Part 18

Jacques katseli häntä vastaamatta ja pudistaen surullisesti päätänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: Ei... eikö se olekaan totta?... Sillä välin hän oli jo ehtinyt parin askeleen päähän vaunujen ovelta, ja vaikka Sibylla yhä vielä oli piilossa, jokin kummallinen vaisto näytti hänelle ilmaisevan hänen läsnäolonsa: jonkinlainen kylmä väre näytti liikuttavan hänen ryysyjänsä, ja hänen vaunujen oveen päin käännetyt kasvonsa selkenivät.

-- Katso häntä, sanoi markiisitar Sibyllalle.

Nuori tyttö näyttäytyi hänelle silloin, nyykäytti hänelle hymyillen päätänsä. Jacques Féray avasi tämän nähdessänsä suunsa, ikäänkuin hän olisi aikonut huudahtaa; mutta hän ei saanut ääntä. Hän teki liikkeen tahtoen antaa kukkavihkoa Sibyllalle, mutta se putosi hänen kädestänsä. Hän lankesi itsekin voimatoinna polvillensa, ja samalla kun hänen sanomatointa ihastusta ilmaisevat silmänsä olivat Sibyllaan kiinnitetyt, kyyneleitä, niinkuin raju-ilman sadepisaroita, alkoi vieriä hänen laihoille poskillensa ja putoilla hiekkaiselle tielle. Tämä näky, tämä odottamatoin tapaus liikutti kovasti Sibyllaa. Hän viittasi antamaan kukkavihkoa hänelle.

-- Kiitos, Jacques, hän mumisi, koettaen vielä hymyillä; mutta hänen hymyilynsä hukkui kyyneltulvaan. Hän heittäytyi takaisin vaunuihin, kätki kasvonsa kukkavihkoon ja painoi kädellänsä sydäntänsä vastaan, joka pani hänen rintansa kohoilemaan.

Tämä mielialan muutos oli hänelle terveellinen. Hänen kasvojensa synkkä surullisuus lieveni, ja tästä hetkestä alkaen hän rupesi osottamaan omaa perhettänsä ja vanhoja naapureja kohtaan entistä sydämellistä ystävällisyyttänsä, jossa kuitenkin ilmaantui enemmän vakavuutta kuin muinoin. Hän rupesi jälleen joka päivä käymään lapsuutensa ja nuoruutensa lempipaikoilla, ja vaikka nämät toivioretket hänessä herättivätkin salaista mielikarvautta, niin herättivät ne myöskin yhtä paljon iloa. Mielikuvitus parantaa itse tekemänsä haavat niinkuin tuon kreikkalaisen uroon taikakeihäs. Ne, joilla tämä lahja on tavallista suurempi, saavat tuntea katkerinta surua, mutta myöskin suloisinta lohdutusta, kuin muut. Fériasin yksinäisyys, perhe-elämän luostarimainen yksitoikkoisuus, ja se surumielisyys, joka vallitsi metsien helmoissa, autioilla rannoilla ja meren salaperäisessä juhlallisuudessa, kaikki ympärillänsä hengitti jonkinlaista vakavaa sopusointuisuutta, joka vähitellen sulostutti hänen surullisuuttansa ja teki sen hänestä runolliseksikin.

