Part 5

Yhtäkkiä hän huomaa jotakin loistavaa peitteellä aivan kätensä vieressä. Vene ja poika ja lainehtiva laulu katoavat silmänräpäyksessä ja hänen mieleensä juolahtaa uusi kuvitelma. Hän ei voi nytkään käsittää mikä tuo näkemänsä kiiltävä esine on ... hän vain tuntee omituisen lämpimän halun heräävän eloon, halun, joka tulee hänen luokseen kuin vanha, tuttava lapsuuden tunne, jonka hän on monta kertaa ennen tuntenut.. Mutta tällä kertaa se, jota hän haluaa, ei saa päästä pakenemaan, -- hän ei muista mitä se on, hänen sammuvassa tunnossaan löytyy vaan jäljellä halu sen perään --- hän ojentaa kätensä koettaen tarttua kimmeltävään esineesen... Vapisten hänen laihat sormensa tarttuvat -- tyhjään, pieneen valopilkkuun, jonka yölamppu luo peitteelle ... mutta hän uskoo että hänellä on jotain kädessä ja hän ponnistaa kaikki voimansa säilyttääkseen aarretta, jonka hän on viimeinkin löytänyt, ettei sitä saa, kukaan ottaa häneltä. Hän tuntee itsensä ihmeellisen onnelliseksi; hän ei enää kykene ajattelemaan, hän ei voi selvittää mielivaikutuksiaan, hänen sielussaan ei liiku muuta kuin heikkoja maininkia niistä tunteista ja ajatuksista, jotka hänessä ennen elivät. Ja tällä hetkellä se on vanha lapsuudentoivo, joka koneellisesti värähtelee hänessä, ja jonka toteuttaminen tuottaa hänelle semmoista onnea. Hän luulee, että hänellä on kourassaan kultakello -- kultakello, jota hän on koko vuoden halunnut, ja jonka hän olisi saanut jos vaan olisi elännyt kolmanteentoista syntymäpäiväänsä asti, -- ja toisella kädellään hän nyt rupeaa hamuamaan ja etsimään suljettujen sormien välistä, ikäänkuin koetellakseen, onko hänellä todellakin jotakin siellä. Mutta silloin hän alkaa huomata että hän on erehtynyt. Hän ei voi löytää mitään, molemmin käsin hän hapuilee väristen peitteellä, hänen sumea katseensa pyrkii tunkea läpi hämärän hänen edessään, hän on kadottanut jotain, häneltä on otettu jotain, mitä, hän ei muista, ei ymmärrä mitä, hän vaan saattaa tuntea surun ja pettymyksen havainnon, joka herää hänessä ja joka saa hänet päästämään epäselvän, vaikeroivan huudon, joka heti herättää äidin.

Hän kiiruhtaa vuoteen luo, kumartuu pojan puoleen ja koettaa käsittää sekavia, katkonaisia sanoja, joita hän sopertaa.

Vaan hän ei ymmärrä hänen sanojaan eikä Yrjö voi selittää mitä hän tarkoittaa... Tuo äskeinen tunteenkiihotus on vielä enemmän hervaissut hänen sielunvoimiaan ja sillä aikaa kun hän turhaan koettaa saada sanotuksi mitä hän tahtoo, häviävät levottomat mielikuvitukset vähitellen ja hän vaipuu syvään tunnottomuuteen...

Sitten kului aamu ja aamupuolipäivää ilman että hän virkkoi mitään; hän makasi hiljaa ja tyynesti, eikä häntä enää näyttänyt mielikuvitukset, ei iloiset eikä suruiset, vaivaavan. Ensimäinen sana, jonka hän sitten lausui, oli erään pienen tytön nimi, jonka kanssa hän oli leikitellyt silloin kun hän oli vapaa koulusta ja jouti luvuilta. Hän ei osannut sanoa nimeä oikein, hän lausui sen takaperin ja nieli puoleksi tavut; mutta hän kertoi sitä lakkaamatta, kerta kerralta yhä vaikeammasti.

