Part 13

-- Tuokion kuluttua hän palasi tointuneena ja osottihe lempeäksi, ystävälliseksi ja sisarelliseksi, mutta kaiken tämän ohessa hän ei ollut ensinkään luonnollinen ja hänen silmissänsä oli kuumeen tapainen loiste. -- No, quid dicis, Thomas? Mitäs tuumit, Tuomas?

-- Minä sanon, ett'et saa käydä häntä näkemässä.

-- Mahdotonta! Kuinka se kävisi laatuun, kun elää Pariisissa... eikä ole muuta tuttua perhettä kuin hänen? Se ei käy!

-- Palaa Persiaan sitten! Gandrax huudahti.

-- En tahdo palata Persiaan.

-- No mitä neuvoa sitten tahdot minulta?

-- En mitään; tahdoin vaan kertoa kummallisen tapauksen hullunkurisesta elämästäni, siinä kaikki!

Herra de Chalys nousi ja käveli pitkin askelin huoneen lattialla.

-- Ei saata olla tällaisissa asioissa kokemattomampaa ihmistä kuin minä, alkoi Gandrax puhua; mutta lapsikaan ei saattaisi erehtyä sinun sijassasi sellaisen tapauksen seurauksien suhteen. Viikon tai vuoden kuluttua, jos annat virran viedä itseäsi, olet nuoren herttuattaren, ylhäisen miehen vaimon, sukulaisesi, melkeinpä sisaresi rakastelija, se on, sinä te'et selvään huonon työn, jota minä en hyväksy enkä kiitä. Dixi.

-- Vai niin! Raoul sanoi, keskeyttäen äkkiä kävelemisensä; vai huonon työn! Mikä on sitten se huono työ? Minkä johdosta niin sanot? Entä jos minä puolestani pidän sitä hyvänä? Jos tuo nuori nainen minusta on erittäin suloinen, jos tunnen olevani ihastunut häneen luonnon suloisimman lain mukaan, niin mikä toinen laki mielestäsi pakottaisi minua rikkomaan edellistä?

-- Kunniasi! Gandrax sanoi lyhyesti.

-- Kunnianiko? Raoul jatkoi kovemmalla äänellä. Käykäämme tänne, oppinut ystäväni... (ja hän osoitti laboratoorin ovea): sinä saatat noissa sulatuskauhoissasi näyttää minulle kaikki aineet, mitä luonnossa on, ja saatat selittää ne välttämättömät voimat, joitten vaikutuksesta ne itävät ja muodostuvat sokean äitinsä kohdussa... Telluriumissasi saatat sormellasi näyttää niitä voimia, jotka liikuttavat taivaan kappaleita avaruudessa ja logaritmeillasi saatat laskea niiden ikuiset kohtalon määräämät radat;... mutta minä suuresti epäilen, saatatko destilleeraamisillasi ja kummallisten kirjaisi tutkimisella saada selville sen voiman pienintäkään aihetta, jota tahdot minun tottelemaan, ja jota nimität kunniaksi. Miksi tottelisin sitä, mitä ei ole olemassa? Ole toki järkevä!

