Part 1

Produced by Tapio Riikonen

SIELUNTAISTELUITA

Kirj.

Mathilda Roos

Suomennos.

Porissa, Adolf Allardt. Axel Bergbomin kirjapainossa 1889.

Kuukauden viimeinen torstai oli kauppaneuvos Rehnberg vainajan lesken vastaanottopäivä. Nyt, niinkuin ainakin, olivat hänen huoneensa vieraita täynnä. Jos jonkinlaista siellä löytyi, jos jonkin sukuista ja ikäistä; olivat tulleet kuuntelemaan soittoa ja esitelmää ja syömään emännän hyvää ruokaa.

Palvelija juuri tarjoili teetä, mutta eivät olleet vieraat vielä oikein "tuulella". Oli nimittäin se tukala hetki, jolloin seurustelu ei ole vielä ruvennut oikein "käymään", jolloin miesväki parveilee salissa, jolloin naiset istuvat tai seisovat jäykissä ryhmissä, ja keskustelu jauhaa raskaasti ja vastahakoisesti alkuun päästäkseen. Nämä hetket olivat aina tuskantunteja rouvalle, varsinkin kun hän joka kerran oli kutsunut muutaman uuden vieraan, jonkun kirjailijan, tiedemiehen tai matkustavaisen, jotka olivat outoja muulle seuralle ja vaikuttivat siis -- käyttäen rouvan omaa sanaa -- "painustavasti" toisiin. Mutta onnistuipa häneltä melkein aina poistaa tuo paino ja luoda kesteilleen noin hienonen värivivahdus. Yksi hänen kunnianhimonsa unelmista oli nimittäin saada olla Ruotsin madame Adam. Lakkaamatta hän käyskenteli vieraiden joukossa, esitteli, sovitti ryhmiä, vetäisi esille jonkun huomaamattoman olennon, herätti pienellä ystävällisellä pistosanalla välinpitämättömän näköisiä, -- sanalla sanoen, joka paikkaan, missä, vaan voi huomata hitautta, missä seurustelukoneen rattaat alkoivat ratista, sinne hän vuodatti muutaman pisaran suloutensa öljyä, joka pani koneen tasaiseen ja nopeaan vauhtiin.

Rouva oli joutunut leskeksi neljä vuotta sitte ja vasta miehen kuoltua hänen seurustelukykynsä ja rakkautensa tieteisin ja taiteisin oli puhjennut täyteen kukkaan. Sillä vaimona ollessa häntä ei koskaan käsitetty, ei tutuistakaan, koskapahan kauppaneuvos kuoli vähääkään aavistamatta että hänen vaimonsa lähetteli pieniä, nimettömiä lemmenlauluja sanomiin ja aikakauslehtiin ja että hän sielunsa syvyydessä piti itseään kohtalon ja aviollisen taakan masentamana runoilijahenkenä. Mutta kun kauppaneuvos kuoli, jättäen jälkeensä suuren omaisuuden, ja vaimonsa oli kaikella kunnialla häntä surrut sekä lähetellyt läheisimmille ystäville omatekoisia painetuita hautaussäkeitä -- silloin hän sai korvata kärsimyksensä ja vapaasti antautua ihailemaan taiteilijoita, tiedemiehiä ja kirjallisia neroja.

Tänä iltana oli rouva erinomattain säteilevä ja hellä. Kaupungissa oleskeli nimittäin parast'aikaa eräs kaunotieteen professori ja hän oli luvannut tulla kemuja korottamaan eräällä esitelmällä. Italiasta ja sen taideaarteista. Ja nyt käytti emäntä hyväkseen tuota arvostelulle altista hetkeä, jolloin koetettiin "tehdä tuulta" purjeisin; käyskenteli vieraitten keskellä voidellen keskustelukonetta tutunomaisilla kuiskeilla professorista ja professorin viisaudesta.

