Part 9

Ellei sonetteja lähetelty sinne tai tänne, mitenkä olisi sitten Thorpe saanut niitä käsiinsä? Jos ne olisivat kierrelleet välinpitämättömäin runouden harrastajain kesken, eivätköhän ne sonetit, jotka eivät käsittele yleisiä aiheita, vaan täysin selvittämättömiä henkilökohtaisia suhteita, olisi olleet sen ajan lukijoille yhtä käsittämättömiä kuin ne ovat meille? Nämä eivät ole sellaisia itseselkoisia runoelmia kuin Danielin sonetti Unelle tai Sidneyn sonetti Kuulle; ne ovat selvityksiä johonkin edellä käyneeseen tapahtumaan. Jos nuo tapahtumat eivät olisi todellakaan tapahtuneet ja jos sonetit olisivat puoleksi dramallisia runoelmia, niin on luonnollisesti hyvän näytelmän kannalta välttämätöntä ja oleellista, että asema tehdään täysin selväksi. Lisäksi tulee sekin, että Elisabetin aikalaiset käyttivät sonetti-muotoa oppi-isänsä Petrarkan esimerkkiä noudattaen yksinomaan sellaisiin runoelmiin, jotka ilmaisivat personallista tunnetta, eikä epämääräisiin näytelmähaaveiluihin. Suuret runoilijat kuten Sidney, Spenser, Drayton heijastuttavat soneteistaan oman elämänsä tapauksia ja kokemuksia. Shakespearen sonetit ovat vieläkin likemmältä käypiä kuin ne; ja niitä olisi vielä vaikeampi selittää, jos niiltä riistettäisiin tykkänään tosi-olojen ja tosi-tapahtumien tausta. Sidneyn tavoin vastusti Shakespearekin aina tuota väärinkäsitystä, joka tahtoi alentaa hänen kiihkeän tunteensa pelkäksi tavanmukaisuudeksi. Hän ei toivo itseään muisteltavan tyylinsä, vaan lempensä takia. Hän ei voi kärsiä noiden tavan kahleissa kulkevain runosepustajain ikuisesti samoja lauseparsia:

Myös lempein mun lie siksi arvokas, Se että säästyä vois juoniltas.

Hän itse suosii yksinkertaisia vertauskuvia; eikä mikään soneteista teekään intomielisyydessään vakuuttavampaa vaikutusta kuin se, missä hän vertaa itseään pieneen lapseen, jonka äiti on sylistään heittänyt kiiruhtaessaan ajamaan takaa tarhasta karannutta siipi-otusta:

Niin karkulaisen jälkeen kiiruhdat, Mun, pienen lapses, loitos unhottain; Mut toivon, että vielä palajat, Kuin äiti rinnoilles mun painaltain.

Nämä yleisin ääriviivoin piirretyt kuvat eroavat tavallisten sonetin sepustajain tuhrimista kuvista ja tapahtumista samoin kuin oikeusistuinten kovalla taistelulla muodostuneet päätökset eroavat keskiajan lemmenhovien muodollisista väittelyistä. Muutamat niistä ovat kummallisia, uhkarohkeita, jopa raakojakin luonnoltaan; niissä on aiheita, joita ei runollisuus ole valinnut, vaan jotka ovat ottaneet omakseen runollisuuden, painaen todellisuusvoimallaan leimansa siihen. Kaiken runouden, kaiken taiteen tulee pitää silmällä joitakin sovittuja muotoja. Nämä runoelmat ovat sonetteja. Mitään muuta sovinnaista niissä ei olekaan, lukuunottamatta niiden repostelijoita.

