Part 12

Hän tosin ei hetkeäkään ajatellut, että sillä Raoul'illa, jonka nimeä hän kuuli usein mainittavan rouva de Sauves'in luona, oli mitään yhteyttä Férias'in puiston ihanan prinssin kanssa; mutta hän ei saattanut epäilläkään, että hän oli juuri sama Raoul, jonka hiukan kaunistellusta rakkaudesta ja epätoivoisesta Persiaan lähdöstä Klotilda oli jutellut. Sibyllan oli muuten täytynyt tehdä tämä keksintö yksin, sillä hänen vanhalle ystävättärellänsä Klotildalla, jonka kanssa hänen välinsä Pariisissa oli jotenkin kylmä, oli syytä olla sitä hänelle ilmoittamatta. Mutta Sibylla oli helposti tuntenut nuoressa Sauves'in herttuattaressa, syntyisin Blanche de Guy-Ferrand, tuon ystävättären luostarin ajoilta, jota Klotilda niin vähän rakasti ja jota hän oli kuvannut pienessä romaanissansa uroonsa serkuksi. Ei tarvinnut suurta arvaamiskykyä tullaksensa vakuutetuksi, että eräs kreivi de Chalys, jota nuori herttuatar nimitti _Raoul serkuksensa_, ja joka oli palannut Persiasta muutama kuukausi sitten, oli sama onnellinen mies, joka ennen voitti itsellensä koko tyttö-kasvatuslaitoksen yksimielisen rakkauden. Sibylla luuli, että se uteliaisuus ja erityinen huomio, jota tämä henkilö useammista syistä hänessä herätti, oli epäilemättä haihtuva, niinpian kuin hän sai hänet nähdä. Mutta kreivi ei rakastanut seuraelämää, ja Sibyllan ei onnistunut koskaan häntä tavata, ei edes rouva de Sauves'in luona, missä hän tiesi hänen kumminkin käyvän jokseenkin usein. Tämä sattumus, joka Pariisin elämässä ei ole ensinkään harvinaista, huolestutti kuitenkin neiti de Férias'ia, sentähden että hän luuli tuntevansa, ett'ei hänen ja herra de Chalys'in väli ollut varsin luonnollinen, ja salaisessa levottomuudessansa hän väliin kuvitteli mielessänsä näkymättömiä käsiä (luultavasti poppamiesten), jotka lakkaamatta koittivat pitää heitä erillänsä.

Sangen halukkaasti hän kuunteli tätä näkymätöntä serkkua koskevia pienempiäkin erityisseikkoja, joitten johdosta hän alkoi luulla, että hra de Chalys oli erittäin etevä ja kuuluisa mies, ehkäpä sentähden että häntä harvoin sai nähdä; mutta nuorille tytöille välttämätöin varovaisuus ja se erityinen kainous, jota tämä tärkeä asia hänessä herätti, estivät Sibyllaa tyydyttämästä uteliaisuuttansa suorempaa tietä. Vaikka vanha herttuatar de Sauves osotti hänelle innokasta mieltymystä, niin hän jo punastui ajatellessansakin kysellä häneltä jotakin kreivi Raoul'ista. Hän olisi mieluummin tahtonut koettaa onneansa kääntymällä nuoren herttuattaren puoleen, jota kohtaan hän tunsi elävää myötätuntoisuutta; mutta tämän nuoren naisen käytös Sibyllaa kohtaan oli niin kummallinen, ett'ei se suinkaan kehottanut häntä uskomaan hänelle salaisuuksiansa. Hän osotti yleensä häntä kohtaan kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jotka vivahtivat melkein vastenmielisyyteen, vaikka hän toisinaan taas lähestyi häntä ikäänkuin jonkin salaisen ja mahtavan voiman pakotuksesta, jota Sibylla ei saattanut käsittää. Silloinkin kun hän kohteli häntä mitä kylmimmällä tavalla, tuo oikullinen herttuatar loi kuitenkin salaa Sibyllaan silmäyksiä, jotka ilmaisivat selittämätöintä uteliaisuutta ja intohimoa.