Tuolilla, soffan ja uunin välisessä sopukassa, istui vanhanpuoleinen, pitkä ja laiha nainen. Hän oli puettuna mustaan silkkipukuun ja hiuksissa oli viheriäinen nauha. Siinä oli neiti Berg ja ken vaan tunsi kauppaneuvoksen rouvan, tunsi myös hänen varjonsa neiti Bergin. Hän oli etäistä sukua rouvalle, kävi hänen luonaan melkein joka päivä, kertoi mitä kaupungilla sanottiin rouvan iltamista ja huvitti sekä itseään että muita höystäen leikkipuheillaan kauppaneuvoksen rouvan omituisuuksia.

Sillä jos rouva oli typerä ja haaveellinen, niin oli neiti Berg siihen sijaan sukkelasuinen ja terävä ja joka kerran joutui hänen ivansa esineeksi, sen ei ollut helppo puhdistautua naurun alaisuudesta. Ei sen puolesta, että kaikki neiti Bergin sanat olivat erittäin sukkeloita, mutta hän, niinkuin moni muu, joka on saanut sanasepän nimen, vallitsi ihmisten nauruhermoja. Ja tehdessään ivallisia hyökkäyksiään hän niin veitikkamaisesti iski silmää, ikäänkuin salaperäisessä liitossa ollen, että puhuteltu olisi tuntunut mielessään typerältä, ellei rämähtänyt nauruun.

"Katsokaas nyt tuota Beata kultaa", hän kuiskasi naapurilleen puristaen kiinni toisen silmänsä ja vetäen toista suupieltä korvan tasalle, "miten hän vaeltaa ympäri ja koettaa kutkutella vierasten uteliaisuutta. Professorin esitelmä on ikäänkuin sokuritaikinatorttu, jonka hän yks kaks syöttää vieraillaan ja hankkii virkeyttä heihin!"

Hänen naapurinsa, nuori rouva, jonka tummien silmien syvä katse ei tahtonut osua sopusointuun neiti Bergin ivallisen mielen kanssa, naurahti kuitenkin hiukkasen.

Samassa tuli kauppaneuvoksen rouva heidän luokseen.

"No, kuulehan rakas Lovisa", hän suhahti innokkaasti, kumartui nuoren rouvan puoleen ja tarttui hänen käteensä, "onko totta, josta koko kaupunki nyt puhuu?"

"Minä en tiedä mitä koko kaupunki puhuu", vastasi rouva Schöning hymyillen ja teki liikkeen noustakseen ylös.

Mutta kauppaneuvoksen rouva painoi hänet jälleen istumaan ja jäi seisomaan kumarruksissa, rouvan käsi omassaan.

"Kaikki ihmiset tietysti tietävät rouva Rehnbergin kesteistä ja professori Börnen esitelmästä", pisti neiti Berg väliin, lähettäen tavallisen tulituksen ivallisia katseita juuri ohitse kauppaneuvoksen rouvan nenää.

"Voi, mitä sinä sanot, höpäkkö", vastasi rouva puistellen mielissään päätänsä, "näistä pienistä vaatimattomista kekkeristä ... mutta kukin koettaa voimainsa mukaan... Ei, koko kaupunki puhuu miehestäsi, ystävä kulta ... että hän nyt joutuu Bernerin jälkeen tirehtööriksi Nornaan ... ei sen enempää eikä vähempää... Noh, mitä sinulla on siihen sanomista?"

"En minä tiedä siitä mitään", vastasi Lovisa levollisesti, vähän kylmästikin, niinkuin se olisi asia, josta hän kyllä on kuullut, mutta on mieluimmin puhumatta.

"Niin, niin se on tässä maailmassa", huokasi kauppaneuvoksen rouva, "toisen lähtö on toisen leipä! Berner raukka ... kukapa olisi luullut", hän lisäsi kääntyen Lovisan naapurin puoleen samassa sohvassa.

Tämä heti yhtyi rouvan ihmettelyyn, muutamia muita lähestyi ja niin levisi vähitellen läpi koko seuran yksi noita välttämättömiä maininkia innokkaista ja liikuttavista keskusteluista, joihin tirehtööri Bernerin muutama viikko takaperin tapahtunut äkkikuolema antoi runsasta aihetta.