Ylempänä oli kuitenkin hänen lohdutuksensa lähde. Jumala, jota hän ei ollut tahtonut pettää, ei myöskään pettänyt häntä: uskollisuudella Hän palkitsi Sibyllan uskollisuuden. Uskovaisilla ihmisillä saattaa olla surua äärettömän paljon, mutta epätoivoon he eivät joudu. Pettyköötpä he vaan niissä onnen toiveissa, joita jokainen kuolevainen uneksii, niin vaan huomiseksi ne jäävät täyttämättä; mitä maailma heiltä kieltää, sen toivo heille aina lupaa. -- Neiti de Férias oli lankeamatta kantanut koetuksensa raskaan taakan: vähäisestä kokemuksestansa huolimatta hän oli oppinut tuomitsemaan maailmata, aikaansa ja ennen kaikkia omaa itsensä; hän tiesi jo kuinka korkealla hänen sydämensä oli eikä hän tahtonut tiellänsä toistamiseen kohdata miestä, joka sen ansaitsisi omaksensa. Unohtamatta Raoul'in vikoja hän kuitenkin piti oikeassa arvossa hänen loistavia luonnonlahjojansa, hänen neronsa etevyyttä ja hänen olentonsa harvinaista mahtavuutta: Raoul oli hänet syvästi hurmannut. Sibylla käsitti, että se onneton rakkaus, joka tosin niin vähäksi aikaa, mutta niin täydellisesti oli toteuttanut hänen mielikuvituksensa ja hänen sydämensä kaikki toiveet, varmaan tuli olemaan hänen elämänsä ainoa. Raoul'in hyljätessänsä Sibylla tiesi samalla hylkäävänsä koko vaimon kutsumuksensa tässä maailmassa, ja löytämään sitä ääretöntä tyhjyyttä, joka levisi hänen nuoruutensa eteen, tarvittiin koko hänen innokas uskonsa, hänen kaksinkertainen hurskautensa, hänen ijankaikkiset toiveensa ja itse Jumalakin. Ne tarvittiin, mutta ne täyttivätkin sen, ja hänen päivä päivältä huojenneet ja vähemmän katkerat kyynelensä, hänen lujentunut ja kirkastunut sielunsa ja melkein onnelliset tunteensa olivat hänelle todistuksena siitä, että hänen rukouksensa olivat kuullut ja hänen uhrinsa olleet otolliset.

Vaikka hän alussa oli innokkaasti halunnut luostariin, niin hän hylkäsi kuitenkin sen ajatuksen, sillä hän ei tahtonut saattaa epätoivoon vanhain isovanhempainsa sydäntä muka omaansa lohduttaakseen. Mutta vaikka hän jäikin maailmaan, niin hänen elämänsä sai kuitenkin uskonnollisen, jopa hiukan mystillisenkin värin, jossa selvään ilmaantui hänen romantillinen mielenlaatunsa. Oli totta, niinkuin hän itsekin eräänä päivänä sanoi miss O'Neil'ille jonkinlaisella surumielisellä iloisuudella, joka vähitellen oli käynyt hänen puhetapansa omituisuudeksi, että vaikk'ei hänen elämästään saattanut romaania kirjoittaa, niin saattoi siitä kirjoittaa legendan; vaikk'ei hän saanutkaan elää onnellisena, niin hän kuitenkin koetti kuolla hurskaana: hän tahtoi kerran lahjoittaa isäinsä tilukset nunnakunnalle, jonka perustajatar, ehkäpä suojeluspyhäkin hän oli oleva, iltaisin palaisi silloin hänen varjonsa noihin synkkiin metsihin ja peloittaisi valkovaatteisia nuoria noviiseja.

Joka päivä hän Renaud abbotin seurassa harjotti itseänsä ihmisrakkauden täyttämisen ankarimmissakin vaatimuksissa: hänen kanssansa hän kävi katsomassa köyhiä, sairaita, jopa kuolevaisiakin. Omituiselta näytti, kun tämä nuori tyttö ilmaantui koko kauneutensa loistossa ja vielä kaiken maallisen komeuden hienontamana näihin surun ja tuonen majoihin; sillä salaisesta heikkoudesta, joka saattoi hänen isoisänsä hymyilemään, neiti de Férias piti huolta omasta ulkomuodostansa, joka seikka samalla kertaa muistutti maailmasta huolivaa ja sukuperästään pitävää naista. -- Kun hän taas eräänä päivänä ratsain palasi eräältä laupeuden-retkeltänsä, erään harmaapään palvelijan häntä seuratessa kolmenkymmenen askeleen päässä, niin hra de Férias sanoi, ihmetellen poikansa tyttären aamu-auringon valaisemaa ylhäistä ja hienoa ryhtiä, hänen viehkeätä ja ylpeätä suloansa ja hänen ihastuttavaa majesteetillisuuttansa:

-- Kas vaan, sydänkäpyseni, ketä tahdot täällä miellyttää? Ethän vaan tahtone kääntää nurin köyhien ja minun päätäni?... Ja nöyryys, kunne se on joutunut, lemmittyni?

