Part 16

Raoul'in ajatukset olivat ihan samat kuin Sibyllankin, vaan että hänen levottomuutensa oli vielä astetta suurempi. Sibylla ei kuitenkaan epäillyt siitä vaikutuksesta, minkä hän oli tehnyt herra de Chalys'iin: hänen naisellinen aistinsa sen hänelle varmaankin ilmoitti, ja hän olikin epätiedossa ainoastansa siitä, missä määrässä hän oli häntä viehättänyt; mutta herra de Chalys, joka oli viettänyt osan yötä muistelemalla ja miettimällä, tarkkaan tuon nuoren tytön jokaista sanaa, jokaista äänen värähdystä ja kasvojen piirrettä, oli sellaisten yhdistysten ja vähennysten kautta, joita ainoastaan rakastavaiset tuntevat, saanut päätöslauseen, joka häntä ei ensinkään miellyttänyt. Sitten hän oli sangen surumielisenä nukkunut.

Herätessänsä hän pakotti itseänsä katselemaan asioita kirkkaammassa valossa. Hän asui Saint-Dominique-Saint- Germain'in kadun varrella isänsä talossa, jolla oli se etu, että siinä oli puutarha. Silloin oli helmikuun loppupuoli, ja linnut lauloivat kukkivissa kastanjapuissa. Kreivi alkoi itsekin laulaa kävellen pitkin askelin ja taittoi silloin tällöin orvokin taimen, haistoi sitä ja näpäytti sen sitten peukalollansa maahan. Pian hän meni atelieeriinsa ja avasi albuminsa, missä oli nuo kolme Sibyllan muotokuvaa. Hän täydensi viimeisen samannäköisyyttä muutamalla hienolla viivalla, tarkasteli sitä äänettä ja jupisi sitten hiljaisella, huokauksen tapaisella äänellä:

-- Vaimoni. -- Tämä sana saattoi hänet hymyilemään, sitten hän kohotti olkapäitänsä ja muuttui huolettoman näköiseksi. Hänen hullumainen pelkonsa palasi jälleen:

-- Joutavia! ei hän minusta huoli; se on varma! Minähän olen liian vanha!... Ah, työhön!

Hän laitteli hyräillen värilautastansa kuntoon. Yht'äkkiä hän nosti telineeltänsä sen taulun, jota hän maalasi, muutti siihen uuden kankaan, pani avonaisen albumin eteensä eräälle tuolille ja alkoi sitten haahmollensa kuvata neiti de Férias'ia ja hänen kalliotansa.

Hän oli eilen hankkinut itsellensä sen tiedon, että rouva de Vergnes'in vastaan-ottopäivä oli tiistai; hän päätti kumminkin lykätä käyntinsä seuraavaan tiistaihin, vaikkapa vaan osottaaksensa neiti de Férias'ille ylevää välinpitämättömyyttä. Mutta kello neljän aikaan hän heitti maalilautasensa äkkiä pois ja lähti pukeutumaan. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin hän oli, albumi kädessä, de Vergnes'in ovella.