Me tahdomme lukijalle selittää tämän nuoren naisen salaperäistä käytöstä Sibyllan suhteen, samalla kuin esitämme hänelle uusia tuttavia.

IV.

Herttuatar Blanche.

Blanche de Guy-Ferrand, Sauves-Blanchefort'in herttuatar, jota kutsuttiin herttuatar Blanche'ksi, oli lyhyt, ei tosin kaunis, eikä juuri sievä, mutta ihastuttava olento. Hän oli hento ja pieni ja hänellä oli vaaleahkot hiukset ja siniharmaat silmät, joitten valkoiset ripset olivat melkein näkymättömät. Näytti siltä kuin turhan tarkka taiteilija olisi muodostanut hänen hienot, hiukan lapselliset kasvonpiirteensä. Se mikä teki hänet huomiota herättäväksi naiseksi, oli se sulous, mikä loisti hänestä kiireestä kantapäähän, ja hänen erityinen taitonsa pukeutua somasti. Hän oli todella omin käsin pukenut itsensä, kammannut ja kiehkuroinnut hiuksensa niin täydellisen sopusointuisesti, että oli mahdotointa olla mielessänsä kuvailematta, kun näki hänet hänen iltapuvussansa, että hän oli juuri äsken jossakin tenhokasvitarhassa kuutamolla puhjennut ruusu.

Hän oli viisi vuotta sitte mennyt naimisiin herttua Oswald-Louis de Vital de Sauves'in kanssa, joka oli paria kymmentä vuotta häntä vanhempi, mutta vielä sangen kaunis ja miellyttävä mies. Herttua oli jo liki neljänkymmenen vuotias ja naiminen oli hänestä jo yhtä mahdotonta kun turkkilaiseksi muuttuminen, kun hän sai äitinsä puolelta kestää vimmattua ahdistusta, joka pakotti hänet kunniallisen puolustuksen jälkeen antautumaan, vaan ei kuitenkaan ilman ehdoitta.