Sibylla ei voinut itsekään pidättäidä hymyilemästä ja kun hänen iso-isänsä oli sulkenut hänet syliinsä, niin hän sanoi:

-- Se on totta, se on minun heikko puoleni, sen tiedän hyvin kyllä; mutta mitäs siitä? minä pidän itsestäni sellaisena!... Kun tällaisena katselen itseäni lammikkonne kuvastimesta tai maantien ojain vedestä, niin kuvailen mielessäni olevani pieni, ylhäinen prinsessa, joka on onneton ja osanottoa herättävä. Se tuntuu niin suloiselta!...

Hra de Férias suostui muuten ystävällisellä mielihyvällä kaikkiin niihin tuumiin, joka hurskauden kiivas into Sibyllassa synnytti. Hänen kukkaronsa oli Sibyllan täysin käsin käytettävänä ja hän oli ylen onnellinen voidessansa tällä hinnalla ostaa lepoa tälle rakkaalle olennolle. Vaikka hän vihasikin melua ja epäjärjestystä, niin hän kärsi kuitenkin valittamatta sitä kerjäläisten, rampain ja kaikenlaisten kulkijain tulvaa, jonka Sibyllan armeliaisuudesta levinnyt huhu tuotti Férias'iin kymmenen penikulman päästä ympäristöstä, ja oli tyytyväinen iloisesti huomauttaessansa, että hänen linnansa oli muuttunut ihmeitten paikaksi.

Yhtä huolellisesti hän auttoi Sibyllaa, kun tämä yksissä neuvoin kirkkoherran ja miss O'Neil'in kanssa puuhasi Férias'in kirkon ulkopuolista korjausta sekä sisäpuolista kaunistamista. Puhtahin kauneuden-tunto vallitsi muuten näissä kaunistuksissa, jotka lisäsivät kirkonmenon juhlallisuutta. Ei saata aavistaakaan sitä sydämellistä ihastusta, joka valtasi vanhan kirkkoherran hänen nähdessään ikäänkuin ihmeen kautta uudestaan muodostuvan sen pienen kirkon, joka oli ollut hänen kotinsa, hänen isänmaansa, koko hänen maailmansa. Kun hän ensi kerran astui kauniisti veistettyyn tammiseen saarnastuoliin, sen sijaan että hän ennen oli saarnannut vanhasta ammeesta, ja kun hän näki tästä ylhäisestä paikasta kirkkonsa uutena ja loistavana, näki kauniit taulut jotka koristivat pylväitä, göötiläisen kynttiläruunun, joka riippui laesta, kuorin komeat vuorilaudat, alttaria ympäröivät matot ja sen hämärän valon, jota komeat maalatut ikkunat loivat tähän juhlalliseen kokoukseen, niin hän puhkesi kyyneleihin hämmästyneen seurakuntansa edessä.

-- Luulin, hän sanoi, olevani pyh. Pietarin kirkossa Roomassa.

Sibylla toimitti hänelle vielä enemmänkin ihastuksen aihetta. Neljä raskaita vankkuria vetävää, väkevätä hevosta toivat eräänä aamuna pappilaan mahdottoman suuren arkun, jossa oli pieniä kirkkoja varten sovitetut urut. Abbotti Renaud riisui heti, ilosta hurmaantuneena, kauhtanansa yltänsä ja koko päivän hän johti innokkaasti urkujen purkamista. Soittokone vietiin yläpuoleen kirkon laiva-nimistä osaa ja seuraavana sunnuntaina, ensin salaa harjoiteltuansa, neiti de Férias meni punastuen istumaan koskettimien eteen ja antoi alhaisten, silminnähtävästi ihastuneitten kuulijainsa ihmetellä harvinaisten lahjainsa etevyyttä. Hän otti tavaksensa joka sunnuntaina toimittaa tätä hurskasta tehtävää. Se synnytit kansassa kiitollisuuden sekaista iloa. Kun urkujen ihanat sävelet pyhän savun kanssa kohosivat kohti pienen kirkon kupukattoa, ja kun tuon nuoren tytön kirkkaat vakavat kasvot näkyivät sopusoinnun ja suloisten tuoksujen synnyttämien pilvien raosta, niin paatuneimpaankin sydämeen tunkeusi heikko lohdutuksen, kauneuden ja taivaallisen sulouden tunne.