"Sen minä tiesin", tokasi silloin neiti Berg naapurinsa korvaan, "ihan minä jo olin huolissani seuran tilasta, kaksi kokonaista tuntia kulunut eikä vielä puhuttu sanaakaan Berneristä ja hänen keppiköyhästä perheestään!"

Mutta pian laskettiin tämä, sen vähimmissäkin sivuseikoissa tutkittu aine, syrjään; salaista levottomuutta huomasi salissa; kaikki ihmettelivät itsekseen, että missähän se professori viipyy. Emäntää tuskastutti, eikä hän enää tahtonut jaksaa pitää keskustelua kunnossa. Joka kerran kuin eteisestä kuului liikettä, kirkastuivat hänen kasvonsa, hän kiinnitti hymyellen odottavan katseen oveen ja vastasi hajamielisesti kysymyksiin, joita joku sattui hänelle tekemään. Mutta kun sitte ovi avautui ja kynnyksellä näkyi, ei professori, mutta vaan tavallinen ihmislapsi, joka ei kyennyt pitämään esitelmiä Italian taideaarteista, silloin voi hänen kasvoistaan lukea suurta pettymystä. Ja se, joka silloin tuli, ei suinkaan olisi voinut kerskata, että emäntä oli hänen tulostaan erittäin ilomielellä.

Vihdoinkin, kaksi tuntia kestäneen odotuksen, ihmettelyn ja koittavan epäilyksen jälkeen, kuului kello kymmenen aikaan kiireinen soitto, ja sen äänen ohessa meni, niinkuin sähkövirta, helpotuksen huokaus läpi kokoutuneen vierasjoukon.

Kauppaneuvoksen rouva nousi, autuas hymy levisi hänen kasvoilleen, ja meni ovelle professoria vastaan, päättäen itsekseen tervehtiä häntä jollakin mukavalla tuliaissanalla, esim. "hyvää ei ikävysty odottaa", tai "kuta myöhempään kasvaa, sitä kauniimpi kukka", tai ehkä on sopivin: "_quand on parle du soleil_" j.n.e.

Mutta professorin sijaan astuikin saliin eräs vahtimestari, jättäin lipun, jossa tuo etevä mies ilmoitti rouvalle miten ihmeen pahoillaan hän on, että hänelle nyt sattui poistamatoin este, joten hän menetti sen suuren onnen; j.n.e.

"Kielto leipurista; ei tulekkaan torttua", suhahti neiti Berg.

Rouva muuttui aivan valkoiseksi ja se oli jotakin, sillä hän oli muutoin tavattoman kukoistava hipiältään -- ja seuraavalla neljänneksellä hän teki kaikki mitä voi muuttaakseen koko seurueen itkeväksi suruväeksi.

Tappio tuli, mutta sotakunnia oli kaikella mokomin pelastettava, sillä jotakin, vaikkapa mitä, hänen oli vierailleen tarjottava.

Hän siis astui erään nuoren laulajan luo ja pyysi kallella päin, että hän ilahduttasi seuraa laulamalla pienen laulun.

Nuori taiteilija, joka ei sydämensä syvyydessä parempaa pyytänytkään kuin saada mitä pikemmin kuulla omaa ääntänsä, ei kuitenkaan ollut kovinkaan valmis pyyntöä täyttämään; hän puisteli päätään, piteli kaulaansa ja puhui vilustumisesta, vaivaantumisesta ja pahoin voinnista, mutta tehtyään nämä sopivat vastustelemiset, suostui hän sentään ja astui soittokoneen luo.

"Siinä lankesi tapaturmavakuutus maksettavaksi", kuiski neiti Berg oikealle ja vasemmalle, "hän antoi aamupuoleen vakuuttaa iltamansa kutsumalla pari laulajaa, jotta siinä tapauksessa että professori tekee takatieran, hänellä kuitenkin olisi tarjota vierailleen laulunpätkä!"

