauksessa", hän jatkoi, astui kirjoituspöydän luo, otti sieltä satakruununsetelin ja antoi Lovisalle, "tässä on pyytämäsi raha. Mutta minä sanon sinulle suoraan, että nyt et sinä saa pitkään aikaan pyytää enempää".

"Kiitosta rakas", vastasi Loviisa innolla, "ei, nyt minä saatan olla tyytyväinen. Yksi asia vaan: sinun täytyy luvata vähäinen vuosimaksu, edes..."

"Ei kiitoksia, sitä juuri minä en tee. Tässä tulee häviö vuosimaksujen kautta. En muistakaan miten moneen seuraan ja laitokseen minut on kiedottu ja nyt olen päättänyt sanoa _ei_!"

Hän nyökkäili naurusuin, istui pöydän ääreen ja tarttui työhön. Lovisa suuteli häntä pari kertaa otsalle ja meni sitten tiehensä.

Mutta hän ei ollut onnellinen, ei nyt eikä illallakaan kun hän meni viemään rahoja ystävälle, joka niistä sydämmellisesti kiitteli. Niin, nuo kiitokset miltei vaivasivat häntä, hän tunsi ettei tuolla lahjalla ollut mitään arvoa, hän tiesi että miehensä oli sen antanut päästäkseen rukouksista ja kehoituksista, saadakseen olla rauhassa. Ja jos Erlandin lahjanannossa oli jotain totuutta ja tunnetta, niin se perustui tyyten hänen rakkauteensa häneen, Lovisaan, haluun tehdä hänelle mieliksi, eikä säälistä kärsiviä kohtaan.

Hän ei voinut poistaa alakuloisuuttaan: se seurasi häntä kaiken yötä, unessakin hän sen tunsi, se kiusasi häntä aamulla, huoneissa häärätessä ja keittiössä puolisen valmistuspuuhissa. Ja kun hän neljän ajoissa ilmestyi makuusuojasta puettuna somaan ja hienoon päiväpukuun, -- jonka Erland tarkasti ja hyväksyi -- kun hän vastaanotti vieraita, oli hänen vallan vaikeata olla niin iloisen ja onnellisen näköinen, kuin tilaisuus vaati. Mutta Erlandin tähden -- Erlandin, joka käyskenteli suojissa loistaen tyytyväisyydestä ja vieraanvaraisuudesta -- hän kaikella muotoa koetti voittaa haikeuttaan. Ja tuon mielenponnistuksen johdosta hän oli tavallista vilkkaampi. Posket punoittivat, oli ikäänkuin hehkua uneksivan silmän syvässä. Hän oli niin soma tumman sinisessä samettipuvussaan, joka pehmeästi sujui pienen, sorean vartalon ympärille, että Erlandin katse vähä väliä seurasi häntä ihastuksella ja ylpeydellä.

Ateria oli alusta pitäin hyvin hupainen. Isäntäväen hilpeä mieliala levitti kuin päivänpaistetta ympäri pöytää, kaikki olivat iloisia, laskettiin leikkiä, pakinoitiin ja naurettiin, yhä äänekkäämmästi ja irtonaisemmasti jokaisen uuden viinilajin jälkeen.

Kauppaneuvoksen rouva, joka istui isännästä oikealla, oli saanut toiselle puolelle hyvin hupaisen naapurin. Tälle antoi Erland toimeksi "lellitellä eukkoa" ja imarrella, häntä hienojen iltamien johdosta. Pieni rouva, joka kävi yhä pyöreämmäksi mikäli ilta kului, nautti oikein ollen herrojen leikin esineenä. Oli aivan tukehtua, niin hän nauroi Erlandin sukkeluuksille, näpsäytti sormille viuhkalla, kun Erland oli "häijy" ja juotuaan pari lasia sampanjaa hän tuli erinomaisen imeläksi molemmille naapureilleen.

Neiti Berg koetti myös osaltaan pitää iloa vireillä. Hänen kokkapuheensa, jotka alkupuolella ateriaa jotensakin pysyivät säädyllisyyden rajoissa, alkoivat tuossa jälkiruuan aikana vivahtaa niin kirjavilta, että hän vain kuiskimalla niitä ilmoitteli naapureilleen. Nämä taas lakkaamattomien naurunpuuskien remakassa niitä levittelivät muille vieraille.

