Part 15

-- Neiti Sibylla de Férias, minun ystäväni! Blanchen ei ollut ensinkään vaikea ymmärtää sitä suurta hämmästystä, joka kuvautui hänen serkkunsa kasvoille; ja ihastukseksensa hän tunsi Sibyllan käden yht'äkkiä ruvenneen vapisemaan ja lujemmin nojautumaan hänen käteensä. Hän vei hänet heti aivan vastaiselle puolelle salia, istuutui hänen viereensä ja sanoi hänelle luoden häneen samalla kertaa iloisen ja uteliaan silmäyksen:

-- Toinnu, ystäväni, ei se ole mitään;... mutta kuinka olet voinut hänet tuntea niin monen vuoden kuluttua? Selitäppäs se minulle.

-- En tiedä... jupisi Sibylla: luullakseni tuo sinun salaperäinen puuhasi minun hiuksieni suhteen on saattanut minut tätä aavistamaan... Mutta kuka on saattanut sinulle jutella tämän kaiken?

-- Arvaa!

-- Se on mahdotonta!

-- Oletko kylliksi tointunut tanssiaksesi yhden valssin?

-- Valssin?... minkätähden?

-- Tullaksesi hiukan punaisemmaksi... noin suuri kalpeus ei sovi niin kauniille kuin sinä!

Blanche kutsui miestänsä, joka juuri kulki ohitse.

-- Ystäväni, neiti de Férias on kuolemaisillaan halusta saada tanssia sinun kanssasi!

Herttua asetti toisen kätensä sydämellensä ja kumarsi aina maahan asti. Sitten hän kietoi käsivartensa Sibyllan hennon vartalon ympäri ja tunkeutui väkijoukon välitse niinkuin kotka, joka lentää kyyhkynen saaliina kynsissänsä.

Herttuatar oli ihastunut pienten juoniensa onnistumisesta ja rupesi iloisesti keskustelemaan lähellä istuvien kanssa luomatta kuitenkaan hetkeksikään silmiänsä siitä nurkasta, missä Klotilda ja Raoul yhä vielä istuivat yhdessä. Hän oli täydellisesti tyytyväinen serkkunsa hajamieliseen katsantoon ja siihen synkkään harmiin, joka kuvautui nuoren paroonittaren kasvoille. Hän näki kreivin katseitten olevan kokonaan kiintyneinä neiti de Férias'iin ja hän huomasi iloksensa, että tuo nuori tyttö oli tullut hänen huomionsa, jopa hänen keskustelunsakin ainoaksi esineeksi.

Vaikka herra de Chalys olikin sangen kokenut mies, niin hän tunsi nyt kuitenkin sellaista mielenliikutusta, mikä saattoi tasapainosta koko hänen ulkonaisen levollisuutensa. Sibyllan kummallinen ilmaantuminen ja se melkein yhtä kummallinen seikka, että suloinen herttuatar hänet hänelle esitti, kysyivät varmaankin suuresti hänen kokemuksensa ja seurustelemistaitonsa kylmäverisyyttä; hän oli niin tavattoman kömpelö, niinkuin koulupoika, että hän sangen uteliaana alkoi kysellä kauniilta naiselta toista naista koskevia asioita.

-- Te tunnette siis, rouva, tämän nuoren henkilön? hän sanoi naapurillensa.

-- Kenen nuoren henkilön?

-- Jolla on päässä tuollainen seppele... neiti de Férias'in... luullakseni.

-- Hiukan. Me olemme kotoisin samalta paikkakunnalta, Klotilda sanoi kuivasti.

-- Ah, Férias... missä se on siis?

-- Normandiassa.

-- Lähellä mertako?

-- Jotensakin.

-- Ja hän on myöskin serkkuni ystävä?

-- Niin näyttää!

-- Asuuko hän Pariisissa?

-- Luullakseni ei. Hän on täällä vaan väliaikaisesti.

-- Kuinka kauvan?

-- Oi Jumalani!... Tehkää hyvin ja kysykää häneltä itseltänsä.