Ujostelemattomimmatkin naiset, jotka lapsuudestaan saakka ovat tottuneet noudattamaan ankarata käytös- ja puhetapaa, huomaavat arkatuntoisissa asioissa olevansa etevämmät, kuin karaistuneimmatkin miehet. Kun hra de Chalys, otsa mielenliikutuksesta kalpeana, astui saliin, missä Sibylla istui rouva de Vergnes'in ja miss O'Neil'in keskellä, niin se iloisuus ja totisuus, millä hän vastasi hänen tervehdykseensä, herätti hänessä vastenmielistä hämmästystä, vaikka tuo nuori tyttö kuuli tällä hetkellä korvissansa pauhaavan valtameren myrskyjen kohinan. Tämä kreivin tuskallinen tunne kasvoi vielä keskustelun kestäessä: todella tapahtui aivan itsestänsä niin, että puheltiin järjestään niistä eri asioista, mitä herra de Vergnes asiain tottuneena tuntijana oli ennustanut, ja että tämä täsmällisyys lopuksi alkoi tuntua naurettavalta neiti de Férias'ista, joka muuten tunsi olevansa iloisessa ja huolettomassa mielentilassa. Kun Raoul sitten pyysi rouva de Vergnes'ia hyväntahtoisesti käymään katsomassa hänen atelieeriansa, niin; Sibylla iski salaa silmää miss O'Neil'in kanssa, tuskin voiden nauruansa pidättää. Tämä epäilystä herättävä kasvojen väänne oli ihan odottamatointa herra de Chalys'ille ja hämmästytti häntä sanomattomasti. Se ei asiaa parantanut, että rouva de Vergnes lupasi käydä hänen atelieerissansa ensi joutopäivänä: hän lähti pois kokonaan tyytymättömänä koko käyntiinsä, itseensä ja etenkin neiti de Férias'iin.

-- Hyvä Jumala, hän puhui itseksensä, kävellen pitkin bulevardia, synkkä hajamielisyys kasvoilla, ett'en minä häntä miellytä, on varsin selvää ja luonnollista... kymmenestä tuhannesta naisesta on yksi, jota tahtoisi miellyttää ja juuri häntä sitten ei miellytäkkään... tämä on kyllä selvää;... mutta että minussa hänen mielestään on jotakin huvittavaa, naurettavaa, että minä olen narri... sitä en saata käsittää!... sillä on ihan selvää, että hän teki minusta pilkkaa opettajattarensa kanssa, joka, sivumennen, on maailman hirvittävin opettajatar!... Minä en saata kärsiä pilkallista luontoa nuorella tytöllä: se on hänen luontonsa ilkeyden ja hänen sielunsa kuivuuden merkki... Ja olihan se välttämätöintä että hänelläkin, tuolla nuorella olennolla on hänen vikansa; muuten hän olisi liian kaunis!... Jumalani! kuinka kaunis hän kumminkin on. Kuinka kaikki hänen liikkeensä ovat kauniita, kainoja ja sopusointuisia!... Se on kuin sävelten sointua!... Ja sen ohessa jalo sydän ja puhtaat ajatukset kuin teräs!... eikä ole hyvyyttä... luonnollisesti!... No niin sydän parkani, älkäämme siitä huoliko, mennään päivällistä syömään!

Hän lähti todellakin syömään päivällistä kumppaniensa luo, mikä ei ollutkaan vaikein osa sitä ohjelmaa, mitä hän oli ottanut noudattaaksensa. Sinä iltana hän joutui oikein peliraivoon ja menetti suuren summan. Seuraava päivä tuntui hänestä kestävän iankaikkisesti, mutta illalla hän muisti, että rouva de Vergnes'illa oli sinä päivänä loosi operassa ja hän lähti teaatteriin. Ensi silmäyksellänsä saliin tullessansa hän kohtasi Sibyllan silmät, jotka levottomina tarkastelivat orkesteria ja jotka nopeasti kääntyivät toisaalle, kun hän huomasi hänet. Raoul'issa heräsi jälleen hiukan elämisen halua. Näyteltiin _Hugenottia_. Kärsivällisesi hän odotti aina kolmannen näytöksen loppuun saakka, ennenkuin hän lähti rouva de Vergness'in loosiin, missä hän oli yksinänsä tyttärentyttärensä kanssa. Neiti de Férias ojensi hänelle valkoisiin hansikkaihin puettua kättänsä niin todellisella ystävyydellä, että se häntä liikutti. Kuitenkaan hän ei paljon ottanut osaa keskusteluun: hän kohotti tuon tuostakin lornjetin silmillensä, katseli yleisöä ja vaipui jälleen suloiseen äänettömyyteensä; mutta kun Raoul väliajan loputtua nousi ylös, hän kääntyi yht'äkkiä ja kysyi ikäänkuin hämmästyneenä:

-- Ettekö jää tänne?

