Part 5

Hra ja rouva de Férias saattoivat helposti nähdä huolekkaasti siroitetussa hiekassa, joka peitti käytäviä linnan ympäristössä, Sibyllan jäljet ja nämät veivät heidät vähän ajan päästä aukealle paikalle, joka oli puiston korkeimmalla kohdalla. Tämä paikka oli syystäkin kuuluisa koko seudussa. Ylt'ympäri sitä kasvoi suuria, komeita puita, paitsi merelle päin, mistä näkyi rivi loivia viheriäisiä kumpuja. Näitten kukkularyhmien välillä, jotka yhtyivät toisiinsa alhaalla laaksossa, suuri syvänne jatkui aina merelle saakka, muodostaen taivaan rannalle kolmikulmaisen au'enteen, jolle meri heijasti milloin säteilevää taivaan sineä, milloin taas hopean välkkyvää valoa. Keskellä avonaista paikkaa oli tavattoman suuri, vuosisatoja vanha tammi. Se verhosi tuuheilla oksillansa yhtä niistä harvinaisista muistomerkeistä, joita keltiläinen sivistys on jättänyt Normandian rannikolle, erästä suurta hakkaamattomasta kivestä tehtyä pöytää, jolla oli jotensakin kömpelö ulkomuoto ja joka näytti olevan saman ikäinen kuin tammikin.

Kun markiisi ja markiisitar olivat tulleet lähelle tätä paikkaa, pysähtyivät he äkkiä kuullessansa Sibyllan äänen muutaman askeleen päästä. Lapsi puhui nuhtelevalla ja melkein uhkaavalla äänellä; sitten hän lakkasi puhumasta, ja heti sen jälkeen levisi ilmaan suitsutuksen hajua. Markiisi ja markiisitar, joitten uteliaisuus kohosi suuresti, poikkesivat tieltä, vetäytyivät puitten suojaan ja lähestyivät varovaisina vuoren huippua. He näkivät Sibyllan polvillansa tammen juurella, kivipöydän edessä. Hänen silmänsä olivat luodut sinnepäin, missä meri ja taivas yhtyivät toisiinsa, ja hänen puoleksi auki olevat huulensa näyttivät rukoilevan. Tammen rungolle oli ripustettu suuria, orvokeista punottuja kirjaimia, jotka tekivät sanan: -- JUMALA. Kivipöydälle oli asetettu suitsutus-astia, ja siitä tuli pieniä savupilviä, jotka tupruilivat hiljaksensa ylöspäin, kunnes sulivat yhteen meren sinisen värin kanssa. Ja hämmästyttävintä kaikista tässä näyssä oli se, että hullu Féray oli läsnä. Hän oli vähän matkan päässä kyyristyneenä erästä puuta vasten ja katseli Sibyllaa samalla kertaa sekä nöyrästi että arasti, kuin koira, jota on lyöty.

Tämän nähdessänsä alkoi markiisitar itkeä, laskeutui polvillensa nurmikolle ja yhdisti hartaan rukouksensa siihen, joka kohosi lapsen puhtaasta sydämestä taivasta kohti. Hra de Férias oli seisonut ajattelevaisen, melkeenpä huolellisenkin näköisenä.

-- Mikä sinun on, ystäväni? markiisitar kysyi nousten ylös.

-- Ei mikään, hän sanoi; syleilkäämme häntä. Sibylla, kuullessansa heidän lähestyvän, hypähti jaloillensa ja kävi punaiseksi kuin mansikka.

-- Lapseni, vanha markiisi sanoi likistäen häntä rintaansa vasten, tämä on hyvä, mutta teidän alttarillanne ei ole ristiä; pitää samalla kertaa muistaa Jumalan hyvyyttä kuin hänen kaikkivaltaansakin.

-- Se on totta, Sibylla sanoi, minä asetan tähän ristin.

-- Oletko yksin, lemmikkini, rouva de Férias kysyi, tehnyt nämät kauniit kukkakirjaimet?

-- Olen, Sibylla vastasi, mutta Jacques on poiminut orvokit. Ja voitteko uskoa, en ole saanut kertaakaan häntä rukoilemaan kanssani? Hän on hirviö!

Sibylla lausui tämän syytöksen hyvin ankaran näköisenä, joka näytti julmasti surettavan Jacques Féray'ta. Hän loi nurjat silmänsä maahan ja jupisi pelokkaalla äänellä:

-- Ei ole hyvää Jumalaa!