Lovisa ei tietänyt mitä hänen oli tekeminen; he olivat, niinkuin on tavallista tarttuvien tautien aikana, olleet aivan yksinään, heidän ystävänsä olivat vieroneet heitä, tuossa katkerassa surussa oli yksin säälinkin lohdutus heiltä kielletty. Nyt lienee tosin tarttumisen vaara ohitse, mutta Lovisa ei kuitenkaan tietänyt, uskaltaisiko hän pyytää pientä tyttöistä tulemaan sinne. Mutta kun pojan kiusallisesti änkyttävät huudot eivät lakanneet, kirjoitti hän tytön äidille, kertoen asian laidan, ja pyysi, viimeisenä lemmenosoitteena hänen poika raukkaansa kohtaan, pientä leikkitoveria tulemaan häntä tervehtimään.

Iltapuoleen pieni tyttö tuli, äitinsä seuraamana. Lovisa oli niin onnellinen tuosta hyväntahtoisuudesta, ettei hän voinut pidättää kyyneleitään. Kauheassa tyhjyydessä, jonka murhe ja yksinäisyys oli kaivanut hänessä, oli rakkauden ja osanoton osoitus kuin lievitystä hänen murheelleen.

Pieni tyttö vietiin nyt vuoteen luo, mutta Yrjö ei voinut enää tuntea leikkitoveriaan, joka siinä seisoi äänetönuä ja jäykistyneenä. Ainoa, jonka hän näytti eroittavan, oli tytön valkoinen huivi, sillä hän tuijotti yhtämittaa siihen ja hivutteli sitä pari kertaa kädellään.

Hän toisti myös samalla tunnottomalla tavalla hänen nimeään ja vihdoin sanoi hän pari kertaa perättäin: "Adi" -- pienen tytön nimi oli Ida -- "Adi ... puoloja". Lovisa ymmärsi että hän tahtoi antaa tytölle jotain, tahtoi, että hänelle tarjottaisiin jotakin, vaikkei hän kyennyt löytämään oikeata sanaa.

Tämä lapsellisen hyvänsuomisen ilmaus oli hänen viimeisensä, sillä sen jälkeen hän ei puhunut enää. Ainoa tajun ilmaus, jota viimeisinä päivinä voi huomata hänessä, oli heikko hapuroiminen kädellä niin pian kun joku vaalea tai valkoinen esine joutui likelle hänen silmiään. Mutta viimein katosi tuokin hämäräin, sammuvien havaintojen ilmaus ja aineellinen kuolemantyö alkoi.

Se oli vaikea ja pitkällinen. Kituneessa, läpikuultavassa ruumiissa työskentelivät keuhkot ja sydän kuin mätkivät, vankat koneet, jotka kilvoittelivat saadakseen viimeiseen asti tehdä tehtävänsä. Kaksi vuorokautta hän makasi rinta taukoamatta kohoten ja laskien tukahduttavien hengenvetojen työstä; -- ja näiden hengenvetojen ääneen yhtyi, yhtä säännöllisesti ja väsymättä, epätoivon kysymys, joka alati kierteli hänen vuodettaan: eikö tuosta loppua tulekkaan, eikö vapauttaja koskaan saavu?

Lääkäri määräsi nyt, että hänet oli muutettava saliin, suureen, valoisaan huoneesen, jossa ilmanvaihdos oli parempi ja mahdollisesti voitaisiin sen kautta tukehduspuuskia lieventää.

Oli kaunis kevätaamu kun hänen sänkynsä nostettiin sinne; kirkas ilma virtasi sisään ikkunoista ja valaisi tuskastuttavan selvästi keltaiset, vääntyneet kasvot, kuihtuneen ruumiin, joka vavahteli ja läähötti kuolevan linnun lailla.

Tunnit kuluivat, armottoman pitkät ja ikäänkuin yhteenahdetun kärsimyksen painamat. Lovisa oli koko ajan polvillaan vuoteen vieressä, pojan käsi omiensa välissä, milloin palavaan rukoukseen vaipuneena, milloin koko olennollaan seuraten jokaista, korisevaa hengenvetoa, jotka ikäänkuin synnyttivät kai'un hänen povessaan. Erland tuli ja meni; hän ei saattanut olla yhtä mittaa siellä huoneessa, hänen täytyi väliin mennä ulos, heittäytyä jollekin sohvalle ja, käsin kiskoen tukkaansa tai puistellen päänaluista, päästää ankaraa suruansa valloilleen.

"Minun hyvä, kunnon poikani ... minun rakas lapseni", hän ähki nyyhkytyksien välillä, "mitä minä olen tehnyt, mitä rikkonut, että sinun noin täytyy kärsiä?..."