Neiti de Férias'illa oli samaan aikaan toinenkin tuuma, joka tuotti sittemmin arveluttavampia seurauksia. Kiintyen yhä enemmän ja enemmän toimeensa, josta hän ei ensinkään toivonut mitään uskonnollista ansiota ja jota hän piti vaan viattomana taiteellisena huvituksena, hän oli saanut päähänsä koristaa kotipitäjänsä kirkkoa freskomaalauksilla. Kun hän arasti ilmoitti tämän uuden aikomuksensa iso-isällensä, niin alkoi tuo kunnon vanhus nauraa.

-- Freskomaalauksilla! hän sanoi, olkoon menneeksi: minä suostun freskomaalauksiin;... mutta meidän on muistaminen, että Paktolus ei virtaa puistoni lävitse... Minä en tiedä, kuinka kalliita freskomaalaukset ovat... Tyydytkö kenties kolmeen tai neljääntuhanteen franciin?

-- Siinä ei ole likimainkaan kylliksi, Sibylla sanoi.

-- No olkoon menneeksi sitten kahdeksan tuhatta, vaan ei enempää, sillä pitää säästää myöskin mosaiikkilattian varaksi, jonka näen siintävän taivaan rannalla.

Sibylla oli Férias'iin palaamisestansa saakka ollut alituisessa kirjevaihdossa Sauves'in nuoren herttuattaren kanssa, joka oli pysynyt hänen yhtä innokkaana ystävänänsä. Heidän kirjeissänsä ei milloinkaan mainittu kreivi de Chalys'in nimeä, mutta muuten tätä lukuun ottamatta heidän keskensä vallitsi täydellinen luottamus, ja Blanche toimitti hellällä innolla kaikki ystävättärensä pikku asiat. Sittenkuin Sibylla oli saanut kahdeksan tuhatta franc'iansa, hän kirjoitti heti herttuattarelle, ilmoitti hänelle aikeensa, antoi hänelle tarkat tiedot kirkon koosta ja pyysi häntä etsimään jotakuta nuorta taiteilijaa, jolla ei vielä ollut muuta kuin lahjainsa rikkaus ja joka piti hra de Férias'in tarjousta hyvänä kauppana.

Blanche oli asunut noin kuukauden ajan Sauves'in linnassa, kun hän sai Sibyllan kirjeen; hetkisen sitä mietittyänsä hänen mieleensä juolahti naisellinen ajatus, joka saattoi hänet hymyilemään: hän asetti kirjeen kirjekuoreen, lisäsi siihen itse pari riviä ja lähetti sen sitten kreivi Chalys'ille, joka oli hänkin asettunut kesäksi asumaan Fontainebleau'hon, missä hän eli sangen yksinänsä. Ihastuen Raoul otti vastaan herttuattaren kirjeen, joka sisälsi seuraavat sanat:

"Serkkuni tämän asian, jota minulta tässä vaaditaan, tunnette te paremmin kuin minä. Heti kun olette löytäneet tuon nuoren miehen, ilmoittakaa se minulle.

Blanche."

Kahden päivän kuluttua Blanche sai herttualta seuraavan vastauksen:

"Serkkuni.

Tuo nuori mies on löydetty, hän lähtee ennen kahden viikon kuluttua. Sanokaa, että muurit, saviruukki ja kaikki mikä ei ole maalarin tehtäviä, laitetaan kuntoon. Liitän tähän asiata koskevia selityksiä. -- Kunnioituksella.

Raoul."

Sibylla ei ollut odottanut näitä neuvoja ja ne selitykset, jotka Blanche hänelle lähetti salaten niitten alkuperän, olivat varsin turhat. Kärsimättömän intonsa kiihoittamana hän oli jo piiri-arkkitehdin avulla toimittanut valmistustyöt kirkossa. Ne olivat jo täydellisesti päätetyt ja muurit odottivat vaan maalarin harjaa, kun eräänä kauniina kesäkuun iltana abbotti Renaud kuuli vaunujen pysähtyvän puutarhansa portille; melkein samassa noin kolmenkymmenen vuotias, komeassa matkapuvussa oleva mies, jonka kasvot olivat tuntuvasti kalpeat, astui häntä kohti ja tervehti häntä ylhäisen kohteliaasti:

-- Herra Fériasin kirkkoherrako? hän kysyi.

