Part 2

* * * * *

Lovisa Schöning säilytti lapsuutensa ja nuoruutensa ajoilta yhden muiston, paljoa selvemmän kaikkia muita muistoja. Vaikka hän ajatteli mitä tapahtumaa kuluneesta elämästään, vaikkapa onnellisinta, nousi samalla hänen mieleensä tuo muisto välttämättömän varjon lailla. Se oli muisto yhtämittaisesta, hermoja kiusaavasta taistelusta aineellisia huolia vastaan. Kun hän muisteli äitiään, hän muisti hänet aina miettivän, vaivaantuneen näköisenä; hän ei voinut koskaan häntä muistaa rauhassa ja levossa; hänen mielikuvitukseensa oli äidin kuva poistamattomasi poltettu, ja se oli pieni, kumara olento ainaisessa kuumeentapaisessa liikkeessä. Syvällä haikeudella hän muisteli sitä kuvaa ja kun hän sitten ajatteli hautaa tuolla kirkkomaalla, levollista ikuista unta, joka oli sulkenut väsyneet luomet, silloin tuo lepo tuntui hänestä niin täydeltä, niin suloiselta, ettei se ainoastaan ollut irtaantuminen kaikesta tuskasta ja väsymyksestä, vaan varma nautinnon tunne, joka vihdoinkin oli tullut hänen äitinsä osaksi ja jota ei kukaan enää voinut häneltä ottaa.

Vähemmin jyrkkänä lankesi tuo surullinen varjo muinaisuudesta isän muistolle. Hän ei ollut niin kulunut kuin äiti, eikä hänen vartalonsa saanut tuota tuskallista väristystä, joka häntä niin vaivasi äitiä ajatellessa. Mutta kyllä hänenkin kuvansa oli huolestuneen näköinen, otsa syvillä juovilla, ja silmissä katse, osaksi epätoivoa, osaksi suruttomuutta, joka todistaa alkujaan iloisen luonteen taisteluita vastoinkäymistä ja kärsimystä vastaan. Ja pikku siskot ... ja koko koto, -- jokaiseen nurkkaan siellä oli kiinnitetty muisto aineellisista huolista. Jokaisen kohtauksen hän muisti heidän kotielämästään! Ja miten hän muisteli kuluneita huonekaluja, hajallisia vaatteita, joita hän ja äiti istuivat ja paikkasivat myöhään yöhön! Miten hän muisteli noita surun hetkiä, kun joku tarvitsi uuden hameen. Äiti väänteli käsiään, koska perhetarkastuksessa vanha oli tutkittu ja tuomittu mahdottomaksi kauvemmin kestää, eikä äiti uskaltanut pyytää "papalta" rahaa, -- sillä hän tiesi ett'ei papalla ollut! Ja miten sitä sitte tuumittiin, resuja käänneltiin ja väänneltiin, -- miten koetettiin köyhyyttä salata ja kannattaa arvoa maailman silmissä!

Ja sitten viimeinen, välttämätön keikahdus, joka ikäänkuin hitaasti vierivä lumivyöry syöksyi heidän päällensä: isän kuolema, vararikko, alaston, peittelemätön köyhyys, jonka kasvoilta jokainen ulkonainen eksyttävä verho oli temmattu pois; se hirveä yö, kun heiltä vietiin kaikki; kun äiti sai kolmen keskikasvuisen tyttären ja seitsenvuotiaan pojan kanssa maata lämmittämättömässä huoneessa paljaalla lattialla, ilman peitteitä, ilman aluista. Niin selvään hän muisti, ettei kukaan heistä maannut rahtuakaan koko yönä, paitsi pikku Yrjö, joka lakkaamatta veti syvää, onnellista lapsenunta. Mutta äiti ja siskot itkivät hänen ympärillään...

Ja sitte taistelu leivästä, tappava taistelu elämästä ja kuolemasta. Tuo orjuus koululaisten kanssa, tuo säännöllisesti uudistuva ahdistus joka kerran kun hyyrin maksupäivä lähestyi, nuo kiusaavat vaellukset tuttavien ja ystäväin luo lainaamaan viitoista tai kymmenistä silloin kun hätä oli suurin! Ja velat, jotka kasvoivat, jotka aina silloin, kun he luulivat saavansa rauhaa hetkeksi, pistivät yhäti esille kuin lohikärmeen päät; -- täysihoitolaiset, jotka eivät maksaneet tai jotka muuttivat sentähden ettei ruoka ollut heidän mielensä mukaista; huoneet, joihin eivät saaneet asukkaita, vaan joista heidän kuitenkin oli maksettava... Ja tuota sotkua, tuota toivotonta riehumista pinnalle päin, päästä vapautumaan aina tukehduttavasta tuskasta, että nyt sitä ollaan ihan hukkumassa! Tuota kaikkea oli kestänyt kokonaista kuusi vuotta, ilman ainoatakaan ilon päiväpaisteen tekemää lomaa...