-- Sinä itse et ole järkevä, Gandrax sanoi. Jos tosivapaan ja mistään riippumattoman miehen arvo menettäisi kunniansa, niin sinä olisit siihen syypää! Mistä moititaan niitä, jotka, niinkuin mekin, ovat niskoiltansa heittäneet ihmiskunnan lapsuuden jumaluustarujen ikeen ja jotka toivovat, että koko maailma kerran tulee tällaiseen yhtäläiseen tasa-arvoon? Heitä moititaan siitä, että he tyhjiksi tekevät ne perus-aatteet, jotka ovat yhteiskunnan koossa pysymiselle välttämättömät ja että he uneksivat kaikkien maailman ihmisten voivan muuttua filosoofeiksi, jotka muka muodostaisivat järjettömien eläinten yhteiskunnan... No niin, sinä todella, niin vaikea kuin minun onkin sitä sanoa, annat aihetta tällaiseen syytökseen! Siitä, että Jumala on paljas hypoteesi, sinä johdat sen päätöksen, että hyve ja kunniakin ovat perättömiä käsitteitä!... Mutta se on tyhmyyttä. Enkö minä ole kunniallinen mies, minä?... Löydätkö elämässäni ainoatakaan vikaa?... Ja minkä tähden sellainen olen? Ensinnä ehkä ylpeydestä ja sentähden että voin näyttää noille vanhojen lahonneitten jumalien ihailijoille, että mitään uskomattakin saattaa olla etevämpi kuin he... Niin, epäilemättä siis ylpeyskin vaikuttaa, mutta myöskin ja ennen kaikkia se on järki, sanot mitä tahansa, joka sen tekee, sillä minä tunnustan siveellisellä järjestyksellä olevan lakinsa samoinkuin aineellisellakin, sillä tapojen puhtaus, jota ihmisen oma arvo vaatii, kunniallisuus, jota taas vaatii lähimmäisen arvo, rehellisyys, kohtuus ja kunnia ovat välttämättömiä pyöriä, jos tahtoo hyvää yhteiskunnallista konetta... Niin, minä tunnustan nämät lait välttämättömiksi ja minä noudatan niitä... Mitä kasvi ja tähti tekee aistin tai sattumuksen mukaan, sen minä teen järkeni mukaan... Siinä on minun etevyyteni, minun arvollisuuteni... Minä olen ihminen!

-- Sinä ylpeilet suuresti, veli kulta, luonnonlaadustasi! Raoul sanoi. Sinä elät, minä myönnän sen, kohtuullisesti kuin munkki; mutta minkätähden? Sentähden että se laimea neste, mikä suonissasi virtailee, on alkunsa saanut Alppien jäästä! Sinun on onni, sen tunnustan, olla puhdas kuin kuu; mutta siitä sinulla ei ole enemmän ansiota, kuin tuolla tähdelläkään siitä, että se on sammunut!

-- Ihminen on puhdas silloin, kun hän itse tahtoo, nuori tiedemies väitti kiivaasti; Ihminen on kaikkea, mitä hän tahtoo!... Sinä olet akka!

Kreivi Raoul kohotti olkapäitään, purskahti heleään ja soinnukkaasen nauruun ja jatkoi jonkun aikaa ääneti kävelyänsä; sitten hän jatkoi:

-- Turhaan sinä, Louis, saarnaat minulle, siitä saakka kun lakkasin Jumalaan uskomasta, rehellisyyttäsi, hyvettäsi ja siveyslakejasi, niissä en näe mitään riittävää syytä, minkätähden hillitsisin halujani ja himojani... enpä edes, minkä tähden hillitsisin ruokahaluani! Se mikä on pahaa, on se, että niitten tyydyttämisestä saavutan jonkinlaista ilkeätä iloa ja katkeraa huvia... Tuntuu siltä kuin tahtoisin tulla ruhjotuksi...

-- Siinäpä se on! Gandrax sanoi nauraen. Tunnusta pois, sinä melkein toivot jotakin sellaista ilmestystä tai ihmettä. Tahdotko tietää, kuinka asian laita oikein on, Raoul? Sinä et ole epäuskoinen, vaan sinä niskottelet parempaa tietoasi vastaan! Sinulla ei ole asiasta varmaa vakuutusta, niinkuin minulla, vaan sinä teet itsellesi väkivaltaa! Mutta kapinoitsija edellyttää herran... Ja sinä, joka sanot olevasi järjellinen, elät saadaksesi kostaa Jumalalle, jota et usko olevan!