-- Onnetoin! Sibylla huudahti ja työntäen häntä yhtäkkiä olkapäistä, hän sai hänet menettämään tasapainonsa. Kun hän näki hänet pitkänään erään puun juurella saamattoman ja pelokkaan näköisenä, niin hän purskahti heleään nauruun, niin että metsä kaikui, ja sanoi kohottaen olkapäitänsä:

-- Narri!

Jacques näytti ihastuneelta.

Päivä, jonka Sibylla oli alkanut tällä omituisella hartauden työllä, oli sunnuntai, ja Férias'in linnalaiset lähtivät tapansa mukaan, syötyänsä kiireisesti aamiaista, seurakunnan kirkkoon. He tulivat perille vähää ennen messun alkua ja kirkon keskusta oli vielä tyhjä. Ainoastaan kuorin olivat anastaneet Beaumesnil'in ja kirkkoherran perheet. Rouva de Beaumesnil, joka näytti tavallista puuhaavammalta ja toimekkaammalta, asetti viimeistä kertaa kättänsä erään pienen pöydän koristukselle, joka oli pää-alttarin edessä, ja jolla oli pieni vahakuva. Kuvan kasvot olivat maalatut, silmät kiilloitetut ja hiukset kiharoitut ja se oli reunustettu paperikukilla ja samettikoristeilla. Tämän kuvan ympärille, joka oli rouva de Beaumesnil'in hurskas ja älykäs lahja, oli levitetty monenlaisia teräspiirroksia, joissa oli kuvattuna pääasiallisesti kaikenkokoisia sydämiä, toiset, nuolen lävistämiä, toiset palavia, toiset taas siivillä varustettuja. Kirkkoherra, ritari Theodor ja neiti Constance katselivat tätä mieltä ylentävää mestariteosta suurella ihastuksella, sill'aikaa kun hra de Beaumesnil autuaallisesti naurahteli.

-- Mikä tämä on? Sibylla kysyi uteliaasti lähestyen kuvaa.

-- Lapseni, rouva de Beaumesnil sanoi, se on uusi hyvä Jumala, jonka olen tuottanut Pariisista.

Kansa tulvasi sillä hetkellä keskelle lattiaa ja lopetti siten tämän keskustelun. Sibylla meni istumaan perheensä penkkiin, mutta markiisi huomasi ett'ei hän rukoillutkaan tavallisella hartaudellansa. Sibyllan hajamielisyyteen ottivat osaa myöskin muut kirkossa olijat, jotka koko kirkonmenon aikana eivät lakanneet uteliaasti katsomasta pientä lisä-alttaria ja hymyillen kuiskailemasta toinen toisensa korvaan. Kun messu oli päättynyt, niin uteliaisuus, jota niin kauvan oli hillitty, puhkesi, ja kuori vallattiin väkirynnäköllä. Tällä tärkeällä hetkellä onnistui ritari Theodor Desrozais'in, asettamalla väkevät kätensä tulvan eteen ja suurella äänellänsä halliten melua, muodostaa sekamelskasta sen verran järjestystä, että kaikki järjestänsä kulkivat kuvan ohitse. Hän rupesi sitten uteliaan väkijoukon oppaaksi ja selitti heille vahakuvan suloisuutta ja ansioita, vieläpä näytti hän, miten kuvan kiiltosilmät sai liikkumaan erään nerokkaan vieterin avulla. Vaikutukset, mitkä tämä näky teki läsnäolijoihin, olivat eri laatua: toiset, kun tuskin olivat päässeet kirkon eteiseen, nauroivat täyttä kurkkua rouva de Beaumesnil'in hyvää Jumalaa; muutamat vanhat akat taas äkillisen pyhyyden valtaamina tätä kuvaa kohtaan, uhrasivat sille vahakynttilöitä. Rouva de Férias liittyi rouva de Beaumesnil'in hartaasta kehoituksesta näitten alhaisten proselyyttien joukkoon.

Kun Sibylla oli tullut takaisin linnaan, niin hän oli sangen surullinen ja äänetön. Oliko häntä loukannut tämän tapauksen hävytön julkeus, joka niin suuresti poikkesi siitä juhlallisesta ajatuksesta, jonka hän oli saanut Jumalan olemisesta ja hänelle kelpaavasta palveluksesta? Oliko se suora ja hiukan yksipuolinen ajatustapa, joka on lapselle omituinen, saattanut hänelle tällä kertaa vielä vakavampia mietiskelyjä. Mitkä tahansa lapsen ajatukset lienevätkin olleet, hän ei niitä muille puhunut.

