Part 3

Sibylla tunsi mies paran elämäkerran; hän aavisti, että jokin himmeä saman-näköisyys muistutti hänen pikku tytärvainajatansa; sääli voitti hetkiseksi kauhun hänen herkkätuntoisessa sydämessään; hän laskeutui polvillensa ja laski lempeästi valkoisen kätösensä hullun pörröiselle päälle. Sitten, ikäänkuin rohkeudestansa kauhistuneena, hän lähti juoksemaan imettäjänsä luoksi, joka ei niin vähää pelästynyt, nähdessään hetkistä myöhemmin Jacques Féray'n rientävän hänen jäljestänsä. Hän seurasi heitä kuin koira aina linnaan saakka. Herra ja rouva de Férias, Sibyllan kertomuksesta liikutettuina, menivät onnettoman luoksi, joka oli jäänyt puiston ristikkoportin taakse, lausuivat hänelle ystävällisiä sanoja ja täyttivät hänen laukkunsa ruokatavaroilla. Tästä ajasta lähtien hänen hulluutensa sai tyynemmän luonteen. Ei kulunut päivääkään, jona hän ei olisi tullut linnan portille, minne Sibylla aina riensi, käsissä jotakin vietävää. Hän tapasi hänet usein kävelyillänsä; hän oli huomannut, että Sibylla rakasti metsäkukkia; hän tiesi mitä hän piti paraimpina ja sitoi niistä sanomattoman suuria vihkoja ja vei ne sanaakaan sanomatta lapsen jalkojen viereen. Tämä sanoi hänelle hymyillen: "Kiitoksia, Jacques hyvä;" ja hullu vetäytyi tyytyväisenä pois. Markiisi ja markiisitar kutsuivat häntä Sibyllan mielipuoleksi, ja palvelijat neidin mielipuoleksi. Sibylla oli ihastunut ja hiukan ylpeä siitä vallasta, missä hän piti miesparan alakuloista ja häiriytynyttä mieltä. Mutta yhdessä kohden tämä valta oli heikko: vanhempiensa kehoituksesta Sibylla koitti eräänä päivänä viedä Jacques'in messuun Férias'in kirkkoon. Mutta kun oli tultu kirkkopihan portille, hän irtautui väkisin Sibyllan käsistä, päästi julman huudahduksen ja läksi juoksemaan pois pitkin kenttää.

Noin kahta kuukautta myöhemmin, kun hän ensikerran oli tavannut hullun Féray'n, Sibyllalle tuli vieraaksi hänen ystävättärensä Klotilda Desrozais, joka oli aikeissa mennä Pariisin luostariin siellä täydentääksensä kasvatustansa tai pikemmin sitä siellä aloittaaksensa. Neiti Klotilda oli silloin noin kahden- tai kolmentoista-vuotias; hänellä oli pitkä, ihmeen kaunis vartalo, ihanat silmät, jotka tavallisesti olivat puoliksi suljettuina, mutta jotka olivat lumoovat, kun hän ne avasi, raskaat, kiiltävän mustat palmikot ja purppuraisten huultensa välistä hohtavat hampaat, valkoiset kuin tuoreen pähkinän sydän. Muuten hän oli vilkas ja suloinen sekä erittäin tuntehikas. Mutta ei, totta puhuen, hyvin tiedetty, mitä aineksia löytyi tuon rikaslahjaisen olennon hehkuvassa rinnassa, joka oli jätetty oman onnensa nojaan kuin keskelle metsää ja joka Sibyllassa herätti levottomuuden sekaista myötätuntoisuutta. Neiti Klotilda saattoi hänet usein levottomaksi hillittömän luontonsa oikuilla, mutta jo seuraavassa tuokiossa hän lepytti häntä vastustamattoman lempeytensä tulvalla. Kyynelsilmin hän painoi häntä vasten rintaansa ja sanoi: "Minä rakastan sinua, Sibylla kulta, aina sinua rakastan! Sinunkin täytyy luvata koko ikäsi rakastaa minua. Lupaatko?" Sibylla lupasi arasti. "Katsoppas", jatkoi Klotilda, "minä rakastan niitä, joita rakastan, niin suuresti että tahtoisin heidät syödä." Ja todella purikin hän heitä joskus.