-- Se on totta! Raoul sanoi vilkkaasti; minun epäuskoni ei ole niin selvä ja niin luja, kuin sinun, vaan se on surullinen ja turvaton... Minä olen kapinoitsija, niinkuin sanot, ja murretut kahleeni ovat saattaneet ranteeni vuotamaan verta! Olen epätoivoissani, kun en taivaassa löydä lapsuuteni Jumalaa... Minä etsin häntä joskus kyynel silmin; mutta häntä ei enää ole! Hän on piiloutunut vuosisatojen pilvien taakse, ja minä haen häntä sieltä ja minä, toivon, että hän näyttäytyisi minulle edes silmänräpäykseksi, vaikkapa hänen vasamansa minut tappaisikin!

-- Taiteilija! Gandrax sanoi lempeästi ja ojensi hänelle kätensä.

-- Raoul tarttui tähän käteen ja puristi sitä lujasti.

-- En ole taiteilija enkä akka, hän sanoi, ja olen paha kyllä yhtä jyrkästi uskomatoin kuin sinäkin... Mutta minä olen ihminen jolla on verta suonissa ja intohimoja sydämessä... Ja ällös sinä, Louis ystäväni, milloinkaan oppiko tuntemaan, kuinka vähäpätöisiä esteitä ja horjuvia lohdutuksia järjen pätevimmätkin todistukset ovat mielen raivoa ja sydämen myrskyjä vastaan!

-- _Amen!_ Gandrax sanoi.

-- Puhukaamme toisista asioista, Raoul jatkoi yht'äkkiä, jälleen istuutuen. Onpa muutakin kummallista minulle tänään tapahtunut. Minä tapasin Champs-Elysées'illa, sangen komeissa, vaakunoituissa vaunuissa tuon ihanan olennon, josta olen sinulle ennenkin puhunut pari sanaa... joka oli samaan aikaan kuin serkkunikin luostarissa, jonka kuvan minä hätimiten kyhäsin ja joka lupasi... Mikä olikaan taas hänen nimensä?... Klotilda?...

Nuori tiedemies hypähti seisomaan ja kysyi kylmästi, nojaten kamiinia vasten:

-- Klotilda Desrozais, vai kuka? Hän on tätä nykyä paroonitar de Val-Chesnay, ja, ainakin minun tietääkseni, sangen rikas, komea ja ylen siro.

-- Mitä! Olihan hän köyhä!... Kuka on hänen miehensä?

-- Eräs pieni, jäykkä ja vaaleanverinen herra, joka elää yksin-omaisesti kilpa-ajojen pölystä... ei juuri mikään erinomainen! Paroonitar on saanut hänet maalla satimeensa, tuonut hänet hänen äitinsä luota ja pannut hänet tohvelinsa alle, kuten sanotaan.

-- Sepä ei ole kumma... Puhutaanko hänestä?

-- Ei tähän saakka ainakaan, tietääkseni.

-- Se on ihmeellistä... Käykö hän serkkuni luona?

-- Tietysti... Minä tapaan hänet usein rouva de Sauves'in luona. Hän ylpeilee sillä, että hän on koonnut useita aikansa, kuuluisia henkilöitä luoksensa... Onpa hän kunnioittanut minuakin yhdistämällä minut tuttaviinsa: hän on kutsunut minua luoksensa maanantaisin.

-- Käytkö siellä?

-- Oh, kerran joka toinen kuukausi... voit arvata kuinka hauska minun siellä on?

Saint-Sulpice'n kirkonkello löi yksi. Hra de Chalys nousi.

-- Luultavasti saan hänet nähdä Blanchen luona, sanoi hän, sytyttäen sikarinsa lampusta; se kenties olisi hauskaa.

Tarttuen Gandrax'in käteen, hän jatkoi:

-- Sinä olet siis aina vaan onnellinen?

-- Täydellisesti!

-- Vaan en minä! Hyvää yötä!

Ja hän lähti.

