Part 14

Neiti de Férias oli eräänä aamuna mennyt isoäitinsä vanhan palvelijan kanssa kuulemaan messua Madeleine-kirkkoon, jonka seurakuntaan hän kuului. Hän huomasi muutaman askeleen päässä itsestänsä herttuatar Blanche'n, joka oli syvään mietiskelyyn vaipuneena laskeutunut polvillensa erääsen rukoustuoliin eikä näyttänyt häntä huomaavan. Sibylla oli edellisenä iltana ollut de Sauves'in perheessä ja oli siellä nuoren herttuattaren puolelta saanut tavallista selvempiä osotteita siitä samalla kertaa ystävällisestä ja kylmästä kohtelusta, jonka merkitys oli hänelle salaisuus, vaan jonka lukija jo ymmärtää. Odottamattansa tavatessaan Blanche'n tässä pyhässä paikassa, hän joutui hiukan hämillensä, kun muisteli niitä ajatuksia ja tunteita, jotka jonkun aikaa olivat suuressa määrin hänessä vallinneet. Hän vaipui kuitenkin heti hurskaasen levollisuuteen ja hänet herätti siitä vasta hiljainen nyyhkyttäminen, joka kuului hänen läheltänsä. Messu päättyi ja kirkko tuli melkein tyhjäksi. Kun Sibylla uteliaasti katsahti ympärillensä, niin hänen ei ollut vaikeata huomata, että se oli nuori herttuatar, joka itki. Hän peitti käsillään kasvojansa, ja hänen hansikkaansa olivat kastuneet kyynelistä. Neiti de Férias lähestyi heti häntä ja sanoi hänelle mitä hellimmällä äänellä:

-- Suokaa anteeksi... onko teillä tuskia?

Blanche kohotti äkkiä päätänsä ja, katsahdettuansa häneen kyyneleisillä silmillänsä, hän sanoi hämmästyksen ja vihan sekaisella, kuivalla äänellä:

-- Ei, neitiseni.

-- Enkö voi teille missään suhteessa olla hyödyksi? Sibylla kysyi jälleen arasti.

-- Ette, neiti; kiitoksia.

Sibylla tunsi silmiinsä nousevan kyyneleet, kun hänen apunsa oli niin kylmästi hyljätty. Hän kumarsi pikaisesti, heitti hunnun kasvoillensa ja lähti, antaen merkin palvelijalle, kirkon ovelle päin. Hän oli juuri astumaisillaan ulos, kun joku nyhkäsi keveästi kädellänsä hänen käsivarttansa ja saattoi hänet katsomaan taaksensa: hän näki nuoren herttuattaren, jota näytti liikuttavan varsin uusi tunne.

-- Neitiseni, Blanche sanoi, olenko loukannut teitä?

-- Hiukan, Sibylla sanoi hymyillen.

-- Suokaa anteeksi, nuori vaimo jatkoi. Minä olen niin onneton!... Tulkaa luokseni tänään kello kaksi, tuletteko?... Kysykää minua... ainoastaan minua!

-- Kyllä, rouva, Sibylla sanoi, jonka sydän oli äkkiä alkanut rauhattomasti sykkiä, minä tulen.

Blanche tarttui Sibyllan käteen, puristi sitä kuumeentapaisesti ja lähti.

Aamu oli pitkä neiti de Férias'in mielestä. Huolimatta siitä suuresta tietämättömyydestä, missä hän oli, jokin hämärä aavistus näytti hänessä heräävän siitä, että hän oli lähellä tulevaisen elämänsä tärkeintä ja arkatuntoisinta kohtaa. Kun hän määrätyllä ajalla tuli rouva de Sauves'in asuntoon, niin hän tunsi mielessänsä tuskansekaista liikutusta.