Noista muistoista ei Lovisa voinut vapautua. Ne olivat säilytettynä hänen sielunsa syvyydessä, ikäänkuin kokoon käärittynä, niin etteivät ne vaatineet liian suurta sijaa, seurasivat häntä vain alituisena tietoisuutena elämän surusta ja olemisen raskaasta taakasta. Mutta joskus yksinäisyydessä hän voi ottaa ne esille ja katsella niitä, toista toisensa jälkeen, kunnes koko sarja tuskallisia muistoja oli levitetty hänen eteensä. Eikä siitä koskaan puuttunut ei solmuakaan. Aina samaa kiertokulkua, samat pysäkit, joissa hän säännöllisesti viivähti noilla matkoillaan menneisyyden varjojen maassa.

Sillä hänen nykyinen onnensa ei voinut haihduttaa sitä mitä oli ollut. Hänen katsantokantansa oli muodostunut ilottoman nuoruuden ajalla eikä hän voinut sitä muuttaa, siksi että itse oli onnellinen. Hän ei voinut irtautua salaperäisestä, hellittämättömästä voimasta, joka piilee syvässä kärsimisessä; hän oli kerran jättänyt suruttomuuden iloiset rannat ja mennyt maalle kaukana niistä, -- nyt oli hänen purtensa poltettu, eikä hän enää päässyt palajamaan.

Erland oli häntä aina ymmärtänyt; hän sanoi tuota surumielisyyttä sairaaksi ja liioitelluksi. Kun vaimo joskus hänelle kertoi peittelemättä ajatuksiaan elämästä, että elämä hänen mielestään oli totuutta ja kärsimystä, voi hän tulla oikein kärsimättömäksi ja melkein nuhdellen huudahtaa: "tuolla tavoin ei puhu kukaan onnellinen ihminen; sinä saatat minut siihen luuloon ettet sinä ole onnellinen minun kanssani!" Silloin hän hymyili, hiipi lähemmäksi ja käänsi häneen syvän, uneksivan katseensa, ikäänkuin sanoakseen: "miten vähän sinä sentään käsität minua, miten vähän sinä käsität, että minä tunnen itseni niin äärettömän onnelliseksi, mutta että minä kuitenkin aavistan, että onni ei ole pääasia eikä se ole ainainen. Mutta näitä ajatuksia et sinä koskaan käsittäisi; ne eivät ole vielä selvinneet sinulle; siksi sinä katselet maailmaa toisin silmin kuin minä ja siksi on meidän välillämme aina epäsointu kun astumme tälle alalle, joka on mulle niin tuttavaa ja jolle sinä olet outo".

Mutta tuosta asiasta he eivät usein jutelleet eikä heidän avioelämässään löytynyt mitään, joka olisi antanut aiheita raskasmielisiin mietelmiin. Tosin sai Erland tehdä kovasti työtä -- etenkin avioliittonsa ensi aikoina kun hänellä oli Lovisan äiti ja sisar autettavana, -- ja Lovisa teki melkein yksin kaikki kotiaskareet; mutta molemmat rakastivat työtä ja heidän keskinäinen välinsä oli täydellisesti onnellinen.

Sillä he olivat rakastaneet toisiaan jo monta vuotta, aina siitä hetkestä saakka, kun Erland eräänä sunnuntain aamupäivänä tuli tervehtimään vanhaa tätiään, jolle Lovisa kävi lukemassa, ja siellä näki nuoren tytön. Hän esitettiin tytölle, puhui muutaman sanan, istui sitten ja katsoi kun Lovisa lopetti saarnan, jota hän luki ääneen vanhukselle. Ja kun hän sitte heti poistui saattoi Erland häntä kohteliaasti eteiseen auttaakseen takkia päälle. Tuskin ainoata sanaa oli tyttö puhunut heidän lyhyellä yhdessäoloajalla ja hän oli niin ujo, ettei Erlandille onnistunut kertaakaan kohdata hänen katsettaan, -- mutta kuitenkin, kun hän lähti tädin luota ja joutui yksin, oli hänen ensimäinen selvä ajatuksensa: "hän on oleva minun vaimoni!"