-- Äiti hyvä, hän sanoi hänelle silloin, iloisessa mielessänsä huolettomuus ja salainen suru, te tiedätte hyvin ja minä tiedän sen itsekin, että teidän kyynelenne pakottavat minut varemmin tai myöhemmin myöntymään. Mitä pikemmin sitä parempi; mutta lohdutuksekseni teidän pitää myöntymän muutamiin ehtoihin, minä pyydän sitä. Minulla ei ole mitään, äitini, teidän viisaita mielipiteitänne vastaan, sillä minä hyväksyn ne, vaikka te kukaties usein erhetytte niitten suhteen aina intohimoihin ja ennakkoluuloihin asti; mutta se suunta, jonka te olette elämälleni antaneet, ja jota minä kiltisti olen noudattanut, ei ole jättänyt minulle muuta iloa tässä maailmassa, kuin sellaisia nautinnoita ja tapoja, joista minun olisi sangen vaikea luopua, ja jotka paha kyllä eivät sovi naineelle miehelle. Minä sanon vielä kerran, en tahdo teitä moittia; te olette luullut tehneenne velvollisuutenne ja kukatiesi olette sen tehneetkin... Mutta asia on arveluttava, ja pari suoraa sanaa lienevät anteeksi suotavat... No niin, te ette ole milloinkaan sallineet minun laskeutua polvilleni, niinkuin te sanotte, vuosisatamme Baalin eteen... Mikä on ollut siitä seurauksena? Te ette ole voineet minua kaappiin sulkea. Minä olen hengittänyt, joko onneksi tai onnettomuudeksi aikani ja maani ilmaa: minulla on aikalaisteni kaikki viat, vaan ei heidän ansioitansa. Minä en ole hyvä, minä olen kelvoton. Jumala nähköön! teissä paloi salainen viha kuningas Ludvig Filippiä vastaan... niinkuin luulen; te olisitte minut kironnut, jos olisin aikonutkaan hänen hallitessansa pyrkiä johonkin virkaan tai arvoon... Te olette riemuinnut hänen kukistuksestansa... no hyvä! Tasavalta, joka ensin saattoi teidät ilosta hypähtämään, on herättänyt teissä yhtä vastenmielisiä tunteita; te olette suuresti iloinneet kaikista onnettomuuksista, jotka sitä ovat kohdanneet... Tämä on oivallista! Mitä tulee nykyiseen hallitukseen, ainakin tähän saakka olette siltä kieltäneet suostumustanne... Vielä oivallisempaa! Mutta koko tänä aikana... mitä on minusta tullut? Täytyihän toki elää! Veri kiehui suonissani, Minä en saattanut vuodattaa sitä taistelutanterella; en saattanut viihdyttää sen kuumuutta millään diplomaattisilla puuhilla... Siitä seurasi että jäin kulissien taakse!... Olenko, äiti kulta, tuottanut teille liiaksi huolta näinä nuoruuteni aikoina! Olenko ollut syynä liiallisiin suruihin, Jumala paratkoon!... Ja kuitenkin kaikitenkin, ei minusta lopuksi sentään ole tullut varsin kelvotonta. Minusta olisi saattanut tulla kurja, ytimiin saakka pilaantunut roisto, ja kuitenkin olen pysynyt kilttinä lapsena, koska minulla kaikesta tästä huolimatta, on hyvä äiti, ja se asia tukee aina miestä; mutta minun on ikävä, sitä en teiltä salaa... Mutta minä olen ruvennut saamaan jonkinlaista tyydytystä huveistani: minä rakastan metsästystä, hevosia, kaunista karjaa... ja minä olisin tahtonut muuttaa maalle, ja huvikseni puuhata sellaisissa toimissa... Alankin jo käydä tässä vähän liian lihavaksi, niin että jo olisi aika!... Te, äitini, ette saata lähteä Pariisista; sen vuoksi olenkin pitänyt pääkortteeriani teidän luonanne; mutta, niinkuin tiedätte, käyn rautateitse pari kertaa viikossa katsomassa fasaaniani ja härkiäni... Sellainen on tilani! Tänään olette minulle ilmoittaneet haluavanne, pitäen kohtuullista huolta sukumme pysyväisyydestä, että minä naisin neiti de Guy-Ferrand'in. Olkoon menneeksi! Minä suostun, äiti hyvä, ottamaan miespuolisia perillisiä teidän vanhuutenne iloksi, vaan oman vanhuuteni harmiksi. Mutta... nyt tulee vaatimukseni!... niitten useitten matkustuksien aikana, joita mainittu Sauves'in herttua tuontuostakin tekee maalle, ja joita hän tahtoo pitkittää, -- sekä omaksi että hevostensa ja härkiensä eduksi, -- leski herttuatar suostuu, tehden valallisen vakuutuksen (ja on tietty, ett'ei vala ole pilkantekoa!), suostuu laittamaan niin, että nuori herttuatar kärsivällisesti kestää mainitun herttuan poissaoloa, sekä suostuu samalla pitämään huolta ja salaisesti vartioimaan nuorta herttuatarta, oli se sitten hänen omaksi onneksensa tai mainitun Sauves'in, Blanchefort'in y.m. paikkojen herttuan kunnian sekä sukuperän puhtauden säilyttämiseksi.

Avioliitto pantiin tällä välipuheella toimeen. Neiti Guy-Ferrand antoi tavallisella hiukan surumielisellä huolettomuudellansa itsestänsä tehdä herttuattaren. Hänen nuorena tyttönä ollessansa ei häntä oltu huomattu. Mutta kun tuo nuori vaimo kerran oli saanut ylkänsä kihlalahjat käsiinsä, niin hän tiesi niitten avulla heti hankkia itsellensä paikan etevimpien tähtien joukossa. Mutta hänen kääpiönsuloutensa muodosti hänen miehensä rotevalle ja hyvinvoivalle kauneudelle vastakohdan, jota ensiksi alkoi nauraa juuri hänen puolisonsa.