Kun pöydästä noustua isännän kehoituksesta mentiin hänen suojaansa tupakoimaan ja kahvia juomaan, oli ilo ylimmillään. Kauppaneuvoksen rouva, joka pöyhistyi kanarialinnun lailla, kun se on oikein tyytyväinen, pyörähteli kuni kerä toisen herran luota taas toisen luo, jotka häntä taputtelivat ja suutelivat käsiä. Neiti Berg vetäytyi parineen yhteen nurkkaan "virnailemaan"--- neidin sanojen mukaan -- ja muu seurue loikoi mukavilla sohvilla ja nojatuoleilla, nauttien suloista lepoa.

Ja niin vähitellen tapahtui mielenmuutos; vallattomuus asettui, ruuansulatus vaikutti suloista vetelyyttä, nautittiin siinä istuessa noin mukavasti ja puhellessa vakavista asioista. Muutama sattumalta lausuttu sana nosti uskonnollisen väittelyn kahden vieraan välille; vähitellen vaikenivat toiset ja keräytyivät noiden kahden ympärille, kuullakseen huvittavaa kinaa, ja ei aikaakaan, niin oli ylhäällä yleinen vilkas keskustelu uskonnon periaatteista. Mielissä vielä värähteli iloinen surina, joka tuskin oli vaijennut, päivällisaterian loisto väikkyi puhujain mielikuvituksessa kirkkaana pohjana, jota vastaan kuoleman ja ijankaikkisuuden kysymykset esiintyivät kuin suuret, synkät, mutta samalla salaperäisen viehättävät varjot.

Uskonnollinen väitös loppui, eikä nyt, enemmän kuin samallaisissa tilaisuuksissa ennenkään, tultu parempaan päätökseen kuin että toinen piti toistaan joko ahdasmielisenä tai harhaoppisena. Sitten ruvettiin puhumaan yhteiskunnallisista epäkohdista, köyhyydestä, ja työttömyydestä. Siinäkin asiassa oltiin erimielisiä; vanhoilla olijat syyttivät siitä ajan kurjuutta, tätä kurjaa aikaa, jolloin kaikki yhteiskunnalliset siteet rikottiin; vapaamieliset puolustivat tasa-arvon aatetta ja keskustelu muuttui vähitellen kiivaaksi kiistaksi, joka ei sekään johtanut parempaan päätökseen kuin edellinenkään. Yhdessä asiassa olivat kumminkin kaikki yksimielisiä, nimittäin siinä, että nykyinen aika on huonoista huonoin; vanhoilla olijat moittivat, että "entinen hyvä aika" oli mennyttä, aika, jolloin vielä oli olemassa muinaista ritarillisuutta ja muinaisia kunnon miehiä; -- vapaamieliset taas siitä syystä, ettei tuo kultainen aikakausi vielä ole koittanut, jolloin oikeudentunto ja veljellisyys vallitsee ihmisten kesken, ja joka oli koittava silloin, kun heidän programminsa oli pantu toimeen.

Kun tämä kina päättyi, ryhdyttiin levollisimpiin, valtiollistaloudellisiin aineisin ja niin rupesi eräs naisista kertomaan käynneistään köyhien majoissa. Hän oli ollut monta vuotta suojelusrouvana yhdessä pääkaupungin isoimmista seurakunnista. Hän puhui erinomaisen hyvin, esitystapa oli vilkasta ja taiteellista ja kaikki kuuntelivat jännityksellä hänen kuvauksiaan kurjuuden kodeista. Viimein hän kertoi eräästä perheestä, jossa isä oli tylsämielinen ja äiti niin sairas, että tuskin jaksoi olla jalkeilla. Ja, tuossa kodissa löytyi yhdeksän -- yhdeksän! -- lasta, eikä mitään millä elää... Isä istui nurkassa ja tuijotti, lapset makasivat lattialla kuin sinne tänne viskatut resumytyt ... se oli kauhistavan surkea näky... Ja kenties kaikista kurjinta oli puhutella naista, jolla miehen hulluudesta huolimatta oli vastasyntynyt lapsi povella -- kuulla, miten tyly hän oli ja välinpitämätön kaikesta...

Tämä kertomus herätti syvää liikutusta kuulijoissa. Vedet nousivat monen naisen silmiin ja eräs herroista, joka ei suvainnut kuulla semmoista, hiipi tiehensä pienelle kävelyretkelle päästäkseen tuskallisesta liikutuksesta..