Sillä välin läheni lähenemistänsä aika, jolloin hänen piti päästä ripille. Abotti Renaud kävi melkein joka päivä linnassa. Hän otti osaa perheen päivälliseen puolipäivän aikaan ja antoi sitten vielä Sibyllalle luennon katekismuksessa. Eräänä iltapäivänä hra de Fériés, joka vähää ennen oli jättänyt tyttärentyttärensä kirkkoherran kanssa, tapasi hänet kummaksensa puutarhassa.

-- Mitä teet täällä? hän kysyi; onko abotti jo lähtenyt?

-- Ei, Sibylla sanoi lyhyesti, hän makaa.

-- Mitä! markiisi huudahti, makaako hän usein tällä tavalla?

-- Sangen usein päivällisen jälkeen.

-- Sama se, hra de Férias sanoi ankarasti, sinun olisi, pitänyt kärsivällisesti odottaa, siksi kun hän olisi herännyt. Minä en pidä sinun käytöksestäsi enkä äänestäsi, joka ei ole ensinkään kunnioittava.

Hra de Férias'illa ei ollut ensikerran tilaisuutta huomata Sibyllan menettelyssä ja puhetavassa kirkkoherraa kohtaan vivahdusta jonkinlaiseen ynseyteen, melkeinpä halveksumiseen. Yhtäpaljon kuin tästä kummallisesta enteestä, hän oli peloissansa myöskin siitä alakuloisesta mielialasta, joka jo jonkun aikaa oli lapsessa hallinnut, ja siitä halusta millä hän kaipasi yksinäisyyttä. Samalla huomasi hän suureksi kummaksensa, että aivan vastaava muutos tapahtui myöskin vähitellen abotti Renaud'in karakteerissa, jopa terveydessäkin, joka ei enää ollut niin hyvä kuin ennen. Päivän tapaus lisäsi vaan näitten huomioitten todennäköisyyttä. Kun luento oli päättynyt, kutsuivat markiisi ja markiisitar kirkkoherraa luoksensa. Tämä kunnon mies tuli läähättäen kolmen suuren, nelitaitteisen kirjan painon alla, joita hän kantoi käsivarsillansa.

-- Noh! noh! mitä teillä on, abotti? hra de Férias kysyi.

-- Herra markiisi, nämät ovat Isät.

-- Vai ovat ne isät?

-- Ovat, tässä on muutamia osia Isistä, jotka pyydän saada lainaksi teidän kirjastostanne ja jotka vien pappilaan.

-- No, luetteko Isät uudestaan, abotti?

-- Luen, herra markiisi, aion ne lukea ihan kokonaan, ja kadun ett'en jo ennen ole sitä tehnyt. Muuten luen yötkin, jos tarvitsee.

Hra de Férias yskäsi.

-- Hm! Kas siinä on intoa, abotti, siinä on intoa!... No oletteko yhä vielä tyytyväinen Sibyllaan, ystäväni?

Vieno puna levisi vanhan papin poskille.

-- Yhä vielä, herra markiisi; mutta tiedättehän että lapsella on neroa!

-- Tahdotteko sanoa, että hän käyttää neroansa väärin?

-- Jumalani! herra markiisi, jos ketään saattaa tästä syyttää, niin se on minua. Ennenkuin lähdin kilpailemaan niin terävän älyn kanssa, minun olisi pitänyt kiilloittaa uudestaan koko teologinen varastoni, joka vuosien vieriessä on päässyt hiukan ruostumaan.

-- Mitä! väitteleekö lapsi kanssanne?

-- Totta puhuen, herra markiisi, häntä ei voi sanoa huolettomaksi siinä suhteessa viime aikoina. Etenkin tänään hän on ottanut esiin todellakin hämmästyttäviä kohtia.

-- No minkä johdosta sitten, hyvä abotti?

-- Kaiken johdosta, herra markiisi, ja etenkin uskon salaisuuksien johdosta.

-- Uskon salaisuuksien johdosta? Mutta eihän se ole mahdollista, abotti. Eiväthän ne ole sitä laatua, että ne saattaisivat hämmästyttää lasten järkeä, sillä heistä on kaikki salaisuus. Hänellä täytyy olla jokin muu tarkoitus tämän asian suhteen.