Neiti Bergin sukkeluus teki vaelluksen ympäri huonetta, sillä naurettiin ja sitte mentiin soittosaliin, nauttimaan tuota langennutta vakuutussummaa, se tahtoo sanoa, paria Griegin romanssia.

Lovisa Schöning, nuori rouva, joka oli ollut neiti Bergin vieruskumppani, istautui nyt ikkunan luo huoneen alapäässä. Hän huokasi helpotuksesta, että pääsi tyhjänpäiväisestä puheesta ja sai istua yksin, rauhassa antaantua ajatusten valtaan.

Hän istui kyynäspää tuolin nojassa, käsi poskella ja toinen lepäsi helmassa tiedottomasti nyppien viuhkaa. Tumman harmaat silmät, jotka olivat syvässä kuopissaan, tuijottivat niin uneksivan omituisesti. Se teki hänet joskus niin aran, tiedottoman näköiseksi, ihan kuin ajatukset olisivat kaukana nykyisistä. Hän ei ollut kaunis, ei ainakaan oudon mielestä: piirteet epäsäännölliset ja vartalo, vaikka muodoltaan soma, pieni ja vähäpätöinen. Seurassa häntä ei juuri huomattu -- jollei sattunut istahtamaan viereen. Silloin voi tapahtua, että tunsi äkkiä selittämättömän suloisen tunteen -- melkein kun kesäilloin tuntiessa kukkaistuoksun, joka tulee tiesi mistä, ja joka kietoo koko olentomme tyytyväisyyteen. Tuo selittämätön voima niiden yli, olkoonpa mies tai nainen, jotka joutuivat läheisempään yhteyteen hänen kanssansa, oli pehmeiden hitaiden liikkeiden, matalan äänen, hänen samalla ujon ja terävän katseensa vaikuttama, -- mutta ennen kaikkia sen syvän tunteellisuuden, joka ikäänkuin virtasi koko olennosta ja ympäröi hänet lämmittävällä loisteella.

Sitäpaitse löytyi hänen ulkomuodossaan koko joukko pieniä, suloisia piirteitä, joita ei aluksi huomaa, mutta jotka ennen kaikkia tekevät naisen viehättäväksi: somamuotoiset kädet ja jalat, hienot kalvoset, pieni jalomuotoinen pää. Siinä oli rotua, -- rotua oli sulavassa, tummassa tukassa ja hoikissa hyppysissä.

Ei hän juuri kuullut mitä siellä laulettiin, mieli kun oli omia ajatuksia täynnä. Rouvan sanat siitä mitä hänen miehestään tiedettiin, täyttivät ja liikuttivat häntä. Näinä päivinä hän oli usein kuullut semmoisia huhuja ja vaikka miehensä ei kertonut mitään, eikä hänkään tahtonut sitä tutkaista, oli hänellä kuitenkin koko ajan ollut aavistus että noissa huhuissa oli perää. Sentähden kauppaneuvoksen rouvan sanat vaikuttivat niin syvästi häneen; hänen tuntehikas alkuperäinen luonteensa omisti erinomaisen voiman huomata vähimmätkin vivahdukset olevissa oloissa, vaistomaisesti aavistaa lähemmät muutokset.

Ilon ja levottomuuden sekainen tunne valtasi hänet. Miksi viipyi hänen miehensä niin kauvan?

Olikohan hänelle todellakin tarjottu tuota tirehtöörin paikkaa, jota niin moni harkitsi, ja jos niin oli, olisikohan tuo muutos onnekas?

Mielikuvituksessaan hän vielä kerran eli heidän avioliittonsa kuluneet seitsemän vuotta. Miten onnellisia he sentään olivat olleet, vaikka olivat vähävaraisia, ensin melkein köyhiä! Voisiko tämä rikkaus -- sillä semmoinen palkka kuin "Nornan" tirehtöörin oli heidän suhteissaan jo rikkautta -- voisikohan se tuottaa heille sen suurempaa onnea?