Nuori herttuatar, nähdessään hänen tulevan, juoksi häntä vastaan. Hänen silmissänsä, joissa vielä näkyi kyynelten jälkiä, oli kummallinen loiste. Hän tarttui nuoren tytön molempiin käsiin, katseli häntä tarkkaan sanaakaan sanomatta ja lausui sitten, vetäen häntä likemmäksi puoleensa:

-- Neiti, neiti Sibylla, -- ja hän lausui nämät sanat kummallisella painolla, -- tahdotteko olla ystäväni?

-- Oi, sydämeni pohjasta! Sibylla sanoi.

Blanche katseli häntä vielä, sitten hän heittäytyi hänen kaulaansa ja puristi häntä rintaansa vasten, niin että hän oli tukehtua. Hän vei hänet sitten eräälle sohvalle ja kätkien päänsä Sibyllan syliin, hän alkoi nyyhkiä, sekoittaen kyyneleihinsä katkonaisia sanoja:

-- Oi Jumala!... minä rakastan teitä!... minä tahdon teitä rakastaa... Olkaa hyvä minulle... Rakastakaa minua, rakastatteko? Minä kaipaan niin suuresti rakkautta!

Kun tämä ihastus oli hiukan tyyntynyt, pieni herttuatar sanoi, puristaen yhä uuden ystävänsä käsiä ja koettaen hymyillä:

-- Teidän ei tarvitse tietää, mitä teille tapahtuu, sydänkäpyseni... sen saatte sittemmin tietää!... Rakastakaa nyt vaan luottamuksella minua... minä vakuutan, että sen ansaitsen... ja pelastakaa minut... se on tärkeämpi!

-- Pelastaa teidät? Sibylla kummasteli.

-- Niin!... olen varma, että sen voitte... Te olette sangen viisas ja hyvä, minä luotan teihin! Älkää vaan minua halveksiko!... Minä olen paljon kärsinyt, paljon taistellut, minä vakuutan teille... Ja muuten saatan vielä punehtumatta katsella teidän kauniita silmiänne... Kuulkaa minua. Kun menin naimisiin, rakastin jotakuta... olin häntä jo kauvan... oi, aina rakastanut! sillä siitä saakka, kun minulla on ollut yksikin tunne sydämessäni, hän sen oli herättänyt. Minä toivoin tulla hänen puolisoksensa, ja minun annettiin sitä toivoa -- olkoon se puolustuksekseni sanottu! -- mutta hän ei nähnyt mitään tai ei tahtonut nähdä mitään... Hän lähti... sangen kauvaksi! Luulin, ett'ei hän enää milloinkaan palaa!... Minä katsoin onneni menneeksi... menin naimisiin mieheni kanssa.

Hetkisen aikaa vallitsi hämmästyksen äänettömyyttä; pieni herttuatar näytti tässä kohden tavanneen mitä suurimman vaikeuden luottamuksessansa. Voittaen väkisin ajatustensa suuren häiriön, Sibylla puristi melkein liian innokkaasti ystävänsä kättä ja sanoi:

-- Rohkeutta, ystäväni... Ja tuo joku on palannut, eikö niin?

Blanche loi häneen sivultapäin pikaisen katseen ja sanoi:

-- Niin, hän on palannut... ja sanalla sanoen, minä olen huomannut, että vielä häntä sangen sokeasti rakastan... enkä ole voinut sitä häneltä salata... ja kärsien tällaista tuskaa, sillä minä itsessäni kammon pahaa, olin vähällä joutua turmioon... auttamattomaan turmioon, kun Jumala on antanut minulle rohkeutta heittäytyä sinun käsiisi, enkelini!...

Ja hän syleili kerran vielä Sibyllaa kaikin voimin. Sitten jatkoi hän:

-- Lemmikkini, teillä on koko minun luottamukseni; minä käsitän täydellisesti, mitä te olette, ja minä tahdon tehdä, mitä te määräätte... No niin, sanokaa... mitä tekisitte minun sijassani?

Niitten mietteitten, arvelujen ja mielikuvailujen valtaamana, joihin herttuattaren kertomus oli Sibyllan vajottanut, hänellä oli suuri vaiva kootessaan ajatuksiansa niin selvälle, että hän arvokkaasti saattaisi toimittaa sitä tehtäväänsä, mihin hän oli määrätty. Hän onnistui siinä kuitenkin, vaikka hänen ensi sanansa tosin vielä ilmaisivat hiukan hänen omatakeista huoltansa.