Kreivi Raoul de Chalys oli jo pienenä jäänyt jommoisenkin omaisuuden herraksi: yhtähyvin hän oli palavan tiedonhalun ja velvollisuuden tuntonsa tähden uhrannut paljon vaivoja ja öitä henkisen kasvatuksensa hyväksi. Hän tahtoi oppia tuntemaan jokaisen aikansa kuuluisan miehen ja hänen intonsa oli johtanut hänet tieteellisiinkin harrastuksiin, joihin hänellä ei kuitenkaan ollut halua eikä taipumusta. Ikäänkuin jonkinlainen täydellisyyden kaipaus oli hänet ensin saattanut Louis Gandrax'in pariin, jonka suuret luonnonlahjat, puhdas elämä ja luja karakteeri olivat häntä ihastuttaneet, vaan eivät kuitenkaan häntä hallinneet; sillä vaikka nämät molemmat miehet olivat sangen erilaiset luonnonlaatunsa ja vaiheittensa puolesta, niin oli heissä kuitenkin jotakin korkeampaa yhtäläisyyttä, joka ei sallinut kummankaan ylivaltaa, vaan teki todellisen ystävyyden heidän välillensä välttämättömäksi. Louis Gandrax'in jäiseen kylmyyteen Raoul'in intohimoinen sielu ja tulinen mieli loi, kuten aurinko napamailla, sellaista lämpöä ja eloa, joka tuntui ihastuttavan ja suloisesti kiihoittavan nuorta tiedemiestä; Raoul puolestansa tunsi omituista iloa, kun hän sai kiihkeän epäilyksensä viihdykkeeksi kuulla ystävänsä suusta sattuvia ja rauhoittavia lauseita.

Raoul, ollen yleensäkin taiteisin mieltynyt, tunsi erityistä taipumista maalaamiseen: hän oli innokkaasti koittanut edistyä tässä, ja harjoiteltuansa kymmenkunta vuotta salassa taidettansa, muutamat hänen harvat, mutta mainiot taulunsa olivat yhdessä harppauksessa tehneet hänestä mestarin. -- Kotiintulonsa seuraavana päivänä hän sulkeutui työhuoneesensa aikoen tauluiksi maalata muutamia sivuja itämaisesta albumistansa ja tehden sen hyvän päätöksen, että hän lakkaamattomalla työllä tukahuttaisi sen kiihkeän ja pahan viettelyksen, joka veti häntä de Sauves'in palatsiin. Mutta vaikka häneltä ei tahtoa puuttunut, niin hän ei kuitenkaan saattanut olla niin luja päätöksessänsä, että hän olisi hyljännyt sen päivälliskutsun, minkä rouva de Guy-Ferrand muutaman päivän kuluttua hänelle lähetti. Hän lähti siis sinne tyytyväisenä, että hän oli osottanut niin suurta lujuutta ja että hänellä nyt oli laillinen syy olla sitä osottamatta. Häntä hämmästytti suuresti hänen serkkunsa iloinen ja huoleton käytös. Seuraavana päivänä hän lähti hyvällä omatunnolla tervehtimään leskiherttuatarta, joka otti hänet sangen kohteliaasti vastaan; mutta hänen serkkunsa oli haukottelevinansa viuhkaimensa suojassa, sill'aikaa kun hän kertoi matkoistansa, ja hän oli jo kokonaan suuttua, kun nuori paroonitar de Val-Chesnay, syntyisin Klotilda Desrozais, astui saliin ja antoi toisen suunnan hänen ajatuksillensa. -- Klotilda ei puhunut hänelle, ei katsellut häntä eikä näyttänyt edes tuntevankaan häntä. Tämä harmitti häntä sitä enemmän, kun häntä häikäisi hänen kauneutensa hurmaava loisto. Lyhyen aikaa juteltuansa nuori paroonitar, ollen pois lähdössä, kääntyi erään puolikuolleen vanhuksen puoleen, joka sattui myöskin olemaan läsnä ja oli vetäytynyt erään esiripun verhoon, ja jota ei kukaan näyttänyt huomaavan.

-- Herranen aika! herra Vicomte, hän sanoi hänelle, en enää koskaan näe teitä luonani maanantaisin!... Mitä olen teille tehnyt?... Teitä ikävöidään suuresti!