Mutta tähän levottomuuteen tunkeutui vastustamaton ilon tunne. Hän ajatteli köyhiä omaisiaan, joille Erland oli ollut niin hyvä ja joita hän nyt vielä paremmin voisi auttaa, hän ajatteli kaikkia puutteenalaisia, joiden rukouksille hänen ei enää tarvitseisi sulkea sydäntänsä, -- hän ajatteli Erlandia, miten hän nauttisi kun ei aina tarvitseisi säästää, kun saisi tyydyttää taiteellisen aistinsa vaatimuksia, joita hänen tähän asti oli täytynyt tukehduttaa.....

Niin, kyllä se olisi onnea... Hän kuvasi mielessään Erlandin iloiset, loistavat kasvot, kun hän käyskenteli huoneissa järjestäen heidän kotinsa oman mielensä mukaan, tai kun Erland antoi hänelle jonkun lahjan, josta hänen ei enää tarvitseisi, niinkuin muinoin, häntä lempeästi nuhdella.

Ja Yrjö ... hänen silmäteränsä, hänen ainoa lapsensa ... mikä onni, että voi antaa hänelle mainion kasvatuksen, tietää, että hänen tulevaisuutensa on turvattu puutteilta ja köyhyydeltä...

Hän oli koko elämän ikänsä kärsinyt niin paljon köyhyyden tähden, -- miten ihanaa, että kerran tuntisi itsensä vapaaksi tuosta taakasta, ettei joka penniä tarvitseisi käännellä ja katsella, että kerran uskaltaisi nauttia jostakin huvituksesta, tuntematta tunnonvaivoja jälestäpäin!

Laulun viime äänet olivat kaikuneet, kuuntelijat rupesivat innokkaasti käsiä paukuttamaan, emäntä kiiruhti soittokoneen luo kiittämään, sekä alotti sitte salia kiertämään, kertoen äänekkäillä kuiskeilla vierailleen miten verraton laululahja nuorella taiteilijalla on, loistava tulevaisuus j.n.e.

Lovisa katseli ympärilleen kuin unesta heräten ja nousi puoleksi seisomaan. Mutta heti hän taas istahti, ei tullut mennyksi kiittämään. Hän ujosteli ja sitte se kiitos olisi tuntunut hänestä niin ulkokullatulta, koska hän ei oikeastaan vähääkään laulua kuunnellut.

Juuri uudelleen istahtaessaan hän äkkiarvaamatta näki miehensä, joka seisoi salin ovella korkea hattu kainalossa ja etsi silmillään emäntää. He katsoivat vastattain ja Erland nyökkäsi hänelle monta kertaa, loistava, veittikkamainen katse silmissä. Häntä hiukan värisytti ja hän punastui kovasti, niinkuin aina äkkiliikutuksesta. Hän tunsi miehensä kasvot; hän voi niistä lukea joka värähdyksen hänen sielunelämässään ja ensimäinen silmäys sanoi hänelle, että nyt oli jotain onnellista tapahtunut.

Tervehdittyään emäntää hän tuli Lovisan luo, istui viereen ja puristi kovasti hänen kättänsä.

"Myöhään sinä tulet Erland", hän sanoi katsellen hymyillen häneen, "kello on jo kymmenen..."

"Niin, sen kyllä uskon", hän vastasi hajamielisesti, niinkuin kysymykseen vastataan silloin kun ajatukset ovat aivan toisaalla, "sattui esteitä..." Hän hiveli viiksiään ja kääntyi puoleksi poispäin ikäänkuin salatakseen tyytyväistä hymyä, joka taas nousi hänen kasvoilleen.

"Erland", sanoi Lovisa hiljempaa ja siirtyi lähemmäksi miestään, "sinulle on tarjottu tirehtöörin virkaa 'Nornassa'?"

Hän säpsähti, kääntyi päin ja katseli häntä hämmästyneenä.

