Part 4

-- On totta, markiisi puhkesi vihdoin lausumaan, että de Vergnes on auttamattomasti loukannut minua! Siinä saa nyt nähdä pariisilaista välinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä!... Hän ei hanki tällaisesta tärkeästä asiasta itsellensä edes tietoakaan!... Yhtä hyvin hän olisi voinut lähettää minulle juutalaisen tai muhamettilaisen, Jumala nähköön, ihan yhtä hyvin! Sellainen hän on! Kuinka minä olisin saattanut tätä ymmärtää? Kuinka olisin saattanut kuvaillakaan tällaista huolimattomuutta? Kuinka olisi kertaakaan päähäni pälkähtänyt näin mieletön, näin järjetön ajatus? Muuten hän on irlantilainen, kuinka olisin voinut uskoa... tässä on täytynyt tapahtua erityinen onnettomuus! Päälle päätteeksi en voi saada ketään uskomaan, että imettäjä, yksinkertainen kun on, on tietämättömyydestä sanonut, ett'ei hän edes ole kristitty. Miss O'Neil ei ole katoolilainen, ja siinä kaikki, mutta tosiaan siinäkin on jo yllin kyllin. Mutta ottamatta lukuun hänen surkuteltavaa harha-oppiansa, hän on sittenkin vaimo, joka ansaitsee huomiota ja kunnioitusta... ja todella jouduin peloittavaan pulaan tässä asiassa... Mitä on tehtävä?

-- Minusta näyttää vaaralliselta, hra markiisi, kirkkoherra rohkeni arasti lausua, antaa neiti Sibyllalle protestanttia opettajattareksi, etenkin kun hän juuri ensi kertaa valmistelee itseänsä ripille.

-- Jumala varjelkoon! rouva de Beaumesnil huudahti paheksuvalla hämmästyksellä, joka pian muuttui salaiseksi iloksi.

-- Se ei ote mahdollista, markiisi sanoi, en ole hetkeäkään sitä ajatellut, uskokaa se, rouva. Mutta minä tunnustan, että sydämeni on kovassa tuskassa: paitsi sitä, että vaan haikealla mielin päästän poikanityttären käyttämästä hyväksensä tämän naisen luonnonlahjoja, ja, olkoon kuinka tahansa, hänen hyveitänsäkin, niin minua vielä peloittaa se isku, joka minun täytyy antaa niin tuntehikkaalle ja hellälle sydämelle, kuin miss O'Neil'illa näyttää olevan. Ja minä itse olen ymmärtämättömyyteni kautta syynä siihen, että tämä isku tuntuu hänelle vielä kipeämmältä, mutta minun sydämeni vietteli minut siihen. Niin, minä antaisin vaikka heti paikalla toisen käteni, kun vaan voisin säästää häneltä ja säästää itseltäni sen surun, jonka tämä ilmoitus ja ero ovat tuottavat, mutta jotka kuitenkin näyttävät välttämättömältä.

-- Tämä on todella raskasta, ystäväni, markiisitar sanoi; mutta jos te katsotte sen välttämättömäksi...

-- Pikemmin parhaaksi, rouva de Beaumesnil äkkiä keskeytti.

-- Suokaa anteeksi rouva, markiisi puuttui hiukan kiivaasti puheesen; mutta ettehän toki vaadi, että hän ajetaan varkaan tavoin pois, olkoonpa hän sitten vaikka kuinka monta kertaa protestantti!

Taaskin kesti tuokio äänettömyyttä, kunnes markiisitar lausui lempeästi:

-- Minä ai'oin sanoa, ystäväni, että minä, jos te sitä haluatte, otan ilmoittaakseni asian miss O'Neil'ille.

-- Ei niin, rakkaani, Sinä tahdot aina ottaa vaivat omille niskoillesi. Se ei ole oikein. Tiedätkö, onko miss O'Neil yksinänsä tätä nykyä?

-- Sibylla on hänen kanssansa.

-- Kutsukaa lapsi pois.