-- Herra markiisi, minun on väliin todella täytynyt sitä uskoa.

-- Selittäkää tarkoituksenne, arvokas ystäväni. Luuletteko miss O'Neil'in ehkä vaikuttavan turmelevaisesti Sibyllan ajatuksiin?

Abotti Renaud levitti käsiänsä ja kohotti olkapäitänsä.

-- Voi, enhän tiedä mitä ajatella tästä, hän sanoi. Minun täytyy kyllä tunnustaa, että miss O'Neil, kun hän on läsnä luennoissani, käyttäikse aivan sopivaisesti. Mutta ihan päivän selkeää on, että päivä päivältä menetän yhä enemmän lapsen luottamusta, jopa kunnioitustakin.

Näitten huolien valtaamana, jotka tällä hetkellä kalvoivat vanhan markiisin sydäntä, ei mikään saattanut hänestä tuntua vastenmielisemmältä kuin se, että rouva de Beaumesnil yht'äkkiä tuotiin saliin. Rouva de Beaumesnil ei kuitenkaan tahtonut kuin vaan sangen vähän iloita naapuriensa surusta ja ennustustensa toteenkäymisestä. Hän tyytyi käyttäimään niinkuin asiasta tietämätöin viisas ihminen ainakin, jolle vihdoinkin oikeuden hetki on lyönyt; sitten hän kysyi tyyneesti, josko miss O'Neil vielä oli linnassa.

-- Totta kaiketi, rouva, markiisi sanoi. Onnettomuus ei meitä saa tehdä kohtuuttomiksi. Miss O'Neil'iä saattaa vasta ainoastaan epäillä; mutta minä myönnän, että näin tärkeästä asiasta on vitkastelematta otettava selvä. Tulkaa, abotti!

Lähdettyänsä salista hra de Férias tapasi erään palvelijan, joka oli jättänyt neiti Sibyllan ja miss O'Neil'in vanhan tammen luo. Markiisi ja abotti lähtivät sinnepäin astumaan. Matkalla he sopivat keskenänsä, ett'ei nyt ollut aika kuulustella turhia arveluita ja että ainoa keino totuuden perille pääsemiseen oli salaa kuunnella miss O'Neil'in ja hänen oppilaansa keskustelua. He lähestyivät siis varovaisesti pensaston lävitse ja pääsivät huomatuiksi tulematta perille paikkaa ympäröivien puitten ja pensaitten lehväin suojassa. Miss O'Neil, joka istui vanhojen druiidien pöydällä, piti kädessänsä maanpalloa ja selitti sen rakennusta Sibyllalle, joka oli polvillansa eräällä tyynyllä hänen vieressänsä ja näytti tuon tuostakin kädellänsä eri kohtia taivaalla, ikäänkuin hän olisi tahtonut todellisuuteen sovittaa hänen teoreetillista opetustansa. Luento oli loppumaisillansa, sillä Irlannitar pani pallon pois, ja mainittuansa muutamalla sanalla päivän kauneutta hän repäisi vanhan tammen rungosta hiukan sammalta, minkä hän antoi tarkkaavaiselle oppilaallensa. Miss O'Neil selitti Sibyllan suureksi ihmeeksi näitten monilukuisten kasvien hienoa ja mutkikasta rakennusta ja niitten pienimpiäkin osia. Sitten löysi hän näistä samettihienoista kasvista koko joukon pieniä siivekkäitä hyönteisiä ja mainitsi hänelle näitten mikroskoopilla katseltavain elukkain nimen sekä selitti hänelle niitten erityisiä ominaisuuksia.

-- Ette usko, lapseni, miss O'Neil lisäsi, kuinka mielelläni tutkistelen tätä alhaista ja halveksittua maailmaa, ja huomaan siinäkin Luojan kaitsevan ja isällisen käden, niinkuin maailman uhkeammissakin esineissä. Tämä lohduttaa sydäntäni. Sillä kun joskus alan epäillä, ett'ei näin alhainen olento, kuin minä, ett'ei minun himmeä elämäni ja heikko rukoukseni saata mitään vaatia suurelta Jumalalta, joka on tuhansien tähtien hallitsija, niin katselen tällaista pientä sammalta, mikä yhtä hyvin todistaa hänen kaitselemustansa kuin aurinkokin, ja minä saan siitä vakuutusta.