Seurasi sitten monta saman laatuista juttua. Puhujat olivat melkein innossaan saada kuvata sitä kurjuutta kun he olivat nähneet. Yksi kerjäläisjuttu kerrottiin toisen jälkeen ja miten lie ollutkaan, rupesivat nuo jutut vivahtamaan leikillisiltä. Eräs naisista kertoi vanhasta rappiotilaan joutuneesta sotamiehestä, joka säännöllisesti kolme neljä kerta vuodessa kauppasi hänelle saapasnihtiä, eikä antanut rauhaa ennenkuin hän osti. Nyt niitä oli semmoinen rovio että sopi kohta itsensäkin lähteä niitä kaupitsemaan. Toinen teki elävän kuvauksen köyhästä kirjailijasta, joka tullen apua anomaan, ensin lähetti nimikorttinsa. Sen johdosta hänet käskettiin isoon saliin, jonne sattuikin muita vieraita tulemaan ja jossa kirjailija oli niin tyytyväinen ollakseen, ettei tahtonut hennoa lähteä pois.

Tuommoinen äkkinäinen, selittämätön tuulenpuuska oli silmänräpäyksessä muuttanut keskustelun luontoon ja vapauttanut seuran vakavuuden ja syvämielisyyden loitsupiiristä, johon se taannoin joutui. Leikin säkene oli lennähtänyt, se sytytti heti, sillä juuri sillä hetkellä haluttiin muuttaa mieltä ja ilveillä jälleen. Ja muutamassa hengenvedossa olivat synkät, käsittämättömät kysymykset syrjäytetyt ja jälleen juteltiin hauskasti ja suruttomasti.

Melkein koko ajan oli Lovisa istunut ääneti; ainoastaan pari kertaa, kun joku suorastaan puhutteli häntä, hän sanoi jonkun arvottoman sanan. Haikeus, joka häntä viime ajoilla oli painanut ja jonka hän iloisen aterian ajalla oli väkivallalla sulkenut sielunsa syvään, muuttui nyt synkäksi, tuskalliseksi epätoivoksi ja tarttui häneen aavistamattomalla voimalla. Olihan tuo keskustelu täydellisessä sopusoinnussa hänen oman mielentilansa kanssa, ja kuitenkin se kiusasi häntä, hetki hetkellä yhä enemmän. Ja kun he vihdoin rupesivat ajattelemattomalla kovasydämmisyydellä kertoilemaan leikillisiä kerjäläisjuttuja, silloin muuttui tuo tuskan tunne katkeraksi vihaksi.

Millä oikeudella he noin puhuivat? Miksi kuvasivat kärsimyksiä, joita he eivät ymmärtäneet? Hän tunsi tuota tuskallista kipeää sielussaan, joka aina häntä kohtasi hänen huomatessaan miten paljon vääryyttä tässä elämässä toiselle tehdään, miten täynnä tuskaa se on. Hän näki kotinsa, vanhempansa, ja tuosta puutteiden ja huolien kuvasta levisi koko joukko samallaisia kuvia, yhä etemmäksi kunnes ne vihdoin haihtuivat määräämättömiin, rajattomiin näkyihin, kitisevään, epäselvään joukkioon kärsiviä ja voihkivia olennoita. Ja tuossa istuessaan, kuunnellen vierastensa puheilua, hän oli samalla kuulevinaan kaukaisia ääniä, kaukaa, tuosta kitisevästä ihmisjoukosta, jotka huusivat hänelle: "miksi ette anna meidän olla, mitä meidän surumme koskevat teihin, meidän kärsimisemme, joita te ette käsitä? Miksi te vedätte niitä itseänne kiihoittamaan, kun sulatatte hyvää ruokaanne ja hienoja viinejänne? Miksi puhutte puutteestamme, miksi säälitte meitä, ettekä auta meitä? Jättäkää meidät rauhaan, antakaa meidän olla pimeyden ja unhon varjoissa, elkää pilkatko meitä, juuri ilojuhlissanne vetäen esille meidän laihat, kuihtuneet kasvot. Hetken kuluttua te ette kuitenkaan enää muista, että me olemme olemassa, että me kärsimme -- kärsimme joka päivä ja joka hetki -- eikä vaan sillä haihtuvalla hetkellä, kun teitä haluttaa mässätä säälin kyyneleissä!"