-- Mutta, hän sanoi, te pidätte minua liian hyvänä... ja minä olen varsin hämmästyksissäni... ja sitten vielä tämä kaikki on minulle niin uutta! Minua liikuttaa kuitenkin suuresti teidän luottamuksenne, ja minä tahtoisin kaikesta sielustani siihen vastata... Katsokaamme... minusta tuntuu... tuo joku... rakastaako hän puolestansa teitä?

Blanche pudisti surullisesti päätänsä ja sanoi:

-- Ei paljon, pelkään minä!

Ja lisäsi sitten heti tointuen:

-- Minä luulen!

-- Jos te kääntyisitte hänen puoleensa hänen kunniansa nimessä? Onko hänellä sitä?

-- On, kyllä hänellä on! herttuatar sanoi innokkaasti.

-- Jos te sanoisitte hänelle, kuinka paljon onnettomuutta hän teille saattaa... jos pyytäisitte vakavasti häntä lähtemään pois?

-- Luuletteko niin? Blanche sanoi häntä keskeyttäen. Vaan ei se käy!... minä en sitä osaa... en sitä voi... Ei, ei, ei niin, minä rukoilen sinua!... Ja minä rukoilen sinua vielä, jos rakastat minua, niin sinuttele minua, niinkuin minäkin sinua!

Sibylla suuteli hänen otsaansa suloisesti ja sitten hän loi ihanat silmänsä alas, muuttui jälleen vakavaksi ja näytti vaipuvan syviin mietteisin.

-- Minä tekisin, hän sanoi tuokion kuluttua, näin: kääntyisin varsin yksinkertaisesti puolisoni puoleen. Puhumatta ensinkään erityisseikoista ja mainitsematta mitään nimeä, minä sanoisin hänelle, että olen häiriötilassa, että turvaan häneen, että liian suuri yksinäisyyteni vaikuttaa minuun pahaa, ja että minä pyydän häntä minua enää hyljäämästä sekä sallimaan minun seurata häntä. Minä sanoisin hänelle, että velvollisuus, jonka vertauskuvana hän on hänelle, on niinkuin risti, että se on hyvä olemassa aina silmien edessä, jotta se olisi aina sydämessä. Herttua on epäilemättä jalomielinen mies;... hän on käsittävä asian, ja te olisitte pelastettu.

-- No hyvä... tämä on parempi, herttuatar sanoi. Niin, se on totta, herttua on jalosydäminen mies... ja minä luulen, että olisin häntä rakastanut, jos hän olisi tahtonut... Olen sitä usein koettanut; mutta minä tiedän, että olen hänestä niin vähäpätöinen... lapsi! Hän ei minua tunne!... No niin, minä tahdon tätä ajatella!

-- Sitä ei saa ajatella, Sibylla puuttui puheesen, vaan se täytyy tehdä... Onko puolisosi Pariisissa.

Nuori herttuatar hymyili kuullessansa tätä tutun-omaista puhuttelutapaa.

-- Se on oikein! hän sanoi... Niin, hän on Pariisissa.

-- No hyvä, lupaatko puhutella häntä tänä iltana? Herttuatar vavahti.

-- Minä kuulen hänen tulevan, hän sanoi.

-- Lupaa heti puhutella häntä, Sibylla sanoi vilkkaasti. Ja kun Blanche viivytteli, hän nosti sormensa ja lisäsi:

-- Lupaa pian, tai en rakasta sinua enää!

-- Minä lupaan! herttuatar sanoi kietoen käsivartensa hänen kaulansa ympäri... Lähde... hyvästi huomiseen!

Herttua avasi samassa oven ja näki molempien nuorten naisten hartaan syleilyn; hän tervehti mitä kohteliaimmin Sibyllaa, joka lähti heti.