-- Niin, herra.

-- Te odotatte maalaria kirkkoonne, herra?

-- Niin herra, kirkkoherra sammalsi joutuen hiukan hämillensä vieraan hienosta ulkomuodosta ja hiukan halveksivasta äänestä; me odotamme nuorta maalaria, nuorta taiteilijaa Pariisista.

-- Nuoruuden kukoistus, toinen vastasi kylmästi hymyillen, ei luullakseni ole välttämätöin ehto... No niin, herra, se olen minä!

II.

Raoul pappilassa.

Hra de Chalys oli viettänyt kaksi katkerata kuukautta. Muulloin hänen surullisuutensa olisi saanut lohdutusta Gandrax'in ystävyydestä ja siveellisestä lujuudesta; mutta Gandrax oli nykyään vaipunut yhteen niistä hurjista intohimoista, joihin useinkin näkee keski-ikäisen miehen sydämen syttyvän etenkin jos siinä vielä tykyttää sellaista ennen kokematon veri. Jättäen hänet kokonaan Klotildan haltuun. Raoul lähti äkkiä Pariisista. Sibyllan tavoin hänkin etsi yksinäisyyttä; mutta hän ei saavuttanut siitä samaa lohdutusta. Yksinäisyys tuntui hänestä tyhjältä kuin avaruus; hänen haavansa paranemisen asemasta vaan paheni. Työn huolta poistava vaikutus oli tehoton. Kymmeniä kertoja päivässä hän haluttomana heitti pensselinsä pois ja koitti sikarilla huumauttaa sydäntänsä raatelevat ajatukset. Aina hereillä oleva Sibyllan muisto synnytti hänessä ajatusten ja tunteitten sekasorron, jossa intohimot, kaiho ja viha myrskyn tavoin sekaantuivat toisiinsa. Tämän nuoren tytön rakkaudessa, heidän toivotussa yhdistyksessänsä ja siinä tulevaisuudessa, joka sen kautta hänelle avautui, hän oli silmänräpäyksen ajan nähnyt toteutuvan yhden niistä rauhan, nuhteettomuuden ja siveellisen parantumisen unelmista, jotka väliin niin tenhoavasti viettelevät häiriytyneitä ja itseensä tyytymättömiä sieluja. Ne syyt, joitten nimessä Sibylla oli murtanut tämän unelman ja jotka kreivi sangen vaillinaisesti tunsi, näyttivät hänestä poikamaisilta, kurjilta, jopa rikollisiltakin; ja hänen tämän kiihoituksen vallassa juuri riehuessansa neiti de Fériasin kuva ilmaantui hänen silmiensä eteen omituisella suloudellansa varustettuna, samalla kertaa ylevänä ja kirkkaana, puhtaana ja intohimoisena, ja tulisena virtasi veri hänen suonissansa: hän kirosi ja jumaloitsi samalla kertaa tuota hurmaavaa ja julmaa lasta.

Hän sai serkkunsa Blanche'n kirjeen ollessaan tällaisessa raivostuneessa mielentilassa. Nuori herttuatar oli lähettänyt kirjeen tehdäkseen jonkinlaisen naisellisen kujeen eikä hän saattanut käsittääkään sitä omituista tuumaa, jonka Raoul päätti tämän kirjeen johdosta panna toimeen. Hän ei vielä ollut lukenut loppuun, herttuattaren ilmoitusta sekä siihen liitettyä kirjettä, ennenkuin hänen päätöksensä jo oli tehty. Hän palasi paikalla Pariisiin, toimitteli siellä parin viikon ajan kaikellaisia valmistuksia ja tutkimuksia ja lähti sitten Fériasiin tuhansien vastakkaisten tunteitten valtaamana, joihin useimmiten sekaantui jonkunlaista pilkallista ja vahingoniloista epätoivoa.