Lovisasta tuntui ikäänkuin nuo äänet lähestyisivät häntä, kasvaisivat kuin lähenevän myrskyn kohina; häntä ahdisti, hän oli täynnä tuskaa, hän olisi tahtonut kovasti huutaa ajatuksensa ilmi, sanoa noille ihmisille miten kevytmielisiä, itsekkäitä he olivat, etteivät he ymmärtäneet kärsimystä koska tuolla lailla voivat puhua. Mutta hän oli kuin sidottu; hän ei saanut sanaakaan suustaan, hän istui silmät maahan luotuina ja kuunteli puhuvien ääniä, jotka niin kummallisesti soristen sekaantuivat valittaviin äänihin hänen povessaan.

Hän ei voinut kärsiä kauempaa; hän nousi äkkiä ja meni ulos. Tuossa päällenpäin niin levollisessa ja hempeässä olennossa oli kätkettyjä intohimon, niin lemmen kuin vastenmielisyydenkin tunteita, jotka joskus heräsivät ja valtasivat koko hänen olentonsa huumaavalla voimalla. Tällä hetkellä hän tunsi vastenmielisyyttä, melkein vihaa noita iloisia, suruttomia ihmisiä kohtaan: kaikki elämän katkeruus ja vääryys, kaikki mikä oli alhaista siinä, esiintyi nyt jyrkissä leikkauksissa ja synnytti hänessä inhoa kaikkia, kaikkia kohtaan. Mikä oli elämän tarkoitus? Mitä hyödyttää turha, kevytmielinen leikki, kun emme kuitenkaan koskaan, koskaan saa vastausta kauheaan kysymykseen, joka meitä ahdistaa? Miksi alituisesti tuntea tuota hirveätä tyytymättömyyttä, joka kalvaa kuin mato sielumme syvyydessä? Uhkaavalla tuskalla hän esitti nuo kysymykset, joita seurasi pitkä äänettömyys, ikäänkuin niiden vastimeksi löytyisi vaan synkkää, tuntematonta, salaperäistä, joka nielee kaikki kysymykset: ijankaikkisuuden lepo.

Hän meni pienen poikansa luo, joka istui lastenkammarissa ja luki läksyjänsä.

"Mitä minä tahtoisin opettaa hänelle elämästä, millä tavalla tahtoisin tehdä hänet erilaiseksi muita ihmisiä?" hän kyseli itseltään seisoen siinä kumarruksissa pojan ylitse. "En tiedä, en. Sehän on juuri kauheata etten käsitä elämän tarkoitusta. Yhden toki tiedän ... tiedän, että elämän ylevyys, se, jonka jälkeen meidän tulisi pyrkiä, ei ole huveissa ja nautinnoissa! Mutta miksi huvittelen kun tiedän parempaakin löytyvän?... Mutta mitä 'se parempi' on sitten? 'Ota kaikki kun sinulla on...' Sitäkö Jumala vaatii?... Onko syntiä nauttia kun toiset kärsivät? En tiedä ... siinä juuri onnettomuuteni etten mitään tiedä -- ei mitään ... minä vaan tunnen, aavistan ... mutta en _tiedä_ mitään".

"Äiti, sinä et kuule mitä minä sanon", huudahti Yrjö moittien, kun ei äiti vastannut mitään hänen kysymykseensä mitä eräs sana merkitsi.

"Anna anteeksi, poju", hän kuiskasi kiivaasti ja suuteli monta kertaa poikaa.

Sitten hän istahti ja rupesi kiireesti tarkastamaan käännöstä.

Samassa astui Erland sisään etsien vaimoaan.

"Kultaseni, missä sinä olet?" hän huusi iloisesti. "Tule nyt, tuolla ruvetaan tanssimaan ja vieraat kaipaavat emäntää".

"Tanssimaan!" kertoi Lovisa ja hänen kasvoillaan kuvautui syvin vastenmielisyys. "Erland, minä pyydän, elkää ruvetko tanssimaan".

"Hyvänen aika, ja miksi emme sitä tekisi?" kysyi Erland hämmästyneenä.

Lovisa ei tietänyt mitä hän vastaisi. Ei, miksikä he eivät tanssisi? Hän oli vaan jatkanut omaa vakaista ajatusjuoksuaan ja sen mukaan hänestä tuntui melkein käsittämättömältä että ihmiset haluaisivat tanssia, mutta Erlandista, joka ei tuntenut noita ajatuksia, mahtoi hänen sanansa kuulua hyvin oudolta.