Niistä tapahtumista ja seikoista, jotka ovat kunkin pohjana ja jotka luovat muutamiin niiden ainoan mahdollisen ajatuksen, voi luonnollisesti saada selkoa vain sangen epämääräisesti, keinotekoisesti, jos saa ensinkään. Esiintyväin henkilöiden nimet ovat häipyneet tietämättömiin. Kaksi näistä henkilöistä on kuitenkin tarkalleen kuvattu: komea, hurjasteleva nuorukainen, ja mustaverinen, uskoton nainen. Näiden kahden henkilön, toisen tai toisen, ympärillä liikkuvat nyt useimmat sonetit, elleivät kaikki. Tarina, joka tässä levitäiksen eteemme, liian himmeänä, jotta sitä voisi kutsua dramalliseksi, liian tuskallisena ja kärsivänä, jotta sitä voisi erehdyksessä pitää vaan ilakoivan mielikuvailun huvitteluna, on tarina kiihkoisasta ystävyydestä, rikotuista ja jälleen uudistetuista valoista, rakkaudesta, joka voittaa tylyydenkin, riemusta ja hekumasta, joka on vain lyhyt, kiihkeä puuskaus ja joka kääntyy katkeruudeksi, omantunnon vaivoiksi. Runoilijan äänen kuulemme väreilevän moninaisissa vivahduksissa, milloin väittelemässä ystävänsä kanssa, milloin kapinoimassa sitä naista vastaan, joka on kietonut hänet pauloihinsa; tässä kiihkeän, hartaan antaumuksen korkea veisu, tuossa verhotun letkauksen pisteliäs sävy — tarkasti tähdättyä, rivoa, kyynillistä. Esitys jatkuu luonnollisin astein rakkauden ja ystävyyden sydämellisistä väleistä muihin tunteisiin, jotka eivät suinkaan ole vähemmän läheisiä ja vilpittömiä, mutta jotka nyt vaalenevat alkuperäisinten inhimillisten intohimojen taustaa vastaan: astuu esiin runoilijan maineen ja kunnian toivo, taikka masentava tietoisuus siitä, että hän henkisesti alenee palvellessaan roskakansan joutavaa huvitteluhalua. Hänen sielunsa liikunnot paljastuvat, ja ne esittävät hänet helposti ymmärrettävässä valossa: intohimon kahlehtimana, syvästi halveksivana noita varovaisia ja itsekylläisiä luonteita, joista hän niin armottomalla ivalla puhuu 94:ssä sonetissa:

Ne, jotka karttaa pahaa tekoa Tai toista teeskennellen toimivat; Ja eivät kiusauksiin lankea, Vaan kivisieluisina kulkevat;

He taivaan riemun runsaan perivät, Isänsä luonnon auliit antimet; He synnyltään on herrat, käskijät, Muut palvelijat, he jalosukuiset.

Vähän hyödyttäisi meitä tuntea tuon kauniin nuorukaisen ja mustan naisen nimet; eivät mitkään julkiset todistuskappaleet ja tiedot kykenisi niin kuvastamaan noita tunteen vaihtelevia kokemuksia, taivaista riemua ja surun syvimpiä kuiluja, sillä parhaan ja riittävän selvityksen saavat ne juuri soneteissa.

Runoileminen ei kuitenkaan ole elämäkerran kirjoittamista; ja sonettien arvo nyky-aikaisen lukijan silmissä ei pääasiallisesti riipu siitä, tiedetäänkö tai ei, mitä mahdollisesti niiden takana on. Että ne olivat otetut kokemuksen aarrekammiosta, on ainakin varma: Shakespeare ei ollut mikään katala jäljittelevä riiminrenguttaja. Mutta taiteen apukeinot ovat muuttaneet kyyneleen jalokiveksi, joka jää koristamaan vielä uusiakin, vieraitakin suruja. Soneteilla on jotain sanottavana kaikille, jotka ovat kokeneet inhimillisen elämän nousun ja laskun, sen hymyilevät ilot, sen murhemuodon. Niiden tapaukset kuuluvat menneisyyteen; niiden aihe on ikuinen. Ne ristiriidat ja katkerat jos suloisetkin tunteet, joista ne puhuvat, muodostavat yhäti ja aina kaiken runouden perusainehiston ja elävöittävän hengen; ajan voittokulkue siinä astuu, säälimättä, yli inhimillisten pyyteiden ja inhimillisten halujen ja himojen raunioiden. Kaikkialla luonnossa sen saattaa lukea, kaikessa taiteessa; viittauksen siitä antaa kellon- tunti-osoittajan liikunta, kuihtuvat kukat, ihanain kasvojen rumentavat rypyt; se palajaa syksyisen elonkorjuun mukana, se synkistää toivon auringon ja kuun pimetessä; runoilijan kellastuneet paperit ja rakentajan sortuvat pyramidit kertovat siitä; sen ääni kuuluu rantakallioihin musertuvista aalloista, siitä puhuvat historiat, jotka johtavat mieleemme jo ammoin hautaansa vaipuneet sivistyskansat. Kaikki katoaa; tämä tieto on yhtä vanha kuin aika. Mutta miten kirpeän polttava se onkaan, kun sen sydän äkkiä huomaa;

Sun kauneuttasikin epäilen; Se kuihtuu, katoo ajan virtahan.

