Part 17

-- Minä pakotan sinut sen myöntämään... vastaa onko totta, onko vai eikö, ett'ei aineellinen nautinto ole ainoastansa vähemmin jaloa onnea, mitä ihminen saattaa nauttia, vaan että se myöskin on katoavaisinta, tyydyttämättömintä? Sitä et saata kieltää kieltämättä samalla meidän oman luontomme arvoa... Aineellisen elämän iloisuus ja suruttomuus on ainoa mitä tieteesi on meille antanut, meille antaa ja on tuleva antamaan;... mutta se ryöstää meiltä tunteen, mielikuvituksen ja sielun elämän, josta ihmisen varsinainen ja todellinen onnellisuus riippuu... Te kerskaatte kaksinkerroin lisänneenne ihmis-ikää... Ettepä! joll'ei ihmis-ijän pituutta mitata vuosimäärällä, vaan hänen henkisyytensä arvolla; kaukana siitä, että sitä olisitte lisänneet, te olette sitä suuresti vähentäneet ja typistäneet... Te olette, kehdosta hautaan saakka, työskennelleet siihen suuntaan, että siitä on tullut suora ja kuiva viiva... rautatien raitio!... Ajatteleppas hetkinen oikein vakavasti, millainen oli keskiajan kurjimmankin ihmisen elämä... Kuinka paljon hänellä oli siveellistä iloa aineellisen tuskansa ohessa! kuinka paljon miellyttävää, huvittavaa ja ihastuttavaa, mistä me emme tiedä mitään, ja jonka johdosta me tunnemme syvää liikutusta, lukiessamme vanhain kroniköörien kertomuksia! Sikäläisellä ihmisellä ei ollut ainoastaan hänen uskossansa vaan vieläpä hänen ennakkoluuloissansakin kuivumaton toivoin, unelmien ja siveellisen innostuksen lähde, joka antoi hänen elämällensä meille tuntemattoman vaikutusvoiman... On totta, että aineellinen maailma oli hänelle ankara, mutta tuskinhan hän siinä elikään... Alinomaahan hän jätti sen... Jos hänen jalkansa olivat kahleissa, niin hänen sielullansa sen sijaan oli siivet... Hänellä oli Jumala, enkeliä ja pyhimyksiä... lakkaamatta hänen silmänsä saivat katsella kirkonmenojen juhlallisuutta... paratiisin loistava valo paistoi aina hänen päänsä päälle;... hänen mieleensä oli lujasti painuneet kaikki luonnolliset tunteet, rakkaus, kunnioitus, usko, isänmaanrakkaus, joita te koetatte päivä päivältä heikontaa... Eikä siinäkään vielä ollut kaikki! Hänen mielikuvitustansa kiihoitti vielä lakkaamatta sen äärettömän tuntemattoman salaperäisyys, joka ympäröitsi häntä joka puolelta... Hänen lietensä ääressä, metsissä ja kedoilla hänen kanssansa seurusteli kokonainen kansakunta ylenluonnollisia olentoja, jotka häntä milloin levotuuttivat, milloin ihastuttivat ja tekivät hänen elämästänsä legendan, romaanin, yhtämittaisen, viehättävän ja kauhean runoelman... Niin, tuollainen ryysyinen, nälkää näkevä, turpeellaan verta vuodattava ihminen eli ja kuoli paljoa onnellisempana, kuin kukaan sinun hyvin puetuista ja varakkaista oppineistasi, jotka tietävät, ett'ei ole Jumalaa, joka antaa ukkosen jylistä, jotka eivät usko enkeliä eikä männinkäisiä, jotka tekevät työtä sunnuntainakin, ja joilla ei ole muuta juhlaa, kuin maanantain yksitoikkonen juominki!... Sikäläinen ihminen ei tuntenut sitä pelottavaa pahaa, joka kalvaa nykyisiä sukupolvia ja joka tekee sille teidän muka hyvät työnne myrkyksi... hän ei tuntenut levottomuutta! Levottomuus! Siinä on ajan merkki! Niin, teidän kuuluisa humaanisuutenne on levoton ja on sitä oleva yhä enemmän ja enemmän, vaikka sitä ympäröikin teidän aineellisen sivistyksenne loisto... Ei yksikään teidän komeista koneistanne ole hankkiva sille palaakaan sitä leipää, jota se kaipaa, sielun leipää! Turhaan se tekee vallankumouksia joka kymmenes vuosi hajoittaaksensa levottomuuttansa, se murhaa itse itsensä, niinkuin sairas, joka iälleen kääntyy tautivuoteellensa, ja joku tulevista vuosisadoista, sen sinulle ennustan, saapi nähdä, miten viimeinen ihminen omalla kädellänsä hirttää itsensä viimeiseen koneesen!