Siitä päivästä lähtien hän osoitti vanhalle tädille, jonka luona hän ennen tuskin pari kertaa vuodessa kävi, semmoista kohteliaisuutta, että se pani vanhan naisen laulamaan ylistysvirsiä Erlandista ja kertomaan muille sukulaisille miten kohtelias ja kunnon mies Erland oli, juuri kuin "ennen vanhaan" nuoret olivat. Ei vanha rouva huomannutkaan että hän tuli sunnuntaisin juuri noin siihen aikaan kuu saarna oli loppumaisillaan. Sillä niin mahdotonta ajatusta ei hänen aivoissaan syntynyt, että sorea ja komea Erland Schöning, joka olisi saanut vaikka kuinka rikkaitakin, edes huomaisi, vielä vähemmin ajattelisi naida hänen harvapuheisen, vähäpätöisen ääneenlukijansa.

Siksipä hän istuikin hyvän aikaa sanaa sanomatonna ja tuijottavana, kun Erland eräänä kauniina päivänä ilmoitti, että hän ja Lovisa olivat kihloissa ja kun hän vihdoin sai sanan suustaan, eivät hänen ensi sanansa olleet kovinkaan sydämmellinen onnentoivotus. Mitä hän silloin mielessään ajatteli, hän ei tohtinut lausua, sillä se oli, että hänen ääneenlukijansa, joka näytti niin pehmeä-luontoiselta ja saamattomalta, olikin ollut viisas ja vaarallinen kursastelija; mutta sen sijaan hän antoi pieniä hienotunteisia viittauksia miten onnettomia pitkät kihlaukset ja avioliitot köyhien ihmisten välissä ovat j.m.s.

Erland ei ollut ymmärtävinäänkään ja se ei suinkaan lepyttänyt eukkoa. Ja kun sitten Lovisan lukutunnit loppuivat ja samalla Erlandinkin käynnit, sai nuori mies sukulaisten kuullen heti astua kohteliaasta, "ennen vanhaan" nuorukaisesta, täysiveriseksi, jäykäksi uudenajan ihmiseksi.

Neljä vuotta olivat Lovisa ja Erland kihloissa. Molemmat he työskentelivät tahollaan rohkeudella ja kestävyydellä kunnes se onnen päivä koitti, jolloin Erlandin tulot olivat siksi suuret että hän voi mennä naimisiin. Kahden vuoden kuluttua lahjoitti Lovisa hänelle pojan ja kun hän ensi kerran näki pienen voimattoman olennon äidin rinnalla, nousivat kiitollisuuden ja liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä ja hän ajatteli itsekseen, ettei suinkaan kukaan voinut tuntea itseänsä onnellisemmaksi kuin hän nyt oli.

Pieni kaunis poika, joka vuosi vuodelta kasvoi yhä kauniimmaksi ja jonka vilkasta olentoa ja sukkelan hauskoja vastauksia kaikki ihailivat, oli hänen ylpeytensä ja ilonsa. Hän oli lämmin, intohimoinen luonne, joka ei ollut jaellut tunteitaan vähissä osissa entisiin nuoruuden liittoihin, vaan joka nyt antoi raittiin ja tuoreen rakkautensa koko sen täyteläisellä voimalla vaimolle ja lapselle. Kenties olisi ollut onnellisempaa, jos Yrjölle olisi syntynyt sisaria; nyt sai pikku poika osakseen kaiken Erlandin isänrakkauden ja siinä vaadittiin koko Lovisan vaikutusvoima estämään, ettei hän liiaksi hemmoitellut poikaa.

Oli siinä toinenkin asia estämässä: heidän rahalliset seikkansa. Erlandin täytyi mukaantua siihen, eitä pienokainen oli vaatimattomasti puettu, että hänen huoneensa näytti köyhältä, sohvan päällinen oli paikkaeltu ja huonekalut kuluneet, ja että hän hyvin harvoin voi saada muuta kuin halpoja leikkikaluja.