Herra de Sauves, joka ei ollut eilispäivän lapsi, niinkuin sanotaan, oli ensi silmäyksellä huomannut herttuattaren piirteissä vallitsevan häiriön ja mielenliikutuksen. Hän alkoi hämärästi aavistaa jonkun murheen vallitsevan huoneessansa ja hän tuli huonolle tuulelle niinkuin ainakin mies, joka, kuullessaan myrskyn kaukaista pauhinaa, tuntee jo ilmassa ukkosen hajua. Peittäen tätä vastenmielistä tunnetta tavallisella herttuallisella iloisuudellansa, hän suuteli hymyilevillä huulillansa pienen suloisen vaimonsa otsaa.

-- Tapasin juuri lapsesi Tuileriassa.

Sitten hän pyörähti viereisessä huoneessa, hyräili ja haisteli muutamia kukkia. Hän katkaisi yhden ruusun, pisti sen huolettomasti napinläpeensä ja sanoi:

-- En tiennyt sinun ja neiti de Fériasin välin olevan niin hyvän kultaseni!

-- Oi me olemme sangen hyvät ystävät! Oletko siitä pahoillasi?

-- Päin vastoin, hän on nuori tyttö, joka minua suuresti miellyttää. Paitsi sitä että hän on erittäin sievä, hänen puhetapansa on vallan mainio ja minä luulen että häntä pidetään suuressa arvossa. Mitä juteltavaa teillä oli kahdenkesken?

Herttuatar kokosi koko rohkeutensa.

-- Minä kerroin hänelle surujani, hän sanoi.

-- Surujasi? herttua kysyi nauraen. Sinulla on suruja, nuori nainen?... Sinulla Blanche raukka, on suruja?

-- Sangen suuria.

-- Oi, Jumala paratkoon! herttua sanoi totisena haistellen ruusuansa.

-- Neiti de Férias, herttuatar jatkoi, neuvoi minua uskomaan niitä sinulle... Hän väittää, että sinulla on jalo sydän!...

Menettämättä laisinkaan tyyneyttänsä; herttua tunsi kuitenkin veren virtaavan nopeammin suonissansa.

-- Oikeenko totta? hän sanoi. Kas vaan, tuo nuori, tyttö? No en juuri itse tiedä, onko minulla jalo sydän, mutta neuvo tuntuu minusta viisaalta, ja minä olen siitä neiti de Férias'ille kiitollinen.

Herttuatar nousi ja sanoi vakavasti, nojaten toisella kädellänsä erästä tuolia vastaan.

-- Ystäväni, älä jätä minua niin usein... taikka muuttamatta ensinkään tapojasi, vie minutkin maalle joka kerta kun itsekin menet... Sinä tekisit minut siten sangen onnelliseksi.

Herra de Sauves, joka seisoi vähän matkan päässä, hengitti syvään.

-- Etkö ole sitten onnellinen? hän sanoi luoden häneen vakavan katseen.

-- En varsin, Blanche sanoi. Olen liian nuori voidakseni niin usein olla yksinäni, kuin olen. Minä tarvitsen paljon rakkautta... Elämälläni ei ole tässä suhteessa kylläksi tyydytystä;... siinä on aukkoja joita minun on vaikea täyttää.

-- Ah! herttua sanoi kärsimättömästi, tässä meillä nyt on siis romaani, vai mitä?... Entä lapsesi, eivätkö hekään ole mitään?

-- Minä heitä jumaloin... Mutta usko minua, ystäväni, se ei riitä täyttämään minun ikäiseni sydäntä.

-- En minä ensinkään ymmärrä tuollaista kiertelemistä! herttua huudahti. Joll'et nykyisessä tilassasi ole onnellinen, niin olet tavattoman kiittämätöin taivasta ja minua kohtaan! Sinun onnettomuutesi on pelkkiä romaanien unelmia, enkä minä myönny sitä parantamaan... Olisi naurettavaa ja hankalaa kuljettaa teitä kahdesti viikossa maalla... niinkuin ruokasäkkiä! Se on järjetöntä eikä käy päinsä!