Runoilija pitää suuressa arvossa niitä apukeinoja, jotka tarjoavat suojaa tätä hirmuvaltiasta vastaan tai jotka kykenevät siirtämään sen tuomiota tuonnemmaksi. Pöyhkeäpuheisuudella, jossa vaan on paljon itaruutta, hän lupaa ystävälleen ikikestävän elämän "siinä, missä hengitys kovimmin huokuu, aivan ihmisten huulilla". Mutta hän tietää, että tuo on turha suunnitelma; muistomerkit ja muistokirjoitukset, joita on kyhätty ajan hävitystä vastustamaan, eivät vaikuta mitään, paitsi ehkä siten, että ne tuleville sukupolville hankkivat uusia todisteita sen kaikkivaltaisuudesta. On parasta sopia tuon hävittäjän kanssa, ja koettaa vaikka näennäisesti sen valtaan antautuenkin, vähentää sen voittoriemun yltäkylläisyyttä kohottamalla korkealle iki-elämän tulisoihtua.

Ei pelastusta pyörteest' aikojen; Vain hengen luomat elää eellehen.

Tuo on jonkunlaista yleisen perikadon lykkäystä ja lievennystä, mutta vakavaa pohjaa uhmailevalle taistelulle se ei anna. Viimeinen turvapaikka, ainoa linnoitus tätä vihollista vastaan on rakkaus, joka on vain omaa itseänsä varten olemassa, joka on oma palkintonsa, joka tuottaa lohdutusta kaikkiin tappioihin ja pettymyksiin, jota eivät myrskyt järkytä, eivätkä pimennä pilvet, joka on todempi kuin historian totuus ja voimakkaampi kuin kaiken hävityksen ja mädäntymisen voimat. Rakkaudelle yksinään ei aika mahda mitään. Näin tulee sonettien ensimmäinen sarja jonkunlaiseen loppupäätelmään; ja sitten seuraa lyhempi sarja, ja muutamat näistä soneteista ovat realistisia, ivallisia, karkeita, muodostaen ikäänkuin välinäytelmän edellisten osain hempeiden, juhlamenollisten naamiaisten jälkeen. Tässä sarjassa on kuvattu hekuman vaiheet, sen lyhyet riemut, sen rajuus, sen lempeämmät, vienommat välikohtaukset, sen petollisuus, ja ne tuskat ja kärsimykset, jotka ovat sen palkintona. Löytyy kuitenkin hiukan lievennystä tuohon kuvaukseen; hekuman hurjat petteet sovittavat itse kohtalonsa ja heittävät uhrinsa siihen tietorikkaampana, vaikkeikaan lohdutettuna:

Kun pyhäks', puhtahaks' sun vannoin ma, Se oli valhe, musta, katala.

Shakespearen runoelmat eivät missään suhteessa muuta sitä käsitystä hänen luonteestaan ja mielenlaadustaan, jonka tarkkaavainen lukija jo on saattanut itselleen muodostaa näytelmien perustalla. Mutta niiden avulla voimme kuulla hänen äänensä välittömämmin, suoranaisemmin, kun näytelmän haittaavat rajat eivät ole esteenä; samalla antavat ne meille muutamia hajanaisia viittauksia niistä myrskyisistä koettelemuksista ja intohimoista, jotka auttoivat häntä yhä enemmän tuntemaan ihmissydäntä ja rikastuttivat hänen näytelmiään personallisen kokemuksen tuloksilla.

IV NÄYTELMÄKAPPALEITA.