Neiti Desrozais oli siis tullut päiväksi Férias'iin. Sill'aikaa kun Sibylla valmisteli virvoituksia ystävättärellensä, tämä huomasi ikkunasta hullun Féray'n, joka virui siimeksisessä linnan pihassa. Sanaakaan sanomatta Klotilda juoksi kyökkiin, pyysi sieltä itsellensä nuoran pätkän, pujotteli siihen rautakapineita, vanhoja kannuksia ja lasinpalasia, joita hän kokoili sieltä ja täältä, ja meni salaa ripustamaan tätä kalukimppua nukkuvan mielipuolen vaatteisin. Sittenkuin hän vielä oli pitänyt huolta siitä, että kaikki pihan portit olivat kiinni, hän huusi suurta pörröistä koiraansa Max'ia, joka oli hänen muassansa joka paikassa. Hän potkasi sitten hullua jalallansa, joka kavahti ylös. "Ots' kiinni, Max", huusi hän "ots' kiinni!" Jacques pelkäsi suuresti koiria, jotka ylimalkaan eivät olleet hänelle ystävällisiä. Kun hän näki koiran syöksevän päällensä, hän läksi hurjistuneena juoksemaan. Helisevä taakka, joka riippui hänen kaulastansa, tuli liikkeesen ja lisäsi vaan hänen kauhuansa. Hän juoksi, koira kantapäillä, pelästyneenä huohottaen ja läähättäen portilta portille, kauniin Klotildan suureksi iloksi. Sillä välin oli Sibylla, melua kummastellen, juossut ikkunan luo. Niinpian kuin hän näki miten asian laita oli, hän juoksi pihalle ja saapui mielipuolen luo juuri samalla hetkellä, kun koira tarttui hänen jalkojensa ympäri kiedottuihin riepuihin. Lapsi ponnisti kaikki voimansa työntääksensä holhottinsa kimpusta koiraa, joka äkkiä käänsi vihansa Sibyllaan ja puri häntä käteen niin että siitä alkoi vuotaa verta. Palvelijat joutuivat avuksi, karkoittivat koiran ja kantoivat pyörtyneen Sibyllan pois. Nähdessään kujeensa lopullisen seurauksen, Klotilda vuodatti oikein kyyneltulvia. Mutta kun hänen rakas tätinsä tuntia myöhemmin tuli hakemaan häntä pois, ja kun hän näki Jacques Féray'n, joka oli heittäytynyt maantielle makaamaan, nousevan ylös ja näyttävän hänelle nyrkkiänsä, helistellen sitä rautasälykimppua, jonka tyttö oli sitonut hänen vaatteisinsa, niin hän ei voinut pidättää itseänsä nauramasta houkkion äänetöntä uhkausta. Mutta sitä hän sai katua.

Sibylla makasi kuumetaudissa vuoteen omana kolme päivää. Jacques Féray vietti nämä kolme päivää maaten kuten kuollut hänen huoneensa ikkunan alla. Kun häntä oli turhaan yritetty saada pois tästä paikasta, niin hänen annettiin, hra de Férias'in käskystä, siinä olla, ja kannettiin hänelle sinne ruokaa. Hän ei lähtenyt sieltä edes yölläkään. Neljännen päivän aamuna hän kuuli lausuttavan nimeänsä, ja hän käänsi äkkiä päätänsä, nähden Sibyllan hänen ikkunassansa. Oli jotakin liikuttavaa hänen hymyilemisessänsä, joka talvi-auringon säteen tavoin liikkui hänen surullisilla kasvoillansa, jotka eivät milloinkaan nauraneet.

V.

Miss O'Neil.