-- Suokaa anteeksi!... minä luulen, että olen ennen tuntenut hänen perheensä... Muuten se ei merkitse mitään. Etupäässä minä haluaisin vakuuttaa teille, että se on totta, mitä minun oli kunnia teistä lausua... Se kuva, minkä hätimältä piirsin teidän luostarinne esihuoneessa, on aina ollut muassani... ja, jos jokin onnettomuus olisi minua kohdannut, se olisi mennyt kanssani hautaan...

Klotilda alkoi hymyillä ja leikkiä viuhkaimellansa.

-- Oh, todellakin! hän sanoi. Persiassako?... Jumalani, kuinka on kuuma!

-- Persiassa, vastasi Raoul totisena, jouduttuansa hetkeksi selvän hajamielisyyden valtaan, on paljon vuoria, niinkuin tiedätte, jotka estävät liiallista kuumuutta.

Klotilda kohotti olkapäitänsä, viittasi erästä ohikulkevaa nuorta miestä ja alkoi hänen kerallansa tanssia.

Hra de Chalys kärsi tämän häväistyksen kulmiansa rypistämättä: hän lähti salaa pujottelemaan tanssijoitten välitse ja meni istumaan Sibyllan paikalle nuoren herttuattaren viereen.

-- Blanche, serkkuni? hän sanoi.

-- Mikä on?

-- Armahtakaa miestä, jonka järki on menemäisillään... ja sallikaa, että teen teille pari kolme rohkeata kysymystä.

-- Minä kuuntelen.

-- Tiesittekö, kun esittelitte minut neiti de Férias'ille, että se oli hänen kuvansa, jonka olette nähnyt albumissani.

-- Jokseenkin varmaan.

-- Ja... rakastatteko häntä?

-- Suuresti.

Raoul katseli nuorta vaimoa koko tarkkaavaisuutensa voimalla.

-- Ja... sallitteko että sanon häntä kauniiksi?

-- Minä käsken teitä niin tekemään.

-- Entä sitten!

-- Mitä sitten!

-- Mitä te vielä käskette minut tekemään?

Blanche loi silmänsä häneen, peitti kasvonsa viuhkaimellansa ja sanoi:

-- Olemaan kunniallinen ja onnellinen.

Valssi loppui samassa; Raoul ei ehtinyt muuta kuin lukea nuoren vaimon silmistä hänen jalon päätöksensä varmuuden. Hän nousi, kumartui herttuattaren puoleen ja sanoi, osottaen liikkeillänsä, silmillänsä ja äänellänsä sitä arvon-antamista, mikä miehen sydämelle on mahdollinen.

-- Blanche, minä kunnioitan teitä!

Sibylla oli istuutunut vanhalle paikallensa, ja kreivi aikoi vetäytyä pois, kun herttuatar kutsui häntä takaisin.

-- Älkää toki lähtekö tiehenne, serkkuni... olkaa neiti de Férias'in seurana... sill'aikaa kun menen teetä toimittamaan. Hänessäkin on hiukan taitelijan vikaa... ymmärrättehän te... puhukaa hänelle maalaamisesta, matkoista, lehdoista, kallioista, lähteistä j.n.e!

Raoul kumarsi, istui herttuattaren paikalle vasten tavallisuutta hiukan kömpelön ja aran näköisenä ja sanoi toinnuttuansa ensi hämmästyksestänsä:

-- Totta tosiaan, neitiseni, minä en osaa valehdella... Entä te sitten?

-- En luullakseni minäkään.

-- Minun on ollut kunnia saada suudella teidän kättänne noin kaksitoista vuotta takaperin erään kallion luona, josta valui vettä erääsen lähteesen... Muistatteko sitä vielä?

-- Muistan, herra, Sibylla vastasi, luoden häneen siniset silmänsä, joissa loisti iloinen hymy.

-- Te muistatte sen!... Mutta sehän voi tuskin olla mahdollista!