Aina väliin häiritsi sairashuoneen hiljaisuutta askeleet ja liikkeet. Lääkäri, sairaanhoitajatar ja palvelijat tulivat ja menivät siellä; kaikkien silmät olivat vesikierteillä ja kaikkien huulilla lepäsi sama synkkä kysymys, joka täytti vanhempain sydämmet: eikö tuosta loppua tulekkaan?

Mutta päivemmällä taukosi vihdoinkin, ankaran tukehduskohtauksen jälkeen, koriseva voihkaminen. Oli ikäänkuin syvä, suloinen lepo olisi äkkiä laskeutunut kuolevan päälle; kasvojen piirteet kävivät levollisiksi ja lienteiksi ja henkäykset muuttuivat niin vähitellen tuskin tuntuvaksi liikkeeksi.

Ja kirkkaalla puolipäivähetkellä, kun aurinko, ollen korkeimmillaan, valoi kuolevan kasvoille vaaleaa hohdetta, kun ulkona kohisi elämän virta vakavimmillaan, tuli kuolema ja teki hiljaa ja juhlallisesti taistelusta lopun. Ei kuulunut ääntä huoneessa, ei nyyhkytystä, tuskin hengen hievahdusta; kaikki seurasivat kunnioituksella hiljaista vapautustyötä, kaikki kuuntelivat salaperäistä värähtelyä, joka tuntui täyttävän huoneen, ikäänkuin suhina syvistä, oudoista avaruuksista, joiden ovet kuolema avasi.

Kun kaikki oli lopussa, kun viimeinen huomaamaton hengenveto oli ainiaaksi rauennut, tapahtui kuolleessa muutos. Hänen ruumiinsa rupesi turpoamaan, kuihtuneet kasvot saivat entisen muotonsa, jotakin muinaisesta, lapsellisesta kauneudesta väikkyi niissä, ja pari tuntia kuoleman jälkeen hän lepäsi vuoteellaan kuin kaunis, valkonen marmorikuva, ijäisyyden lepo otsalla ja huulien ympärillä juonne täydellisintä rauhaa ja tyytyväisyyttä. Hänen kuolemansa oli ikäänkuin sovintona, unhotuksena viime aikojen säälimättömien kärsimysten jälkeen.

* * * * *

Raskaana ja synkkänä, kuin ainaisesti harmaa syystaivas, kului aika hautajaisten jälkeen. Ohitse oli raateleminen murheen haavoissa, joka aina syntyy ensikerran kohdatessa ystäviä ja tuttavia.

Erland oli taas tarttunut työhönsä; hän toimitti tehtävänsä pankissa tavallisella tarkkatuntoisuudella, mutta häntä tuskin entisestään tunsi. Hänen selkänsä oli koukussa, hiukset harmaat, ja jos hän joskus hymyili, oli tuo hymy viiltävänä vastakohtana synkälle kiillolle hänen silmissään. Hän ei koskaan itkenyt; hänen kyyneleensä juuri kuin jäätyivät kovaksi katkeruudeksi, jota keräytyi hänen sydämmeensä ja joka sitä söi. Kauhea tunne sisällisestä silpomisesta, jota tuntee lapsia kadottaessa, oli tarttunut häneen niin ankarasti, ettei hän voinut torjua sitä. Hänestä itsestään oli elämänsä mennyttä; häneltä oli Yrjön kuoleman kautta otettu tuo voimistava tunne siitä, että kun me itse kuolemme, me kuitenkin jatkamme elämää meidän lapsissamme. Tulevaisuuden sidenauha oli katkaistu, sielunsa, hänen mielestään, ikäänkuin vuoti verta, hänen parhaimmat, syvällisemmät aatteensa, jotka hän olisi antanut pojalleen, olivat nyt hänen kerallaan menneet hautaan.

Tuo lohduttoman epätoivon henkäys viipyi myös päivättömän pilven lailla hänen kodissaan. Erland ei voinut puhua muusta kuin surustaan ja hän puhui siitä aina tuolla kovalla, kapinallisella katkeruudella, joka ei tahdo taipua. Joskus hän ei saattanut edes puhuakaan entisyydestä, hän sulkeutui oman itsensä synkkään äänettömyyteen, jota Lovisa ei koettanutkaan karkoittaa. Niinpä tapahtui että he surivat itsekukin erikseen; heidän epätoivonsa kasvoi noin rajuksi, luonnottoman kiihkeäksi, jota aivan tietämättämme häpeämme näyttää muille, yksin likimäisiile ystäville.