Nuori herttuatar mietti hetkisen äänetöinnä ja loi sitten kosteat silmänsä mieheensä.

-- Ystäväni, hän sanoi puoliääneen, älä minua väärin ymmärrä, minä rukoilen sinua: niin täytyy tapahtua!

Herttua de Sauves astui hitaasti likemmäksi häntä ja pysähtyi kahden askeleen päähän.

-- Mitä hullutuksia! hän sanoi ankarasti, mikä sinua oikein vaivaa?

-- Ei mikään, paitsi se mitä sanoin: Minä tunnen olevani heikko ja rukoilen sinua minua tukemaan.

Herttuan kasvot vääntyivät ja kävivät lyijynharmaiksi; kauhea viha leimusi hänen silmistänsä. Nuori vaimo, jonka tämä loiste ikäänkuin sokaisi, näytti taintuvan, kaatui sohvalle ja jäi siihen peräti uupuneena.

Herttua jätti hänet säälimättä tähän asemaan, pani kätensä rinnallensa ja alkoi pitkin askelin harppailla huoneen toisesta päästä toiseen. Hänen vaimonsa katseli häntä arasti, ja rukoilevasti. Kymmeneen minuuttiin ei huoneessa kuulunut muuta ääntä kuin herttuan jalkojen yksitoikkoinen kopina. Yht'äkkiä hän teki käännöksen ja meni sohvan luo. Nuori herttuatar hypähti suonenvedon tapaisella nopeudella ylös. Herttua tarttui hänen käsiinsä, katseli häntä kasvoihin ja sanoi hänelle soinnukkaalla, mielenliikutuksesta hiukan sortuneella äänellänsä:

-- Sinä olet kunniallinen vaimo!... Minä kiitän sinua.

Blanche raukka huudahti hiljaa kuin lapsi, kuultuansa nämät sanat, heittäytyi miehensä kaulaan ja nyyhki vavisten kauvan hänen rinnallansa. Herttua pyyhki salaa sormellansa muutamia kyyneleitä, jotka vierivät hänen kalpeille poskillensa. Tuokion päästä hän sanoi:

-- Minä jätän sinut, pikku kultaseni; me tarvitsemme kumpikin aikaa rauhoittuaksemme; mutta luonnollistahan se on, että maalle mennessäni otan sinut mukaani?

-- Ainako? Blanche sopersi.

-- Aina.

Ja hän lähti.

Tuskin oli nuori herttuatar yksinänsä, kun hän jo laskeutui polvillensa sohvansa eteen, käänsi kauniit kasvonsa, jotka samalla kertaa sekä itkivät että hymyilivät, taivaasen päin ja kiitti Jumalaa siitä onnesta, jonka hän tunsi sieluunsa vuodatetuksi. Lopun päivän hän oli niinkuin paratiisissa.

Mutta illemmalla heräsi hänen aivoissansa katkera ajatus, joka muistutti hänelle, että hän oli maan päällä, ja hän tunsi yht'äkkiä kukkavuoteellansa olevan pistäviäkin oksia. Hän ajatteli Klotildaa ja sitä voittoa, minkä hän hänelle valmisti, kun hän luopui Raoul'in rakkaudesta. Tämä seikka, jota hän ilonsa ensi häiriössä ei tullut ajatelleeksi, näytti lisäävän varsin äärettömästi hänen uhrauksensa kovuutta; hänen mieleensä kuvautui kauhean selvästi Klotildan ja hänen lemmikkinsä hurmaantunut riemu. Koko yön hän mietti polttavissa aivoissansa tuhansia turhia keinoja poistaaksensa tätä kalkkia huuliltansa. Hän keksi vihdoin sotajuonen, joka oli hänestä varsin kelvollinen, ja kun hän oli harkinnut pienimmätkin kohdat päätöksestänsä, joka kyllä todisti naisen sydäntä, mutta samalla myöskin urhokasta sydäntä, Blanche nukkui.