Miss O'Neil raukka oli sillä välin, kun hän oli ollut markiisittaren lähdettyä yksinänsä Sibyllan kanssa, helposti huomannut oppilaansa silmistä, ett'ei tämä häneen juuri ensinkään ollut mieltynyt. Hän oli tosin koittanut voittaa tätä vastenmielisyyttä ystävällisyydellä ja hyväilemisellä, mutta turhaan. Hän ei edes syleillyt Sibyllaa, vaikka hän sitä suuresti halusikin. Hymyillen ainoastaan niin lempeästi, kuin hän saattoi, hän vei hänet huoneesensa muka auttamaan häntä arkkujen avaamisessa, joka lapsia aina suuresti miellyttää. Miss O'Neil alkoi todella ottaa ulos halpoja kapineitaan ja asetella niitä sopivaan järjestykseen. Tämän työn kestäessä, joka muuten ei kauan kestänytkään, seisoi Sibylla, kädet selän takana ja otsa vedettynä huolekkaasen kurttuun, keskellä lattiaa, ja katseli sanaakaan sanomatta, melkeinpä halveksien, miss O'Neil'in puuhaa ja juoksua, joka hänestä näytti niin pienen asian tähden olevan turhaa vaivaa. Mutta hänen kauniit kasvonsa muuttuivat ja kirkastuivat äkkiä, kun hän näki miss O'Neil'in vetävän erään arkun pohjalta kasvikokoelman ja sitten värilautasensa, pensselinsä ja taulunkannattimet ja päälle päätteeksi puolen tusinaa tauluja, miss O'Neil'in käsialaa. Lapsen kysymykset alkoivat oikein tulvaamalla tulvata. Mutta ne pysähtyivät äkkiä, hänen nähdessänsä vieläkin kummallisemman ja vieläkin salaperäisemmän esineen: se oli harppu, jonka Irlannitar veti kotelosta, ja kun miss O'Neil asetti soittokoneen kullatulle perustalle ja veti siitä muutamia surumielisiä säveleitä, niin Sibyllan ihastus tämän merkillisen kapineen johdosta ei enää tiennyt rajaakaan.

-- Opetatteko minulle kaikki, mitä itsekin taidatte, miss O'Neil?

-- Kaikki, lemmikkini, kaikki.

-- Opinko minäkin kaikkien kukkien nimet, niin kuin tekin?

-- Kaikkien kukkien, lapseni.

-- Saanko minäkin soittaa tätä kaunista soittokonetta, niinkuin enkelit?

-- Niinkuin enkelit.

-- Ja opinko maalaamaan sellaisia tauluja kuin teidänkin?

Luultavasti ja toivoakseni parempiakin.

-- En luule, että se on mahdollista, sillä ne ovat verrattomia.

Ja heti osoittaaksensa miss O'Neil'ille kunnioitustansa ja ihastustansa, Sibylla kiiruhti tekemään hänelle kaikkia pieniä palveluksia, mitä hän sattui tarvitsemaan. Hän auttoi häntä kapineiden asettelemisessa ja järjestelemisessä, ja kun alettiin ripustaa tauluja, niin Sibylla nousi tuolille ja tarjosi miss O'Neil'ille nauloja. Nämä taulut, sivumennen, eivät olleet niin verrattomia, kuin ne Sibyllasta näyttivät, mutta eivät myöskään olleet ilman ansiotta, etenkin mitä tulee niiden henkeen ja väritykseen. Mutta niitä voisi moittia liiallisesta yksitoikkoisuudesta. Melkein kaikki kuvasivat samaa asiaa, pienellä eroituksella, niinkuin päällekirjoituksetkin osoittivat, jotka olivat vallan turhat, mutta jotka miss O'Neil kuitenkin vaatimattomuudessaan oli katsonut soveliaaksi piirtää niitten syrjään: _Eräs järvi kuunvalossa_, (pinxit miss O'Neil.)

-- _Kuun nousu erään järven yli_. (pinxit miss O'Neil.)