Hra de Férias, jonka mielestä lasten siveellinen kasvatus pitää aloitettaman jo kehdosta saakka, ei ensinkään kiirehtinyt pienen poikansa tyttären kasvatuksen opinnollista puolta.

-- Sielu, sanoi hän, on kuin nuorten puiden ydin, joka vaatii tukemista ja ohjaamista samassa määrässä kuin itse puut kasvavat. Mutta meidän tulee, kuten luontokin tekee, odottaa siksi kunnes kasvattimme ovat jossakin määrin voimistuneet ja kypsyneet, ennenkuin voimme niistä hedelmiä saada. Mitä enemmän nämät pienet aivot, lisäsi hän, silitellen Sibyllan vaaleita hiuksia, osoittavat onnellista ja suotuisaa taipumusta, sitä enemmän ne kukalle puhjettuansa vaativat hempeyttä ja huolenpitoa.

Kuitenkin se hetki, jona markiisi ja markiisitar vihdoin katsoivat soveliaaksi antaa Sibyllan tehdä tuttavuutta salaperäisen aapiston kanssa, oli heille epäilyksen ja katkeruuden hetki, mutta rouva de Beaumesnil'issa se herätti ääretöntä riemua. Sibylla, joka oli ollut aina niin halukas ja taipuvainen vaipumaan mielikuvituksiinsa, osoitti olevansa surkuteltavassa määrässä kykenemätön oppimaan lukemisen käytännöllistä taitoa. Ei hyvällä eikä pahalla voitu poistaa hänen uneksivan järkensä kammoa säännölliseen vaivannäköön. Markiisitar-parka, joka turhaan näki vaivaa ja jo melkein kadotti taivaallisen kärsivällisyytensäkin, kutsui avuksensa Férias'in kirkkoherran, joka ryhtyi työhönsä vakavalla innolla, mutta hänellä ei ollut sen enempää menestystä.

-- Tämä huolestuttaa minun, hän sanoi.

Aikaa voittaen se hänelle teki paljon muutakin.

-- Pienokaisesta tulee taitamatoin, vastasi rouva de Beaumesnil. He ovat tylstyttäneet hänen järkensä. Siitä olinkin varma... Jo viiden vanhana osasi Klodilta lukea ja jutella satujakin!

-- Minun nähdäkseni ainoastaan ihme, kirkkoherra sanoi, saattaa pelastaa meidät tästä pulasta.

Ihme tapahtuikin, ei tosin sellainen kuin kirkkoherra oli ajatellut, vaan sellainen, jota on aina sallittu toivoa jumalalliselta kaitselmukselta. Ihmeet tapahtuvat nimittäin sydämissä, siellä ne ovat mahdollisia hyvinkin usein.

Sibylla tiesi varsin hyvin että hän oli orpo, ja hän käsitti sen sanan surullisen merkityksen. Mutta hra ja rouva de Férias pelkäsivät antaa liian päteviä syitä hänen herkälle tunteellisuudellensa, eivätkä antaneet tämän asian johdosta selityksiä, joita hänen lapsellinen, väliin raivoisakin uteliaisuutensa kaipasi. Hänen isänsä ja äitinsä olivat taivaassa, siinä kaikki. Palvelusväki olivat saaneet ja uskollisesti noudattaneetkin käskyä vastata samalla tavalla. Heitä oli kielletty puhumasta ja antamasta pienintäkään vihjausta, joka olisi saattanut kiinnittää Sibyllan huomiota pienessä kirkkotarhassa olevaan kahteen hautakiveen. Mutta tästä varovaisuudesta huolimatta oli Sibylla kuitenkin, joka kävi joka sunnuntai vanhain vanhempiensa kanssa messussa, kummastukseksensa huomannut jotakin erityistä heidän kasvoissansa, kun he menivät kivien ohitse, sillä eräänä päivänä kirkosta tullessansa hän meni suoraa päätä patsaitten luo, joihin oli hakattu kultaisia kirjaimia ja kysyi, kääntyen imettäjänsä puoleen, joka pelästyneenä oli häntä seurannut:

-- Mitä on tähän kirjoitettuna?