VI.

Seppele.

Seuraavasta päivästä nuoren herttuattaren meni melkein koko aamupuoli käydessänsä koristuskukkapuodeissa, joissa hän teki useita salaperäisiä ostoksia. Sitten hän meni de Vergnes'ille ja päästyänsä kahden kesken neiti de Férias'in kanssa, hän kertoi hänelle, osoittaen tuhannella tavalla ihastunutta ystävyyttänsä, kuinka hän oli keskustellut miehensä kanssa, ja kuinka se menettely oli täydelleen onnistunut, mitä Sibylla oli hänelle neuvonut.

-- Sinun täytyy, kultaseni, hän lisäsi, tulla tänään luokseni päivälliselle. Anoppini panee varmaankin minun pyynnöstäni, tänä iltana pienet tanssijaiset toimeen. Meille ei tule päivälliselle muita kuin sinä. Sinä tulet tuollaisena kuin nyt olet. Päivällisen jälkeen me pukeudumme yhdessä, voi, kuinka se on suloista... Jos tahdot tehdä mielikseni, niin pukeudut sinivalkoiseen vaatetukseesi. Älä ensinkään ole huolissasi hiuslaitoksistasi, sillä niistä minä olen pitänyt huolen, ja minä tahdon kammata sinut omalla valkoisella kämpäkälläni, sentähden että sinua jumaloin!

Sill'aikaa kun neiti de Férias odotti tätä sovittua lähtöaikaa, hän jatkoi niitä hämäriä unelmia, jotka sitten eilisen olivat häälyneet hänen ajatustensa pilvisellä taivaalla. Saattamatta päästä selvän totuuden perille, hänellä oli siitä kuitenkin vähän vihiä; hänen kätensä kohotti sen taikaverhon syrjää, mikä tähän saakka oli niin kovapintaisesti peittänyt häneltä sen henkilön, jonka pelkkä nimikin jo herätti hänen sydämensä tunteet. Hän tunsi sitä epäselvää, mutta syvää liikutusta, mikä leviää meidän suoniimme elämän ratkaisevina ja juhlallisina hetkinä; hänestä tuntui kuin hän menisi näkemään kasvoista kasvoihin ajatuksensa salaista jumalaa, ja hänen rintansa joutui jonkinlaiseen ylenluonnolliseen häiriötilaan.

Hän tuli noin kello 7 aikaan de Sauves'ille ja hän huomasi, että nuori herttuatar oli melkein yhtäläisessä häiriössä kuin hän itsekin. Päivällisen kestäessä herttua osoitti hänelle erityistä huomiota. Jälkiruokaa syötäessä hän laski ystävällistä leikkiä hänen kasvojensa totisuudesta ja hänen sinisien silmiensä miettiväisyydestä.

-- Te olette, hän sanoi, hänelle, vaalea ja synkkä yht'aikaa... Te olette kuin enkeli, joka ajattelee rikosta... Oi, tottahan te kuitenkin joskus nauratte? Kuinka se minua ihastuttaisi, neitiseni!

Kun Blanche oli hänelle kertonut, että tämä vakava nuori tyttö oli mainio piirtämään irvikuvia, niin herttua ei sitä uskonut, vaan vastasi, että hän heti laittaisi hänestä sellaisen. Hän juoksi etsimään lyijykynää. Sibylla kielteli ensin kauvan, vaan vetäytyi sitten erääsen nurkkaan, piirusti suurilla ja hätäisillä piirteillä Henrik IV:n Neuf sillalla olevan kuvapatsaan, ja antoi tämän kyhäyksen sangen kunnioittavaisen näköisenä herttualle. Kun hän aikoi Blanchen kanssa lähteä huoneesta, pidätti herttua häntä hetkisen erään ikkunan luona ja sanoi:

-- Neiti de Férias, suokaa minun teille sanoa, että tunnen teitä kohtaan todellista kunnioitusta ja ystävyyttä. Minulle on kerrottu, että te rakastatte jaloja miehiä. Mikään ei minusta olisi suloisempaa, kuin että te katsoisitte minua sellaiseksi.