-- Se on kuitenkin varsin yksinkertaista: minun elämässäni ei ole ollut paljon seikkailuja ja minun kohtaamiseni teidät iso-isäni puistossa oli yksi niitä harvoja. Pienimmätkin muistot lapsuuteni ensi ajoilta ovat vielä sangen elävinä mielessäni...

-- Minä pelästytin teitä suuresti, vai kuinka?

-- Kyllä vähän ensiksi...

-- Minä muistan vielä, millainen olitte silloin valkoisine sauvoinenne ja kummallisine seppelinenne... melkein samallainen kuin nytkin, eikö niin?

-- Mitä nykyisyyteen tulee, Sibylla sanoi, kohottaen hiukan sormiaan ja ylpeätä päätänsä, niin minun täytyy teille tunnustaa, ett'en itse ole keksinyt pääkoristeitani ja ett'en ensinkään silloin tiennyt, kun näitä minulle laitettiin, siitä ilosta, mikä on tullut osakseni tänä iltana.

Sibyllan äänessä ja sanoissa oli ollut heidän keskustelunsa alusta saakka jotakin peittelemätöintä mutta samalla myöskin jotakin kainoa, mikä suuresti hämmästytti kreivi Raoul'ia, joka tunsi ihmisten pienimmätkin mielenvaiheet. Muuten hän huomasi heti, katsellessansa näitä harvinaisen yleviä kasvoja, niissä oikein kosolta piirteitä, jotka häntä ihastuttivat. Hänet valtasi kokonaan tuo hurmaava kaunotar, jonka jo kauneudellaankin täytyi herättää erityistä huomiota taiteilijan silmissä ja sydämessä, ja hän tunsi vastustamatonta myötätuntoisuutta neiti de Férias'ia kohtaan ja hän päätti, jättämättä mitään toivoa huomispäivän näkemiseen, voittaa hänet itsellensä tai kuolla. Hän luopui heti siitä liian tutun-omaisesta keskustelun-aineesta, jonka Sibyllan varovaisuus oli häneltä katkaissut, ja alkoi puhella taiteestansa ja matkoistansa; hän osotti neronsa koko voimaa ja rikkautta ja sydämensä koko suloisuutta, niin sanoaksemme täysin kourin kantaaksensa niitä neiti de Férias'in jalkojen juureen. Vaikk'ei Sibylla saattanut huomata hänen puheessansa varjoakaan suoranaisesta mairittelemisesta, niin hän huomasi kuitenkin tarkalla naisellisella käsitysvoimallansa, että Raoul'in ihastuneet silmät, ääni ja sanat osottivat hänelle yhtämittaista kunnioitusta; hän ymmärsi hänessä herättävänsä tuota palavaa kaunopuheliaisuutta, millä hän hänelle kertoi havainnoitansa, harrastuksiansa, epätoivojansa ja ilojansa, puhuen kaikista asioista niinkuin mies, joka edellyttää, että hänen kuuntelijansa nero saattaa ymmärtää kaikkia maan ja taivaan asioita. Tämä ylevämpi imarteleminen, jota hän ansaitsikin, ihastutti ja hämmensi Sibyllaa. Hän pelkäsi salaisesti näyttävänsä hänestä hullulta ja lapsimaiselta, samalla kun Raoul ihmetteli hänen pienimpienkin sanojensa sattuvaisuutta. Sibyllan onneksi kreivinna de Vergnes, jota syystäkin huolestutti hänen tyttärentytärtänsä vallitseva ääretön hartaus, ei ollut hidas keskeyttämään heidän kahdenkesken oloansa. Sibylla riensi hänelle naurussa suin kertomaan hänen ja herra de Chalys'in satunnaista kohtausta Férias'in metsässä ja, tultuansa isoäitinsä läsnäolosta vähän rohkeammaksi, hän saattoi vastata neronsa koko suloisella sukkeluudella niihin kysymyksiin, joita kreivi silloin teki hänelle Fériasista, hänen perheestänsä, lapsuutensa muistoista ja hänen unelmistansa. Raoul kuunteli ihastuneena hänen puhettansa, yhdestä ainoasta sanasta saaden tietää kaikki hänen ajatuksensa, väliin hänen pelkästä hymyilemisestänsäkin ja usein hän ne tiesi jo edeltäpäin, ikäänkuin heidän kummankin elämänsä olisi joka hetki ollut jollakin tavoin toisiinsa yhdistetty, ja ikäänkuin jokaista sykähdystä toisen sydämessä olisi uskollisesti vastannut sykähdys toisen sydämessä.