Ja hän jäi.

_Hugenottien_ neljäs näytös alkoi. Vaikka herra de Chalys osasi ulkoa pienimmätkin kohdat tässä mahtavassa lyyrillisessä teoksessa, joka on ehkä kauniin, mikä ihmiskorvaa milloinkaan on ihastuttanut, niin hän luuli kuitenkin kuulevansa sitä ensi kertaa. Runoelman hirvittävät ja intohimoiset sävelet, jotka niin sanoaksemme tulivat hänen sieluunsa toisen sopusointuisen sielun kautta, näytti herättävän hänessä uutta ja tuntematointa ihastusta. Hänen istuessansa Sibyllan tuolin takana häntä hurmasi sanomattomasti se mystillinen tuoksu, jota rakastettu olento levittää ympärillensä. Hän luuli näkevänsä tuon nuoren tytön riippuvissa kutrissa, hänen hiuskukissansa ja hänen marmorin valkoisissa olkapäissään käyvän milloin hekuman, milloin kylmyyden väreitä ja henkäyksiä. Vaikk'ei Sibylla ainoallakaan sanalla ollut poistanut niitä epäilyksiä, jotka eilisestä saakka olivat hänen mieltänsä häirinneet, niin kaikki epäilys oli kuitenkin kadonnut: hän tunsi silloin kummallisen varmaan, että hän itsekin oli rakastettu, ja että koko tämä taivaallinen musiikki, kaikki näyttämöltä kuuluneet äänet ja orkesterin sävelet olivat Sibyllasta ja hänestä ainoastaan rakkauden hymni, jota heidän kummankin sydämensä lauloivat. Hän oli siis enemmän ihastunut kuin hämmästynyt, kun neiti de Férias näytännön lopulla, juuri kun kappaleen rakastavat päähenkilöt tyhjentävät tuskaansa jumalallisen ihanaan surulauluun, kääntyi yht'äkkiä hänen puoleensa, kosteissa silmissä säteilevä loiste, ja sanoi melkein hellällä äänellä:

-- Ettekö ole onnellinen?

-- Kaikesta sielustani, neitiseni! hän vastasi.

Ja hänen sanoissansa ja katseessansa oli sellainen paino ja tunteellisuus, että neiti de Férias'in täytyi luoda kauniit silmänsä Raoul'iin, pois Kaarlo IX:nnen ajoilta.

Näytelmän päätyttyä hra de Chalys lausui jäähyväiset ja lähti kotiinsa miettimään tämän illan suloisia muistoja. Tätä myötäistä vakuutusta puoleksi vahvistivat muutamat pienet kirjeet, joita hänen serkkunsa Blanche, äskenkääntyneen palavan innostuksen valtaamana, seuraavina päivinä hänelle tuon tuostakin lähetti ikäänkuin kiihoittavaksi yllykkeeksi. Hänen täytyi useamman kuin yhden kerran jättää Sibyllan muotokuva ja lähteä pyytämään selitystä nuorelta herttuattarelta muutamille lauseille, joitten monimutkaiset sulkumerkkien välit saattoivat hänen aivo-raukkansa pääsemättömään pulaan. Kerran hän tällaisella käynnillänsä sattui tapaamaan Sibyllan, ja nuoren tytön käytös, hänen arka ja kaino katseensa ja ikäänkuin uupunut ylpeytensä puhuivat hänelle suloisempaa ja selvempää kieltä, kuin herttuattaren hirveän ongelmia täynnä olevat kirjeet.