-- No poikani, vanha herttuatar sanoi eräänä päivänä, viitaten siihen onnelliseen muutokseen, minkä naiminen oli vaikuttanut hänen miniässänsä, näyttää siltä, kuin olisitte onnellisia; tässä on vastakohta sille sadulle, missä timantit muuttuvat pähkinöiksi: tässä on pähkinä muuttunut timantiksi!

Tähän vastasi herttua hullumaiseen tapaansa, joka häntä miellytti, höystäen sitä vielä hiukan paksulla painolla:

-- Aivan niin, äiti hyvä!... Vaimoni vaan ei olekaan vaimo, vaan kukka; häntä ei saateta omistaa, vaan häntä haistetaan!

Tästä huolimatta hän sai kaksi poikaa aivan herttuallisen sopimuksensa mukaan; mutta yhtä uskollisesti hän noudatti suostumuksensa muitakin kohtia ja hän alkoi vähitellen elää totuttua tapaansa: kesät hän asui vaimoinensa Sauves'in linnassa ja vei hänet jalomielisesti talviksi Sauves'in palatsiin, ja sill'aikaa kun hän itse käytti aina pari viikkoa joka kuussa metsäinsä ja hevostensa hoitoon, hän antoi nuoren herttuattaren nauttia Pariisin huvituksia hänen sangen lempeän anoppinsa tarkastuksen alaisena. Hän oli tällä tavoin saavuttanut oivallisen aviomiehen maineen, ja varma on, että huonompiakin löytyy.

Herttuatar Blanche oli jo muutamia vuosia nauttinut tämän avioliiton rauhallista suloisuutta ja hän näytti jo itsekin tyytyvän onneensa, kun hän eräänä iltana, hänen käydessänsä äitinsä, rouva de Guy-Ferrand'in luona, joka oli kipeä, kummaksensa tapasi siellä pesävalkean ääressä orpanansa Raoul de Chalys'in, joka oli samana aamuna saapunut Marseille'sta, oleskeltuansa pitemmän ajan itämailla. Blanche'n isä oli ollut hra de Chalys'in holhooja, sillä hän oli jo lapsena jäänyt orvoksi, ja hra de Guy-Ferrand'in kuoleman jälkeen hän oli pitänyt huolta hänen leskestänsä, kuin omasta äidistään. Hänen ja Blanche'n suhde oli siis jättänyt jo aikoja sitten tavallisen orpanuuden rajat. Kuitenkin osotti tuo nuori vaimo, tavattuansa hänet niin monen vuoden kuluttua, enemmän kummastelua kuin ihastusta ja otti, hänen veljelliseen syleilyynsä vastatessansa, oikein erityisen herttuattarellisen ryhdin. Hän teki hänelle muutamia välttämättömiä kysymyksiä ja vaipui sitten kylmään äänettömyyteen, sill'aikaa kuin hänen äitinsä jatkoi innokasta kyselemistänsä, jota Blanche'n tulo oli keskeyttänyt. Sitten rouva de Guy-Ferrand tunsi suurta väsymystä ja lähti pois, pyytäen Raoul'ia olemaan rouva de Sauves'in seurana siksi kun tämän vaunu tulisi häntä noutamaan.

Tämä kahdenkesken-olo oli alussa aivan äänetöntä; herra de Chalys katseli nuorta herttuatarta hämmästyneellä uteliaisuudella.

-- Serkkuni, hän sanoi yht'äkkiä, minä saan onnitella teitä kahdesta asiasta: ensinnäkin on teistä tullut varsin sievä rouva, ja toiseksi minä tiedän, että olette onnellinen vaimo, ja jos mikään saattaa minua huvittaa tässä surullisessa maailmassa, niin se on tämä.