Tämä hänen katkera mieli-alansa ilmaantui selvästi hänen puheessansa, kun hän ensin kohtasi abbotti Renaud'in; mutta hänen luonnollinen ylevyytensä pääsi heti voitolle, kun hän katseli vanhuksen hyväntahtoisia ja arkoja kasvoja, ja hän osotti häntä kohtaan nyt kohteliasta ystävällisyyttä äskeistä ynseyttänsä korvataksensa. Mutta kirkkoherra parka hämmästyi vielä enemmän, kun tämä niin ylhäisen näköinen vieras pyysi häntä ilmoittamaan hänelle kylässä jotakin ravintolaa, missä hän töittensä aikana saisi asunnon ja ruo'an.

-- Ravintolaa, herra?... Jumala nähköön!... Marianne, herra kysyy ravintolaa.

-- Jos herra tahtoo ravintolaa, Marianne sanoi, niin rakentakoon sen ensiksi!

-- No älähän nyt, Marianne!... Voi herra kulta, täällä lähiseudussa ei ole muuta kuin huonoja kapakoita... Voi, kuinka en tätä tullut ajatelleeksikaan?... Mutta minä tahdon miettiä: Kyllähän meillä täällä pappilassa, hyvä herra, on pieni kamari, tosin sangen yksinkertainen, mutta kuitenkin puhdas... Jos ehkä tahtoisitte asua siinä ja tyytyä minun jokapäiväiseen ravintooni?

-- Mutta, herra kirkkoherra, pelkään olevani teille vaivaksi... Kuitenkin olisin sangen mielissäni saadessani joka päivä kanssanne seurustella, ja jos aineelliselta kannalta katsoen, suostutte siihen korvaukseen, että minä vaivaisillenne suoritan sen hyvän, jota mulle osotatte...

-- Oh, herra!... Saanko kysyä nimeänne herra?

Niin arvattava kuin tämä kysymys olikin, niin ei Raoul sitä kuitenkaan ollut tullut ajatelleeksi. Valhe soti enimmän kaikista paheista hänen ylpeätä luontoansa vastaan. Hän viivytteli, punastui ja ilmoitti, niin vähän kuin mahdollista valhetellaksensa, arvonimensä:

-- Lecomte [Kreivi], hän sanoi.

-- No niin, hyvä herra Lecomte, olkaa varma siitä ettei meillä tule olemaan vaikeuksia keskenämme... Pane kuntoon viheriä kamari, Marianne!... Mutta teidän on kenties nälkä, herra Lecomte?

-- Niin on, herra kirkkoherra, minun on nälkä... Näette nyt, miten tulen teitä vaivaamaan... nyt minun jo on nälkä!

-- Sitä parempi, sitä parempi, herra Lecomte! Marianne, laita huone sittemmin kuntoon... Tapa ensiksi yksi kana!

-- Ei, minä pyydän, kirkkoherra, älkäämme tappako mitään... Onhan teillä munia, eikö niin? Minä pidän omeleteista ja minä olen varma, että Marianne laittaa niitä mainion hyviä.

Vähäistä myöhemmin kreivi de Chalys oli istuutunut kirkkoherran pienen pyöreän pöydän ääreen ja kehui Mariannen taitoa omelettien laitannossa. Vähän kylmää lihaa, pullo vanhaa viiniä ja kuppi höyryävää kahvia olivat tämän aterian täydennyksenä, jonka kestäessä Raoul salaisen kuumeen kiihoittamana osotti iloista ja kohteliasta ystävällisyyttä ja valloitti senkautta kokonaan abbotti Renaud'in sydämen, saattoipa itse Mariannenkin ynseille kasvoille ilmaantumaan harvinaisen hymyn. Omasta puolestansa kreivi huomasi ystävyytensä vanhusta kohtaan yhä kasvavan, kun hän kuuli hänen tuontuostakin innokkaan rakkauden valtaamana mainitsevan Sibyllan nimeä; hartaaksi iloksensa hän huomasi isäntänsä maalaisessa yksinkertaisuudessa ylevyyden ja arvokkaisuuden piirteitä, jotka todistivat hänen ja neiti de Férias'in henkistä yhteyttä.