Siellä ulkona ruvettiin soittamaan ja valssin säveleet tunkivat lastenkammariin, iloisina, hypähdellen, ikäänkuin ivaten Lovisan murheellista mieltä.

"Min'en tiedä, miksi", hän sanoi hiljaa, "mutta nuo äänet kiusaavat minua. Minä pyydän sinua, Erland", hän huudahti äkkiä ja kaikki tunteet, jotka olivat eläneet hänen sisässään, virtasivat nyt vapaasti ja loivat hänen katseelleen kuumeentapaista loistoa, "elkäämme tanssiko tänä iltana!"

"Ja miksikä ei?" kysyi Erland yhä enemmän hämmästyen.

"En tiedä, en voi sitä selittää sinulle, minä tunnen vaan semmoista, tuskaa, semmoista ahdistusta ikäänkuin aavistaisin jonkun onnettomuuden tulevan. Tiedäthän, että minä tunnen noin edeltäpäin, ja kun sinä tulit käskemään minua tanssiin, selvisi minulle äkkiä ettemme me saa noin leikkien kuluttaa elämätämme, että suruton nautintomme pian loppuu -- että jotakin on tulossa... Tällä hetkellä minä tunnen niin ihmeen selvästi, että elämä täytyy olla totuutta ... ja jos me emme tahdo sitä semmoisena käsittää, niin siitä seuraa -- surua..."

Hän seisoi miehensä edessä pää pystyssä ja silmät melkein ummessa. Hän näytti tavallista pitemmältä, oli ikäänkuin rikas, voimallinen tunne-elämä hänen povessaan olisi kohottanut pientä vartaloa. Ja kun hän hitaasti nosti silmänsä, loistivat ne kumman kirkkaina.

Erland katseli häntä tyytymättömänä. Hän ei tahtonut nähdä vaimoaan tuossa tilassa, joka oli hänen mielestään liioiteltua ja luonnotonta.

"Minä en käsitä sinua, Lovisa", hän sanoi maltittomasti, "sinua vaivaa jokin luulotauti. Et suinkaan sinä saata tarkoittaa, että me, niinkauan kun Jumala antaa meille onnea, rupeaisimme suremaan ja itkemään vastaisien huolien varalta?"

Hän ei vastannut; hän kalpeni ja katse kävi vielä tummemmaksi.

"Minä en ole koskaan kuullut, että olisi syntiä olla iloinen, ja taas ansioksi ihmiselle kulkea happamen näköisenä ja voivotella", jatkoi Erland yhä kiivaammasti. "Ja mitä etenkin sinuun ja minuun tulee, niin minun mielestäni me molemmat olemme niin paljon raastaneet ja kärsineet, että me nyt häiritsemättä voimme nauttia onneamme".

"Mutta minusta tämmöinen suruton nautinto tuntuu synniltä", hän kuiskasi mieheensä katsomatta.

"Niin, silloin en voi muuta kuin surkutella, että minun täytyy pakoittaa sinua syntiä tekemään", hän vastasi kuivasti, "minun elämäni ainoa pyrintö on ollut tehdä sinut onnelliseksi, tehdä kotimme hauskaksi, ja silloin on kovin katkeraa kuulla tuollaisia sanoja".

Lovisa vavahti ja vilkasi äkkiä häneen. Hän tunsi omantunnon piston sydämessään.

"Anna anteeksi, rakas", hän huudahti mennen miehensä luo ja koetti tarttua hänen käteensä. "Ja elä käsitä noin väärin minun sanojani. _Sinä_ et ole mitään rikkonut... Joka _voi_ olla iloinen ja suruton, joka _voi_ nauttia, muistamatta muiden tuskaa, hän ei sillä syntiä tee. Se vaan, joka on herännyt suruttomasta unesta, joka keskellä elämän riemua kuulee ääniä sen kurjuudesta ... hänhän vaan tekee syntiä. Sentähden minä yksin olen syyllinen ... jos se lieneekään mikään rikos. Joskus ne tuntuvat minusta sairaan houreilta kaikki ... mutta minä kärsin kuitenkin..." Hän oli hiipinyt miehensä luo ja hänen äänensä kävi melkein kuulumattomaksi kuiskeeksi siinä puhuessaan. Närkästynyt katse katosi vähitellen Erlandin kasvoista, mutta tyytymättömältä hän vielä näytti.