Blanche loi silmänsä häneen, ja kreivi näki, että niitä peitti kostea verho; hän koetti kuitenkin vastata ja hymyillä, mutta hänen huulensa liikkuivat sanoja löytämättä ja kyyneltulva vieri hänen poskillensa; Raoul, ollen hämmästyneenä ja epäilevänä, teki liikkeen häneen päin, mutta hän pidätti häntä kädellänsä ja lähti suoraapäätä huoneesta.

Kreivi Raoul oli hetkisen kuin lumottuna, silmät luotuina siihen, oveen päin, mistä hän oli nähnyt serkkunsa Blanche'n menevän; sitten sanoi hän laskien kätensä rinnallensa:

-- Oi Jumalani! Mitä tämä merkitsee?

Hän näytti miettivän, pudisti surullisesti päätänsä ja sanoi hetkisen kuluttua:

-- En tiedä, mitä tehdä! Pitääkö jälleen lähteä tieheni?... Tämä on todellakin kaunista!... Takaisin siis Persiaan!... Oi Herra Jumala!

Kun hän vielä oli tässä hämmästyksen tilassa, ovi aukeni ja nuori herttuatar astui sisälle silmät punaisina, mutta hymyilevin huulin. Hän ojensi hänelle kätensä ja sanoi suloisesti:

-- Ei se ole mitään, suokaa anteeksi... Älkää lähtekö vielä; jutelkaamme!

Ja hän heittäytyi erääsen nojatuoliin. Oikein tulvana uhkui hänen huuliltansa kysymyksiä hänen matkansa ja vaiheittensa johdosta. Tämä saattoi heidät iloisemmalle tuulelle, ja he nauroivat keskenänsä.

-- Kas niin, Raoul sanoi, te olette nyt samallainen kuin ennenkin, kun olin teidän veljenne; nyt olen iso-isänne. Oi kuinka vanhana pidän itseäni!... Hyvää yötä, serkkuni!

Kun hän aikoi lähteä, Blanche muuttui yht'äkkiä totiseksi. Ojentaen hänelle kätensä Raoul kysyi:

-- Saanko joskus käydä teitä katsomassa?

-- Toivoakseni useinkin, nuori vaimo vastasi; niinkuin itse vaan tahdotte!

Kreivi Chalys lähti täältä erään ystävänsä luo, joka asui, oppinut mies kun oli, rue Servandon'in varrella. Hänen nimensä oli Louis Gandrax; ja hänellä oli kunnia likemmin tuntea neiti de Férias'in, jossa hän oli herättänyt tavallista suurempaa huomiota. Sibylla oli suuresti hämmästynyt, kun hän näki, että tämä plebeji oli päässyt niin likeiseen tuttavuuteen de Sauves'in jotenkin ylhäismielisessä perheessä. Tehden poikkeuksen, jota herra Gandrax'in sangen vapaitten ja teeskentelemättömäni mielipiteitten tähden oli vielä vaikeampi selittää, vanha herttuatar osotti hänelle sellaista imartelevaa jumaloimista, jota hän tuskin soi vanhan Ranskan kunniakkaimmillekaan nimille. Tämän säännöttömyyden syy on hiukan naurettavaa laatua. Herra Gandrax, joka oli alhaista säätyä, oli nuoruudessansa jonkun aikaa harjoittanut lääkärintointa ja oli siinä hyvin menestynytkin; mutta vaikka hän olikin köyhä, niin hän oli kuitenkin jättänyt pian tieteensä tuottavan puolen ja jatkanut laboratoorissansa puhtaan tieteen tutkimuksia. Kun hänellä oli hyvät luonnonlahjat ja väsymätöin työn-into, niin hän oli vähässä ajassa kohonnut aikansa kuuluisimpien tiedemiesten joukkoon, ja tehtyänsä muutamia loistavia keksinnöitä kemian ja fysiikan alalla, hän oli jotensakin nuorena päässyt Akademian jäseneksi. Hän oli viidenneljättä vuotias, ei juuri kaunis, mutta miellyttävä mies. Hänen säännölliset kasvonpiirteensä ja korkea otsansa ilmaisivat raudan lujuutta; hänen silmänsä olivat samalla kertaa sekä tuliset että vakavat; hänen keveä, selvä, tyyni ja pisteliäs puhetapansa vastasi hänen olentonsa kylmää ja ylevää omituisuutta. Hän oli radikaalinen demokraatti ja jäykkä materialisti, vaikk'ei hän siitä enemmän kerskannut, kuin hän sitä salasikaan. Kaikesta päättäen hän oli siis oudonlainen vieras herttuatar de Sauves'in pöydässä, herttuattaren, joka sekä politiikin että uskonnon kysymyksissä pysähtyi vasta toiselle puolelle vuoria.