Mutta nyt -- nyt oli kaikki toisin! Tuo säästäväisyyden kaava, joka oli vanginnut kuin kahle Erlandin luonnosta anteliasta ja nautinnonhaluista mieltä, nyt se oli poistettava, -- järjellä ja taitavasti tietysti. Ei kukaan saattaisi sanoa että heidän parantunut asemansa saattoi heitä mihinkään liiallisiin joutavuuksiin.

Ensi kuukausina päästyään "Nornan" johtajaksi, ei Erland tehnytkään mitään muutoksia heidän ulkonaisessa elämässään. Hänellä olikin runsaasti työtä, ei ollut helppoa tottua uuden viran toimihin, ja hän otti asian vakavalta kannalta.

Mutta kun hän oli tutustunut toimeensa, kun hän oli sopivasti jakanut ja järjestänyt aikansa, kun työ alkoi sujua määrättyä rataa ja hänelle siis jäi aikaa muihin puuhiin, silloin hän rupesi tyydyttämään mukavuuden ja loiston haluaan.

Se ei tapahtunut yhdellä lyömällä; heidän elämäntavoissaan ei tapahtunut mitään äkkimuutosta ja koti sai vaan noin vähin erin toisen näön. Mutta muutos tapahtui sentään vähemmin huomaamatta, sukkelaan ja helposti, pian he tottuivat kaipaamaan yhtä lajia ruokaa lisää päivälliseksi, juomaan viiniä jälkiruuan päälle, ajamaan kotiin illoin, huomasivat että heidän huonekalunsa olivat vanhanaikuisia värin ja muodon suhteen. Ja niin tunki loisto heidän kotiinsa, hiljaa ja hiipien. Se ei hämmästyttänyt heitä, vaan vähitellen se kietoi heidät yhäti kasvavien ja hienontuvien vaatimusten kautta.

Etenkin tuli Erlandille vähin erin tavaksi koristella heidän kotiansa, täyttää se kallisarvoisilla ja viehättävillä esineillä. Vanhat yksinkertaiset huonekalut ja uutimet vaihdettiin uusiin, kuosinmukaisiin; tuskin päivääkään kului, ettei puodista tuotu jotakin esinettä, jonka Erland oli ostanut kotimatkalla työpaikaltaan, joko taulu, kipsikuva tai pari kynttelin jalkoja. Lovisa koetti panna vastaan kun miehen parannusinto kovin kasvoi. "Etkö usko että me voimme olla yhtä onnelliset ja että meidän huoneemme voivat olla yhtä hauskan näköiset ilman näin kallista sisustusta?" hän kysyi eräänä päivänä kun miehensä hämmästytti häntä tuomalla uudet uutimet saliin. Mutta silloin Erland suuttui; tavallisesti hän käänsi leikiksi Lovisan vastustelemiset, mutta tällä kertaa ne harmittivat häntä.

Hän oli nimittäin aivan ihastunut noihin uutimiin paksuine raskaine nyörineen ja tupsuineen, hän kaitsi, moitti ja arvosteli kun nikkari niitä, naulasi kiinni, ja monta päivää sen jälkeen näki Lovisa hänen aina väliin seisovan ikkunoiden edessä, vaipuneena mieluisiin muistelmiin omien somain järjestyksiensä ihailemisessa. Ainoa seuraus Lovisan esteistä oli, että Erland oli ensin hiukan hapan ja pakoitti hänet sitten yhtymään samaan tyytyväisyyteen ja ihmettelyyn.

Hyvin pian Lovisa herkesikin vastustelemasta häntä. Kun hän tuli kotiin puoliselle ja näytti hänelle jonkun pienen kapineen, jonka hän oli ostanut koristamaan suojaansa, ei hän hennonut haihduttaa tyytyväistä hymyilyä hänen huuliltaan. Ja oliko hänellä totta puhuen oikeuttakaan moittia häntä? Eikö hän ollut koko elämän ikänsä riehunut ja kärsinyt, ja jos hän nyt, vihdoinkin saavutettuaan huolettoman aseman, tahtoi nauttia elämästä ja tyydyttää taideaistiansa, niin voiko joku soimata häntä siitä? Mahdotonta, ei ankarammankaan velvollisuuskäsitteen mukaan häntä voinut moittia -- ei, koska hän ei kerran elänyt tulojansa tuhlemmasti. Ja sitä hän ei tehnyt, sen Lovisa tiesi.