Raoul oli ensin puhunut leikillisellä äänellä, mutta sitten hän oli kiivastumistaan kiivastunut, ja hänen innokkaita sanojansa tervehdittiin kättentaputuksella, johon rouva de Guy-Ferrand ihastuksissansa antoi merkin.

-- Loistava muunnos edellisistä hullutuksista... naisille kunniaksi! Gandrax sanoi kylmästi.

Raoul luuli tätä ystävän ivallista moitetta yllin kyllin palkitsevan sen ihastuksen, joka kuvautui hänen nuoren naapurinsa kauniille kasvoille.

-- Poikani, rouva de Guy-Ferrand puuttui jälleen puheesen, minä en kiitä teitä ainoastaan siitä, että olette puolustaneet minun asiaani; minä kiitän teitä myöskin siitä, että olette poistaneet minulta erään ajatuksen, joka minua on vaivannut... Minä pyydän sen johdosta anteeksi hra Gandrax'ilta. Hän tietää, että minä hänestä pidän, ja että hänen jumalattomuutensa minussa herättää surullista sääliä, sentähden että katson sitä jonkinlaiseksi, ikäänkuin viran puolesta tulevaksi heikkoudeksi; mutta minä olen väliin pelännyt, että teilläkin olisi samat viat, vaan ei mitään niitten puolustukseksi... Mutta kuultuani äskeisen puheenne, minun on, Jumalan kiitos, mahdoton enää asettaa teitä siihen luokkaan, jota minä kammoon, nimittäin sellaisten ihmisten joukkoon, jotka eivät rukoile.

Raoul vastasi tähän salaiseen kysymykseen ainoastansa epätietoisella hymyllä; mutta kun hän yht'äkkiä sattui katsahtamaan Gandrax'in kylmiin ja vakaviin kasvoihin, hän katsoi tekevänsä väärin jättäissään ystävänsä yksin rouva de Guy-Ferrand'in huonosti hillittyjen iskujen alaiseksi; se oli hänestä pelkurimaista.

-- Hyvä tätini, hän sanoi, tämä keskustelun aine ei minusta ole oikein paikallansa, minä luulen kuitenkin, että te, joll'ette rakasta jumalattomia, ette myöskään rakasta tekopyhiä, ja minä omistaisin itselleni tämän nimen, joll'en korjaisi niitä johtopäätöksiä, joita te olette puheeni johdosta tehneet. Jos minä tunnen aikani varjopuolet ja niitä valittelen, niin teen sen sentähden, että itsekin olen niitten alainen ja ikäväkseni minun täytyy teille tunnustaa, että teidän surullinen saalinne on minun suhteeni yhtä oikeutettu kuin ystäväni Louis'inkin. Rukoilla Jumalaa, johon pahaksi onneksi en saata uskoa...

-- Suokaa anteeksi! Gandrax keskeytti, joka yht'äkkiä hyppäsi ylös, neiti de Férias voi pahoin!