-- _Järvi. Kuuvalokuvaus_. (pinxit miss O'Neil.)

Kun Irlannitar oli lopettanut työnsä toimeliaan ystävättärensä avulla, hän otti arkun pohjalta vielä erään taulun, joka oli huolellisesti kääritty vahakankaiseen tuppeen.

Tämä lapseni, miss O'Neil sanoi, ei olekaan minun tekemäni; se on viimeinen muisto siltä nuorelta tytöltä, joka ennen teitä oli minun ainoana oppilaanani. Hän on salaa maalannut tälle kankaalle, lapsi raukka, kokonaisen kuukauden ennen lähtöäni ja on pyytänyt antaessaan sen minulle, ett'en avaisi sitä ennenkuin olen saapunut määräpaikkaani. Minä tunnustan, lapseni, että olen liikutettu avatessani tätä peitettä.

Hän veti vapisevin käsin peitteen syrjään. Taulu, jolle miss O'Neil loi uteliaan silmäyksen, esitteli viherjäistä järveä, jota tummennettu kuu luonnottomasti valaisi, ja keskellä järveä uiskenteli eräässä kehdossa, kuin Moses, lapsi, jonka ivapiirustuksen tapaan kuvatut kasvojen piirteet hirveästi muistuttivat miss O'Neil'ia. Reunuksessa oli: _Miss O'Neil'in syntyminen eräällä järvellä. Kuuvalokuvaus_.

Miss O'Neil'in oppilas, nuori tyttö, jolla silminnähtävästi oli taipumusta leikillisyyteen, oli luullut olevan sangen sopivaa, sangen hauskaa ja sangen mieluista antaa opettajattarellensa jäähyväisiksi tämä pistävä kyhäelmä, jossa tuli esiin hänen maalaustaiteelliset harrastuksensa. Mutta miss O'Neil ei, pahaksi onneksi, katsonut asiaa samalta kannalta kuin hänen oppilaansa, sillä hän heittäytyi haikeasti itkien eräälle tuolille.

-- Oi tätä julmuutta! hän sanoi. Se on siis totta... minä olen turhaan nähnyt vaivaa... Hänellä ei ole sydäntä! Ei! Voi, kuinka minulla on tästä tuskaa! Te ette saata tätä ymmärtää, pienokaiseni, jatkoi hän puristaen tuskissaan Sibyllan kättä, eikä tämä sitä todella käsittänytkään, vaan katseli häntä sääliväisesti. Mutta minä tahdon sen teille selittää; minä olen kasvattanut, hoitanut ja hyväillyt tätä tyttöä kymmenen vuotta, niinkuin suloista kukkaa. Hän on yöt ja päivät ollut minun rakkauteni ja ihastukseni esineenä. Minä olen tarjoutunut hänen palvelijattareksensa ja hänen lastensa palvelijattareksi vaan sentähden, ett'ei minun olisi tarvinnut häntä jättää. Ja kumminkin hänen viimeinen ajatuksensa, hänen viimeinen sanansa on pilkkaa, kylmyyttä ja häväistystä!... Te ette saata käsittää, kuinka paljon minä kärsin, lapsi raukka, te ette sitä saata... Se on mahdotonta! Ajatelkaa, että minä olen ihan yksin maailmassa, enemmän yksin kuin kukaan muu, sentähden että olen ruma ja sulotoin, ja tämä tuomitsee minut jäämään ijäkseni yksin, lemmettömäksi, miehettömäksi, lapsettomaksi!... Ja minä olisin ollut niin hyvä äiti, kuulkaa Sibylla, niin hellä äiti!... Hän sen kyllä tietää, hän onneton, jota olen rakastanut enemmän, kuin hänen äitinsä milloinkaan on häntä rakastanut. Ja nyt... nyt hän murtaa minun sydämeni! Tyttö parka kätki käsiinsä kasvonsa.