-- Minäkin rakastan Jumalaa, sanoi Sibylla.

-- Ja Hän rakastaa teitä, lemmikkini.

-- Sitä en tiedä, sanoi lapsi.

Miss O'Neil katsoi häntä pitkään.

-- Teillä on jo muutaman ajan ollut surullisia ajatuksia, Sibylla.

-- Sangen surullisia, miss O'Neil.

Ja kaksi kyyneltä vieri tyttö-paran kalpeille poskille.

-- Ettekö voi niitä uskoa minulle, lapseni?

-- Te olette kieltäneet minua puhumasta teille uskonnosta, Sibylla sanoi arasti.

-- Niin olenkin lapseni. Mutta kaikkien ajattelevaisten olentojen täytyy yksimielisesti tunnustaa löytyvän suuria yhteisiä osoitteita Jumalasta, joista minun täytyy lakkaamatta saada puhua opetuksessani, sillä ne ovat niin kiinteässä yhteydessä opetukseni aineen kanssa. Mutta jos antautuisin teidän kanssanne opin kysymyksiin, uskon eri kohtien selittämiseen, niin silloin törkeästi rikkoisin ne velvollisuudet, mitä kiitollisuus, arkatuntoisuus ja jo tavallinen rehellisyyskin minulta vaativat teidän vanhempianne ja omaatuntoani kohtaan. Sitä en milloinkaan tee. Älkäämme siis puhuko enään teidän surustanne, koska ne kuuluvat uskontoon. Sallikaa minun vaan sanoa, ett'en niitä saata käsittää. Minä pelkään todella, Sibylla, ett'ette ajattele näitä asioita kyllin yksinkertaisella ja nöyrällä sydämellä. Onhan niin helppoa ja luonnollista luottamuksella omistaa itsellensä vanhempiensa uskonto, etenkin sellaisten vanhempien kuin teidän!

Sibylla antoi päänsä painua, eikä vastannut. Miss O'Neil nousi.

-- Tulkaa juoksemaan metsiin, hän sanoi. Ja hän lisäsi hymyillen.

-- Se sopii paremmin, kuin liiallinen ajatteleminen, teidän ijällenne.

Sibylla syleilli häntä, tarttui hänen käteensä, ja molemmat katosivat metsään.

Molemmat näkymättömät kuuntelijat nousivat pensastosta.

-- Mitä luulette, abotti? hra de Férias sanoi kääntyen, jonkunlainen voitollisuuden loiste kasvoilla, kumppaniinsa päin.

-- On selvää, hra markiisi, ett'ei vaara uhkaa meitä ensinkään tältä puolen.

-- Vaan päinvastoin, abotti, te näette että miss O'Neil meitä pikemmin auttaa. Mikä on viisaampaa, mikä on terveellisempää kuin hänen opetuksensa? Eikö totta, että jos tämän tietuissani lähettäisin tämän nuoren naisen pois, se olisi mitä suurin vääryys!

Epäilemättä, herra markiisi. Se on vain minun kelvottomuuteni, sen kyllä nyt näen, joka meille tuottaa näitä vaikeuksia.

-- Ei, ystäväni, ei se se ole. Tämä on vaan tuollainen lapsellinen oikku, joka kyllä menee ohi. Menkäämme takaisin naisten luo.

Rouva de Beaumesnil kuunteli alussa kummastellen mutta sitten hiukan epäileväisesti hymyillen hra de Férias'in ja kirkkoherran vakuutusta miss O'Neil'in syyttömyydestä -- Tämä kaikki oli epäilemättä sangen kaunista; mutta olisihan miss O'Neil jollakin tavoin saattanut huomata heidän läsnäolonsa ja tehdä sukkelata pilaa koko heidän väijymisestänsä. Tämä kysymys tunkeutui rouva de Beaumesnil'in suureksi mielipahaksi hänen sydämeensä, sillä hänen oi; sangen vaikeata syyttää lähimmäistänsä, olipa hän sitten vaikka Turkkilainen; mutta kaikissa tapauksissa Sibyllan vastahakoisuus kirkkoherran opetuksille oli kummallinen seikka joka oli selville saatava. Se ei saattanut olla lapsen omassa päässä syntynyt, vaan se oli alkunsa saanut, jonkun vieraan vaikutuksesta. Ja kuka muu saattoi tämä vieras olla, joll'ei juuri miss O'Neil?