"Mutta Lovisa ... mistä sinä tiedät ... enhän ole siitä koskaan virkkanut..."

"Oh, minua ei niin petetä", vastasi Lovisa nauraen, "minä olen koko ajan arvannut, että niin se käy ... minä olen tuntenut, että meidän elämässä tapahtuu joku muutos ... tiedäthän, että semmoiset minä aina tunnen edeltäpäin -- ja nyt ... kun viivyit niin kauvan tänä iltana ... niin minä olin ihan varma että jotakin tapahtui, jota sinä olet hyvin toivonut. Minä olen ollut koko illan samalla iloinen ja levoton..."

"Sinä pikku noita", sanoi Erland naurahtaen ja nipisti häntä sormesta, "sinä olet hyvä, sinä, aavistuksinesi. Ei mitään saa pitää sinulta salassa ... minä kun aijoin aivan masentaa sinut uutisellani..."

"Minä olen siis arvannut oikein?" hän keskeytti.

"Olet", vastasi Erland vakaisesti, "minulle on todellakin tarjottu avonaista tirehtöörin virkaa..."

Samassa tuli kauppaneuvoksen rouva ja keskeytti puolisoiden keskustelun.

"Miten pahoillani minä olen, että te tulitte niin myöhään!" hän huudahti ja ojensi molemmat kätensä erittäin säälivällä liikkeellä Erlandille. "Nyt te ette saanut kuulla kaunista laulua! Eikö totta?" hän jatkoi kääntyen Lovisan puoleen, "hän laulaa _à la perfection_ ... semmoinen ääni ... sellainen esiintymistapa ... tavatonta niin nuorella ijällä ... eihän hän ole kuin kahdenkymmenen vanha", hän lisäsi salaperäisesti. "Hänelle on Europa altisna, se on minun vakuutukseni!"

Erland nousi heti ylös emännän edessä, yhtyi hänen valitusvirsiinsä siitä tappiosta, jonka hän oli kärsinyt, sekä jätti, hetken puheltuaan, molemmat naiset ja meni juomaan lasin punssia.

Lovisa saattoi nähdä miehensä toisessa huoneessa, silmänräpäyksessä ympäröitynä useoilta herroilta ja vilkkaassa keskustelussa heidän kanssaan. Miten iloiselta ja onnelliselta hän näytti! hänen hilpeä naurunsa kuului usein; tuntui kuin hän olisi äkkiä tullut kymmentä vuotta nuoremmaksi.

Ja miten kaunis ja miellyttävä hän oli, -- miten jyrkästi hänen kauneutensa esiintyi toisten, enemmän tai vähemmän vähäpätöisten, herrojen sivulla! Hän katseli puoleksi hellällä, puoleksi säälivällä hymyllä hänen kookasta, hoikkaa vartaloaan, tummaa, kiharaa, hiukan harmahtavaa tukkaa, säännöllisiä piirteitä? Ja hänen silmänsä, hänen kauniit harmaanruskeat silmänsä kosteine kiiltoineen, jotka pienimmästäkin sielunliikutuksesta, ilosta tai surusta, ikäänkuin kyynelissä uivat...

Hän tunsi hellyytensä miestään kohtaan kasvavan, tunsi liikkeen vanhoissa, kuni kiinnikasvauneissa tunteissa, jommoista me tunnemme rakastettuja kohtaan kun joku ulkonainen tapahtuma panee meitä syvemmin punnitsemaan itseämme ja olojamme ... jolloin suru, ilo eli levottomuus lämmittää meitä ja tekee sisällisen elämämme tunteellisemmaksi.

Niin, hän oli onnenlapsi, hän oli noita miellyttäviä olennoita, jotka osaavat vetää puoleensa kaikki, yksin onnen oikutkin! Mistä se tuli, että hän, niin kaunis, niin miellyttävä, hän, joka olisi voinut saada vaikka kuinka rikkaan vaimon -- ja rikasta hän olisi tarvinnut, sillä itse hän oli köyhä -- mistä se tuli, että hän valitsi juuri hänet, vähäpätöisen, köyhän tytön? Mistä se tuli, että hän oli niin raastanut saadakseen hänet kaikkine hänen huolineen, suurine sukuineen, joiden köyhyys sitten oli raskaana taakkana hänen hartioillaan?