Soneteissa toi Shakespeare ilmi omia ajatuksiaan ja tunteitaan, muokaten kokemuksensa raaka-ainekset runoustaiteen sääntöjen mukaan, siten saadakseen syntymään runollisesti kauniita tuotteita. Näytelmässä tuo samainen kokemus hankki hänelle paljon aineksia, mutta siinä joutuu hän toisenlaisiin, vaikeampiin olosuhteisiin. Kun hän tuli Lontooseen, oli hänen aljettava ja polettava elämänsä ura. "Nöyryys ja vaatimattomuus ovat nuoren kunnianhimon tikapuut", ja ainoa tie menestykseen oli mukaantua ajan vallitseviin tapoihin ja tottumuksiin. Myöhemmin, voitettuaan myötätuntoa ja menestystä, saattoi hän vapautua niistä ja koettaa uudistuksia ja yrittää muodostella tapojakin. Oppipoikana alkoi hän ensin Lontoon näyttämöllä; hänen varhaisimpia yrityksiään näytelmän alalla voidaan totuudenmukaisesti arvostella ainoastaan pitämällä silmällä hänen suhdettaan tähän näyttämöön; ja hänen suurimmatkin näytelmänsä osoittavat hänen huolekkaasti tarkanneen niiden välikappalten avuja ja heikkouksia, joita hänellä oli käsillä. Se maailma, jossa hän eli, näyttämö, jota varten hän kirjoitti, ne ovat painaneet lähtemättömän leimansa hänen näytelmiinsä, niin että ne, jotka tutkistelevat häntä ikäänkuin jonkunlaiseen filosofiseen tyhjiöön asetettuna, saattavat joka hetki erehtyä käsittelemään hänen teostensa näyttämöllisiä muotoja ja puolia ikäänkuin nekin olisivat hänen luovan henkensä tuotteita. Hän ei ollut mikään pöyhkeilevä runoilija, joka joskus alentuisi laskeutumaan näyttämöllekin ja joka miten kuten pukisi laulelmansa näytelmän muotoon. Hän oli kasvanut teaterin pukuhuoneessa ja näyttämön palkeilla; hän oli näyttelijä ennen kuin näytelmänkirjoittaja.

Stratfordin näytelmälliset tilaisuudet eivät ole niinkään vähäpätöisiksi arvattavat, hänen elämänsä vaikutelmia tarkastellessamme. Alkuperäisin näytelmämuoto tavataan kukoistavana kaikkialla lasten leikeissä. Elisabetinaikuisen Englannin maalaiskunnat eivät suinkaan jättäneet näytelmää yksistään lasten käsiin, vaan ilostuttivat kaikenlaisia vuosi-juhlia vanhoilla näytelmillä ja ajanvietteillä, sillä tavalla tuottaakseen vaihtelevaisuutta ja virkistystä maalais-elämän harmaaseen yksitoikkoisuuteen. Maurilaistanssi oli laji näytelmää sekin; Shakespeare tunsi sen mainiosti, ja hän tekeekin viittauksia neitsyt Maariaan ja keppihevoseen. Pyhän Yrjänän maalaisnäytelmä on erinäisissä syrjäisissä seuduissa säilynyt aina meidän päiviimme saakka. Shakespearea huvittavat usein nämä alkuperäisen kehittymättömät esitykset, ja hän säilyttää muistoja niistä _Kesäyön Unelmassa_ ja vielä selvemmin kappaleessa _Lemmen Kujeita_. Yhdeksän kuuluisuuden loistonäytelmä, jota esittävät koulumestari, kappalainen, sivistymätön Costard ja ylen hienostunut espanjalainen, on uskollinen näyte maalaiskylissä harjoitetusta näytelmätaiteesta. Kunkin näyttelijän pääasiallisimpana tehtävänä on astua mahtavasti esiin ja ilmoittaa kurjin, ontuvin säkein, kuka hän on. Herra Nathanael, hupsunsekainen, lempeä mies, mainio keilanheittäjä muuten, on Aleksanteri Suuren osassa saanut hieman liian painavan tehtävän suorittaakseen. Mutta hän pukee asevarustuksen ylleen ja laskettaa säkeensä:

Mun maine tietää herraks', sankariksi Idän ja lännen, pohjan, etelän; Mun kilpen' näyttää Aleksanteriksi.