Mutta Klotilda ei ollut saattanut katsella niin onnellisen ystävyyden syntyvän ja kehkeytyvän koettamatta sitä kaikin tavoin ehkäistä: hän oli useamman kerran asettunut tanssittajoinensa parin askeleen päähän Raoul'ista, ja näytellyt hänen edessänsä muhkeita kutriansa ja ihastuttavan kauniita olkapäitänsä; sitten hän harmissansa lakkasi tanssimasta ja tahtoi hänessä herättää mustasukkaisuutta: hän käski juuri tullutta Louis Gandrax'ia istuutumaan viereensä, puheli hänelle viuhkaimensa suojassa ja saattoi nuoren tiedemiehen jäisen kylmyyden silmiensä tulen alaiseksi, joka olisi sulattanut Alppienkin jään. Kentiesi hän lopuksi herätti hiukan uteliaisuutta ja saavutti kunniatakin tällä juonellansa, jonka Gandrax ei kuitenkaan näkyväisestä antanut itseänsä ihastuttaa, vaikka hän osottikin kasvoillansa pilkallista levottomuutta.

Herra de Chalys näki kyllä tämän salahankkeen, mutta hän näki sen taivaan korkeudesta, eikä hän enää sieltä laskeutunut alas. Hänen irroittuaksensa tästä suloisesta ihastuksesta, Sibyllan, jota hämmästytti niin silminnähtävä yksipintaisuus, täytyi itse ehdottaa isoäidillensä poislähtemistä. Kun rouva de Vergnes nousi, niin Raoul sanoi kumartaen syvään:

-- Suvaitsetteko minun, kreivinna, osottaa teille kunnioitustani kotonanne ja tarjota teille kuvan, minkä olen tehnyt neiti de Férias'ista kaksitoista vuotta takaperin?

Rouva de Vergnes nyökkäsi päätänsä suloisen suostumuksensa osotteeksi ja vetäytyi pois, kasvoilla voiton riemu, niinkuin ainakin isoäiti, joka näkee taivaan rannalla tyttärentyttärellensä loistavan odottamattoman avioliiton soihdut.

Kreivi de Chalys tarttui, lähdettyänsä de Sauves'in hotelista, ystävänsä Gandraxin käteen. Kumpikin oli vajonnut mietteihinsä ja he kulkivat pitkin Tuilerian rantakatua sanaakaan toisillensa sanomatta. Yö oli viileä ja kaunis. Raoul loi, kävellessänsä pitkin Seine'n puoleista trottoaaria, hajamielisen katseen virran tummalle pinnalle, jolle siltojen ja rantakadun monet lyhdyt loivat heikkoa valoansa.

-- Vellamon neidoilla on tän'yönä juhla, hän sanoi; he ovat valaisseet kristallipalatsinsa portaat; tekisipä mieli astua alas pitkin noita välähteleviä rappusia!

Gandrax loi silmäyksen kadun kaidepuun ylitse.

-- Kaasuvalon taittumista, hän sanoi.

Seurasi taas pitkä aika äänettömyyttä; sitten herra de Chalys puhkesi äkkiä kysymään:

-- Mitä ajattelet avioliitosta, Louis?