Mutta nyt olivat surun päivät menneet, nyt hän sai huoletonna nauttia elämästä, nyt hän sai palkan hyvyydestään ja auttavaisuudestaan...

Kaikkia näitä hän mietti siinä istuessaan, hajamielisesti kuunnellen puhetta ympärillä. Illallispöytä oli nyt katettu, herrat taluttivat naisia, parit vaelsivat saliin, syötiin, juotiin, etevin vieras piti tavallisen kiitospuheen emännälle, ja sitten taas joukko levisi muihin huoneisin.

Kauppaneuvoksen rouva sai vielä nuoren laulajan esittämään yhden laulun, mutta sitte alkoivat vieraat heitellä hyvästi ja lähteä.

Ensimäisten joukossa olivat Erland ja Lovisa; molemmat he ikävöivät päästä kahden kesken, saadakseen jutella siitä asiasta, jonka ympärillä heidän molempain ajatukset samosivat,

"No, Issa", sanoi Erland kadulle päästyä, kun he käsikädessä astuivat kotia kohti, "mitäs sanot, etkö ole yhtään iloinen?"

"Olen, olenhan minä toki iloinen", vastasi Lovisa puristaen Erlandin käsivartta ja katsellen häntä ujolla, laupealla katseellaan, joka, hänen katsoessa mieheensä, näytti vielä enemmän lapsellisen kirkkaalta sen kautta, että Erland oli niin pitkä ja hän niin pieni. "Minä olen niin onnellinen, niin kiitollinen, rakas ystäväni... Mutta", hän jatkoi, "minä myös ajattelen sitä, että on suuri edesvastaus joutua niin onnelliseen asemaan ... ja onpa vaikeatakin hoitaa semmoista virkaa?"

"Tietysti", vastasi mies vakaisesti, "elä usko, että minä katselen sitä kevytmieliseltä kannalta. Ei, päinvastoin, minä olen kyllä ajatellut paljon minkä vaikean työn minä otan niskoilleni. Mutta", hän lisäsi entisellä iloisella, huolettomalla äänellä, niinkuin hän ei olisi voinut pysyä kauan niin väkäisessä mielentilassa, "minä en voi sille mitään, että samalla tunnen itseni niin sydämmellisen iloiseksi ja nautin ajatellessa, että nyt pääsee huolista ja tietäessä, että poikani tulevaisuus on taattu... Ja minä en usko, että tämmöinen ilo on mitään pahaa, sillä se tekee minut niin, niin kiitolliseksi Luojalle!"

"Ei, ei, ei se ole väärin!" toisti Lovisa monta kertaa niin innokkaasti, kun joku olisi häntä vastustanut, "ei -- minä ihan varmaan luulen, että meillä on oikeus olla iloisia ja onnellisia!"

Oli kaunis talviyö; kylmä ilma oli kuultavan kirkas ja kimelsi kuu tähtisellä taivaalla. Lumi narisi heidän jalkainsa alla, varisia olivat juuri tultua kauppaneuvoksen rouvan lämpimistä suojista, eivätkä tunteneet pakkasta, suloista viileyttä vain. Ruumiillisen hyvinvoinnin, keveyden ja voiman tunne yhtyi iloisiin ajatuksiin, jotka täyttivät heidän mielensä.

Lovisa painautui hyväillen mieheensä, hänet täytti äkkinäinen elämänilon tunne. Oli sanomattoman hauskaa elää, olla olemassa! Ani harvoin hän voi sillä tavoin tuntea, mutta kun niin joskus tapahtui, oli tuo tunne sitä syvempi ja lämpimämpi.