-- Ei mitään, vastasi imettäjä.

-- Siinä on kirjaimia, sanoi Sibylla, rypistäen kulmakarvojaan. Lue minulle, mitä siinä on.

-- Se on latinaa, neiti.

Sibylla kohotti olkapäitään ja lähti. Tästä lähtien ei Férias'in hyvä kirkkoherra enää tuntenut oppilastansa. Hän hieroi käsiänsä, hän riemuitsi:

-- Minä tiesin että kärsivällisyydellä olin tuleva perille.

Kuukautta myöhemmin antoi Sibylla viedä itsensä pappilaan saadaksensa muka tietää, miten hänen opettajansa jaksoi, joka sairasti luuvaloa. Hän poikkesi ohi mentäessä kalmistoon, pysähtyi patsaitten eteen, oli tuokion aikaa äänettä katsellen kultakirjaimia, sitten hän laskeutui polvillensa ja itki. Ihme oli tapahtunut, Sibylla osasi lukea.

Kun Sibylla kerran oli saanut omaksensa tämän inhimillisen tietovaraston avaimen, niin hän, kuten usein käy hänentapaistensa luonteitten, käytti sitä niin suurella kiihkolla, että sitä nyt pikemmin sai hillitä ja pidättää, kuin kiihoittaa.

Tämä hillitön tiedonhalu, joka tahtoi ammentaa tietoja kaikilta aloilta, toi muassansa pää-asiallisesti kaksi seurausta: ensiksi sen, että Sibyllan vaatimatoin opettaja usein joutui suuresti hämillensä; toiseksi sen, että hra de Férias otti omaan huostaansa kirjastonsa avaimet. Mutta vanhalla markiisilla oli kuitenkin enemmän ymmärrystä, kuin että hän olisi tyytynyt tähän varakeinoon. Hän ei muuten ollut liiaksi levoton siitä kiihkosta, jossa näkyi sikin sokin liikkuvan salaperäisiä unelmia ja luonnollista uteliaisuutta. Olla mitään laiminlyömättä, mitään hillitsemättä, vaan irroittaen hänet niistä sekanaisista aineksista, joita hänen nuorissa aivoissansa liikkui, järjestää niiden halut, pitää harjoituksessa niiden voimia, sanalla sanoen, saattaa tämä sekasotku hedelmiä tuottavaksi, siinä oli hänen tehtävänsä, joka suorastaan seurasi hänen perusaatteistansa. Mutta hra de Férias huomasi, ett'ei niin vireän neron ohjaamista kauvemmaksi saattanut jättää abotti Renaud'in heikkojen käsien ja kasvatus-opillisen kyvyn nojaan: hän päätti viivyttelemättä hankkia opettajattaren, jonka hoidettavaksi hän jättäisi Sibyllan kasvatuksen ajallisen puolen, sen sijaan että kasvatuksen hengellinen puoli luonnollisesti jäisi papin huoleksi. Kirkkoherra tunnusti häveliäästi kyllä tämän muutoksen hyödyn, jopa tarpeellisuudenkin.

-- Lapsi, hän sanoi yksinkertaisesti, osoittaa kummallisia luonnonlahjoja, joiden vyyhteä en minä ole mies selvittämään. Kaikki, hra markiisi, mitä voin tehdä, on oleva siinä, että opetan hänelle hänen katkismuksensa ja senkin, lisäsi hän huoaten, Jumalan avulla.