-- Kuinka! nytkö jo? Gandrax huudahti nauraen. No hyvää minä siitä ajattelen, ystäväni: avioliitto edistää rodun puhtautta! Se suojelee yhteiskunnan miehuutta. Katsoppas yhteiskuntia, missä monivaimoisuus vallitsee, ne riutuvat haaremin läkähyttävässä ilmassa kuin kasvi pimeässä ja joutuvat perikatoon rikollisten naisten tähden, joihin he määrättömästi takertuvat; ne ovat herkkähermoisia ja julmia! Jota suuremmassa kunniassa jokin kansa pitää avioliittoa, sitä lähempänä se kansa on yhteiskunnallista perikuvaa, mikä ilmaantuu järjestyksen voimassa. Avioliitto on siis hyvä ja sinä saatat siis minun täydellä suostumuksellani naida neiti de Férias'in, jos sydämesi niin sanoo!

-- Oletko jo ennen tavannut häntä serkkuni luona? kysyi kreivi.

-- Kymmeniä kertojat

-- Ja hairaus on sinut estänyt hänestä minulle puhumasta?

-- Miksi olisin sinulle hänestä puhunut?

-- Kuinka et ole tuntenut pientä, lähteellä tapaamaani haltiatarta, josta kertomalla usein olen korviasi väsyttänyt, albumini seppelöittyä Sibyllaa?

-- Tosiaankin hän on se!... Ja kuinka, hitto vieköön, olisin saattanut hänet tuntea...

-- Onhan hän elävä kuva... omasta kuvastansa!

-- Loruja! sanoi Gandrax, jonka heleälle naurulle yö antoi kummallisen soinnun. Kuitenkin, ystäväni, olen iloissani siitä, että hän sinua miellyttää; mutta minä sanon suoraan, että meidän esteetilliset mielipiteemme tässä eriävät toisistansa. Selitä, mitä suloutta hänessä on, sillä minä en ole sitä vielä huomannut.

Raoul pysähtyi yht'äkkiä, nosti kätensä taivasta kohti ja sanoi.

-- Jumala, anna hänelle anteeksi!... Louis parka! lisäsi hän tarttuen uudestaan hänen käteensä, oli kerran taiteilija... suuri taiteilija olikin... joka päätti erään kerran maalata oikein matemaatillisesti kauneutta; hän maalasi naisen tai miehen, en tiedä varmaan kummanko, jonka pää oli ihan säntilleen neljä nenän pituutta, jonka käsi oli kasvojen pituinen ja kymmenes osa koko ruumiin pituudesta, jonka jalka oli pään korkeuden pituinen, ja muu ruumis sen mukaan... Tämä kauneuden perikuva on Bologne'ssa, mene katsomaan sitä: se on sinua varten tehty!... Mitä neiti de Férias'iin tulee, niin minusta tuntuu, että hän on minua varten, minun silmiäni ja minun sydäntäni varten luotu ikipäiviksi!... Sinä tiedät, kuinka tuo kunnollinen lapsi on jo kymmenenä vuonna antanut työtä minun ajatuksilleni: sinulle olen uskonut kaikki omituiset unelmani tämän muiston johdosta. Hän on ollut minulle sama kuin muinaiselle kuvanveistäjälle hänen marmorinen lemmittynsä. Hänelle omistin kaiken sen sulouden ja hyveen, mitä etsin, vaan mitä en löytänyt hänen puutteellisessa sukupuolessansa; minä kuvittelin mielessäni hänen ruumiinsa ja sielunsa myötäistä kukoistusta ja kehkeytymistä; minä annoin hänelle kaiken sen sulouden, kaiken sen vilkkauden ja kaiken ylevän ja jalon, mitä elämän sulottomuus oli sydämeeni jättänyt. Tuomitse siitä, mitä tän'iltana on tapahtunut, kun jälleen olen hänet löytänyt yht'äkkiä, ja löytänyt hänet kaikkia näitä unelmiani korkeammalta ja kaikkea tätä kunnioitusta ansaitsevana!... Minä rakastan häntä vimmatusti!