Raoul kääntyi heti Sibyllan puoleen, joka todella oli, kalpeampana kuin ruumis, vaipunut tuolillensa ja jota herttua de Sauves'in kädet jo tukivat. Kaikki naiset nousivat; kaikki kokoontuivat nuoren tytön ympäri, ja hänet kannettiin pyörtyneenä salista. Gandrax meni pitämään hänestä huolta.

Hän astui muutaman minutin kuluttua saliin, missä vieraat olivat kävelleet ja jättäneet pöydän. Niihin uteliaihin kysymyksiin, joita satamalla sateli hänen ympäriltänsä, hän katsoi kylläksi vastata tavallisella kylmyydellänsä vain:

-- Ei mitään! Taintumisen kohtausta, joka on seurannut mielenkiihoituksesta... Huono mieliala!

Keskustelu, jonka tämä surullinen tapaus oli hetkeksi keskeyttänyt, alkoi jälleen. Ainoastaan hra de Chalys ei ottanut siihen osaa. Hän näytti kovin huolestuneelta, ja kun rouva de Guy-Ferrand vähän myöhemmin palasi vieraittensa luo, niin hän lähestyi häntä nopeasti ja kysyi:

-- Voihan hän paremmin, vai kuinka?

-- Rouva de Guy-Ferrand katsoi häntä silmiin, kohotti olkapäitään eikä vastannut.

Raoul vetäytyi erään pöydän taakse ja alkoi hajamielillisenä käännellä erään albumin lehtiä. Puolen tunnin kuluttua tuli vuorostansa nuori herttuatar de Sauves saliin; hän oli kovin vaalea. Hän vastasi hymyillen kysymyksiin, joita hänelle hänen huoneen läpi kulkiessansa tehtiin, ja sitten meni hän suoraa päätä istumaan Raoul'in viereen.

-- Miten hän voi? kreivi kysyi.

-- Niin, teidän jumalattomuutenne on kaikki turmellut: hän lähtee huomenna Férias'iin. Te ette saa häntä enää milloinkaan nähdä.

Nuori nainen katui sanojensa ilmaisemaa katkeruutta ja vihastumista, kun hän näki sen perinpohjaisen muutoksen, joka yht'äkkiä kuvaantui kreivin kasvoille ja joka saattoi ne lyijynharmaiksi. Hän loi herttuattareen katseen, joka ilmaisi sanomatointa tuskaa, sitten hän loi äkkiä silmänsä maahan, ja hänen huulensa alkoivat suonenvedon tapaisesti vavahdella.

-- Ystäväni, herttuatar jatkoi lempeämmin, ettekö voi tätä parantaa? Yksi ainoa sana siihen riittäisi!...

-- Jos se olisi valhe? nuori mies sanoi luoden häneen synkästi loistavat silmänsä, -- en milloinkaan!

Oltuansa tuokion äänettä, hän nousi yht'äkkiä ja lisäsi:

-- Blanche, olkaa varma siitä, että minä siunaan teitä koko ikäni siitä, mitä olette tehneet ja tahtoneet tehdä.

Hyvästi!

Hän viittasi Gandrax'ia, joka oli jo tuokion aikaa levotoinna pitänyt häntä silmällä, ja lähti äänettä huoneesta. Gandrax yhtyi hänen seuraansa eteisessä. Sill'aikaa kun he pukivat päällystakkia yllensä, Raoul sanoi puoli ääneensä:

-- Olethan sinä ymmärtänyt?

-- Olen, Gandrax vastasi.

Rouva de Guy-Ferrand asui Saint-Dominique kadun varrella, vähän matkan päässä de Chalys'in talosta. He kulkivat kumpikin pitkin tätä autiota katua sanaakaan toisilleen virkkamatta.

-- Astu sisälle, kreivi sanoi, kun he olivat tulleet hänen talonsa portille.

Palvelija kulki, näyttäen valkeata heidän edellänsä, pitkin suuria rappusia, sytytti pari kolme kynttilää atelieerissa ja jätti heidät sinne.