Opettajattaren valitsemisen luuli hra de Férias voivansa jättää serkkunsa kreivi de Vergnes'in huoleksi, joka oli äidin puolelta Sibyllan iso-isä, ja jolle tämä tärkeä toimi oli helpompi, sekä sentähden, että hän asui Pariisissa, että laveamman vaikutus-alansa vuoksi. Hän kirjoitti kreiville vakavan ja liikuttavan kirjeen, jossa hän laveasti kertoi Sibyllan luonteesta ja pyysi häntä tekemään kaikkea sen hyväksi, että opettajatar olisi oppilaalle kelvollinen. Kuukautta myöhemmin hra de Férias, jota kreivin vaiti-olo alkoi tehdä levottomaksi, sai häneltä seuraavan vastauksen: ** "Rakas serkkuni."

"Sukellettuani helmienpyytäjän tavoin Pariisin valtameressä, luulen vihdoinkin löytäneeni etsittävän aarteen. Ihmisellä ei ole juuri viehättävä ulkomuoto. Hänellä ei ole siipiä, mutta hän on sittenkin enkeli, sanotaan. Minä kuvailin enkeliä toisen näköisiksi, mutta vähät siitä; minä lähetän hänet samalla kuin kirjeenikin. Lähettäkää vaununne ------ pysäyspaikalle, iltajunalle. Hän on juuri päättänyt erittäin onnellisesti erään oppilaan kasvatuksen, mutta on siitä saanut hyvin niukan palkan. Palvelijanne tuntevat hänet seuraavista tunnusmerkeistä: Miss O'Neil (Augusta Mary), kolmenkymmenenvuotias, vaaleanverinen, irlantilainen, syntyisin vanhasta ylhäisestä perheestä, puhuu kaikkia kuolleita ja eläviä kieliä, ompelee koru-ompeluksia, maalaa, soittaa harppua ja ratsastaa. Paljolta j.n.e.

Suudelmasade Sibyllalle. Minä vaivun markiisittaren jalkoihin."

Markiisi de Férias'ista tällainen kirje, hänen silmissään niin tärkeänä ja ratkaisevana hetkenä, osoitti tuskin anteeksi annettavaa kevytmielisyyttä, ja vaikka hän oli tottunut siihen maailmalliseen ja pintapuoliseen muodollisuuteen, joka hra de Vergnes'issa peitti melkoisen määrän ajatuskykyä ja tunteellisuutta, niin hän lähti itse, mielessä kuitenkin jonkinlainen pelontunne, ------ asemalle, vastaan ottamaan opettajatarta, jota oli hänelle niin leikillisellä tavalla kuvailtu. Miss O'Neil'in ensi katse, kun hän astui ulos vaunuista, ei ensinkään poistanut markiisin huolia; hän tunsi hänet helposti, vaikka olikin jotenkin hämärä. Miss O'Neil oli aivan sen näköinen, kuin kirjeessä oli sanottu. Hän oli pitkä, laiha nainen, joka astuskeli koneen tapaisella säännöllisyydellä ja jäykkyydellä. Ihmiset väistivät ehdottomasti hänen käsivarsiansa, jotka näyttivät aina melkein lävistävän hänen lihansa. Hänen kummastakin ulospitävästä poskipäästään riippui kaksi tulipunaista parrantyppyä niinkuin kaksi paju-oksaa. Ruskea olkihattu, joka vivahti ylös-alaisin käännettyyn sallaatti-astiaan, oli niinkuin kirkontorni hänen sulottomassa päässänsä. Hra de Férias'in sydän oli pakahtua.

-- Totta tosiaan, hän jupisi, de Vergnes on aivan mieletön!

Mutta kuitenkin, kun hän lähestyi miss O'Neil raukkaa, hän näki tämän vaaleansinisistä silmistä loistavan niin kirkkaan valon, kuin taivaan tähdistä, niin puhtaan, niin sievän, niin hellän, ja samalla niin surullisen, että se häntä liikutti ja puoleksi hänet valtasi. Miss O'Neil, jonka hänen ulkonaisen onnettomuutensa tieto teki araksi, vastasi vanhan markiisin kohteliaasen tervehdykseen ujosti, mutta hyvillä ja sopivilla sanoilla. Hänen äänellänsä oli kaunis sointu. Hra de Férias alkoi luulla, niinkuin hra de Vergnes'ikin, että nainen oli enkeli, vaikka hänen siipensä todella olivat sangen vähän näkyvissä. Hän istui hänen viereensä vaunuihin, jotka lähtivät Férias'in linnaan, eikä laiminlyönyt silmänräpäystäkään selittääksensä hänelle sen nuoren oppilaan luonnetta, jonka opettaminen nyt jätettiin hänen toimeksensa. Irlannitar kuunteli häntä tarkkaavaisesti, keskeyttämättä häntä, kunnes hän lopetti puheensa lyhyellä loppulauseella, joka sisälsi hänen mielipiteensä kasvatuskysymyksessä.