Rouva de Vergnes, jonka luona hän ei lyönyt laimin käydä seuraavana tiistaina, ilmoitti huomispäivänä tulevansa tyttärentyttärensä kanssa häntä tervehtimään. Tämän päivän aamuna Raoul hankki atelieerinsa täyteen kallisarvoisia kukkia ja suurilehtisiä, troopillisia kasvia, jotka hän itse järjesteli taiteellisella aistilla ja lapsemaisella huolellisuudella. Nämät juhlalliset varustukset, jotka muistuttivat jo hiukan hääjuhlallisuuksia, herättivät rouva de Vergnes'issa salaista ihastusta ja Sibyllassa nähtävää hämminkiä, kun he astuivat tähän tuoksuavaan temppeliin. Kreivi näytteli heille kaikkeinpyhimpänsä salaisuuksia hänelle omituiselle sievällä kohteliaisuudella ja taiteilijan suopeudella. Hän katseli ihastunein silmin neiti de Férias'ia, joka harhaili hänen kasviensa joukossa niinkuin Runotar pyhässä lehdossa. Yht'äkkiä hän huomasi oman muotokuvansa ihanan suunnitelman, joka oli asetettu erääsen kukkien muodostamaan pyhään kappeliin, ja hän punastui. Raoul pyysi, että hän myöntäisi hänelle vielä vähän aikaa sen lopulliseen valmistukseen. Sitten käytiin puutarhaa katselemassa. Päivä oli sangen helteinen, ja herra de Chalys, joka sangen hyvin tunsi Pariisittarien heikkoudet ja heidän kuolemattoman ruokahalunsa, tarjoutti kastanjapuitten verhossa muutamia herkkuja, joihin rouva de Vergnes oli erittäin ihastunut. Sitten erottiin, rinnassa kummallakin puolen, niinkuin näytti, mitä suloisimmat toiveet ja parhaat aikomukset.

Raoul sai seuraavan päivän aamuna kirjeen serkultansa Blanchelta, joka kutsui häntä tulemaan seuraavan viikon lauvantaina päivälliselle äitinsä, rouva de Guy-Ferrandi'in luo.

"Sinne tulevat", sanoi hän kirjeensä lopussa, "myöskin teidän ystävänne Gandrax ja minun ystäväni Sibylla."

Blanche oli todella rientänyt ilmoittamaan äidillensä näitä pieniä kujeitansa, ja rouva de Guy-Ferrand, joka, kuten useimmat muutkin naiset, katsoi pyhäksi velvollisuudeksensa toimittaa naimisiin niin paljon ihmisiä kuin mahdollista, oli järkähtämättömästi päättänyt edistää asiain menoa kutsumalla nuo kaksi henkilöä luoksensa päivällisille, missä oli valmistettu tilaa ainoastaan kahdelletoista hengelle.

Jo edeltäkäsin oli kaikkien niitten mielestä, jotka asiata harrastivat, tällä juhlallisuudella ratkaiseva tärkeys. Käynti atelieerissa oli ollut sitä laatua, että se tuskin saattoi jättää epäilystäkään herra de Chalys'in yksityisten mielipiteitten suhteen. Hänen ja neiti de Férias'in liittymistä edistivät muuten niin myötäiset asianhaarat, heidän kummankin mielipiteensä oli niin selvään tullut ilmi, heidän asemansa oli niin vapaa kaikista niistä vastuksista, jotka tällaisissa tapauksissa pitkittävät alkukeskusteluja, että asiain välitön loppupäätös näytti todenmukaiselta ja luonnolliselta. Raoul itsekin tunsi, että suoruus ja kunnioitus eivät sallineet hänen paljon kauvemmin viivyttää hänen tunteittensa virallista ilmoittamista, ja hän valmistautui neuvottelemaan rouva de Guy-Ferrandin kanssa sopivimmasta tavasta ja keinoista, millä hän saattaisi saada omaksensa neiti de Férias'in sydämen, käden ja kultahiukset.