Tässä hänet keskeyttää Biron pilapuheillaan, ja miesparka joutuu pois tolalta, tekee vielä muutamia heikkoja yrityksiä saadakseen sanottavansa juonesta kiinni alkamalla kaikki alusta, mutta siitä ei ole apua, ja Costard ajaa hänet tiehensä. Koko tämä niin surullisesti keskeytetty ja pilkattu ilveily mahtaa varmaan olla hyvinkin läheisesti todellisuuden mukaan muodostettu, aina sen lausuntoihin ja puheisiin asti, jotka, koulumestarin kynästä kun ovat lähteneet, vallan vilisevät klassillisia viittauksia, yrittävätpä lyöttäytyä komparunoiksikin. Shakespearen lapsuuden aikoina ei myös ollut vaikeaa päästä näkemään erästä toistakin näytelmänlajia, joka oli runollisempi ja joka esiintyi suuremmilla vaatimuksilla. Pyhimysnäytelmä-sarjoja, mirakkeleita, näyttelivät vielä useiden kaupunkien ammattikunnat, tavallisesti kevätkesän aikoihin, ja saattaahan olla, että isänsä olisi ottanut Shakespearenkin mukaan Coventryyn niitä katsomaan. Mutta vallan todennäköistä ei se ole, sillä hänen useinkin varsin pilkalliset viittauksensa niihin eivät suinkaan puhu siitä syvästä vaikutuksesta, jonka näiden eriskummallisten ja juhlallisten loistonäytelmien olisi täytynyt tehdä mielikuvitusrikkaaseen lapseen, näiden näytelmien, jotka laahustavat eteenpäin arvokkaalla pitkäveteisyydellä, jotka muutamin valikoiduin kohtauksin esittävät ihmiskunnan kaikki vaiheet: luomisen, syntiinlankeemuksen, lunastuksen.

Tämäntapaiset näytelmät ja huvittelut kuuluivat katoavaan, häipyvään aikaan, eikä niissä ole mitään uuden liikkeen henkisestä ja sielullisesta kiihtymyksestä. Tykkänään toisenlaista ravintoa tarjosivat kuljeskelevat näyttelijäseurueet kappaleissaan ja esityksissään, ja varmaan ei Stratfordkaan jäänyt niiden käynneistä osattomaksi. Nämä ihmiset kuuluivat uuden ajan ilmiöihin, heidän näytelmissään oli uudenaikaisen älyn, uudenaikaisen valtavan innostuksen maku. Heidän esiintymistapaansa kuvaa Shakespeare sangen tarkasti _Kesäyön Unelmassa_. He esittäytyivät jonkun suuren talon isännöitsijälle tai yhdyskuntain, kaupunkien toimimiehille ja antoivat luettelon kappaleistaan, anoen samalla näyttelemislupaa. Aivan samoin kuin Hamlet vaatii saapuvia näyttelijöitä antamaan todisteen taidostaan, samoin myös Philostratos, joka vallan yksinkertaisesti on joku Elisabetin aikuinen juhlamenojen ohjaaja, haluaa, kun käsityöläismoukat tulevat kappaleineen, kuulla hiukan sen sisällöstä, ennenkuin sallii sitä esitettävän isännälleen. Sitten lupaa hän Theseukselle luettelon huvituksista, joiden on määrä hauskasti kuluttaa aika illallisesta maatamenoon. Kaikki näytelmät ovat uusimman muodin mukaan muinaistarullisia aiheiltaan. Kentauritaistelu, Orpheuksen kuolo, Runotarten Valitus, ja lopuksi tuo ikimuistettava "ikävän lyhyt näytös" Pyramiiksesta ja Tisbestä esiintyvät listalla. Kun Theseus on valintansa suorittanut, törähytetään torviin; Prologi astuu sisään, vetoaa kuulijain hyväntahtoisuuteen, esittelee heille sen kirjavan henkilöjoukon, jonka on määrä esiintyä näytelmässä, ja auttaakseen heitä kaikkea tuota ymmärtämään, antaa hän myös lyhyen yleiskatsauksen kappaleen juonesta. Sitten hän vetäytyy syrjään, vieden mukanaan Tisben, Jalopeuran ja Kuunpaisteen, joita ei aivan heti tarvita, sillä välin kun Pyramus ja Muuri jäävät alkamaan näytelmää. Sillä lailla esitettiin näytelmiä Theseuksen, Atenan herttuan hovissa; samalla lailla siis esitettiin niitä Stratfordinkin kaupungintalossa, hallitusmiesten ja porvarein läsnäollessa. Tapa esittää jokainen henkilö katselijoille on pysyttäynyt sellaisissa uudemmissakin näytelmissä, joissa toiminta keskeytetään vähäksi aikaa, jotta joku suosittu näyttelijä saattaisi suorittaa jonkun vaikuttavan esiintymisnumeron ja rakennella ystävällisiä henkilökohtaisia suhteita kuulimon kanssa. Shakespearen aikojen näyttelijät halusivat siis yhtä vähän kuin heidän seuraajansakin kadota itse näytelmään huomaamattomiin.