-- Herra, miss O'Neil silloin sanoi, minä näen millainen hän on. Mitä teidän mielipiteisiinne tulee, niin minun mielipiteeni ovat ihan samat. Lapsen luonnonlahjojen kehittäminen ja viljeleminen on velvollisuus eikä siinä ole milloinkaan vaaraa, jos tätä tekee sillä kannalla, että ajatus Jumalasta vallitsee ja pyhittää kaikki.

Markiisi veti tämän kuultuansa pitkän henkäyksen. Hän nyökäytti tyytyväisen näköisenä useampia kertoja päätänsä, ja vaunuihin levisi pilvi tuoksuavaa puuteria.

-- Rakas miss O'Neil, hän sanoi, minä rohkenen pyytää teitä kertomaan minulle elämäkertaanne, josta serkkuni de Vergnes on minulle antanut sangen vaillinaisia tietoja. Mutta älkää väärin käsittäkö syitä minun kysymykseeni, sillä minä pyydän teiltä tätä suosion osoitusta ainoastaan sentähden, että te minussa olette herättäneet suurta mieltymystä.

On mahdotointa kertoa, kuinka oudolta ja suloiselta miss O'Neil'ista tuntui tämä vanhan markiisin sydämellinen kohteliaisuus. Kun hän oli köyhä ja naurettavan ruma, niin maailma ei ollut, niinkuin on helppo ymmärtää, hemmoittelemalla häntä turmellut. Kun häntä oli aina ympäröinyt jäinen kylmyys niitten puolelta, jotka olivat ottaneet hänet palvelukseensa, ja kun hän oli aina jäykkä, umpimielinen ja heikkohermoinen, niinkuin ainakin se, jonka täytyy olla pahanilkisten ja pilkallisten katseitten alaisena, niin hän oli saanut paljon kärsiä ylpeydessänsä, joka oli suuri ja oikeutettu. Ensi kerran elämässänsä hän näki itseänsä pidettävän arvossa. Tämä kaunis vanhus puhui hänelle sellaista puhetta, jota hän ei ollut toivonut saavansa kuulla ennenkuin taivaassa valittujen huulilta, jotka hurmasivat ainoastaan siveellisellä loistollansa ja kauneudellansa. Käyttäen hyväksensä hämärää, hän antoi kaksi kyyneltä vieriä silmistänsä, jotka hän pyyhki pois mustalla silkkihansikkaallansa; sitten hän kertoi lyhyesti elämänsä, joka muuten oli sangen yksinkertainen. Ainoa kohta, missä hän viipyi kauvemmin, oli hänen perheensä vanha sukuperä. Hän polveutui Irlannin vanhoista kuninkaista, jotka todella, lisäsi hän, eivät olleet muita kuin clan-päälliköitä. Yksi hänen esi-isistänsä, Fergus Punainen, kuului toden näköisesti niitten irlantilaisten päälliköiden joukkoon, joilta ruhtinas Juhana Plantagenet (jonka nimeä miss O'Neil mainitsi katkeralla halveksumisella) oli julkisessa tilaisuudessa hävyttömästi temmannut parran pois. Miss O'Neil'in isä oli hänelle jättänyt melkoisen omaisuuden. Mutta hänellä oli kaksi veljeä, jotka omaisuutensa hoitamisessa eivät olleet käyttäneet tarpeellista tarkkuutta. Hra de Férias ymmärsi että miss O'Neil oli hyväntahtoisesti antanut omaisuutensa mennä veljiensä häviön korjaamiseen. Muuten se toimi, johon hänen oli täytynyt antautua, viehätti häntä erittäin ja tuotti hänelle kaikkea mahdollista onnea aina siihen päivään asti, jona hänen oli täytynyt jättää oppilaansa. Mutta tämä päivä oli runnellut hänen sydämensä. Hän oli tarjoutunut jäämään nuoren neidin luoksi ehdoilla, jotka olivat hänelle hiukan vastenmieliset, mutta joihin hän kuitenkin piti mahdollisena suostua (luultavasti kamarineitsyenä, tyttö parka!). Perhe ei siihen suostunut, koska se katsoi sitä sopimattomaksi, jonka hän muuten itsekin myönsi.