Tuntematoin vanhus näytti hämmästyvän ja kumarsi äänettä, kuten herännyt muumio; sitten nuori paroonitar, ollen nyt vasta tuntevinansa Raoul'in ja näyttäen tavattoman hämmästyneeltä, niinkuin se, joka huomaa juuri tehneensä tyhmyyden, lausui sopertaen:

-- Jumalani!... minä olisin sangen iloinen, herra... minä otan vastaan maanantai-iltoina... Herranen aika! herra de Chalys, luulen minä?

-- Niin, rouva.

-- No hyvä, herrani, rouva de Sauves'in ystävälle ja sukulaiselle ei tarvinne sanoakaan, että hän on sangen tervetullut luokseni!

-- Minä kiitän, rouvani! Raoul sanoi kumartuen maahan asti; ja hän lisäsi itseksensä, jälleen istuuduttuansa: -- Hän on yhä vielä sangen viehättävä!

Kun Klotilda tämän kömpelömäisen hyökkäyksensä kautta oli taas virittänyt verkkonsa entisen ihailijansa varaksi, niin uhkaava loiste välähti nuoren herttuattaren silmissä. Hän saattoi yhtä hyvin ystäväänsä Klotildaa aina eteishuoneisin saakka, ja sanoi hänelle, syleillen häntä hellästi nuorien rouvien tapaan:

-- Hän on hirveästi vanhentunut, tuo minun persialaiseni... miten sinä luulet?

-- Oh! niin tavattomasti, ystäväni, Klotilda vastasi, että töin tuskin saatoin häntä tuntea.

Kun Raoul seuraavana maanantaina oli luullut tarvitsevansa noudattaa rouva de Val-Chesnay'n kutsumusta, niin hän oli tuskin ennättänyt päästä Klotildan saliin, ennenkuin hän näki sinne tulevan herttuatar Blanche'n, jolla näytti erittäin tänä iltana olleen kamarineitsyenä itse Tuhkimuksen ristiäiti. Hän vietti hetkisen näitten hurmaavain olentojen, keskellä, jotka suurella suloisuudella ampuivat hänen päänsä ylitse toisiansa vastaan kaikki nuolet, mitä heidän viinensä sisälsi, ja hän lähti sieltä, sydämessä se suloinen vakuutus, että hän vast'edes oli oleva syynä säännölliseen turnaukseen, jonka palkinnon hän jonakuna päivänä oli saava määrätä.

Ei ole erittäin helppo luetella kaikkia niitä syitä, joitten tähden mies miellyttää naisia. On syytä antaa lukijattariemme mielensä mukaan kuvailla uroomme piirteitä, puhetta ja silmien väriä, sillä kullakin heistä on oma ihanteensa, -- toivoaksemme heidän puolisossansa, -- ja olisi yhtä tyhmää kuin varomatointakin ruveta haihduttamaan heidän mielistänsä heidän kuvaelmiansa. Mutta kaiken vaaran uhalla sanomme kuitenkin, että kreivi de Chalys oli sangen ylhäisen näköinen pitkä, solakka mies, jolla hänen huolettoman välinpitämättömyytensä ohessa oli paljon kissansukuisten eläinten pontevuutta ja vilkkautta ja jolle tämä omituisuus antoi n.s. erityisen ulkomuodon. Hänen silkkihienot, kastanjan ruskeat juonteat hiuksensa alkoivat jo harventua hänen ohimoiltansa. Hänen otsansa oli kaunis, vakava ja erittäin puhdas. Kaksi kohtisuoraa, kulmakarvojen välillä olevaa ryppyä ilmaisivat kuitenkin syvää miettimistä ja lujaa tahtoa. Tätä melkein pelottavaa vakavuutta lievensi kuitenkin hänen pitkäripsisten silmiensä sangen lempeän ja hyväntahtoisen katseen suuri suloisuus. Sellainen kuin kreivi de Chalys oli, häntä oli mahdoton katsella missään seurassa ollen kysymättä hänen nimeänsä. Itse tämä nimikin oli viehättävä, että se, samalla kun se ilmaisi korkeata asemaa, ilmaisi myöskin suurta taiteellista kykyä; mutta kreivin ensimmäinen ansio naisten silmissä oli siinä, että hän näytti ja todella olikin aina valmis heihin rakastumaan, -- sillä, hänen oli tapana sanoa, ei ole niin rumaa naista, jossa, kun häntä tarkoin katselee, ei löytyisi jotakin, mihin ei ole mahdotonta ihastua. -- Hänen välinpitämätöin katseensa ja hänen rauhallinen puheensa ihastui ja innostui heti, kun hän heitä puhutteli; hän herätti heissä samalla kertaa häiriötä ja luottamusta. Heistä tuntui, kuin hän rakastasi heitä, ja he rakastivat häntä.