Atelieeri oli vielä kukilla ja kasvilla koristettu, ja siellä henkäili vielä riemun ja juhlan tuoksu. Raoul osotti tuolin Gandrax'ille, joka siihen istuutui, ja alkoi itse nopein askelin kävellä pitkin tyhjää huonetta, temmaten tuon tuostakin jonkun kukkavihkon ja heittäen sen lattiaan. Yht'äkkiä hän pysähtyi Sibyllan muotokuvan eteen, joka oli kuin valkoinen aave keskellä hämärää ja viheriäisiä kasveja; hän tarttui pensseliinsä ja heitti sen rajusti kangasta vasten, johon tuli läpi ja jossa sydämen kohdalla näkyi suuri ammoittava haava. Gandrax hypähti heti ylös, tarttui Raoul'in käteen ja sanoi:

-- Hiljaa, ystäväni! älä tee tuolla lailla, rauhoitu, minä pyydän sinua!

Raoul työnsi hänet ensin pois ikäänkuin jonkinlaisen vihan valtaamana, sitten hän heittäytyi hänen syliinsä ja sanoi ääneensä nyyhkien:

-- Oi, minä rakastin häntä kuin lapsi!

Hän vaipui eräälle tuolille ja jäi siihen istumaan kasvot käsiin kätkettyinä.

Muutaman minuutin kuluttua hän nousi ja sanoi lyhyesti:

-- Minä muistan, että tänään on maanantai. Minä lähden rouva de Val-Chesnay'n luo... Tuletko sinä sinne?

-- Ja mitä teet rouva de Val-Chesnay'n luona? Gandrax sanoi, kohottaen olkapäitänsä.

-- Menen hänelle sanomaan, että rakastan häntä... Ja totta vieköön, minä rakastankin häntä!... Minä olen suuresti pelännyt tätä rakkautta, sillä minä näin tämän nuoren naisen silmissä koko surullisten intohimojen loiston... No niin, nyt en sitä juuri sentähden enää pelkääkään! Minä tarvitsen voimallista lievitystä itselleni enkä näe tätä parempaa... Siis tänä iltana teen rynnäkön Klotildan luona... kahden kuukauden kuluttua minä hänet ryöstän ja taistelen hänen puolisonsa kanssa, jonka minä murhaan... Huhu siitä toivoakseni tulee neiti de Férias'inkin hurskaille korville... Tuletko kanssani?

-- Raoul, Gandrax sanoi, ja hänen äänensä ilmaisi kummallista liikutusta, jos olet ystäväni ja jos tahdot sellaisena pysyä, niin älä tee siten!

-- Minä vannon, että niin teen! Ei mitään siveyssaarnoja nyt! Louis, nyt ei niille ole sopiva aika!... sinun vakuutuksesi ovat turhia!... Minä kärsin kuin kirottu ihminen... Ja minkä tähden? Sentähden että olen uneksinut taivasta sydämeni puhtaimmasta pohjasta! Ei! minä en sano mitään... en sanaakaan! Minä tahdon olla rouva de Val-Chesnay'n rakastelija... tai kenen taas tahtoisinkaan... ja eihän ole mitään syytä maailmassa... ei maassa eikä taivaassa... mikä saattaisi minua estää sitä tekemästä.

-- Toivoakseni on yksi, Gandrax sanoi, ja se on se, että minä rakastan rouva de Val-Chesnay'ta.

-- Sinä! sinä rakastat... rakastat häntä!

Raoul oli pysähtynyt hänen eteensä ja katseli häntä jonkinlaisen kauhun valtaamana; sitten hän sanoi tyynesti:

-- Se on totta. Siinä on syy... ja ainoa!... Rakasta häntä sitten;... mutta minä surkuttelen sinua!

Gandrax ei vastannut mitään; hän astui muutaman askeleen atelieerissa, ojensi kätensä kreiville ja lähti.

KOLMAS OSA.

1.