Sibylla punastui, ojensi hänelle kätensä ja riensi nopeasti pois.

Nuori herttuatar vei hänet huoneesensa, ja he alkoivat pukeutua iltapukuunsa tuontuostakin toisiansa syleillen. Blanche, joka piti huolta pukunsa pienimmistäkin kohdista, vaatetti kuumeen tapaisella innolla itseänsä: hän kyseli ystävättärensä mieltä taiteen, kirjallisuuden, kävelyjen ja matkustuksien suhteen ja ilmoitti hänelle omat mielipiteensä.

-- Minä pidän tästä, tuosta... Entä sinä? Oletko nähnyt Sveitsiä ja Italiaa?... Me matkustamme yhdessä joka paikkaan... jahka sinä menet naimisiin.

Hän vaikeni heti, kun tämä sana oli päässyt hänen huuliltansa.

Kun Sibylla oli ehtinyt jo jotensakin pitkälle vaatetuksessansa, hän alkoi epäillä ja viivytellä.

-- Olen tuonut muassani hiuskoristeita... hän sanoi; saanko niitä panna päähäni?

-- Et, et! pieni herttuatar huudahti innokkaasti. Minä kampaan ensin itseni ja sitten sinut... Kas tässä, verhoa tuolla itseäsi niin kauvan, ett'ei tule kylmäsi!

Ja hän heitti hänen hartioillensa leveän vaipan.

Vähän sen jälkeen herttuatar käski pois ne naiset, jotka olivat heitä tähän saakka auttaneet, ja asetti Sibyllan istumaan erään suuren peilin eteen, joka ulettui aina lattiaan saakka ja jota valaisi kaksi monihaaraista lamppuruunua. Hän otti sitten varovaisesti kääryistä ne kukat, joita hän oli aamulla ostanut. Sibylla näki, että nämä kukat olivat ihan yksinkertaisten ja puhtaitten metsäkukkien kaltaisia: niissä oli sekaisin erilaisia ruohoja, lehviä ja liekokasveja, jotka kaunistavat yksinäisiä metsäpaikkoja. Sibyllan ajatukset lensivät heti Férias'in metsiin, ja hän oli tuntevinansa sitä raitista ja terveellistä tuoksua, joka muinen oli hänet niin usein hurmannut hänen käyskennellessään kaukana metsän helmoissa. Nuori herttuatar mietti ensin hetkisen, muisteli pienimpiäkin kohtia siitä Sibyllan pään kuvasta, jonka hän oli nähnyt Raoul'in albumissa, ja alkoi sitten hienoilla ja hennoilla käsillänsä koristella rakkaan kilpailijattarensa hiuksia. Hän kampasi ensin äidin tavoin Sibyllan pitkät hiukset ja kokosi ne sitten hänen niskaansa, mihin hän ne sitoi komealle nupulle; sitten hän alkoi niitä silitellä, leikellä ja kiherrellä oikein taiteilijan nerolla ja varmuudella. Sitten hän otti kukkia ja lehviä ja seppelöitsi hänet niillä niinkuin metsänymfin. Tuon tuostakin silmäsi hän peiliin nähdäksensä työnsä menestymistä; mutta yht'äkkiä hänen silmänsä himmenivät ja, sill'aikaa kun hän näppärästi kuin lintu pienillä sormillansa asetteli Sibyllan hiuksia, alkoi kyyneleitä vuotaa hänen silmistänsä ja asettuivat kuten kastehelmet seppeleen kukille. -- Sinä itket? Sibylla kysyi. Mikä sinun on?

-- Ei mikään... älä siitä huoli, sanoi Blanche; on näet ilon kyyneleitäkin!

Mutta ilon kyyneleitä ne eivät kuitenkaan olleet, ja koko hänen alttarilla suitsuavan sydämensä veri ei olisi ollut, mitä uhrin katkeruuteen ja puhtauteen tulee, taivaalle ja enkeleille otollisempi.