Niin vähitellen muuttui murhe levollisemmaksi; toivottomat surun hyrskäykset, jotka ikäänkuin paiskasivat heidät toisistaan erilleen, asettuivat ja niitä seurasi nöyrtyvä surumielisyys, jossa hr jälleen yhtyivät. Tyhjyys ja kaipaus, joka täytti joka sopukan ennen niin iloisessa kodossa, oli juuri kuin tumma tausta, jota vastaan menneisyyden kirkkaat muistot, jälleen henkiin herätettyinä, ainiaan liikkuivat. Ja kuta kauemmin aikaa kului, sitä enemmän hälveni kauhea taudin ja kärsimyksen kuva, jonka he vielä säilyttivät lemmityisestään; hän alkoi esiytyä heille semmoisena kuin hän oli muinoisina, onnen päivinä, ja vihdoin olivat kuihtuneet, kalpeat kasvot vaan haikea unikuva, joka väistyi kukoistavan poikasen tieltä, joka, terveenä ja raittiina, jälleen eli heidän muistoissaan.

Vallankin Lovisa antautui näiden muinaisuuden muistojen valtaan. Hän mieluimmin muisteli Yrjöä hänen ensimäisen lapsuutensa aikoina, aivan pienenä poikana, kun hän makasi vuoteellaan ja luki hänelle iltarukouksensa, tai kun hän, pienen uskollisen koiran lailla, juoksi hänen jälessään joka paikkaan. Kun hän joskus öillä oli itkenyt itsensä nukuksiin, palasivat nuo haaveilut hänen luokseen ihmeellisesti elävien unten muodossa.

Hän näki unta että pikku poikanen syleili häntä kaulasta, painautui hänen rintaansa vastaan ja katsoi häneen syvillä, säteilevillä silmillään, lausuen monta kertaa tavallisella lapsellisella äänen painolla: "oi, kun minä pidän _sinusta_ mamma, kun minä _pi-d-ä-n_ sinusta!" Ja sitten hän suuteli hänen suutaan, leukaansa, poskiaan, suuteli häntä suutelemistaan lämpöisillä, tuoksuvilla lapsenhuulillaan...

Noista suuteloista hän herää. Hän tuntee vielä koko olennossaan suloiset hyväilyt, hänen povensa on niin täynnä lämpöä, pienet, pehmeät käsivarret tuntuvat vielä hänen kaulallaan, lapselliset suudelmat ikäänkuin huokuvat vienoa kukkaistuoksua hänen huulilleen ja onnen kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin...

Mutta silmänräpäyksessä on tuo unikuva haihtunut; hän tuntee jäistä vilua sydämessään ja ympärillään, tyhjyys seisoo hänen edessään kuin kummitus, joka pyyhkäsee pois yksin muistonkin tuosta unesta ja kun hän tietämättänsä ojentaa käsiään, hän huutaa, hiljaa vaikeroiden: "ei ketään, jota lemmitseisi ... ei ketään, jota hyväileisi ... ei ketään, jota saisi rakastaa..."

Ja unettoman yön hetkinä tuo äärettömän kaipuun tunne virtaa tuhansissa eri vaihteluissa hänen sielussaan. Joskus hän luulee kuolleen tulevan huoneeseen ja lähestyvän hänen vuodettaan. Tuo kuvitelma on niin elävä, että hänestä tuntuu aivan mahdottomalta ettei hänen pieni poikansa seisoisi siinä yöpaidassaan häntä katsellen, niinkuin hän tavallisesti teki sunnuntaiaamuina kun hän vielä oli pieni ja sai ryömiä äidin sänkyyn. Kenties hän ei olekkaan kuullut, kenties se on vaan ilkeää unta... Ja hän avaa silmänsä hitaasti, verkalleen hän ne avaa ja ojentaa kättä...

Vaan vuoteen vierellä ei seiso ketään, suoja on niin oudon tyhjä ja iso, ja harmaassa aamupuhteessa hän on kuulevinaan kylmää, aaveentapaista suhinaa, ikäänkuin kuolema olisi käynyt siellä ja toistamiseen ryöstänyt hänen lapsensa...