Palaus Férias'iin.

Joll'emme ole unhottaneet sitä ahdistavaa tuskaa, joka vaivasi Sibyllaa hänen istuessansa rouva de Guy-Ferrand'in pöytään, niin on aivan ymmärrettävää, millä innolla ja kuinka suureksi sydämensä lohdutukseksi hän oli kuunnellut Raoul'in puhetta ihmisen henkisyyttä koskevan kysymyksen johdosta, joka oli tullut keskustelun aineeksi. Se hiukan epämääräinen, mutta innokas uskonnollinen tunteellisuus, joka hehkui kreivin sanoista, ei saattanut herättää niin hurskaassa ja niin puhtaassa sydämessä, kuin neiti de Férias'illa oli, muuta vakuutusta, kuin että hän oli uskovainen sielu, joka enintään oli vaan lyönyt laimin hurskauden käytännöllisen puolen, vaan jonka helposti saattoi siihenkin jälleen suostuttaa. Tästä hetkestä saakka olivat nuoren tytön huolet hälvenneet, ja hän näki onnellisen rakkautensa ja onnellisen tulevaisuutensa temppelin kohoavan kirkasta sinitaivasta kohti. Se Jumalata pilkkaava uskontunnustus, joka hetkeä myöhemmin lähti kreivin huulilta, oli hänelle siis niinkuin ukkosen räjähdys, joka puhkeaa mitä selkeimmän taivaan puhtaalla kannella. Tämä ainoa sana avasi äkkiä hänen ja sen miehen välille, jota hän rakasti, kuilun, jonka yli hän oli vannonut olla koskaan menemättä. Hän ei voinut kestää tämän onnettomuuden ankaruutta ja hän pyörtyi.

Kun hän jälleen tointui eräässä sivuhuoneessa, mihin hänet oli kannettu, niin hän huomasi heti ensi silmäyksellänsä rauenneen onnensa rauniot ja hän olisi tahtonut sulkea ijäksi silmänsä. Kuitenkaan ei hänen huuliltaan kuultu valitusta eikä hänen silmissään nähty kyyneltä. Jäätyänsä yksiksensä isovanhempiensa ja ystävänsä Blanchen seuraan, hän sanoi lyhyesti ja yksinkertaisesti, ett'eivät hänen periaatteensa ensinkään suvainneet hänen mennä naimisiin miehen kanssa, joka oli aivan vieras sekä siveelliselle että uskonnolliselle uskolle, ja että hän rukoili, ett'ei hänelle sen enempää puhuttaisi avioliitosta, johon hän kaiken muun puolesta kyllä olisi suostunut. Hän ilmaisi sen toiveen, että hän saisi heti seuraavana päivänä lähteä hakemaan unhotusta suruillensa Férias'in yksinäisyyteen.

Tultuansa kotiin, hän sai kuulla kylläkin ankaran nuhdesaarnan iso-isältänsä, joka kutsui hänen käytöstänsä ahdasmieliseksi ja lapsemaiseksi ulkokultaisuudeksi, lisäten että se muuten varsin hyvin sopii vanhalle piialle, joksi neiti de Férias'ikin muka auttamattomasti tulee naurettavien vaatimuksiensa tähden.

Sibylla vastasi hänelle tyynesti ja kunnioittavaisesti, että hän piti vanhan piian tilaa parempana kuin petetyn ja onnettoman vaimon, ja muutaman päiväisen epätoivon parempana kuin koko ikäisen surun.

Hra de Vergnes suuttui uudestansa hänen sanojensa johdosta:

-- Hittoko on teille sanonut, että hän pettää teidät? Mitä! siinä on kohtelias, tunnettu mies, joka on niin hyvä, että hän tuntee teitä kohtaan mieletöntä rakkautta, ja teidän ensi ajatuksenne on, että hän pettää teidät... että hän tekee teidät onnettomaksi!... Se on mieletöntä ja järjetöntä!