Elisabetinaikuisen draman varsinaiset alkujuuret ovatkin etsittävät juuri näistä vaeltelevista aatelismiesten palvelijaseurueista. Sellainen suuri maakartano kuin Sir Christopher Hattonin talo Holdenbyssä, Northamptonshiressä, oli vuokramies- ja palvelijajärjestelmineen kuin oikea yhteiskunta, joka kyllä tuli omillaan toimeen; ja juhlatiloissa oli niiden palkollisten ja aluelaisten, joilla oli taitoa tai taipumusta soiton, tanssin ja lausumisen jaloihin harrastuksiin, pitää huvipuolesta huolta. Ensialussa nämä tilapäiset näyttelijät ja soittotaiteilijat tyytyivät satunnaisiin esityksiinsä, matkustelematta paikasta toiseen. Mutta läänityslaitoksen kukistuminen, josta useimmat Tudorein ja Stuartein hallitusaikojen valtiollisista ja kirjallisista ilmiöistä saavat selityksensä, tekee myöskin draman äkillisen menestymisen ymmärrettäväksi. Entisten läänitysoikeuksien asteettainen häviäminen, kaupunkien kehittyminen, maa-alojen rajoittaminen, luostarien poistaminen — kaikki nämä muutokset ne myös kalvoivat entisaikojen maalaiselämän perustuksia, sekä tekivät aatelismiehille mahdottomaksi enää säilyttää suunnattomia palvelija- ja seuralaislaumojaan. Kuudennentoista vuosisadan kirjallisuus on vallan täynnä hiiden valittavaa hälyä, jotka täten ovat menettäneet toimeentulonsa ja elinkeinonsa, sekä vieläkin enemmän niiden katkeraa nurkumista, jotka joutuivat jollain tavoin kärsimään näistä vallattomista, isännättömistä ihmisistä. Sillä välin tarjosivat hovi ja kaupunki uutta viehätystä, uusia mahdollisuuksia niin ylhäisille kuin alhaisillekin. Eräässä kirjasessa _Palvelijan Hauskat Päivät_, vuodelta 1598, kerrottu juttu kuvaa asiantilaa lyhyesti ja sattuvasti. Muuan kreivi esiintyi kerran kuningas Henrik VIII:n hovissa, puettuna karvakankaiseen nuttuun ja kotokutoisiin harmaisiin housuihin, seuranaan satakaksikymmentä miestä, kaikki varustettuina hyvillä hevosilla ja moitteettomilla tamineilla. Kuningas nuhteli häntä huonosta ja sopimattomasta pukeutumisesta. Kun hän seuraavan kerran ilmestyi hoviin, oli hänellä päällään viitta mustaa samettia, hihat koristettuina kulta-ompeleilla, samettilakki höyhentöyhtöineen ja kultaisine nauhoineen, lierit täynnä kalliita kiviä, puku kultaa-säihkyvästä kankaasta ja jalokivin koristetut, korukirjaillut vyöt ja miekkavehkeet. Häntä seurasi ainoastaan yksi mies ja pieni palveluspoika. "No", sanoi kuningas, "nythän te olette niinkuin tuleekin; mutta minne on jäänyt mahtava miestenne ja hevostenne lauma?" "Jos Teidän Armonne sallii sanoani", vastasi kohtelias kreivi, ottaen lakin päästään, "niin tässä on kaksikymmentä miestä ja kaksikymmentä hevosta"; sitten, heittäen viitan päältään: "tähän on hautaantunut neljäkymmentä miestä ja neljäkymmentä hevosta"; ja niin jatkoi hän edelleen, kunnes lopulta vaati kuningasta valitsemaan palveluksekseen joko hevosmiehet tai tuon komean puvun. Buckingham on _Henrik Kahdeksannessa_ joutunut samaan pulmalliseen vaiheeseen:

Taas moni selkä taittuu Painosta tilusten ja hovilinnain, Tät' päivää varten hartioille lyötyin!