Mutta neiti de Férias, huolimatta niistä myötäisistä enteistä, mitä saattoi helposti tähdistä lukea, ei tuntenut itseänsä likimainkaan ihan onnelliseksi. Mitä enemmän hän rakasti ja mitä enemmän hän tunsi olevansa rakastettu, sitä enemmän häntä huolestutti se ainoa, mutta auttamatoin este, mikä saattoi viimeisellä hetkellä ilmestyä ja erottaa hänet iäksi Raoul'ista. Tästä yhtä ankarasta kuin hellästäkin sielusta ei intohimotkaan saattaneet poistaa perus-aatteita: kun hän oli perin pohjin vakuutettu sellaisten avioliittojen hellyydestä, joista uskonnollinen side puuttui, niin hän oli päättänyt mennä naimisiin ainoastaan sellaisen miehen kanssa, joka uskoi, mitä hänkin uskoi, ja hän olisi halveksinut itseänsä, jos hän olisi antanut sydämensä viettelyksen voittaa hänen järkensä juhlallisen päätöksen. Mutta mitkä olivat herra de Chalys'in mielipiteet uskonnon asioissa? Sibylla ei sitä tiennyt. Kummastellaan ehkä vähän, ett'ei kukaan ollut tahtonut hänelle jutella tällaisesta sivuseikasta, ja mitä häneen itseensä tulee, hän oli lykännyt asiasta selon ottamisen päivästä päivään, joko sitten sellaisesta salaisesta heikkoudesta, joka kammoo päivänvaloa, taikka sen luottamuksen tunteen vaikutuksesta, joka omistaa sille, jota ihminen rakastaa, kaikki ne hyveet, joita hänelle toivoo; mutta kun hän huomasi, että Raoul'in rakkaus riensi sitomaan avioliiton solmua odottamattoman nopeasti, niin hän huolestui nähdessään heidän edessänsä tämän himmeän ja epäillyttävän kohdan. Hänen pelkonsa haihtui hiukan, kun hän muisteli sitä teeskentelemätöintä ja jaloa innostusta, mikä oli omituinen kreiville. Olihan hän osottanut niin avonaista sielua kaikille jaloille tunteille, kaikille kauniille ja yleville aatteille, ett'ei hän saattanutkaan epäillä häntä ehdottomasta jumalattomuudesta, niin likeinen näytti hänestä runollinen tunne olevan uskonnolliselle tunteelle, rakkaus kauniisen rakkaudelle Jumalaan. Mutta väliin kuitenkin atheisti Gandraxin kuva, jonka miehen hän tiesi olevan läheisessä ystävyydessä kreivin kanssa, joutui yht'äkkiä hänen mieleensä ja herätti hänessä synkkiä ajatuksia, Tämä neuvottomuus, johon miss O'Neil huolestuneena otti osaa, seurasivat Sibyllaa rouva de Guy-Ferrand'in luoksikin ja surumielisyyden pilvi verhosi hänen otsaansa, kun hän pöytään istuttaissa otti hänelle määrätyn paikan, joka oli herttua de Sauves'in ja kreivi de Chalys'in välillä.