Kun hän oli lopettanut työnsä, hän auttoi Sibyllaa lopullisesti pukeutumaan.

-- Kas niin, hän sanoi, ole nyt, että saan sinua katsella! Oi, sinä olet kaunis! Minä olen tyytyväinen sinuun ja itseeni! Mennään nyt.

Hän tarttui hänen käteensä ja vei hänet huoneesta.

Neiti de Férias oli todellakin nyt, ei ainoastansa kaunis, vaan vieläpä ihmeteltävän sievä ja lumoova. Hän ei ollut pitkä, vaan kuitenkin hän näytti siltä, niin täydellinen sopusointu vallitsi koko hänen olennossansa. Hänen erinomainen viehättäväisyytensä ilmaantui hänen ylevien ja vakavien kasvojensa juonteissa ja samaa ilmaisivat myöskin hänen puhdas, hieno suunsa, hänen hymynsä ja etenkin hänen katseensa; hiukan ulkonevat, kaarevat kulmakarvat suojasivat hänen silmiänsä, jotka olivat siniset kuin meri, taivaan ollessa selkeänä. Väliin jonkin sydämen salaisen tunteen johdosta tälle hänen silmiensä sinitaivaalle nousi pilvi, joka näytti uhkaavan jyrinää ja salamaa. Nuori herttuatar, joka helposti oli huomannut tämän hänen kasvojensa lumoavimman omaisuuden, oli sitä vielä lisännyt sen asennon kautta, minkä hän antoi hänen kukkaseppeleellensä. Siinä heikossa varjossa, mikä peitti hänen otsaansa, Sibyllan silmät säteilivät enemmän kuin koskaan ennen tuota synkkää ja salaperäistä loistettansa, niinkuin auringon säde, joka tunkeutuu paksujen lehvien lävitse tai joka lempeästi pujahtaa kirkkoon sen maalatusta ikkunasta. Tämän ohessa hän oli vielä nainen: hänen ylen ihania olkapäitänsä verhosi läpinäkyvä, kimalteleva ja loistava vaate, joka häikäsi silmää niinkuin taivaallisen aineen valo; niinmuodoin hänen kauneutensa aineellisimmassakin osassa oli jotakin jaloa ja jumalallista.

Sellainen oli neiti de Férias, kun hän astui de Sauves'in juhlasaliin pitäen kiinni herttuatar Blanche'n kädestä. Heidän pukeutumisensa oli ottanut aikaa, ja suurin osa vieraista oli jo saapunut. Heti ensi silmäyksellänsä nuori herttuatar huomasi Raoul'in ja Klotildan, jotka istuivat vieretysten eräällä sohvalla ja näyttivät vajonneen innokkaasen keskusteluun. Blanche vastasi hajamielisesti niihin tervehdyksiin, joita hänelle tehtiin, kulki halki salin pitäen yhä Sibyllaa kädestä ja meni suoraa päätä vihollistansa vastaan. Kun paroonitar de Val-Chesnay näki tämän arveluttavan parin lähestyvän, tunsi hän kylmän väristyksen käyvän läpi sydämensä; kreivi de Chalys, joka juuri jutteli hänen kanssansa, kummastui hänen kasvonpiirteittensä äkillisestä muutoksesta, loi silmänsä samaan suuntaan kuin paroonitarkin ja ensi kerran hän näki neiti de Férias'in. Hän jätti yht'äkkiä huolettoman asentonsa ja istuutui suoraan sohvalle.

-- Mitä tämä on? hän sopotti,

Klotilda ei vastannut; hän oli noussut seisomaan; Raoul nousi myöskin seisomaan ja vetäytyi ikäänkuin vähän syrjään siksi aikaa, kun herttuatar ja Sibylla kättelivät Klotildaa. Nuori herttuatar astui sitten askeleen kreiviin päin ja kääntyi Sibyllan puoleen.

-- Kreivi Raoul de Chalys, serkkuni, hän sanoi. Sitten hän kääntyi Raoul'iin päin.