Joskus on hänen mielestään suru tyyten tauonnut. Hän ei tunne mitään enää, ei surua eikä kaihoa; hän luulee lepäävänsä hiljan ja liikkumattomana äärettömässä avaruudessa, joka ympäröi häntä kuin ijankaikkisen rauhan tunne. Hänen sielunelämänsä pysähtyy, täydellinen tyhjyys asuu hänessä ja hänen ympärillään, ja tuossa tyhjyydessä aaltoilee ainoa, tasatahtinen kysymys: "onko mahdollista että hän on poissa, onko se totta?" Ja hän tuijottaa tuohon kysymykseen itsepäisellä, tunnottomalla, huolettomalla hämmästyksellä...

Mutta tuon tunnottomuuden jälkeen tekee suru ikäänkuin uuden, voimakkaan iskun hänessä. Se on koonnut voimia lyhyen levon ajalla, se kierelee hänen sielussaan, se tarttuu joka hermoon, joka lustoon, hän nousee istualleen, pusertaa molempia käsiään ohimoille ja kuiskaa nyyhkien: "niin se on ... niin on ... hän on poissa ... minä en saa koskaan nähdä häntä ... ei koskaan..."

Siten kuluvat yön hetket, aamu koittaa ja hän nousee ylös. Haaveellinen poltto haihtuu hänen surustaan ja päivän erilaisissa puuhissa se painuu hänen sielunsa syvään kuni raskas, kokoon koottu kaihokuorma.

Suvi ja syyskuukaudet kuluivat. Lovisa tunsi joulua ajatellessa semmoista tuskaa ja vastenmielisyyttä, jota hän tuskin uskalsi itselleen tunnustaa. Miten he pääsisivät noiden päivien päähän, noiden, ennen iloisten ja onnellisten, nyt niin synkkien ja sumeisten? Kerran hän siitä puheli miehelleen ja viittasi arvellen siihen miten he joulua viettäisivät, mutta hän vaan katsoi häneen vakaasti, melkein uhkaavasti ja vastasi sitten: "ne päivät ovat meille niinkuin muutkin päivät, meille ei enää joulu tule, meillä ei ole ketään, jonka kanssa sitä viettäisimme, ei ketään, jolle saisi antaa..."

Hän ei vastannut mitään näihin sanoihin, jotka ensi hetkellä kuuluivat hänestä luonnollisilta ja oikeutetuilta. Mutta kun hän sitten myöhemmin illalla istui yksin ja ajatteli, juontuivat ne myötään hänen mieleensä ja seuraavana aamuna oli hänen ensimäisenä ajatuksenansa Erlandin antama vastaus: "meillä ei ole ketään, jolle saisi antaa".

Nämä sanat olivat hänen tietämättänsä tehneet syvän vaikutuksen häneen, syvemmän kuin mikään muu aina Yrjön kuolemasta asti. Sama lohduton tyhjyyden tunne, sama välinpitämättömyys kaikista, paitse omaa surua, joka vallitsi Erlandissa, oli myöskin painanut häntä. Monituisia kertoja hän oli itsekseen valittanut ettei hänellä enää ollut ketään lemmittävää, ei ketään, jonka eteen elää. Mutta nyt, kun hän kuuli toisen lausuvan samoja ajatuksia, nyt koski häneen ahdasmielisyys ja itsekkäisyys tuollaisessa surussa. Oli ikäänkuin sumu olisi äkkiä haihtunut hänen silmäinsä edestä ja näköpiiri hänen ympärillään tullut laajaksi ja suureksi...

"Ei ketään, jota rakastaisi?" Löytyykö todellakin ketään, joka täydellä syyllä voi sanoa, ettei hänellä ole ketään, jota rakastaisi? Eikö se vain tule siitä, että itse ollaan tunnottomia eli ei käsitetä rakkauden tarkoitusta? Eikö tuo valitus ole niiden monien luoma, jotka ovat luulleet ikävöivänsä rakkautta, vaan ovatkin sen sijaan ikävöineet _tulla rakastetuiksi_, jotka eivät ole ymmärtäneet että rakkaus on antamista, ei ottamista? Onko konsanaan inhimillisessä sydämmessä palanut syvä ja todellinen rakkaus, ilman että se tunne on vastustamattomalla, aavistavalla voimalla pyrkinyt jonkun esineen luo, jolle se on antautunut?