Tämä on ikäänkuin lyhyt yhteenveto renesanssin yhteiskunnallisesta liikkeestä. Maatilat muutettiin rahaksi, ja täten hankitut pääomat "sijoitettiin" sitten tavalla, joka tälle aikakaudelle on erinäisesti ominaista: ne pantiin komeilevaan ylelliseen vaatetukseen. Perintötalollisten pojat rupesivat seikkailijoiksi ja painuivat Lontooseen. Aatelistalojen palvelijat, jotka osasivat näytellä ja laulaa, tekivät entisestä huvitoimestaan varsinaisen elinkeinon, kulkivat maita ja mantereita ja edistivät nopeasti kasvavaa mieltymystä loistonäytelmiin, ilveilyihin ja säveltaiteeseen. Lontoossa oli heillä paraat markkinat. Pitkät ajat näyttelivät he missä suinkin vain tilaa saivat: puutarhoissa, seurahuoneissa, ravintolain pihoilla. Kaupungin viranomaisten vastarinta ajoi heidät sitten muurien ulkopuolelle; etukaupunkien huvikentillä saivat he kylläkin helposti väkeä kasaan; 1576 paikkeilla rakennettiin vihdoin kaksi pysyvää, täydellistä näyttämöä Finsburyn kentille, ja niin oli renesanssin drama saanut syntymäpaikan.

Näiden näyttelijätovereiden kanssa joutui Shakespeare heti alusta alkaen tekemisiin; he olivat jo ennen kuin hän oli oppinut heitä tuntemaankaan, päässeet sangen korkealle kehitysasteelle ammatissaan. Heidän suojelijansa heitä rohkaisivat, kansa heitä ylisteli, hovi heitä suosi. Kuuluisimman Elisabetin aikuisen komillisen näyttelijän, Richard Tarltonin (kuollut v. 1588) elämänvaiheet osottavat, että ennen Shakespearen aikoja oikein etsimällä etsittiin lupaavia kykyjä, vahvistamaan ja tukemaan koko ammatin mainetta. Tarlton oli Fullerin tietämän mukaan syntynyt Condoverissä Shropshiressä, ja "oli kerran kedolla kaitsemassa isänsä sikoja, kun eräs Leicesterin kreivi Robertin palvelijoista, kulkiessaan tätä tietä herransa maatiluksille Denbighen vapaaherrakunnassa, niin erinomaisesti mielistyi hänen ovelan sukkeliin ja hullunkurisiin vastauksiinsa, että toimitti pojan hoviin, missä hänestä tuli kuningatar Elisabetin kuuluisin narri". Näyttelijät pysyttelivät kauan kahtamoisessa asemassa; mainion edeltäjänsä, Will Summerin, tavoin, oli Tarlton Hänen Majesteettinsa palveluksessa, mutta samalla oli hän myös ammatti-näyttelijä ja hauskutteli yleisöä Lontoon äsken rakennetuissa teatereissa. Ilvehtijät ja narrit olivatkin kai seurueidensa loistotähtiä, suosituimpia ja ehkä paraiten palkattujakin. He kykenivät huvittamaan kuulijoita ilman toisten apua, ja Tarltonin huilu ja käsirumpu, hänen yksinpuhelunsa, hänen sukkelat päähänpistonsa, laulunsa ja kujeilunsa olivat yleisen ihastuksen aiheina niihin aikoihin, kun Shakespeare tuli Lontooseen. Eräässäkin tällaisessa hilpeässä veisussa, jonka jokainen lyhyt säe oli ilkkuillen tähdätty yhteen tai toiseen kuulijaan, on kertosäkeenä "Varis näin raakkui, muurillaan istuen — Kun mieliksi yhden, niin mieliksi kaikkien". Tämän kertosäkeen on _Loppiais-Aaton_ Malvolio lainannut: — "voin sanoa, niinkuin sonetissa sangen sattuvasti sanotaan: Kun mieliksi yhden, niin mieliksi kaikkien". Tarltonin kuoleman jälkeen peri Will Kemp, jonka tiedetään olleen Moilasen verrattoman esittäjän, nopeasti hänen sijansa yleisön suosiossa; hänen ohellaan mainitaan pienempinä kuuluisuuksina Cowley, Armin ja monet muut. Hyvän käsityksen antaa siitä erinomaisesta matkimis-taidosta, jonka nämä ilveilijät omasivat, eräs kohta _Loppiais-Aatossa_, missä narri, vankilaan suljettua Malvoliota petkuttaakseen, ensin jäljittelee papin ääntä, sitten herra Topias Räihän, ja pitää senjälkeen pitkät puhelut kaksin äänin papin ja itsensä välillä. Samainen narri esittää myös melkein kaikki ne oivalliset, tunteelliset tai naurattavat laulut, jotka täyttävät kappaleen sävelhuminallaan.