-- Herra kirkkoherra, hän sanoi jättäen pöydän, me tulemme luullakseni olemaan hyvät ystävät, vai kuinka?

-- Minun puolestani, hyvä herra, asia on jo varma.

-- Mutta, herra kirkkoherra, minä en tahdo teitä pettää... minä en ole... erittäin jumalinen!

-- Entä sitten, herra Lecomte. Ei pyhä Paavalikaan teidän iällänne ollut jumalisempi!

-- Se on totta, herra kirkkoherra;... mutta ajat ovat muuttuneet... Ja sitten... sallitteko minun polttaa puutarhassanne, kirkkoherra?

-- Puutarhassani, omassanne ja minun huoneessani, missä vaan tahdotte!

-- Vaikka minun kyökissäni! lisäsi Marianne.

Yö oli tullut: kirkkaana kulki kuu taivaalla kulkuansa luoden hopeisia säteitänsä käytävien hiekalle, peittäen varjohon lehtimajat ja levittäen lumivalkoisen hohteen pienen kirkon tornille, jonka kolmikulma kuvaantui läheisen rannikon korkeata mäenrinnettä vastaan. Sill'aikaa kun Raoul poltti sikariansa ja katseli tätä suloista ja tyyntä näkyä, Marianne kutsui hiljaa abbotti Renaud'ia, joka seisoi vähän taempana.

-- Kas niin, herra abbotti, minkälainen taitelija hän on?... Te olette minulle sanoneet: pieni nuoriherra?... Juuri kaunis pieni nuoriherra! Kyllä hänellä jo on täydet hampaat, kyllä vaan!

-- En ymmärrä sinua, tyttäreni; mutta minä kummastelen suuresti, joll'ei hän ole suuri taiteilija, vieläpä sangen suuri taiteilija!

-- En tiedä, onko hän suuri taiteilija... mutta totta tosiaan hän on sangen miellyttävä mies... Minä kysyn teiltä hra abbotti, olenko minä niitä vaimoja, joita helposti saattaa ihastuttaa, olenko?

-- No et, Marianne!

-- No hyvä, hän on minut ihastuttanut!... Totta tosiaan, hän on sangen miellyttävä mies... ja niin hyvin varustettu! Olen alkanut Pierre vanhuksen kanssa järjestellä hänen kapineitansa hänen kamarissansa... Voi, herra, miten huolellisesti järjestetyt ja miten hienot ne ovat! Hänellä vasta on hyvää palttinaa, oikein ruhtinasten palttinaa!

-- Hiljaa, Marianne! hän kutsuu minua.

Ja abbotti Renaud riensi Raoul'in luo, joka todella häntä kutsuikin.

-- Minä pyydän anteeksi teiltä, herra kirkkoherra, mutta minä kuulen soitantoa... Eiköhän sireeniä liene rannoillanne?... -- Kuulkaahan!

Hiukan aikaa kuunneltuansa kirkkoherra sanoi:

-- Ah, todellakin, kirkossa soitetaan urkuja... se on neiti Sibylla hän käy muutamia kertoja viikolla harjottamassa niitä kappaleita, joita hän sunnuntaina soittaa... Minä olen iloissani, että hän on tullut tän'iltana... ja minä lähden heti ilmoittamaan hänelle teidän onnellisesti saapuneenne.

Raoul pidätti häntä kädellänsä:

-- Ei ei, minä pyydän teitä, kirkkoherra! älkää sanoko hänelle olevani täällä! Minä soisin, ett'ei hän ennen saisi tietää tuloani, ennenkuin hän saattaa työstäni sen päättää... koska hän on siitä huvitettu... Minä toivon, että hän siten on suloisimmin siitä ihastuva... Minä pyydän teiltä tätä, kirkkoherra!

-- Hyvä, hyvä, niinkuin tahdotte, herra Lecomte; mutta on otettava huomioon, että hän välttämättömästi tulee messuun sunnuntaina...

-- Vai niin, tänään on maanantai;... sunnuntaiksi saan jo jotakin osapuille... Ja nyt, herra kirkkoherra, minä pyydän teiltä saada mennä katselemaan vähän merta tuolta korkealta rannalta... Minä tulen heti takaisin, herra kirkkoherra...