Näistä vaarallisista eduista huolimatta, joitten voiman kreivi de Chalys oli oppinut tuntemaan heti tultuansa suuren maailman yhteyteen, hänellä ei kuitenkaan ollut koskaan ollut hyvää onnea. Tästä hän oli oikein kuuluisa, sillä hänelle tarjottiin kaikkea sitä menestystä, mikä vaan saattoi olla hänelle mahdollinen; mutta hänet oli pelastanut tästä surkuteltavasta tilasta hänen luontonsa ylevyys, hänen vakavuutensa ja hänen rehellisyytensä sekä kunniallisuutensa, mikä, merkillistä kyllä, vallitsi hänen muuten kaikista siveellisistä mielipiteistä ja velvollisuuksista vapaassa sielussansa. Hänen sydämensä, joka epäilemättä oli tullut muutamissa taisteluissa voitetuksi, ei senkautta kuitenkaan ollut lannistunut ja hänen syvälti turmeltunut henkensä saattoi vielä joskus nähdä hänen puhtaan nuoruutensa unelmia koko niitten alkuperäisessä loistossa. Siihen aikaan, jolloin me hänet tapaamme, erityinen väsymyksen tunne esti herra de Chalys'ia enemmän kuin milloinkaan antaumasta lempijuonien myrskyihin. Hän oli päättänyt elää vast'edes erakon tavoin, ainakin, kun ei mikään tavallista suurempi halu häntä vietellyt. Mutta onnettomuudeksi kävi niin, kuten tällaisten päätösten aina käy, että jo ensi tilaisuudella, mikä tarjoutui, näytti olevan tuo vastustamatoin luonne.

Raoul antautui siis näitten molempain kilparakastajattariensa houkutuksien alaiseksi, jotka olivat tervehtineet hänen kotiin palaamistansa. Kiirehtimällä hän nautti heidän suloista imarteluansa -- ja katseli uteliaana sen ilmaantuvan yhä eri muodossa. Pariisin elämä sallii paremmin kuin mikään muu tällaista asiain pitkittämistä. Hänen täytyi muuten olla sanoen varovainen, sillä häntä vartioivat ankarasti nuot nuoret ystävättäret, jotka siitä saakka, kun heidän keskinäinen vihansa kasvoi äärettömäksi, eivät enää saattaneet elää ilman toistensa seuratta. Klotilda, se täytyy hänen kiitokseksensa myöntää, tunsi herra de Chalys'ia kohtaan todellista elämänsä ensi rakkautta. Tuskin hän oli mennyt naimisiin parooni de Val-Chesnay'n kanssa, kun tämä heikko nuori mies oli joutunut hänen äärettömän ylenkatseensa alaiseksi... Parin vuoden kuluessa hän oli laimentanut sielunsa virkeyttä Pariisin elämän ilojen ensi pauhinassa, mutta sitten hän oli niihin ikävystynyt ja hän alkoi uneksia innokkaampaa ja tärkeämpää ajanviettoa; mutta kun hänellä ei ollut perus-aatteita, niin yleinen halveksiminen oli vallannut hänen sielunsa ja ylpeys hänen sydämensä. Hän oli niitä vaimoja, joilla on enemmän vaatimuksia rakastelijaa kuin puolisoa valitessansa. Tällaisessa tilassa hän oli, kun kreivi de Chalys ilmaantui, jonka todellista arvoa hänen ihanat muistonsa vielä lisäsivät. Hän huomasi heti ensi silmäyksellä, että hänen ystävättärensä Blanche, joka jo kilpaili hänen kanssansa ulkonaisessakin komeudessa, tahtoi hänkin pitää Raoul'ia omanansa, ja tästä hän sai uuden syyn antautua elämänsä ja omaisuutensa uhalla rajattoman intohimonsa valtaan.