Kuitenkaan herttuatar ei ollut onnellinen, joll'ei hra Gandrax ollut hänen vieraittensa joukossa, vaikka kohta tämä onni olikin hänelle jotensakin kallis. Tällä kummallisella naisella, joka oli sangen hurskas, nerokas, vakavasti valmis kaikkiin uhrauksiin ja kärsimyksiin, oli ainoastaan yksi heikko kohta. Hän pelkäsi tavattomasti kuolemista, luonnollista kuolemista, tavallista kuolemista ja vuoteelle kuolemista. Hän sairasti hermotautia, joka ilmaantui milloin missäkin muodossa ja oli syynä hänen kaikkiin kipuihinsa. Noin kymmenkunta vuotta takaperin oli häntä kohdannut ankara hermotaudin puuska, ja sattumus oli tahtonut, että, kun hänen vakinainen lääkärinsä osui olemaan poissa, kutsuttiin avuksi hra Gandrax'ia, joka silloin asui lähellä häntä. Hänen taitonsa, hänen varmat ja rauhoittavat sanansa ja etenkin hänen olentonsa luja tenhovoima olivat ihmeellisellä tavalla karkoittaneet ne daimonit, jotka vaivasivat vanhan herttuattaren hermoja. Tästä pitäin hän oli alkanut osottaa hra Gandrax'ille hellää ystävyyttä; hän oli pyytänyt häntä edelleenkin pitämään hänestä huolta, ja hän olikin suvainnut ruveta herttuattaren yksin-omaiseksi lääkäriksi. Tästä hän oli suuresti kiitollinen; hän uskoi varmaan, että herra Gandrax oli ainakin kymmenisen kertaa pelastanut hänen henkensä; hän toivoi, että hän sen vieläkin pelastaisi, ja toivoipa hän, että hän sen pelastaisi aina. Se ihailu, jota hän osotti tätä suojelijaansa kohtaan, yhtyneenä siihen kammoon ja kauhuun, jota nuoren oppineen valtiolliset ja uskonnolliset mielipiteet hänessä herättivät, saattoi herttuattaren ja hänen lääkärinsä jotensakin samallaiseen keskinäiseen tilaan, missä Ludvig VI ja hänen astrolooginsa olivat.

Louis Gandrax osotti häntä kohtaan ylevää, melkeinpä isällistä myötätunteisuutta; häntä huvitti samalla se tehokas ja melkein loukkaava vaikutusvalta, minkä hän oli saavuttanut de Sauves'in tavattoman puhdasverisessä perheessä. Hän käyttikin sitä, vaikk'ei hän ollutkaan mikään seuramies, suurella varovaisuudella ja luonnollisuudella; mutta hänen lievimmätkin sanansa pelästyttivät kuitenkin, kuin räjähtävä pommi, tuota ankaran puhdas-oppista seuraa. Herttuatar parka, joka oli oikein pieni tenhotar sulostuttamaan Ludvig XIV:n aikaisten vanhojen naisien yksinkertaista ja nunnamaista käytöstapaa, pani koko neronsa liikkeelle, saadaksensa tavalliset vieraansa suvaitsemaan hänen pelastajansa säälimätöntä puhetapaa. Kun herra Gandrax oli hänen luonansa päivällisellä, joka tapahtui niin usein kuin mahdollista, niin hän imarteli ja mairitteli häntä sekä pyysi häntä sekä silmäyksillä että sanoilla mukaantumaan vaikka kuinka vähän tahansa toisten mielipiteisin ja tapoihin.