-- Älkää itkekö, miss O'Neil, Sibylla sanoi, koettaen vetää hänen käsiänsä; ette te enää ole oleva ihan yksin. Minun äitini on taivaassa, olkaa te hänen sijassansa, tahdotteko?

-- Oi Jumala! rakas pienokaiseni! miss O'Neil nyyhkytti.

-- Me emme milloinkaan jätä toisiamme, miss O'Neil,

-- Emme, emme milloinkaan?

-- Mikä on nimenne, miss O'Neil?

-- Augusta-Mary, kuiskasi miss O'Neil, kyynelsilmin.

-- Hyvä, Augusta-Mary, me emme milloinkaan jätä toisiamme.

Miss O'Neil ei voinut kauemmin pidättää itseänsä; hän nosti lapsen käsivarsillensa ja, puristaen häntä rintaansa vasten, upotti varsin hänet kyyneleisin ja hyväilyihin.

Imettäjä tapasi heidät tässä asennossa.

-- Neitiä kutsutaan saliin, hän sanoi kuivasti.

Sibylla antoi vielä viimeisen suudelman ystävättärellensä, ja seurasi imettäjää.

-- Teidän silmänne ovat punaiset, lemmikkini!... Mitä on tapahtunut? markiisi kysyi nähdessänsä Sibyllan tulevan.

-- Minä olen itkenyt miss O'Neil'in kanssa. Hänen entinen oppilaansa on tehnyt hänestä rumaa pilkkaa. Hänellä on siitä paljon surua; mutta minä olen häntä lohduttanut ja luvannut olla hänen tyttärensä ja olla aina hänen kanssansa.

-- Hyvä! markiisi sanoi, tätä vielä tarvittiin! Sinun täytyy hylätä tämä ajatus, lemmikkini; arvaamaton asia pakoittaa meidät jättämään miss O'Neil hyvästi.

-- Älkää sitä tehkö, minä rukoilen sitä, iso-isä. Hän kuolisi siitä. Ajatelkaa, että hän on yksin maailmassa, että hän on ruma ja suloton. Muuten minä rakastan häntä kaikesta sydämestäni, ja minä luulen, että minäkin siitä kuolisin.

-- Oivallista! yhä parempaa ja parempaa! markiisi sanoi. Minä olen tästä yhtä pahoillani kuin tekin, lemmikkini, jatkoi hän; mutta, paha kyllä, me emme voi sitä auttaa. Olemme juuri saaneet kuulla, että miss O'Neil kuuluu protestanttiseen uskontoon, joka on väärä ja huono uskonto.

-- Minä en saata uskoa, iso-isä, että miss O'Neil'in uskonto on huono. Olkaa varma siitä, se ei ole totta. Hänellä on siihen liian hyvä sydän, ja muuten hän soittaa harppua kuin pyhä Cæcilia.

-- Nyt ei ole harpuista kysymys, hra de Férias sanoi hiukan kärsimättömästi: minä sanon vielä kerran, ja teidän tulee se uskoa, että miss O'Neil'illa kaikkein hyveittensä ohessa on se paha puoli, että hän elää ulkopuolella meidän uskontoamme, joka on ainoa oikea ja hyvä uskonto.

-- Hänelle pitää se siis opettaa. Minä olen vakuutettu, että hän on oleva siitä sangen kiitollinen. Kirkkoherra on häntä opettava, eikö niin, rakas kirkkoherra?

Kirkkoherra liikahti tuolillansa.

-- Voi jospa se olisi mahdollista! markiisitar sanoi puoliääneensä.

-- Muuten, Sibylla jatkoi, joka kietoi käsivartensa isoisänsä kaulan ympäri, hän saa meidän kanssamme eläissänsä niin hyvin nähdä, että meidän, uskontomme on paras, ja ett'ei parempaa voi löytyä maailmassa... Hän saa sen nähdä, ja minä vakuutan, että hän sen näkeekin!

-- Päästäkää, päästäkää toki minut, markiisi jupisi, raukka luoden aran silmäyksen kirkkoherraan.