Hän siis taukosi moittimasta miestään; tuottihan se hänelle iloa somistaa heidän kotiaan ja eikös tuo tunne ollut oikeutettu, niin, eikös se ollut kaunis tunne, josta hänen olisi tullut iloita? Kuinka monta hänen kaltaistansa aviomiestä löytyi, kuinka moni eikö etsinyt huvia toisaalta, aivan muista menoista?

Ja kun hän näki miehensä tavan takaa, käyskennellen huoneissa, järjestellen ja muutellen huonekaluja, katselevan tauluja ja tarkastelevan pieniä korukaluja plyysipöydillä, silloin hän hymyili tyytyväisesti ja hänkin silloin nautti, hänenkin aistinsa vähitellen kiintyivät ja veltostuivat loistosta, joka häntä ympäröi.

He rupesivat myös pitämään pieniä pitoja, hienoja päivällisiä ja iltamia, he kävivät usein teaatterissa, eivätkä istuneet, niinkuin ennen, toisella rivillä, vaan kaikkein kalliimmilla paikoilla. Sanalla sanoen, he viettivät mitä suloisimpaa ja parhaiten järjestettyä elämätä kun ajatella voi.

Löytyi vain yksi ainoa asia, joka häiritsi ja vaivasi Lovisaa. Se oli että hän tällä, ulkonaisesti niin onnellisella ajalla, turhaan koetti sielunsa syvyydessä tuntea itseään onnelliseksi ja tyytyväiseksi.

Jotakin oli joutunut tasapainosta hänen sisällään, mutta hän ei voinut saada selville mitä se oli, vielä vähemmin, miten sen jälleen saisi entiselleen. Niinkuin joskus tapahtuu, että salaperäinen ruumiillinen vaiva, jonka nimeä me emme tunne, äkkiä tarttuu meihin ja sitten myötään kiusaa ja kalvaa meitä, niin oli hänessäkin, sitten kun ensimmäinen riemu heidän paranneesta asemastaan oli lauhtunut, herännyt surumielisyyden ja ahdistuksen tunne, joka ei sitten antanut hänelle rauhaa. Ei hän sitä aina huomannut. Kun hän oli ulkona Erlandin kanssa, kyläilemässä tai huveissa, niin se oli joskus aivan kuollut ja silloin hänestä tuntui elämä olevan pelkkää iloa ja päivänpaistetta, mutta yksinäisyydessä, yössä ja pimeässä, silloin hän jälleen tunsi tuon omituisen ilmiön sisällisestä pahoin voinnista.

Ja joskus, -- noina hengellisen selvyyden hetkinä, kun meillä on voimaa irtautua ulkonaisista häiritsevistä vaikutuksista ja sukeltaa alas sielumme salaperäisiin syvyyksiin, jossa olentomme totuus on kätkettynä -- semmoisina hetkinä pukeutuivat nuo tunteet eläviin ja selviin kuviin. Silloin aina joku ulkonainen sattuma, kertomus muiden kärsimyksistä, katsahdus puutteen ja köyhyyden alalle, joka hedelmöitsi raskaat uinailevat ajatukset hänen mielessään ja herätti ne eloon. Muistot muinaisuudesta heräsivät tuskastuttavan selvinä; hän näki jälleen lapsuuden kotinsa, hän joutui jälleen hiljaiseen, hivuttavaan taisteluun huolia vastaan, joka siellä kamppailtiin. Ja niinkuin kiveä veteen viskattaessa, sen ympärille syntyy koko joukko ulospäin laajenevia pyöriä, niin syntyi hänen sielussaan tuon köyhän kotoisen kuvan ympärille koko ryhmä samallaisia kuvia muiden puutteista ja surkeudesta, joka enemmän ja enemmän levisi ja laajeni ja vihdoin vajosi yleiseen, epämääräiseen epätoivoon elämän kurjuudesta ja meidän voimattomista kokeistamme parantaa sitä. Ja kun hän ennätti sille asteelle, kun rauhattomat pyörteet hänen sielunsa elämässä kerta kerralta yhä heikommin ja heikommin uudistuivat kunnes ne kadottivat varmat piirteensä ja hajosivat hiljaiseen, sankeaan surumieleen. -- silloin ilmestyi jyrkkänä vastakohtana uusi kuva: kuva hänen nykyisestä, loistoisesta elämästään. Hauskat kekkerit, pienet hienot päivälliset, jolloin viinejä virtaili, komeat huonekalut heidän asunnossaan, hänen kalliit pukunsa, -- kaikki nuo kuvat lensivät kuin polttavat salamat siinä syvässä surun täyttämässä vakavuudessa, johon hän oli vaipunut.