Hän vastasi yhtä lujasti, että rakkaus, jota ei ole puhdistanut siveellinen ja uskon siunaama mielipide, ei saattanut olla muuta kuin jonkinlaista tavallista haaveksimista, jonka esineenä hän ei tahtonut päivääkään olla ja jolle hän ei tahtonut uhrata tulevaisuutensa onnea. Tähän kreivi de Vergnes, hiukan hämmästyneenä ja neuvottomana, vastasi lempeämmin:

-- Lapsi raukkani, se on varsin oikein; mutta siinä tapauksessa pitää mennä naimisiin hyvän Jumalan kanssa; vaan älkäämme siitä enää puhuko!

Sibyllalla oli miss O'Neil'issa ymmärtäväisempi ja hellempi ystävä. Irlannitar oli kokonaan määrännyt elämänsä oppilaansa elämälle: saattaapa sanoa, että hän oli ottanut osaa hänen rakkauteensakin hra de Chalys'ia kohtaan; hän otti myöskin osaa hänen pettymyksensä tuottamiin suruihin. Ollen peloissansa sen alakuloisen ja hillityn mielialan tähden, jolla nuori tyttö koetti suruansa peittää, hän kehoitti itsekin häntä lähtemään Pariisista jo huomenna ja käytti osan yöstä voittaaksensa sen vastarinnan, mitä hra ja rouva de Vergnes luulivat tarvitsevansa tehdä tämän äkkipikaisen lähdön johdosta.

Tänä yönä ei Sibylla nukkunut hetkeäkään: hänen kuoleman iskun saaneen rakkautensa kaikki kuvat, kaikki unelmat ja kaikki suloiset hetket väikkyivät hänen mielessänsä julman selvinä ja pysyväisinä. Tämä rakkaus, joka maailman silmissä oli kestänyt vasta muutamia päiviä, oli jo hänen lapsuudessansa saanut alkunsa de Férias'in kallion luona ja oli ollut hänen sydämensä ensi unelmia; hän oli tuntenut sen salaista liekkiä koko nuoruutensa ijän; se näytti tekevän hänen elämänsä elämäksi ja kadotessansa se näytti jättävän vaan tyhjyyttä ja mitättömyyttä. Hänen ollessaan tässä ajatustensa kuumeessa, hra de Chalys'in olento ja karakteeri tuntuivat hänestä näkyvän kummallisessa, pelottavassa ja jopa inhottavassakin valossa: niin suuret, loistavat ja jalot luonnonlahjat, jotka vihollisina palasivat alkuperäistä pyhää lähdettänsä vastaan, saattoivat Sibyllan hurskauden raivoon; intohimojen kohtuuttomuudella hän luki Raoul'ille rikoksiksi hänen viattomimmatkin taipumuksensa, jopa hänen hyveensäkin. Hänen vilkas taiteilijan mielikuvituksensa, hänen ylevät harrastuksensa ja hänen intonsa näyttivät hänestä ainoastaan häpeällisen ja valheellisen kaunopuheliaisuuden teeskentelemiseltä; hänen teki mieli luulla, että kreivi oli käytöksellänsä häntä kohtaan sopimattomasti teeskennellyt, pitäen sitä hauskana pilana, ja ollut olevinansa hänen silmissään valistunut ihminen osottaaksensa sitten yht'äkkiä tämän säteilevän maskin alta valistumattomuutensa arvet. -- Vaikein tämän nuoren tytön kärsittävistä, joka oli tottunut iloitsemaan tahtonsa lujuudesta ja joka ensi kerran vapisi intohimon valtaamana, oli se, että hän tunsi sydämensä itsevaltiaana herrana yhä vieläkin olevan sen miehen, jota hänen järkensä, hänen uskonsa ja hänen ylpeytensä tällä tavoin kirosi.