-- Jumala, kirkkoherra sanoi, huo'aten ja hymyillen, asettaa totuutensa usein lasten suuhun, niinkuin tiedätte.

Markiisi ryhtyi harkitsemaan asian tätä puolta.

-- Älkää olko varomatoin, kirkkoherra, hän sanoi; te näette heikkouteni tämän onnettoman suhteen: vielä sana siihen suuntaan, ja minä pidän hänet luonani.

-- Ainakin voisi, kirkkoherra sanoi, koettaa jonkun aikaa.

-- Hän jääpi! Hän jääpi! Sibylla huusi. Kiitoksia kirkkoherra! Kiitoksia, iso-isä!

Ja hän juoksi salista. Häntä kutsuttiin takaisin, mutta turhaan. Hän oli jo miss O'Neil'in sylissä, joka siis samalla kertaa sai tietää sekä vaaransa että pelastuksensa tämän enkelin suloisesta suusta, joka oli levittänyt siipensä hänen suojaksensa.

VI.

Sibylla poissa kirkon helmoista.

Mutta pian levisi ja tuli tietyksi ympäristössä herra de Férias'in jalomielinen määräys rouva de Beaumesnil'in lipeän kielen kautta ja herätti ylimalkaan huonoja ajatuksia vanhan markiisin päättämiskyvystä, eikä tästä syytöksestä pelastunut kirkkoherrakaan, jota katsottiin hänen rikosveljeksensä. Muuten onkin myönnettävä, ett'ei maailmaa, joka ei tarkastele yksityisseikkoja ja jota tuomitsee asioita kokonaisuudessaan, sopinut syyttää siitä, että se piti kummallisena ja sopimattomana asiaa, joka nyt oli sen arvosteltavana. Hra de Férias, kerran päästyänsä vapaaksi ensi innostuksestansa, ei hänkään saattanut olla katselematta jonkinlaisella levottomuudella sitä vastuunalaisuutta, johon hän oli joutunut antaissaan poikansatyttärelle väärä-oppisen opettajattaren. Mitä kirkkoherraan tulee, niin hän yleisen huhun ja omantunnon vaivojensa lisäksi vielä sai senkin mielipahan, että hän tämän johdosta sai kiitoksia kantoonin rauhantuomarilta, vapaa-uskoiselta vanhukselta, joka piti Voltaire'a jumalana -- jonka profeetaksi hän näytti itseänsä luulevan.

Abotti Renaud lähti Férias'in linnaan kolmea päivää myöhemmin miss O'Neil'in tuloa. Matkalla sai hän harmiksensa kuulla voltaire-mielisen virkamiehen epäilyttävän kiitoksen. Alla päin hän jatkoi matkaansa ja tavattuaan markiisin, joka oli aamu-kävelyllään kastanjakäytävällä, hän uskoi hänelle vilpittömästi surunsa ja murheensa.

-- Arvokas ystäväni, hra de Férias hänelle vastasi, te saatatte ymmärtää, ett'en itsekään lepää ruusuvuoteella; minä saan, niinkuin tekin, kuulla ikäviä huhuja kansan mielipiteestä, ja minä luulen, että rauhantuomarin suostumuksenosoitus tietää pahaa. Sillä ystäviemme murheen jälkeen, jota meidän enimmän tulee pelätä, on meidän, sanoo viisas, varominen vihollistemme riemua. Mutta yhtähyvin, rakas abotti, aion pitää miss O'Neil'ia luonani, sillä pitkän elämäni kuluessa olen tullut huomaamaan, että niitä tekoja, joihin sydän on yllyttänyt, ja joita kuitenkin on paljon vaikeampi toimeenpanna kuin itsekkään ja ankaran järjen punnitsemia päätöksiä, maailma aina moittii, mutta että kaitselmus usein on niitä siunannut. Sentähden on meidän auttaminen toisiamme, jotta Jumala meitä auttaisi, emmekä me, te ja minä, arvokas ystäväni, saa mitään lyödä laimin päästäksemme sen tärkeän yrityksen perille, johon olemme ryhtyneet, s.o. hankkiaksemme Sibyllalle sitä hyvää ja monipuolista kasvatusta, jonka miss O'Neil näyttää voivan hänelle antaa, ja samalla säilyttääksemme lasta isiemme puhtaassa uskossa.