Herttuatar Blanche, joka oli luonnoltansa lempeämpi ja oikeudentuntoisempi, olisi kentiesi voittanut tunteensa, jotka muinen olivat viattomat, vaan nyt rikolliset, ja jotka hänen puolisonsa ymmärtämättömyys ja hänen orpanansa palaus olivat jälleen herättäneet, joll'eivät hänen tunteitansa olisi kiihoittanut erään toisen naisen hyökkäykset sitä miestä vastaan, joka oli ollut koko hänen nuoruutensa ajatusten ihana esine. Tämän tähden tuo nuori vaimo kävi onnettoman kuilun rannalle, puoleksi rakkauden, puoleksi vihan vaikutuksesta.

Herra de Chalys, jouduttuansa näin arkatuntoisen riidan esineeksi, katui usein että oli antautunut tuollaiseen tilaan kahden tulen väliin, joka totta puhuen saattoi hänet sangen suureen pulaan. Hänen sydämensä, joka oli kokonaan liian levollinen omasta kohtuullisuudestansa, viivytti päätöstänsä näitten kahden taistelijattaren suhteen; kuitenkin jalomielisyydestä ja hiukan itsekkäisyydestäkin hän taipui enemmän Blanche'n puoleen, jonka väsymätöin ystävyys häntä liikutti ja jonka vähemmin myrskyinen luonto näytti hänestä vähemmin uhkaavalta hänen elämänsä levollisuuden ja riippumattomuuden suhteen.

Nuori herttuatar ei saattanut olla huomaamatta hänen serkkunsa vierailujen yhä kasvavaa ystävällisyyttä ja monilukuisuutta, vaan hän ei ollut sen onnellisempi. Samassa suhteessa kuin hän tiesi olevansa Klotildaa etevämpi, samassa määrässä hänen omantuntonsa nuhteet ja tuskat herättivät yhä enemmän katkeruutta hänen intohimoissansa ja enemmän salaisia kyyneleitä hänen taisteluissansa. Hän maltti mielensä ja koki väliin palata siltä kukoistavalta rinteeltä, jonka lopullista syvyyttä hän katseli kärpän vastenmielisyydellä; mutta joku Klotildan loukkaava yritys, joku raivoisa hyökkäys saattoivat hänet jälleen epätoivoiseksi ja sokeasti unohtamaan itsensä.