-- Olkoon niin! Gandrax sanoi. Minua miellyttää, että olet sen minulle suoraan ja peittelemättä sanonut. Nai vaan hänet, minä en, Jumalan kiitos, ole milloinkaan haluava päästä kilpakosijaksi. Minä myönnän kyllä, että hän on kaunis, vaan se on vaan pelkkää taiteellista, millä ei ole minulle mitään sanottavaa.

-- Sinä varmaankin, Raoul vastasi nauraen, pidät rouva de Val-Chesnay'n parempana?

-- Niin tosiaankin teen!... Hän vasta on nainen, sanon minä, ja kaunis nainen! Minun mielestäni aine ei vielä milloinkaan ole muodostunut onnellisempaan ja kauniimpaan muotoon! Luonto on valinnut häntä valaaksensa paraan taikinansa, ja aurinko loisti silloin täydessä valossansa taivaan la'ella, kun se häneen heitti elämän kipinän!... Senkaltaisena Eevakin varmaan lähestyi ensimmäistä miestä Eedenin autioissa lehdoissa.

-- Tra la la... Nyt siis tiedät, Louis, joll'et ennen sitä ole tiennyt, Raoul sanoi, että olet täydellisesti rakastunut. Ensi kerran elämässäsi puet puheesi runolliseen väriin... Se on merkki... Mutta sinä teit historiallisen erehdyksen: kaikkien etevien tiedemiesten mukaan Eeva oli valkoverinen.

-- Hulluutta! Gandrax sanoi, Eeva oli tummanverinen ja puhui sanskriittaa!

-- No hyvä, ennen pitkää sinäkin taidat haastaa sanskriittaa rouva de Val-Chesnay'n kanssa?

-- En, Gandrax vastasi lujasti, sentähden ett'en tahdo. Ihminen tekee mitä tahtoo. Minä tahdon tehdä työtä ja minä menen sitä tekemään... Hyvää yötä!

VII.

Atelieeri.

Kun Sibylla seuraavana päivänä miss O'Neil'in seurassa tuli huoneestansa aamiaiselle, niin hän huomasi heti iso-isänsä kasvoista, että hänellä oli tieto eilen-iltaisista tärkeistä tapauksista. Heti aamulla kreivinna olikin pyytänyt saada puhutella miestänsä ja oli ilmoittanut hänelle ne toiveet, mitkä hän oli saanut herra de Chalys'in innokkaan keskustelun johdosta Sibyllan kanssa. Kuultuansa tämän herra de Vergnes löi otsaansa ja huudahti:

-- Perhana! Chalys! kuinka emme ole ennen tulleet häntä ajatelleeksi? Mutta se käy itsestänsä niin! Muhkea nimi... suuret taipumukset... kaunis kavaljeeri! Se on määrätty... kohtalo on niin määrännyt! Heistä on tuleva ihastuttava pari!

Kun hän näki Sibyllan tulevan, hän oli rypistävinänsä kulmakarvojansa.

-- Älä lähesty minua, neitiseni, älä lähesty minua!

-- Minkä tähden! Sibylla sopotti ja punastui korvia myöten.

Kreivi syleili häntä nauraen; aamiaista syötäessä haasteltiin iloisesti. Etenkin miss O'Neil näytti oikein ilosta säteilevän ja koetti yleisessä riemussa olla pääenkelinä. Kun palvelijat olivat vetäytyneet pois, kreivi sanoi:

-- No eihän sinun olekaan nälkä tänä aamuna, lapseni? Kas siinä, siinä on selviä merkkiä pahasta omastatunnosta!

Sitten hän kääntyi Irlannittaren, tavallisen uhrinsa puoleen ja sanoi traagillisella äänellä:

-- Ah niin! tiesittekö te sitä, miss O'Neil?... Mutta, à propos, miss O'Neil, mitä kansallisjuhlaa olette muistelleet viime yönä. Olen kuullut tuon viheriäisen Irlannin harpun suloiset sävelet aina kukon laulusta saakka.

-- Oi Jumalani! herra kreivi, suokaa minulle anteeksi... Jos olisin saattanut aavistaakaan teidän sitä kuulevan...