Vaikka Sibylla vasta kahden vuoden kuluttua oli pääsevä ensi kerran ripille, niin päätettiin tämän kaksinaisen päämäärän saavuttamiseksi, että abotti Renaud jo samana päivänä olisi alkava luentosarjan, joiden tarkoituksena oli juurruttaa puhdas-oppisuus horjumattomalle pohjalle neiti Sibyllan sydämeen. Samalla saattoi miss O'Neil ilman vaaratta, niin toivottiin, edistää Sibylla-Annen opillista ja siveellistä kasvatusta. Miss O'Neil oli mukaantuva, -- siitä ei hra de Férias vähääkään epäillyt -- sen muodollisen määräyksen mukaan, joka hänelle annettiin, ett'ei hän oppilainensa milloinkaan käsittelisi uskonnollisia asioita, paitsi yleis-siveellisen katsantokannan mukaan. Mutta jos miss O'Neil -- sillä kaikkea piti edeltäpäin otaksua -- olisi pettänyt markiisin toiveet ja olisi, antautuen hänen sukupuolellensa tavallisen ulkopyhyyden valtaan, vetänyt taskustansa Raamatun ja ruvennut uskonkiistaan, niin olihan abotti Renaud saapuvilla, valppaana ja huolellisena, joka oli valmis keksimään miss O'Neil'in ensimmäisenkin yrityksen siihen suuntaan.

-- Totta tosiaan, markiisi sanoi, yhtä helposti voisi tapahtua, että hieno kärppä likaisimman kotieläimemme tavoin rypöisi lokarapakossa, kuin että Augusta-Mary edes ajattelisikaan ryhtyä laittomaan tekoon.

Se oli myöskin markiisittaren vakuutus, ja vieläpä kirkkoherrankin. Nämä kolme kunnon ihmistä pääsivät täten kaikista omantunnon-vaivoista ja saattoivat sydämellisesti iloita siitä suuresta määrästä, missä Sibyllan erinomaiset luonnonlahjat edistyivät miss O'Neil'in taikasauvan johdossa. Hänen harvinainen neronsa kohosikin sellaisella nopeudella, joka olisi saattanut käydä vaaralliseksi, joll'ei sitä olisi ollut hillitsemässä ja opastamassa ymmärtäväinen ja ajattelevainen käsi; mutta miss O'Neil tiesi kyllä tehtävänsä.

-- Minä voisin, hiukan häntä vielä kiihoittamalla, saada ihmeitä aikaan, hän sanoi hra de Férias'ille. Mutta on sentään parempi hillitä häntä ja antaa hänestä tulla vaan kunnon naisen. Muuten ei minulla siitä olisikaan suurta ansiota, sillä hänen pieni kultakutrinen päänsä on kuin häkki, täynnä tyytymättömiä lintuja, joille tarvitsee vaan antaa tilaisuus lentää tiehensä.