-- Mutta, Gandrax, hän sanoi hänelle, leikki syrjään, uskottehan toki Jumalaan?

-- Epäilemättä, hyvä herttuatar, Gandrax vastasi kylmäverisesti, kaikkisuuden Pan nimiseen jumalaan!

-- Mutta ainakin, hän jatkoi tuokion kuluttua, on eräs asia, josta paljon puhutaan, ja johon tekin, ystäväni, luultavasti uskotte: se on rakkaus.

-- Josko uskon sitä, rouva! Gandrax vastasi ikäänkuin häntä olisi pistetty; kuinkas sitten! Rakkaus on eräitten päälaen ja takaraivon kalvojen keskinäistä väräjämistä!

Tapahtuipa väliin, ett'ei vanha herttuatar enää jaksanut häntä kuunnella.

-- Oi, ystäväni! hän huudahti eräänä päivänä, eiköhän Jumala minulle koskaan anna niin paljon rohkeutta, että saattaisin näyttää teille ovea?

Louis Gandrax'in maine, hänen vapaamielisyytensä ja hänen kummallinen tuttavuutensa de Sauves'in perheessä eivät olleet ainoat syyt, minkätähden hän herätti Sibyllan huomiota: hänen suustansa hän kuuli useimmiten Raoul'in lumoavan nimen. Hän puhui herra de Chalys'ista aina vakavalla kunnioituksella, jossa ei milloinkaan ollut hänen puheessansa niin tavallista ivallisuutta. Hän tiesi, että he olivat likeisessä ystävyydessä, ja että hra Gandrax oli ollut koko Raoul'in pitkän poissaolon aikana hänen harras ja melkein ainoa kirjeenvaihtajansa. Ainoastansa tämän tähden hänen hiukan oudot ja vastenmieliset kasvonsa saivat Sibyllan silmissä lempeämmän värin, ja hän alkoi tuntea melkein myötätuntoisuutta tätä miestä kohtaan, joka muuten tuntui olevan hänestä yhtä etäällä, kuin maa on taivaasta.

Jo samana aamuna, kun Raoul saapui Pariisiin, oli hän käynyt Louis Gandrax'in luona ja viettänyt hänen seurassansa osan päivästä. Hiukan kummastellen Gandrax siis näki kreivin jälleen kello 11:n aikaan illalla tulevan hänen luostarimaiseen työhuoneesensa, missä hän askaroitsi pienen ylioppilaslampun valossa.

-- Hyvä! hän sanoi. Hyvä, että tulit toistamiseen... eihän sinulle mitään liene tapahtunut?

-- Ei mitään erinomaista, Raoul sanoi. Asia kannattaa kuitenkin kertomista. Ottaen erään tuolin, hän jatkoi: -- Pahus, kun sinun luonasi saa huonosti istua! Minä pyydän sinua, osta minun mielikseni nojatuoli, vaikka sillä sitten olisi Utrechtilainen päällystin! -- Ajatteleppas, ystäväni, miten auttamatoin lurjus minä olen! Tuskin olen ollut päivän Pariisissa, kun jo olen joutunut seikkailuihin.

-- Mene jo tiehesi! nuori tiedemies sanoi.