Rouva de Guy-Ferrand oli älykäs, rakastettava, vapaamielinen nainen, muutama vuosi sitten hän oli saanut päähänsä koota luoksensa valitun seuran, johon kuului ansiokkaita miehiä politiikin, tieteen ja taiteen maailmasta. Pannaksensa toimeen tämän unelmansa hän luuli tarvitsevansa liittää oman viehätysvoimansa avuksi oivallisten päivällisten houkutuksen, joissa häntä ei pahoittanut kuunnella vieraittensa puhelevan kaikista jumalallisista ja inhimillisistä, ajallisista ja hengellisistä aineista sillä kasvavalla innostuksella, jota kyökin runotar herättää. Louis Gandrax oli ollut ensimmäisiä näistä valituista pöytävieraista sekä oman maineensa, että läheisen ystävyyden tähden, jossa, hän oli hra de Chalys'in kanssa. Raou'lin pitkän poissaolon aikana Gandrax'in ja rouva de Guy-Ferrandin tuttavuus, jota lisäsi uutisien tähden perustettu kirjevaihto, kasvoi oikein jonkinlaiseksi, tutun-omaiseksi ystävyydeksi. Kuitenkin Raoul'in tädissä hänen ulkonaisen ystävällisyytensä ohessa vallitsi Gandrax'ia kohtaan salainen vastenmielisyys, jota hänen sukupuolensa varsin yleisesti osottaa tiedemiehiä kohtaan, tietysti sentähden, että tiede ei sovellu mielikuvitukselle eikä tunteellisuudelle, jotka ovat naisten päätaipumukset, -- ja sentähden, ett'ei se puhu heille koskaan rakkaudesta, jota he aina mietiskelevät. Vaikka rouva de Guy-Ferrand kammoi melkein Sauves'in vanhan herttuattaren tavoin tämän nuoren oppineen filosofillista periaatteita, niin hän kuitenkin mielellänsä kiihotti häntä niitä vieraillensa selittelemään, sillä hänen oli hauskaa kuulla niitä kumottavan tai itse väitellä niitä vastaan kostonhimoisella kärkkyydellänsä.

Tänään hän alkoi häntä ahdistaa juuri paraillaan syötäessä erään tieteellisen keksinnön johdosta, jonka Gandrax oli tehnyt: hän pyysi häntä ensiksi selittämään sen tarkotusta ja käytäntöä; hän kuunteli hieman ivallisella tarkkaavaisuudella Gandrax'in todistuksia, kun hän kaunopuheliaasti osotti sen uuden voiman tuottamia suuria seurauksia, jonka hän oli saattanut ihmisneron käytettäväksi, ja kun hän oli päättänyt puheensa, rouva de Guy-Ferrand kysyi:

-- No niin, entä sitten?

-- Kuinka! entä sitten?... Suokaa anteeksi, rouva, minä en käsitä teidän muistutustanne.

-- Tuleeko maailma siitä sen onnellisemmaksi, ystäväni?

-- Teidän luvallanne rouva: onhan kaksi kertaa kaksi neljä, ja myöntänettehän että edistys on aina edistys?

-- Edistystä on monta lajia, rouva de Guy-Ferrand sanoi, on onnellista edistystä... on surkuteltavaa edistystä... ja on edistystä, joka ei ole kumpaakaan laatua: sen saatan teille myöntää, että teidän keksintönne tuottama edistys on viimemainittua laatua.

Gandrax pudisti mustatukkaista päätänsä, kasvoilla pilkallinen, mutta samalla vihainen hymy, niinkuin jalopeura, jota hyönteinen on purrut.

-- Jumala nähköön! hän sanoi, minä pyydän, ymmärtäkäämme toinen toistamme, rouva: jos teidän muistutuksenne tarkottaa ainoastaan keksintöni arvoa, niin minulla tietysti ei ole mitään sanottavaa; mutta jos, niinkuin epäilen, te kunnioitatte minua sillä, että itse tiedetten hyödyllisyys ja arvo saavat kärsiä samalla kun ryntäätte minun halpaa persoonaani vastaan, niin pyydän teitä pysymään yhtä rohkeana mielipiteessänne loppuun saakka... väittäkää nykyistä tieteen edistymistä vastaan, vaikka se onkin niin hyödyllisesti vaikuttanut teollisuuteen ja taiteisin... kieltäkää kaikki ne suuret keksinnöt, jotka ovat olevat tämän vuosisadan ikuisena kunniana... halveksikaa kaikkea sitä, millä tieteet joka päivä lisäävät meidän omaa onneamme ja arvoamme;... julistakaa vaan uljaasti että koko maapallon pinnalla vallitsevan tuskan sijaan tullut onnellisuus, pimeyden sijaan tullut valo, ihmisten hiki ja vuotanut veri, ehkäisty nälänhätä, kaksinkertaisesti kasvanut aineellinen toimeentulo, äärettömästi virkistynyt henkinen elämä -- että koko meidän kuuluisa sivistyksemme... ovat teidän silmissänne mitättömiä asioita... ja että raakalainen, joka elää metsissänsä ja rämeissänä, että keskiajan turpeesen sidottu orja teidän mielestänne edustavat todellista onnea ja ihmissuuruutta!