Hra ja rouva de Férias olivat yhtäpaljon iloissansa Sibyllan innosta ja edistymisestä kuin myöskin siitä suloisesta muutoksesta, minkä he olivat huomanneet hänen karakteerissansa aina siitä päivästä saakka, kuin hän ryhtyi vakavasti ja säännöllisesti lukemaan. Vaikka hän vieläkin oli pikku tytöksi erinomaisen totinen ja viisas, niin hän oli kuitenkin heittänyt nuot hajamieliset unelmansa, joihin hän sitä ennen oli niin halukkaasti antautunut ja jotka alinomaa olivat verhonneet hänen nuorta otsaansa oudolla synkkeydellä. Hänen suloinen lapsen-naurunsa, raikas kuin puron lirinä metsässä, kajahteli taas tuon tuostakin vanhoissa korridoreissa. Näyttipä hän joskus perheen keskuudessa taipumusta pilaankin, joka väliin saattoi muuttua vielä ivaksikin. Tällainen hilpeys, joka väliin yht'äkkiä heräsi neiti de Férias'issa, suli hänen kasvojensa tavallisen vakavuuden kanssa miellyttäväksi suloksi. Joll'ei hänessä olisi ollut niinpaljon luonnollista helläsydämisyyttä, niin tämä hänen karakteerinsa taipumus olisi helposti saattanut muuttua pisteliääksi ivaksi; sillä Sibylla, niinkuin sellainen pieni ilveilijä ainakin, osasi kaiken vakavuutensa ja tyyneytensä ohessa ottaa huomioonsa kaiken sen hullunkurisuuden, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Hänen terävä silmänsä huomasi heti sen, mikä oli naurettavaa, samoin kuin tarkka korva huomaa soinnuttomuuden. Tuskin oli hän saanut lyijykynän käsiinsä, ennenkuin tämä hänen neronsa lahja jo ilmaantui muodottomissa, mutta sangen sattuvissa irvikuvissa. Täytyipä eräänä päivänä hra de Férias'in oikein ankarastikin häntä varoittaa erään kuvan johdosta, mihin rouva de Beaumesnil'in kainot viikset ja ritari Theodor'in roomalainen nenä olivat tulleet jotensakin suurennettuun muotoon.

Vaikk'ei rouva de Beaumesnil tietänytkään tästä asiasta, niin hän ei, kuten saattoi arvatakin, juuri ensinkään ottanut osaa siihen iloon, mitä miss O'Neil'in edistystä tuottava opetus synnytti Férias'in linnassa. Syynä hänen ilottomuuteensa ei ollut, jos hänen omiin sanoihinsa on luottamista, se ett'eivät hänen ennustuksensa käyneet toteen, sillä ainahan on ihmisiä, jotka ovat onnellisempia, kuin ansaitsevatkaan. Muuten ei koskaan loppu saata olla hyvä, jos alku on paha, ja eihän vielä ollut aika sanoa viimeistä sanaa.

-- Ja saattepa nähdä, kirkkoherra, jonakuna päivänä tapahtuu jotakin erinomaista, en tiedä mitä; mutta jotakin tapahtuu, mikä on murtava Férias'in ylpeyden, sillä vielä on oikeutta vaativa Jumala taivaassa, ja häntä ei olisi jos tämä näin röyhkeä itsepäisyys ja sopimaton hellyys jäisi kokonaan rankaisematta. Tällä en tahdo teitä moittia, sillä minä tiedän, että teidän tarkoituksenne oli puhdas: te toivoitte voivanne kääntää tämän onnettoman olennon; mutta, näin meidän kesken, minä luulen, että toiveenne ovat jo aikoja sitten menneet menojansa... vai? eikö se ole totta, hyvä kirkkoherra?

Kirkkoherra myönsi niin olevan. Ilkeytensä varmalla aistilla rouva de Beaumesnil oli koskettanut juuri tätä kipeätä kohtaa mies-paran sydämessä. Abotti Renaud'in olikin todella sangen haikealla mielellä täytynyt jättää se loistava unelma, joka hetkeksi oli hänet vallannut, ja jossa hän oli nähnyt kruunaavansa miss O'Neil'in kääntyneitten verholla, mutta keskusteltuaan pari kolme kertaa Irlannittaren kanssa hän jo oli tullut huomaamaan hänessä vallitsevan valistuksen ja mielipiteiden lujuuden, joita vastaan hän oli päättänyt olla taistelematta. Hra de Férias oli vielä vahvistanut häntä hänen päätöksessänsä ja sanonut hänelle kohteliaasti, ett'ei ollut hyvä arvelematta käydä asiaan käsiksi, vaan että oli antaminen asiain kypsyä, ja että miss O'Neil ei ollut mikään tavallinen ihminen -- joka ei juuri osoittanut sitä, että hra de Férias olisi pitänyt kirkkoherraa erinomaisena älynä.