-- Sieltä juuri tulen, ystäväni, vastasi kreivi, ja kysymys onkin, pitääkö minun heti taas lähteä. Ensinnäkin, on minun moittiminen itseäni siitä, että olen salannut sinulta jotakin: rikokseni on niiltä ajoilta, kun läksin Persiaan. Minä uskotin sinua, ett'ei tähän matkaan ollut muuta syytä kuin uteliaisuuteni ja taiteilijan harrastukseni. Asian laita ei ollut ihan niin; mutta koska sellainen ystävyys, kuin meidän, ei välitä ensinkään salaisuuksista, niin katsoin tosiaan turhaksi niitä sinulle ilmoittaa... etenkin kun tuntuivat vähän naurettavilta. Tunnethan serkkuni, herttuatar Blanche'n?

-- Tietysti, koska tavallisesti pelastan hänen anoppinsa hengen joka viikko.

-- Sinä muistat sen erityisen ystävyyden, jota osotin hänen äitiänsä ja häntä itseänsä kohtaan. Kolmena neljänä vuotena kävin säännöllisesti rouva de Guy-Fenrand'in kanssa luostarissa, missä hänen tyttärensä sai kasvatuksensa. Minusta tuo pienokainen oli tytön nupukka... jota pidin sangen hyvänä... mutta siinä oli kaikki! Ulkonäöltänsä, hän ei juuri ollut suloinen... muuten oli hän nukke! Muuten naiminen ei minua ensinkään miellyttänyt. Mutta... jokin epäselvä ääni... joka saattoi olla pelkkää itserakkautta... kuiskasi minulle, että pienokainen piti minua varsin verrattomana, ja että hänen äitinsä salaa katsoi meidän yhdistystämme kuin kohtalon kirjaan kirjoitettua määräystä... Tämä saattoi minut pelkäämään selityksiä, selkkauksia ja ikävyyksiä; sanalla sanoen, ajattelin: lyhin tie paras, ja pistin yht'äkkiä pillit pussiini paria kolmea kuukautta ennen kuin serkkuni pääsi luostarista... ja lähdin Persiaan!

-- Heikkoutta! Gandrax jupisi. Entä sitte?

-- Eräästä sinun ensi kirjeistäsi sain Ispahan'issa tietää Blanche'n ja Sauves'in herttuan naimisen... Minä kiitin siitä Allah'ta isossa moskeessa... Kuitenkin, varovaisuuden tähden, tahdoin antaa tämän avioliiton rauhassa vahvistua ja juurtua... Oleskelin vuoden Persiassa, vuoden Konstantinopelissa, vuoden Kairossa, vuoden... en enää muista missä!

-- Kreikassa! Gandrax sanoi.

-- Aivan oikein. Kreikassa... ja palaan kotiin. -- Tän'iltana menen, päivällisen jälkeen, tervehtimään täti de Guy-Ferrand'ia, niinkuin velvollisuuteni olikin... Vastaan-otto on alussa vähän kylmä... Sitten, koska hän on kelpo muija, ja koska muuten hänen tyttärensä on herttuatar, hän on pian yhtä ystävällinen kuin ennenkin... Tulee sitten nuori herttuatar sinne! Luulen huomanneeni, aina tervehdyssyleilystä jäähyväissyleilyyn saakka, hänen käytöksessänsä hieman salaista vihaa, kylmyyttä, liikutusta, hämmästystä... enkä tiedä mitä vielä!

-- Turhia! Gandrax sanoi, sinä väsytät kertomuksellasi! Hän, sinun serkkusi, jumaloi miestänsä, ja syystä kyllä, sillä hän on muhkea ulkonäöltään, juuri sopiva hänelle, ja on jo antanut hänelle kaksi lapsi kultaa!

-- Sinä puhut liiaksi, ystäväni, Raoul vastasi tyynesti. Tiedä siis, että sittenkuin rouva de Guy-Ferrand jätti minut yksikseni nuoren herttuattaren kanssa... Siitä on nyt neljännestä vaille tunti... minä tahdoin onnitella hänen onnellisuuttansa, jota sinäkin ylistät... Hän katsoo silloin ensi kerran minua silmiin, puhkee itkuun ja rientää viereiseen huoneesen.

-- O-oho! Gandrax sanoi rypistäen kulmakarvojaan.