Läsnäolijoitten suostumuksen hyminä näytti myöntävän Gandrax'ille oikeuden; mutta rouva de Guy-Ferrand ei vielä heittänyt asiaansa.

-- Minä puolestani, hän vastasi tyynesti, en ymmärrä miten rautatiet, sähkölennätin ja valokuvaamistaito ovat onnellisuuttani lisänneet... Yöt ja päivät kiusaa korviani junien vihellykset; sähkölennätin levotuuttaa minua kauheasti joka kerta, kun se tuo minulle uutisia, sen sijaan että se minua rauhoittaisi... valokuvaamistako tekee minut rumaksi... Te ehkä sanotte, että olen aristokraatti ja etuoikeuksia vaativa, että on kysymys ihmiskunnan onnesta yleensä eikä minun omista pienistä mukavuuksistani... No hyvä, tältäkin kannalta katsoen, ystäväni, rohkenen teille väittää, että tieteen hyvät työt ovat sangen epäiltävää laatua, ja minä olen vakuutettu siitä, että menneinä aikoina, ja juuri etenkin keski-ajalla, koska olette sitä maininneet, niin kutsuttu rahvas oli paljon onnellisempi kuin nyt.

-- Ah! rouva, Gandrax sanoi, sallikaa minun juoda teidän terveydeksenne!

-- Minä olen siitä vakuutettu, toisti rouva de Guy-Ferrand: se on minun mielipiteeni!

-- Teidän mielipiteenne!... Sellaisia ovat naiset!... Mutta mainitkaa syitä!

-- No niin, ensinnäkin ei keskiajalla ollut tiedemiehiä!

-- Minä pyydän anteeksi, rouva: heitä ainoastaan poltettiin!

-- Se oli aivan oikein! rouva de Guy-Ferrand huudahti, jota vieraitten nauru rohkaisi. Sitten... sitten keskiaika oli runollinen ja viehättävä aika!

-- Ohho! rakas rouvaseni, jospa saattaisitte kuolleista herättää yhdenkin tämän runollisen ja viehättävän ajan ihmisistä ja panna hänet istumaan nykyajan juhlapöydän ääreen, niin luulisipa hän olevansa paratiisissa!

-- Eipä! rouva de Guy-Ferrand puuttui kiivaasti puheesen... Hän sanoisi: viekää minut takaisin omiin oloini... viekää minut takaisin kurjuuteeni ja Jumalani luo, joka minua lohduttaisi!

Sibylla, joka oli kuunnellut tätä keskustelua vaihdellen hymyileviä silmäyksiä Raoul'in kanssa, osotti pään nyökkäyksellä myöntymystä rouva de Guy-Ferrand'in viime, sanoille. Raoul riensi puolustamaan tätä viime väitöstä, joka näytti miellyttävän neiti de Férias'ia. Hän puuttui heti puheesen:

-- Suo anteeksi, Louis, hän sanoi Gandrax'ille, mutta tätini on oikeassa!

Gandrax loi häneen kummastelevan katseen.

-- Oletko varma siitä? hän kysyi.

-- Onhan asia aivan selvä, Raoul jatkoi. Mikä on tätini väitös? Tätini ei suinkaan tahdo kieltää tämän ajan aineellista suuruutta.

-- En sitä tahdo! rouva Guy-Ferrand sanoi.

-- Hän tahtoo ainoastansa vastausta siihen, missä määrässä tämä suuruus on lisännyt ihmiskunnan todellista onnea.

-- Juuri niin!

-- No niin, totta puhuen se ei lisää sitä laisinkaan!

-- Kauheata! Gandrax sanoi.