-- Minunko, minun sitä kuulevan?... Vai te ette siis milloinkaan opi tuntemaan sydäntäni, miss O'Neil?... Vaikka te olisitte Kalkutassa... ja minä Bellevue'ssa... niin kuulisin, kun te vaan sormellanne... yhdellä... pikkusormellanne koskettaisitte harppuanne... ja värisisin ehdottomasti myötätuntoisuudesta... Mutta puhukaamme vakavasti: tiesittekö te sitä, miss O'Neil, niin tai ei?

-- Mitä herra kreivi?

-- Tiesittekö te, että tämä nuori tyttö varsin järjettömästi on vannonut rakkauden valoja erään tuntemattoman herran kanssa metsän syvyydessä?

-- Oh, iso-isä! Sibylla sanoi.

-- Totta tosiaan, minulle, juuri minulle on niin kerrottu!... Päälle päätteeksi, Jumala paratkoon, naiminen on tässä ainoa, mikä voi kaikki jälleen parantaa.

-- Rakas iso-isä, älkää rientäkö niin nopeasti, minä rukoilen teitä.

-- Kuinka! mitä! hän ei nyt taas tahdokkaan mennä naimisiin. Sitten tämä kaikki on tapahtunut, ainoastaan rakkauden tähden, taiteellisen myötätuntoisuuden tähden!... Miss O'Neil, minä kiitän teitä oppilaanne siveyden tunnosta!

Mentiin viereiseen huoneesen ja Sibylla kietoi molemmat kätensä viekastelevan iso-isänsä kaulan ympäri sanoen:

-- Älkää saattako mieltäni tuolla tavalla häiriöön!

-- Olkoon menneeksi, tietysti jos lupaat mennä hänen kanssansa naimisiin... sillä kunnia kumminkin on pelastettava!

-- Mutta kenen kanssa naimisiin? Herranko, jonka olen nähnyt kahdesti kymmenen vuoden kuluessa ja jota en kentiesi enää saa koskaan nähdä?

-- Kuinka! Sinä saat heti hänet nähdä! Onhan tänään isoäitisi vastaan-ottopäivä?

-- Ei hän tiedä isoäitini vastaan-ottopäivästä.

-- Pah! Minä vakuutan, että hän tulee... Istu tuohon, että saan sinulle kertoa, mitä tapahtuu... Hän tulee... neljän tai viiden tunnin kuluttua pysyäksensä kömpelön kiihkeyden ja moitittavan välinpitämättömyyden välillä... Hän näyttää sinulle albuminsa, ja sinä punastut tuntuvasti... aivan kuin miss O'Neil... ja ihmettelet hänen hyvää muistoansa... Hän pyytää saada nähdä sinun taulujasi... ja sill'aikaa kun sinä sitä kainosti kiellät, miss O'Neil menee niitä etsimään... Kreivi ihastuu... Nuori tyttö punastuu uudestaan... ja tuo hento kukkanen, jota kutsutaan miss O'Neil'iksi... Sitten... ah! sitten sinä puhelet hänelle hänen itämaalaisista tutkimuksistansa, jotka hän on juuri lopettanut, ja siitä levottomuudesta, mitä sinä ja koko Pariisi tunnette... j.n.e... Ja tämän jälkeen hän ei ole pyytämättä teitä jonakuna päivänä ohimennessä tekemään hänelle sitä kunniata ja iloa, että kävisitte hänen atelieerissansa... Miss O'Neil punastuu vielä entistä enemmän ja sinä katsot isoäitiisi suloinen epävarmuus kasvoilla... Isoäitisi sanoo, että kreivin taide tekee hänen kotinsa ikäänkuin julkiseksi, ja siellä siis, hänen turvissansa, on mahdollista ja sopivaa käydä... Jonakuna päivänä hän pyytää sinulta sitä suosiota, että hän saisi maalata sinun muotokuvasi, -- ja kun hän sen on saanut tehneeksi, -- hän antaa sen meille ja lähtee itse alkuperäisen kuvan kanssa pois... Siinä on elämäkertasi, neitiseni!