Semmoisina hetkinä hän joutui täydelliseen epätoivoon. Hänen miehensä hilpeä luonne, heidän suruton, iloinen seurapiirinsä, joka enimmin aprikoi kuvituksiaan ja nautinnoitaan, kaikki synnytti hänessä vastenmielisyyden tunteen, niin voimakkaan, että se melkein muuttui inhoksi. Niin kiivaasti hän tunsi sääliä onnettomia kohtaan, harmia elämän epäkohdista ja vääryyksistä ja, ennen kaikkia, tuskaa omasta voimattomuudestaan, että oleminen kävi hänelle tukalaksi ja kuoleman ajatus ainoaksi mahdollisuudeksi päästä vapaaksi noista kauheista arvoituksista, jotka vaivasivat häntä kuin omantunnon tuskat. Hän tunsi silloin myös kummallista välinpitämättömyyttä miestä ja lasta kohtaan. Tuon sielunelämän lain perustuksella, jonka mukaan joku tunne, samalla järkähtämättömällä säännöllisyydellä kuin aaltojen käynti, voi saavuttaa jonkun määrätyn korkeuden ainoastaan sen kautta että toinen vaipuu alas, niin työnnettiin tieltä hänen omat persoonalliset tunteensa samalla kun epätoivon ja tuskan kohtaukset nousivat niin äkkinäisen korkealle.

Mutta tuota sieluntaistelua oli vaan aika ajoin; väliin se oli tyyten tauonnut, väliin se työskenteli hitaasti ja koneellisesti. Yhdestä ilmauksesta hän ei kuitenkaan ollut koskaan vapaa: aamuisin kun hän heräsi, niin hänen ensimäinen tunteensa ei ollut iloinen. Yöllä, jolloin kaikki, mitä meissä löytyy, -- etenkin totuus, jota emme vielä tahdo tunnustaa, elää elävämmin kuin päivällä, yöllä se kokosi hänelle tuon tyytymättömyyden ja levottomuuden tunteen, joka aamu heräämisen jälkeen kiusasi häntä, kunnes ajatukset selkenivät ja hän ennätti vakuuttaa itselleen, miten täynnä iloa ja onnea hänen elämänsä oli. --

Siten kului pari vuotta. Herra ja rouva Schöningiä pidettiin yleisesti onnellisten aviokumppanien esikuvana -- ja syyllä kyllä. Heidän elämänsä kului rakkaudessa ja sopusoinnussa ja heillä oli varoja hankkia itselleen kaikkia nautinnoita kuin elämällä on antaa. Ei kenkään voinut aavistaa niitä salaisia sieluntuskia, jotka joskus vaivasivat Lovisaa, ei miehensäkään edes. Hän ei olisi niitä käsittänyt, niin, eipä hän itsekkään niitä täysin ymmärtänyt. Ne elivät hänessä enemmän unelmain tavoin kuin sydämmen taisteluna, joka vaatii ilmaa ja todellisuutta, ettei se tyyten tukehduttaisi meitä. Ne eivät kohonneet ylöspäin ja muodostuneet selviksi ajatuksiksi, ne vajosivat ja katosivat hämäriin epäselviin tunteisiin.

Silloin tuli eräänä päivänä eräs noita ulkonaisia satunnaisuuksia, jotka itsessään vähäpätöisinä, kuitenkin usein ovat ne voimat, jotka antavat eloa tuollaiselle mielentilalle.

Lovisa oli jonkin aikaa ollut tavallista enemmän alakuloinen, hän ei itsekkään tietänyt miksi. Selittämätön tuskan ja väsymyksen tunne veti hänet pois ympäristön ilokuvista ja sai hänet vaipumaan raskasmieliseen uinailuun, joka levitti ikäänkuin hunnun hänen silmilleen, niin että niiden katse näytti joskus kuni varjotulta. Luonnosta taipuvainen uskonnolliseen haaveiluun, hän nyt antautui myöskin mietelmiin uskonnon salaisuuksista. Paljon hän puheli näistä Erlandin kanssa, mutta etenkin hän pienelle pojalleen niistä puhui. Oli salainen, tuskin itsensä ymmärtämä nautinto luoda lapsen avonaiseen mieleen tuota kaihoa korkeampaan rakkauteen, joka heräsi hänessä, kun hän ei löytänyt tyydytystä ulkonaisessa elämässään.