Niin, elämä oli sentään ihanaa. Ja vaikka kuinka pimeältä joskus näyttää, haihtuvat kuitenkin vähitellen huolet ja sammuvat surut jos vaan on luottamusta, jos vaan oikein rakastaa toinen toistaan! Hän katsoi ylös taivaalle ja hänen rintansa täyttyi rakkaudesta ja kiitollisuudesta.

Samassa hän muisti pikku Yrjön ja hänet valtasi äkkiä kuuma, hätäinen kaiho päästä kotiin suutelemaan ja puristamaan häntä. "No no, Issa, malta nyt", sanoi Erland naurahdellen sitä kiirettä.

Kotiin tultua heitti Lovisa päällysvaatteet päältä ja meni lastenkammariin, Erlandin mennessä omalle puolelleen.

Hän seisahtui, kädellään varjoten kynttilää, pienen sängyn eteen, jossa Yrjö lepäsi, ja katseli kauan nukkuvaa lasta. Se oli kaunis, terve ja punaposkinen poika. Hän oli perinnyt isän kauneuden; hienot, säännölliset piirteet, tummankutrinen tukka, -- ainoastaan silmät muistuttivat äitiä, syvä, uneksiva katse, joka vielä enemmän ylenti hänen ihanuuttaan.

Hän kumartui vuoteen yli ja suuteli häntä monesti hiljaa poskille ja otsalle.

"Jumala sinua siunatkoon, poikaseni", hän kuiskasi, "Jumala sinua suojatkoon kaikesta pahasta ruumiin ja sielun puolesta!"

Pienokainen puhalsi ja maisteli suullaan, ikäänkuin tyytyväisyyden yltäkylläisyydessä; sitten hän avasi silmänsä ja kiinnitti ne äitiin. Mutta hänen tuntonsa näytti vielä uinaavan; hän puhisi taasen, heittäytyi pari kertaa sinne tänne vuoteellaan, mutisi sukkelaan muutamia sekavia sanoja ja nukkui jälleen.

Samassa tuli Erland puettuna yötakkiin ja tohvelit jaloissa. Hänkin asettautui vuoteen luo ja katseli poikaa.

"Semmoinen hyvä, pulska poika!" hän huudahti ja koko hänen kasvonsa loistivat isän ylpeydestä.

"Ja sitten niin sinun näköisesi!" sanoi Lovisa ja nykäisi leikillisesti miestään parasta.

"Niinpä niin, rumemman papan hän olisi voinut saada!" nauroi Erland, "vai mitä Issa?"

"Totta on, mutta ei mitenkään kauniimpaa eikä -- itserakkaampaa!"

Mies nauroi ja katseli ympärilleen.

"Poika raiskani!" hän sanoi, "miten köyhän näköistä täällä on. Semmoisia vanhoja, kuluneita tuoleja me olemme hänelle antaneet, ja mimmoinen sohva... Mutta, Issa kulta, ihanhan siinä on reikiä syrjissä... Jumalan kiitos, nyt voimme järjestää hiukan toisin..."

"Mutta me emme saa hemmotella häntä, Erland", vastusti Lovisa innolla, "ehjä sohva hänen täytyy saada. -- Sen saat uskoa, että tuo hajallinen päällys on kiusannut minua, mutta kun ei ole ollut varaa tänä vuonna. -- Mutta sitte emme saa pilata häntä liialla komeudella".

"Ei, tietysti ei, kuka puhuukaan pilaamisesta; emmehän toki aijo yks' kaks' tulla niin ymmärtämättömiksi..."

Vielä kerran suuteli Lovisa lasta ja kääri peitteen hänen ympärilleen. Sitten he lähtivät lapsen kammarista mennäkseen levolle.

Mutta he eivät nukkuneet ennenkun aamupuoleen yötä, sillä ison aikaa senkin jälkeen kun sammuttivat kynttelin, he lepäsivät puhellen siitä mitä nyt oli tapahtunut ja niistä muutoksista, joita se oli tuottava. --