Markiisia ja kirkkoherraa, joitten mielessä oli vielä selvänä opettajattaren vakava ja totinen puhe, ei rouva de Beaumesnil'in myrkylliset ongelmat paljon liikuttaneet. Mutta markiisittareen ne paremmin vaikuttivat. Hänelle oli suureksi lohdutukseksi, kun hän saattoi sydäntänsä ja omaatuntoansa kalvavain vaivojen syyksi panna tunnetun ja varman asian, joka oli helppo poistaa. Mutta kun hän tunsi puolisonsa järkähtämättömän oikeudentunnon ja lujuuden, niin hän ei uskaltanut häneltä pyytää miss O'Neil'in pois lähettämistä. Hän rukoili ainoastansa, että Sibyllan sallittaisiin viettää muutamia viikkoja rouva de Beaumesnil'in luona, missä kirkkoherra saisi jatkaa luennoitansa kaukana kaikesta sivultapäin tulevasta vaikutuksesta. Hra de Férias suostui markiisittaren kyynelten tähden tähän vaihdokseen, joka oli rouva de Beaumesnil'in vaikutuksen hedelmä. Miss O'Neil'ille ja Sibyllalle sanottiin syynä tähän olevan muutaman kuumetaudin-kohtauksen, joita oli huomattu palvelusväen lapsissa, ja joiden muka pelättiin olevan tarttuvaa laatua. Kiireisesti pantiin kokoon Sibyllan vaatteet, ja kahta tuntia myöhemmin vei riemuitseva rouva Beaumesnil saaliinsa pois.

Muutamissa paikoin maaseuduilla pidetään suurena siunauksena pienintäkin tapausta, mikä hetkeksi häiritsee siellä vallitsevaa yksitoikkoista horrostilaa. Samallaista iloa herätti rouva de Beaumesnil'inkin taitekaton alla Sibyllan tulo. Ääretön hilpeys levisi heti niinkuin ilotuli koko taloon, aina kiinalaisesta salista, missä noin viisikymmentä mandariinia ijät päivät hymyili hra de Beaumesnil'ille, joka taas ijät päivät hymyili mandariineille, kyökkiin saakka, minne neiti Constance riensi niin nopeasti, kuin hänen lihavuutensa vaan suinkin salli. Mitä ritari Teodoriin tulee, niin häneen tämä tärkeä tilaisuus vaikutti ensiksi sen, että hän, neiti de Férias'in kunniaksi ja omaksi hauskuudeksensa, toi kellarista kaksi pulloa vanhaa viiniä. Istuttiin sitten pöytään keskellä tätä ihastusta, joka esiintyi ruokien hajun virkistämässä, sanarikkaassa ja innokkaassa lörpöttelemisessä. Naapurit ja naapurittaret, heidän tapansa, valtiolliset mielipiteensä, viimesunnuntaiset pukunsa; kaikki tuli vuoronsa mukaan talon emännän tarkastelun alaiseksi, joka yleensä toisia moitti, toisia taas ei hyväksynyt. -- Unhoittamatta juhlan siveellistäkään tarkoitusta, rouva de Beaumesnil sekoitti sinne tänne hyvänluontoiseen puheesensa opettavaisia kertomuksia, joiden ohessa hän antoi silmänluontia Sibyllalle. Milloin jutteli hän pienestä tytöstä, jota oli yöllä vedetty jaloista sentähden, että hän oli huonosti rukoillut, milloin taas pienestä pojasta, joka oli saanut selkäänsä näkymättömästä kädestä sentähden, että hän oli ollut hajamielinen katekismusta lukiessansa. Nämät peloittavat legendat näyttivät kuitenkin paljon enemmän liikuttavan hra de Beaumesnil'ia kuin Sibyllaa. Olihan hänkin viime yönä nähnyt unen, joka kauheudessa veti näille vertoja. Hän oli nähnyt unta, että hän oli lammas, ja että hän määki surullisesti erään vuoren kukkulalla. Elävämmin kertomustaan kuvataksensa katsoi hän soveliaaksi määkiä vieläkin näytteeksi vähän, joka tuotti ensi kerran hymyn Sibyllan huulille tänä iltana. -- Jälkiruokaa syötäessä lauloi sitten ritari Teodor muutamia isiensä hyräilyjä, mistä Sibylla käsitti vaan sen, että ritari halusi tanssia sananjalkaisella nurmella paimenettarien kanssa, niinkuin hänelle joskus iltamessun jälkeen todella onnistuikin. Sitten ritari, jonka ilo oli ylimmillään, tarttui toisella kädellä Sibylla parkaan ja veti toisella kädellänsä lihavaa Constancea, sekä alkoi sitten pyöritellä heitä keskellä lattiaa, joka päättyi sillä että kasa lautasia putosi pirstoiksi maahan ja että hänen hellä sisarensa viivyttelemättä tiuskasi: "tyhmä eläin!"