Tällaisessa mielentilassa hänen täytyi valmistaa päivällisiä, joille he olivat kutsuneet muutamia tuttavia. Jokainen askare sen johdosta oli hänestä niin vastenmielinen kuin häntä olisi pakoitettu syntiä tekemään; hän kuitenkin Erlandin tähden koitti tukehduttaa nuo tunteet ja tunnollisesti koittaa saada päivälliset niin hienosti ja hyvästi järjestetyksi kuin suinkin. Mutta kemujen edellisenä päivänä toi sattuma hänen tiellensä erään entisen ystävän, nuoren rouvan, jota hän ei ollut kaukaan aikaan tavannut. Tuo nuori rouva, joka oli hyvin nerokas nainen ja eli keskellä nykyajan polttavien kysymysten pyörrettä ja joka myös käytännöllisesti työskenteli niiden selvittämiseksi, esitti Lovisalle kuvan, kuvan jälleen valaistakseen yhteiskunnallisia epäkohtia, joiden alla osa ihmiskuntaa nääntyy. Hän kertoi eräästä tuumasta, jonka hän tahtoi toteuttaa koettain siten voimainsa mukaan _yhdellä_ alalla auttaa pahinta puutosta, sekä pyysi Lovisaa, joka oli varakas rouva, auttamaan häntä vähäisellä raha-avulla.

Tuo ystävän kuvaus vaikutti syvästi Lovisaan. Niinkuin usein tapahtuu -- jos me vaan tahtoisimme huomata sitä -- että juuri kun me olemme tulleet valmistetuksi jollekin uudelle vaikutukselle, tuodaan se meille, omituisen, mutta kuitenkin lain alaisen olojen yhteyden kautta, -- niin tämä kohtaus ja keskustelu juuri tuotti sen vaikutuksen, jota vastaanottamaan Lovisan koko sieluntila oli valmistettu. Sanomaton ilon ja innon tunne heräsi hänessä. Tätä yritystä täytyi kaikella muotoa auttaa; hän kuunteli syvimmällä osanotolla erikoisseikkoja sen toimeenpanemisessa ja kun hän erosi ystävästään, hän ei ainoastaan luvannut itse auttaa, vaan herättää muissakin innostusta asiaan.

Kiireesti ja koneellisesti hän toimitti loput asiansa. Lakkaamatta hän mietti keinoa, miten parhaiten auttaa ystävätään ja kun hän seisoi eräässä makeiskaupassa valikoiden hedelmiä puolispöydän varalta, hän samalla ajatteli mitä hän sanoisi miehelleen, että hänkin innostuisi, minkä verran miehensä mahtoi antaa ja miten hänen ystävänsä hämmästyisi ja iioitseisi saadessaan niin suuren summan.

Kotiin tultua hän heti meni Erlandin luo, joka istui kammarissaan ja kirjoitti.

Nähtyään vaimonsa hän heti laski kynän kädestään, kääntyi päin ja kysyi nauraen, mitä hänellä nyt oli sanomista, kun tuli kasvoilla "perheneuvospiirre".

Lovisa hymyili, otti tuolin ja istui Erlandin viereen. Sitten hän alkoi innokkaasti ja mikäli muisti, ystävättären sanoilla kertoa tuosta laupeudentyöstä sekä pyysi lopuksi Erlandin kannattamaan asiata aluksi isommalla raha-avulla ja sitten vuotuisella maksulla.

Erland kuulosti tarkkaan Lovisan kertomusta. Leikkisä juonne katosi heti hänen kasvoiltaan; hän näytti hyvin vakaiselta siinä istuessaan selkä kenossa kirjoitustuolilla ja sormiellen kynänvartta. Katse seurasi koneellisesti käden liikkeitä.

"Eikö totta, Erland", jatkoi Lovisa lopetettuaan tilintekonsa, "se on oiva tuuma? Sellainen koto, jossa köyhät lapset saavat ruokaa ja vaatetta ja sitäpaitse oppivat työtä tekemään, varmaan se suojeleisi monta puutteesta ja kärsimyksistä sekä aineellisesti että hengellisesti?"