Herttuatar oli, kuten on ehkä aavistettukin, yhtä mustasukkainen neiti de Férias'in suhteen. Käännellen eräänä päivänä äitinsä luona Raoul'in albumin lehtiä, hän oli siinä nähnyt kolme piirustusta, jotka olivat häntä tavattomasti hämmästyttäneet, sekä kuvat itsessänsä, että etenkin selitykset, mitkä kreivi niille oli kirjoittanut. Ensimmäinen näistä piirustuksista kuvasi erään liekokasvien peittämän kallion juurella olevaa, paksujen lehvien varjoamaa, harvinaisen kaunista pientä tyttöä, joka oli asettunut päättäväiseen, ruhtinattarelliseen asemaan, pitäen kädessä erästä keppiä niinkuin taikasauvaa. Tämän piirustuksen alla oli seuraava kirjoitus: "Lähellä ------:n rannikkoa (Normandiassa), 10 p. elokuuta 184... Neiti Sibylla." Seuraavalla sivulla oli saman lapsen kuva, jonka kasvojen piirteet ilmaisivat vaan suurempaa kehkeytymistä. Alle oli kirjoitettu: "Neiti Sibylla viittä vuotta myöhemmin." -- Vihdoin vielä kolmaskin kuva, joka oli valmistettu erittäin huolellisesti, ja jonka allekirjoitus oli seuraava: "Neiti Sibylla kahdeksantoista vuotiaana... luullakseni", antoi erittäin tarkan kuvan nuoresta tytöstä, jonka otsa, katse ja koko kasvot, mitkä taiteilija oli aavistuksensa mukaan kuvannut eri kehkeymistiloissa, muodostivat melkein täydellisen kuvan neiti de Férias'ista. Tämä nimi tuli mykäksi hämmästyneen herttuattaren huulille; mutta pikainen ajatuksen ponnistus esti häntä sitä lausumasta ja kääntyen serkkunsa puoleen hän sanoi:

-- Kuka tämä oikeastansa on?

-- En tiedä, Raoul vastasi; eräs lapsi, jota muinoin katselin parin minuutin ajan, ja joka, jos hän enää on elossa, on varmaankin jumalallinen olento. Sitten hän kertoi serkullensa, kuinka hän oli tavannut Sibyllan Haltiakallion luona, sekä mainitsi heidän lyhyen keskustelunsa pienimmätki kohdat.

-- Pienen kauppalan ja sen läheisen linnan nimi on mennyt mielestäni, hän lisäsi, tai kenties en ole sitä kuullutkaan, sillä minä poikkesin vain ohimennen niille seuduille; mutta monta monituista kertaa on mieleni tehnyt sinne jälleen mennä... mutta sitten jokapäiväisen elämän toimet... asian hullumaisuus... ja pelko tulla toivoissani petetyksi ovat minua siitä pidättäneet... On omituista, että kaikista matkamuistelmistani, joita minulla onkin paljon, tämä on elävimpänä ja suloisimpana mieleeni painunut... Tässä lapsessa oli varmaan jotakin tavatonta, jotakin ylenluonnollista!

Hän alkoi puhua yhä laveammin ja yhä innokkaammin tästä aineesta eikä lakannut, ennenkuin hän näki Blanche'n otsan peittyvän synkkään varjoon.

On ymmärrettävää, millä ylenpalttisella varovaisuudella ja viekkaudella nuori herttuatar koki tästä päivästä lähtien poistaa neiti de Férias'ia innostuneen serkkunsa näkyvistä. Hän ei kutsunut Raoul'ia luoksensa paitsi silloin, kun hän oli melkein ihan varma siitä, ett'ei Sibylla sinne tullut, ja hän tapasi häntä mieluummin rouva Guy-Ferrand'in luona, jonka kanssa rouva de Vergnes ei seurustellut. -- Klotilda puolestansa, vaikk'ei hän tiennyt siitä salaisuudesta, minkä sattumus oli ilmaissut hänen ystävättärellensä Blanche'lle, koitti yhtä suurella huolella estää heitä toisiansa tapaamasta, sillä Sibyllan sulous ja lumoova kauneus antoivat hänelle riittävästi syytä pelkäämään uusia vaaroja. Kun herra de Chalys ei käynyt ulkopuolella omaa työhuonettansa ja kumppaliensa seuraa muualla kuin de Sauves'in perheessä ja nuoren paroonittaren luona, niin näytti siis todennäköiseltä, ett'ei Sibyllan eikä hänen maalarinsa ollut suotu milloinkaan tavata toisiansa tässä maailmassa, kun aivan arvaamaton seikka mursi sen taikavoiman, mikä heitä erotti.

V.

Madeleine-kirkko.