Hän lähti seuraavana aamuna. Hänen hyljätyn isoäitinsä jäähyväiset eivät saattaneet edes kyyneltä hänen silmäänsä. Koko matkan hän oli samassa, kylmässä ja välinpitämättömässä mielentilassa. Hän saapui samana iltana Férias'iin, missä markiisi ja markiisitar häntä tervehtivät levottomuuden sekaisella liikutuksella ja ihastuksella. Hän sanoi heille nauraen, että häntä oli kohdannut suru, onnettomuus, jonka oli tuottanut ainoastaan hänen unelmainsa raukeaminen, ja että hän nyt tuli heidän syliinsä lohduttamaan siitä itseänsä. Hän pyysi saada jättää tarkemman kertomuksen miss O'Neil'in huoleksi. Sill'aikaa kun hänen huonettansa, kiireisesti pantiin kuntoon; hän tutustui jonkinlaisella kuumeen tapaisella iloisuudella esineitten ja ihmisten kanssa, jotka kuuluivat Férias'in pieneen, kodikkaasen maailmaan; sitten hän, sanoen väsymystä syyksi, tarjosi tyynesti otsaansa isovanhempiensa suudeltavaksi ja vetäytyi huoneesensa.

Sibyllan kasvojen muutos, hänen jäinen kylmyytensä, hänen omituinen puhetapansa olivat yhä enemmän ja enemmän hämmästyttäneet hra ja rouva de Férias'ia. Kun he olivat jääneet yksiksensä miss O'Neil'in kanssa, kyselivät he häneltä asian syytä, silmissä tuskallinen uteliaisuus. Irlannitar parka tarttui heidän käsiinsä, ja samalla kun hän sanoi, että se on vähäpätöistä, ett'ei se ollut mitään, hän alkoi katkerasti itkeä, ja molemmat vanhukset alkoivat hekin itkeä. Kun hän oli kylliksi rauhoittunut kertoaksensa heille Sibyllan ja kreivi de Chalys'in lyhyt-ikäisen rakkauden ja mainitaksensa sitä rohkeutta, jolla Sibylla oli luopunut onnestansa mielipiteensä ja omantuntonsa tähden, hra de Férias kohotti silmänsä kohti taivasta ja sanoi:

-- Lapsi raukka! Sitä aavistinkin... Aina vaan tuo täydellisyyden unelma!... tuo joutsen!

Seuraavana päivänä he osottivat Sibyllalle osan-ottoa hänen suruihinsa ainoastansa suuremmalla lempeydellänsä ja hyvyydellänsä. Hän näytti itsekin ymmärtävän heidän tarkotuksensa eikä kertonut mitään surunsa syystä. Tämä hänen murheensa tuli kuitenkin ilmi hänen omituisen käytöksensä kautta, joka suuresti levotuutti hra de Férias'ia. Hän osotti useimmiten alakuloista välinpitämättömyyttä, jota ajoittain keskeyttivät hänen työläät iloisuuden ponnistuksensa. Sibylla itsekin ihmetteli, että hän saattoi kuivin silmin katsella niitä paikkoja ja sellaisia näkyjä, joitten pieninkin erityiskohta oli hänen Pariisissa ollessansa hänen muistelujansa ihastuttanut. Hänen silmänsä, jotka olivat uponneet kokonaan katselemaan hänen sisällisiä näköalojansa, eivät kiinnittäneet ensinkään huomiotansa ulkomaailman tapauksiin. Hänen jalkainsa kopina ja hänen äänensä sointu kaikuivat kummallisilta hänen korviinsa, ikäänkuin hän olisi ollut yksinänsä tavattoman suuressa kirkossa tai ikäänkuin hän olisi ollut ainoa elävä olento nukuksiin lumotun kansan keskellä. Tätä sisällisen elämän liiallista ponnistusta, joka on ihmiselle omituinen sielun ollessa suurissa tuskissa, ei saattanut tavallinen ihmisruumis murtumatta kestää. Hra de Férias tiesi sen varsin hyvin. "Rukoilkaamme Jumalaa, että hän antaisi hänen itkeä!" hän sanoi markiisittarelle; mutta turhaan koitettiin kaikkia keinoja, jotka näyttivät olevan mitä paraiten omiansa tunteellisuutta herättämään. Huolettoman hajamielisyyden valtaamana hän käyskenteli niillä paikoilla, jotka ennen olivat olleet hänelle rakkaimpia; Férias'in puutarhat ja kasvi-istutukset, hänelle lapsuudesta niin rakkaat metsät, merenrannikko, missä hän jälleen oli tullut uskon helmoihin, hautausmaa, ja nuo kaksi valkoista patsasta, joista hän oli oppinut lukemaan, eivät ne eikä mikään saattanut häntä nimeksikään liikuttaa. Muutamaa päivää myöhemmin hänen tultuansa hänet vietiin pappilaan, missä abbotti Renaud yhä vielä vietti erakkoelämätänsä: vanhan papin innokas syleilykään ei saattanut sulattaa hänen järkähtämätöintä kylmyyttänsä.