-- Miss Augusta, markiisi sanoi, sallikaa minun vakuuttaa teille, ett'ei teidän koskaan minun huoneessani tarvitse pelätä sellaista onnettomuutta. Niin kauvan kuin minä elän, rakas miss O'Neil, elätte tekin minun kattoni alla. Ja minä erehtyisin suuresti poikani tyttären mielipiteitten suhteen, joll'ei hän kunnioittaisi, samoinkun minäkin, sitä muodollista, neuvoa, jolla minä suljen hänet tässä tarkoituksessa teidän suosioonne.

Miss Augusta saattoi vaan epäselvällä äänellä kiittää; mutta hän talui taaskin mustan silkkihansikkaansa laihalle poskellensa.

Tällaisella ystävällisellä kannalla olivat asiat kun hra de, Férias ja miss O'Neil astuivat vaunuista linnan pihalle. Muutamia hetkiä myöhemmin markiisitar, jota hänen puolisonsa oli lyhyellä puheella valmistanut voittamaan ensi silmäyksen herättämää tunnetta, lisäsi Irlannittaren ihastusta kohtelunsa lempeällä hyväntahtoisuudella. Oli myöhäinen ilta. Miss O'Neil vietiin hiljaa pieneen huoneesen, missä Sibylla makasi valkeiden uutimien takana, toinen käsivarsi pään yli asetettuna ja kätkettynä hänen hienoihin silkkikutriinsa, kasvoilla sama sulo, jota niille hänen maatessansakin loi hänen lumoava sielunsa. Imettäjä toi lampun ja miss O'Neil katseli kauvan, sanaakaan hiiskumatta ja hengittämistäänkin pidättäen, lasta, sill'aikaa kun markiisi ja markiisitar nojautuivat toisiansa vastaan hänen takanansa, kasvoilla ihastuksen hymy. Sibylla teki äkillisen liikkeen ja miss O'Neil asetti sormen huulillensa, astui muutaman askeleen taaksepäin ja sanoi, kuiskaavalla äänellä, luoden kosteat ja säteilevät silmänsä tärkkääväisiin vanhuksiin:

-- Hän on enkeli, minä jumaloin häntä! Saatettuna heti tämän jälkeen läheiseen avaraan ja komeasti sisustettuun huoneesen, jollaisessa hän ei ollut tottunut asumaan, tämä Fergus Punaisen jälkeläinen valvoi vielä hyvän kappaleen yötä, vaikka olikin matkasta väsynyt, ja silmäili ihastuneena tapetteihin kuvattuja henkilöitä: siinä oli elyysiumin lehdoissa olevia paimenia ja paimettaria, joilla oli vasu kädessä ja jotka näyttivät sangen onnellisilta, mutta jotka varmaan olivat sitä vähemmän kuin miss O'Neil. On surettavaa ajatella, että samalla hetkellä, kun tämä kunnon nainen pääsi tällaisen paratiisin osallisuuteen, niin välkkyvä miekka jo häilyi hänen päänsä ylitse valmiina häntä sieltä karkoittamaan.