Monena päivänä hän lakkaamatta mietiskeli näitä kysymyksiä. Ja samalla kun hänelle vähitellen selvisi, ettei kukaan ihminen koskaan ole tuntenut totista ja syvää ikävää rakkauden perään ilman että se ikävä olisi tullut tyydytetyksi, vaikkapa tosin ei sillä tavalla kun hän itse oli ajatellut, samalla tuli hänen suruunsa jotain lempeästi sovittavaa, jotain melkein suloista. Synkkyys ja selittämättömyys katosi siitä; hän alkoi aavistaa että surulla oli joku tarkoitus, korkea, salattu tarkoitus, joka aikaa myöten selviäisi hänelle. Tunto Jumalan rakkaudesta, jonka hänen surunsa ankaruus oli laimentanut, heräsi taas valtavalla voimalla hänessä, ja samalla kun tuo tunne virtasi häneen, hänestä tuntui, että elämän arvoitus selvisi, ja suorempana kuin koskaan ennen hän näki edessään sen tien, jota hänen oli astuminen...

Mutta näistä tunteista ja mietteistä hän ei voinut puhella kenenkään kanssa, ei edes Erlandinkaan. Ne eivät koskaan puhjenneet sanoiksi, ne toimivat ja kasvoivat hänen povessaan, niinkuin siemen itää maassa. --

Jouluaaton edellisenä päivänä lepäsi heidän kotonsa yli raskas, pitkien aikojen kuluessa karttunut epätoivon pilvi. Koko päivällisajan oli Erland istunut synkkään äänettömyyteen vaipuneena ja heti kun he olivat juoneet kahvit, hän nousi ylös ja meni huoneesensa, jossa hän viipyi koko iltapäivän.

Lovisa seisoi hetken ikkunan ääressä ja katseli ylös taivaalle, jolla tähdet tuikkivat kuin lemmekkäät ijäiset ajatukset; sitten hän puki kiireesti päälleen ja meni ulos.

Hän riensi kiirein askelin eteenpäin, minne sattui, oikeastaan tietämättä minne hän aikoi. Niin vähitellen hän joutui pois liikekaduilta komeine kauppapuoteineen, joiden ikkunoiden takana ihmisiä kiehui, ensin katsellakseen näytteille pantua tavaraa ja sitten mennäkseen ostamaan sitä. Siellä oli hiljaisempaa ja pimeämpää hänen ympärillään; seutu muuttui aivan toisen näköiseksi, rakennukset olivat ylipäätään pieniä ja vanhanaikuisia, muutamat rappeutuneita, ja ihmiset, jotka tulivat häntä vastaan, näyttivät köyhiltä tai ainakin vähempi varaisilla.

Hän ei tietänyt kuinka kauan hän oli kulkenut: hän oli vaan jatkanut kävelyään, sisällisen halun pakosta päästä pois jyrinästä ja ihmisten seutuvilla, jota tunnemme silloin kun ajatukset voimakkaasti työskentelevät meissä. Nyt hän pysähtyi ja silmäili ympärilleen; hän huomasi tulleensa niihin kaupungin osiin, joissa pääasiallisesti vaan köyhiä asuu, jossa ei joulua vietetä muulla tavoin kun kenties muutaman tunnin nälän ja vilun poissaolon kautta.

Hänen edessään oli suuri, autio tori, jonka rajat katosivat pimeään ja jonka yli kaareili taivas, korkea ja vapaa. Sanomaton rauhan ja sopusoinnun tunne hiipi hänen sydämmeensä siinä seisoessa, katse kiinnitettynä avaraan näkyalaan edessään. Sitä mukaan kun hän oli kulkenut kauemmaksi ja talot muuttuneet matalammiksi ja kadut pimeimmiksi ja autioimmiksi, oli taivas sen sijaan ikäänkuin laajennut ja tähtien loisto käynyt kirkkaammaksi. Siellä ihmiskihinässä ja häikäisevässä kynttilän valossa hän oli tuskin huomannut kaikkia tähtiä päänsä päällä; mutta täällä pimeässä ja hiljaisuudessa, täällä hän näki edessään koko tuon salaperäisen tähtimaailman, joka hänestä nähden nieli ja kukisti jokaisen ajatuksen, paitsi ainoan: rajattoman, ijäisen rakkauden aatteen.