Sibylla, josta tuntui kuin olisi hän haaksirikkoon joutunut ja tullut ihmissyöjien joukkoon, tunsi vihdoinkin voivansa paremmin, kun hän pääsi yksiksensä ystävänsä Klotildan pieneen huoneesen ja kätki itsensä sinne valkoisten uutimien taakse. Hän painoi päätänsä pään-alusen poimuihin, jott'ei neiti Constance, hänen naapurinsa, häntä kuulisi, pureskeli erästä hiuskutriansa ja itki. Seuraavana päiväni abotti Renaud tuli varhain kartanoon. Rouva de Beaumesnil oli hiukan levoton siitä väsymyksestä, joka kuvaantui hänen kasvoillensa.

-- Ei se ole mitään, hän sanoi; se tulee siitä että olen lukenut kappaleen yötä.

Aamiainen saattoi hänet jälleen entiselleen. Kun tämä kelpo mies tunsi olevansa mitä parhaalla tuulella, niin hän vei oppilaansa puutarhaan erääsen lehtimajaan ja, asettaen eräälle pienelle pöydälle kahvikuppinsa, josta hän tavan takaa otti pienen kulauksen, hän vastasi oikein voitokkaasti niihin tukaliin kysymyksiin, jotka Sibylla oli hänelle edellisenä päivänä tehnyt. Rouva de Beaumesnil neuloi muutaman askeleen päässä ja piti Sibyllaa tarkalla silmällä. Vasten tavallisuutta päättyi luento kirkkoherran suureksi mielihyväksi lapsen tekemättä pienintäkään vastaväitettä.

Kiitokseksi tästä oppivaisuudesta rouva de Beaumesnil muodosti heti kiinalaiseen saliin pienen kappelin, jonka hän kaunisti näkinkengän kuorilla ja pyhimysten kuvilla, ja jonne ritari, Sibyllan suureksi hämmästykseksi, meni heti laulamaan iltamessua, ikäänkuin hän olisi ollut kirkossa. Tämän opettavaisen toimituksen jälkeen seurasi pyhää lukemista, jota vuorotellen toimittivat laulavalla äänellä rouva de Beaumesnil ja neiti Constance, jotka lukuansa keskeyttivät tuon tuostakin ankarasti toruen tavallisella äänellänsä kerjäläisiä, jotka tulivat pihaan. He eivät muuten näyttäneet ensinkään ymmärtävän kirjoja, mitä lukivat, ja saattoivatkin itseänsä puolustaa sillä, että niitä oli vaikea ymmärtää. Nämät naiset eivät nimittäin huolineet etsiä itsellensä valistusta ja lohdutusta niistä niin rikas-sisältöisistä ja vaihtelevaisista teoksista, mitä nuot suuret ja pyhät miehet ovat kirjoittaneet, jotka kaikkina aikoina ovat kunnioittaneet kirkkoa ja ihmishenkeä puhumalla niille sopivaa totuuden kieltä. He tarvitsevat parempaa: he tarvitsevat tuollaisia sisällöttömiä mystisyyden tuotteita, joissa turhanhienon vertailemisen hengettömät kukat kokonaan tukahuttavat kaiken siveellisen ja uskonnollisen totuuden. Tämän mitättömän kirjallisuuden tyhjät ja koristelevat lauseparret saattoivat suloisesti viihdyttää heidän henkistä laiskuuttansa, heidän sielunsa velttoutta ja heidän omantuntonsa unta, vieläpä näyttivät niitä siunaavankin. Kun Sibylla turhaan oli koittanut saada selvää tämän korupuheen sisällyksestä, niin hän oli lopuksi nukkunut. Hän heräsi kavahtaen ritarin mahtavaan ääneen, joka lauloi erästä virttä, ja jota säesti rouva de Beaumesnil'in altto- ja neiti Constancen falsetti-ääni. Sibylla yhtyi myöskin kehoituksesta tähän hengelliseen veisuun.