Saman päivän aamuna oli markiisittaren päähän juolahtanut omituinen aatos. Hänen käskystänsä eräs palvelijoista oli salaa lähtenyt Jacques Féray'n luo hänen kaukana meren rannalla olevaan yksinäiseen kojuunsa ilmoittamaan hänelle, että Sibylla oli palannut linnaan. Sibylla näytti todella hämärästi muistelevan Jacques Féray'ta, jota hän ainoastaan sivumennen oli kysynyt; mutta markiisitar, vaikk'ei hän odottanutkaan keksinnöstänsä mitään ihmeellisiä seurauksia, ei kuitenkaan tahtonut mitään lyödä laimin. Jacques Féray osotti rouva de Férias'in sanomalle suurta epätietoisuutta; palvelija, joka sen hänelle toi, saattoi töin tuskin pikaisella pakenemisella välttää sitä väkivaltaista kohtelua, jolla hullu uhkasi maksaa hänen sanansaattajatoimensa. Tämän mies-paran äkäisyys oli selvä; aina siitä saakka, kun Sibylla oli lähtenyt, seudun pahan-ilkisillä veijareilla oli ollut tavallisena kujeena se, että he ilmoittivat hänelle tuon nuoren tytön palanneen, jota kohtaan hän tunsi innokasta myötätuntoisuutta. Häntä oli tällä tavalla petetty varmaankin parikymmentä kertaa; mutta vaikka hän oli jo aikaa tullut siihen vakuutukseen, että ne olivat hänen tyhmyydellensä viritettyjä pauloja, niin hän ei kuitenkaan jättänyt menemättä linnaan erhetyksestänsä varmaa tietoa hankkimaan. Hänen aivojensa sekanaisissa sokkeloissa liikkui tänäänkin hänen säännöllinen mietelmäsarjansa, ja ajatellen itseksensä, että hänelle ihan varmaan oli valehdeltu, että neiti de Férias ei ollut tullut ja että se oli mahdotointa ja järjetöintä, hän kulki metsien läpi Férias'iin päin, poimien esikkoja ja metsäorvokkia, joista hän sitoi suuren kukkavihkon. De Férias'in perhe palasi vaunuilla pappilassa käynniltänsä, kun markiisitar huomasi hullun Féray'n, joka hyppäsi erään ojan penkereltä tielle.

-- Minä pyydän sinua, lapseni, hän sanoi Sibyllalle, ett'et näytä itseäsi hänelle.

Sitten hän pisti päänsä vaunujen ovesta, käski pysäyttämään hevoset ja kutsui Jacquesin luoksensa. Jacques lähestyi hitain askelin, kukkavihko kädessä, kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut nähdä vaunujen ikkunain lävitse, joissa auringon säteet kimaltelivat. -- Kenelle on tuo kaunis kukkavihko, Jacques? markiisitar kysyi.