Kreivi nousi ylös ja lisäsi vakavalla äänellä, likistäen tyttären tytärtänsä rintaansa vasten:

-- Rakas lapseni, mikään ei olisi minulle niin mieluista!

-- Suokaa anteeksi! Sibylla sanoi. Sallitteko minun huomauttaa teille erästä asiaa? Te olette suloinen ja hyvä iso-isä, mutta ajattelematon... Minä tunnustan suoraan, että kreivi de Chalys on minusta paras ja miellyttävin mies, kuin milloinkaan olen nähnyt... teidän jälkeenne... sillä on sangen mahdollista, että, hänen eilen-iltaisesta kohteliasuudestaan huolimatta, hänessä ei milloinkaan synny ajatusta minua naida!

-- Epäilemättä se on mahdollista... Mutta siinä tapauksessa se on hänelle sitä pahempi... Mitä sinuun tulee, niin minä avaan sinulle kokonaan sydämeni, sillä minä tiedän kelle puhun... Sinä olet viisas tyttö, pikku Sibylla! Muuten sinun mieltymyksesi herra de Chalys'iin ei ole saattanut yhtenä yönä muuttua vastustamattomaksi intohimoksi, eikö niin? Hyvästi, lapseni!

Kreivi lähti tyynesti läsnäolollansa ansaitsemaan pelirahaansa, hän kun näet oli erään suuren rautatielinjan hoitaja, käveli sitten neljännestunnin kello kolmen jälkeen Italialaisten bulevardilla ja meni sitten pelikumppaniensa seuraan pelaamaan whistiä, -- liikuntosuunnitelma, jota ainoastaan hänen terveytensä tila ja maanpallon mulkkaukset saattoivat muuttaa.

Hra de Vergnes jätti tyttärentyttärensä paljoa rauhattomammaksi ja levottomammaksi, kuin hän saattoi aavistaakaan, sillä hän ei tiennyt, ja vaikeata se hänelle olisikin ollut, sitä salaista ystävyyttä ja niitä hämäriä ja syvämielisiä aavistuksia, jotka näyttivät edeltäkäsin valmistaneen ja kypsyttäneen Sibyllan ja Raoul'in välille sen myötätuntoisuuden, jonka hän luuli eilen syntyneen. Nämä kaksi olentoa, joilla kummallakin oli yhtä elävä ja ikäänkuin yhtäälle päin kallistuva mielikuvitus, olivat jo monena vuonna niin sanoaksemme luistaneet toinen toistansa vastaan jotakin salaperäistä kaltevaa rinnettä myöten, ja heidän ensikerran tavatessaan toisiansa tapahtui kova tölmäys, josta leimahti tulta. Tällaiset intohimojen ukon-iskut, joita voi selittää väkevän kahdenpuolisen hengenheimolaisuuden ja myötätuntoisuuden avulla, ovat epäilemättä poikkeuksia; mutta nämät poikkeukset eivät ole harvinaisia, ja niiden tosi-elämässä ilmaantuminen oikeuttaa sellaisia kertomaan romaanissa, joka juuri onkin poikkeuksellisten tunteitten kertomista, ja antaa sille saman viehätyksen ja arvon kuin tosiasioillekin.

Neiti de Férias käsitti tuskin itsekään, kuinka syvästi hra de Chalysin eilen-iltainen puhe oli häneen vaikuttanut. Hän kysyi itseksensä, kuinka koko hänen kohtalonsa saattoi riippua ainoastaan pelkästä salonkikeskustelusta. Hänet teki hirveän rauhattomaksi se ajatus, että herra de Chalys, kerran lähdettyänsä pois de Sauves'in asunnosta, oli jälleen antautunut töittensä ja toimiensa uralle sen enempää ajattelematta tätä elämänsä vähäpätöistä sivuseikkaa. Hän olisi antanut vaikka verensä, jos olisi saanut selvää Raoul'in ajatuksista.