Taivaalta hän käänsi silmänsä pieniin, himmeisiin valoihin, jotka siellä ja täällä kiiluivat tupien ikkunoista, -- ja silloin hän tunsi äkkiä, ei vain aavistuksena, vaan järkähtämättömänä varmuutena, että pitkällinen sieluntyö, joka ei vuosikausiin ollut antanut hänelle sekunniksikaan todellista rauhaa, tässä silmänräpäyksessä viimeinkin päättyi. Hänen sydämmensä laajeni riemuitsevasta onnesta; hän käsitti, että hänelle oli koittanut yksi noita ihanoita hetkiä, jolloin joku elämän totuus ilmaistaan meille, jolloin me lukemattomien sieluntaistelujen jälkeen, joita ei mikään ihmissilmä ole nähnyt, löydämme itsemme, semmoisena kun meidät on aijottu olevaksi, semmoisena kun meidän mistä hinnasta tahansa täytyy muuttua, jotta totuus meissä heräisi eloon ja kuolisi valhe.

Miten hän oli voinut olla niin hidas huomaamaan, että Jumalan täytyi ottaa pois hänen lapsensa, jotta hänen sielunsa ei vähitellen menehtyisi? Miten hän oli voinut antaa maallisen elämän loiston pimittää ylevää tähtimaailmaa, joka tuikkaa rakkaudesta rikkaana köyhien majojen yli?...

Nopein askelin hän riensi kotiin päin. Ihmisten hälinä, kaasuvalo, jyrinä kaduilla oli hänestä kuin suhina laukeavista, häviävistä unikuvista. Uusi elämä oli herännyt hänessä ja hän tunsi että hänellä nyt oli voimaa elää sitä, täyteläistä ja riemurikasta.

Kotiin tultua hän riisui kiireesti päältään päällysvaatteet ja riensi Erlandin luo. Hän istui lepotuolissaan ja luki sanomalehteä, mutta Lovisan nähtyään pani hän heti pois lehden, ojensi kätensä vaimoansa kohti ja kysyi surumielisesti hymyillen, missä hän oli viipynyt niin kauan? Pitkät, yksinäiset tunnit, jotka hän oli viettänyt huoneessaan, saivat hänet kaipaamaan Lovisaa ja tuo kaipaus lievensi hetkeksi -- hänen surunsa ankaruutta.

"Erland", sanoi Lovisa hyväillen, istui hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä, "täytä minun tahtoni eräässä asiassa! Viettäkäämme huomenna jouluiltaa, koettakaamme unhoittaa omaa murhettamme ja iloitkaamme toisten kanssa ja antakaamme toisille. Salli minun laittaa joulukuusi ja ostaa joululahjoja köyhille lapsille, jotka tavallisesti eivät mitään saa. Ja etkös luule, että kun Jumala on ottanut meiltä meidän oman lapsemme, hänen tarkotuksensa juuri on että me siihen sijaan rakastaisimme muiden?"

Erland veti hänet puoleensa ja suuteli häntä viehkeästi hymyillen.

"Tee niinkuin tahdot", hän vastasi hiljaa, "en minä tahdo estää sinua".

Hän puristi miehensä kättä ja palkitsi hellästi hänen hyväilynsä.

Sen enempää he eivät illan kuluessa puhuneet siitä asiasta, mutta seuraavana iltana paloi, samoin kuin edellisinäkin jouluina, salissa iso joulukuusi ja raskas paino, joka oli niin kauan rasittanut heidän kotielämäänsä, haihtui iloisten, onnellisien lastenäänien helinästä. Ja kun Erland katsoi vaimonsa silmiin, jotka säteilivät ilosta, vaikka huulilla häilyi suruinen hymy, niin tunsi hän, ensi kerran sitte Yrjön kuoleman, ikäänkuin hengähdyksen ikuista vanhurskautta, aavistuksen siitä tasapainosta, joka ylläpitää kaikkia, salaisesta, sovittavasta voimasta, joka mahtavan pohjavirran lailla vie elämätä eteenpäin ja joka nyt kohoittavalla voimalla koetti vetää heitä sinne, jossa he suuremmassa ja syvemmässä merkityksessä taas löytäisivät pojan, jonka he olivat kadottaneet.