Kun tämä kunnon mies oli näin menettänyt kaikki hartaat toiveensa miss O'Neil'in suhteen, niin hän ryhtyi sitä suuremmalla innolla siihen osaan Sibyllan kasvatuksesta, joka oli hänen käsiinsä uskottu. Tältä puolelta ainakin hän sai lohdutusta itsellensä. Ensi vuonna hän oli luentojensa aineeksi valinnut pyh. biblian historian ja jättänyt katkismuksen jumaluusopillisen opetuksen toiseksi vuodeksi. Raamatun itämaalainen suuremmoisuus ja liikuttavat legendat kristinuskon ensiajoilta, heidän marttyyrinsa ja pyhimyksensä kuvaantuivat elävästi Sibyllan mielikuvitukseen ja herättivät hänessä uskonnollisen innostuksen, joka vähitellen tuli hänen lapsuutensa haaveellisen runollisuuden sijaan. Hänen ajatuksissansa ei enään liikkunut kultavaatteisin puettuja haltioita, ei taikalinnoja eikä metsästeleviä ruhtinaita, joita hän oli metsien yksinäisyydessä mietiskellyt, vaan korkeita thebaiidia, kalpeita erakoita ja pyhiä paimenia, ja ennen kaikkia tuo suuri ja mystillinen Jumala ja hänen voimansa ja hyvyytensä, joka tuli näkyviin hänen ympärillänsä koko luonnossa, oli se sitten kasvin itävänä voimana, myrskyjen pauhuna tahi tähtien loisteena, hämmensi hänen ajatuksiansa ja hurmasi hänen sydäntänsä.

Sibyllan uskonnollinen innostus, vaikka se ylimalkaan olikin kirkkoherralle ja markiisille tyytyväisyyden ja iloisen keskustelun aiheena, tuotti heille kuitenkin jonkinlaista huolta sen kummallisen luonteensa kautta, jota se joskus osoitti. Täytyipä häntä eräänä päivänä ankarasti nuhdellakin, kun hän kävellessään hyvällä pakkasella käytävällä oli katsonut jalomieliseksi antaa levättinsä eräälle pienelle kerjäläistytölle ja senkautta saanut itsellensä pahan nuhan. Toisen kerran taas hänet löydettiin rukoilemassa polvillaan eräästä orjantappurapensaasta, missä hän tahtoi jäljitellä erämaitten pyhimyksien ankaruutta. Mutta helposti saattoi johtaa taas oikealle urallensa niin viisaan ja ajattelevaisen lapsen kuin Sibylla oli, ja muutama sana riitti hillitsemään tätä liiallista kiihkoa. Useamman kuin yhden kerran sai hra de Férias ihmetellä sitä mielen jaloutta ja puhtautta, joka vallitsi hänen syntyvän hurskautensa innossa. -- Noin vuotta jälkeen miss O'Neil'in tuloa linnaan, vanha markiisi, joka aina nousi samalla kuin aurinkokin, hengitti ikkunansa ääressä helmikuun aamuna raikasta ilmaa, kun hän huomasi Sibyllan yksinänsä kävelevän puistoon päin.

-- Minnehän Sibylla näin varhain mennee? hän kysyi kääntyen markiisittaren puoleen. En luullut hänen vielä edes nousseenkaan, ja hän on jo tuolla ulkona. Luulisi melkein hänen koittavan salata itseänsä. Mitä on hänellä tuossa vasussa?

-- En tiedä, ystäväni, mitä hänellä on mielessä, sanoi markiisitar, mutta jo muutamana päivänä hänellä on ollut useampia neuvotteluja Jacques Féray'n kanssa. Eilen hän sulkeutui huoneesensa kahdeksi tunniksi ja tän' aamuna hän lainasi minulta pyhäsavu-astiani. Enempää en tiedä.

Täytyy mennä hänen peräänsä.