Seuraavana aamuna rouva de Férias keskusteli miss O'Neil'in kanssa ja tuli yhä lujempaan vakuutukseen siitä, mitä hänen puolisonsa oli hänelle sanonut. Sitten esitteli hän opettajattaren hänen oppilaallensa. Sibylla, jolla, hänen ikäänsä katsoen, oli harvinainen kyky arvostella sopusointuisuutta ja kauneutta, katseli ensin jonkinlaisella levottomuudella miss O'Neil'ia ja vastasi kylmästi hänen ystävällisiin kysymyksiinsä, sillä hänen ulkonainen rumuutensa antoi aihetta Sibyllalle luulla hänestä pahaa. Markiisitar jätti heidät kahden kesken, jotta he likemmin tutustuisivat toistensa kanssa, ja meni saliin. Täällä kertoili hra de Férias miss O'Neil'in ansioita abotti Renaud'ille ja rouva de Beaumesnil'ille, joita tapauksen tärkeys oli kutsunut aamun koittaissa tulemaan linnaan.

-- No, mitä kuuluu? markiisi kysyi.

-- Niin paljon kuin minä, ystäväni, saatan päättää, niin on hän sangen valistunut ja helläsydäminen ihminen.

-- Te näette, markiisi jatkoi säteilevin silmin, kääntyen vieraittensa puoleen, te näette siis, että hän on kalliskivi, ja hän on oleva, sen olen jo hänelle luvannutkin, oikea perheen kalliskivi! Hän ei ole kaunis, se on totta; mutta se onkin hyvä. Se on oleva vaan Sibyllalle opetukseksi ja eläväksi esimerkiksi siitä, kuinka paljon vähemmän arvoiset ulkonaiset edut ovat verrattuina siihen siveelliseen kiiltoon, joka loistaa miss O'Neil'in käytöksestä kuin komeasta juvelilippaasta, minä tarkoitan mielipiteitten jaloutta, sielun puhtautta, neron suloutta...

-- Karakteerin suloisia hyveitä... hyvä markiisitar sanoi.

-- Ja lujia uskonnollisia perus-aatteita, kirkkoherra lisäsi.

Kesken tätä yhteistä ylistyspuhetta aukeni salin ovi jyristen ja imettäjä, joka linnassa kutsuttiin rouva Rosaksi, astui yht'äkkiä sisään kasvot niin kummallisesti vääntyneinä, että onnettomuuden sanoman jo näki hänen silmistänsäkin.

-- Taivaan nimessä! imettäjä, mikä on? markiisi huudahti nousten ylös.

-- Hra markiisi, rouva Rosa sanoi, tuskin voiden hengittääkään, hän ei ole kristitty!

-- Mitä? Kuka? Miss O'Neil'iko? Eikö kristitty?... Se on mahdotointa! Te olette hullu, imettäjä!

-- Hän ei ole kristitty! rouva Rosa toisti kiivaasti; se on varma, sillä hän kysyi äsken juuri Jean'ilta, oliko lähistössä protestanttista pappia ja saattoiko hän helposti käydä joka sunnuntai kirkossa.

-- Protestantti! markiisi sanoi vaipuen voimatonna nojatuoliinsa. Protestantti!... Sitten jatkoi hän hetken päästä: -- Rouva Rosa, jättäkää meidät!

Tuokion aikaa kesti täydellistä äänettömyyttä. Markiisitar vaihtoi surullisia silmäyksiä puolisonsa kanssa. Kirkkoherra ja rouva de Beaumesnil olivat lyöneet kätensä yhteen ja nostivat niitä tuon tuostakin kohden kattoa, hämmästyksen valtaamina, joka edellisessä oli todellinen, mutta jota jälkimmäinen ainoastaan teeskenteli, sillä se räjähdys, joka oli kohdannut hänen naapurejansa, oli hänen kateelliseen sydämeensä vihmonut ainoastaan kukka- ja ruususadetta.