Part 8

Vaikeata ei ole siis ensinkään otaksua Shakespearella olleen mitä mainioimpia tilaisuuksia kaikkien näytelmänkirjoittajalle tarpeellisten ainesten hankkimiseen. Sitäkin oudompi seikka on — tai seikka, jonka vaan meidän tietämättömyytemme saattaa näyttämään oudolta — että hänen varhaisimmin julaistut teoksensa paljastavat hänen luonteessaan täydellisesti epädramattisen piirteen, jonkunlaisen elegis-kertovaisen, sievistelevän kaunosielu-runoilijan sävyn. Ei kukaan elämäkerran kirjoittaja, olkoonpa hän kuinka tietorikas, kuinka perinpohjainen tahansa, voi täysin selvitellä niitä teitä, polkuja ja asteita, joiden kautta runoilija saavuttaa taituruutensa ja taiteensa, nuo seikat kun ovat jo luonnostaan paljoa hämäräperäisempiä kuin hänen elämänsä ja maailmankatsomuksensa historia. Hänen kasvatuksensa äidinkielensä käyttämisessä, sen kauneuksien ja sointujen havaitsemisessa alkaa hänen syntymästään, ja on jo aika lailla edistynyt paljon ennen kuin elämäkerran kirjoittaja saattaa siitä mitään huomata. Saamme tyytyä uskomaan, että Cowleyssä ja Keatsissa tapahtui runollinen herätys aivan yht'äkkiä, heidän vallan sattumalta lukiessaan Spenseriä. Meidän täytyy tyytyä vieläkin vähäpätöisempiin tietoihin Shakespearen ensi kokeista. Tämän hillittömän hilpeydenajan laulu ja tanssi ja soitto eivät varmaankaan jättäneet Stratfordiakaan osattomaksi iloistaan. Huolellisemmin viljellyt, ihailtujen edeltäjäin hienostamat runouden lajit kuuluivat rajoitetummille aloille, asustaen hovipiireissä ja henkisissä keskuksissa. Anna Boleynin hovissa oli kuudennentoista vuosisadan runous syntynyt; Anna Boleynin serkusta, Surreyn kreivistä tuli kaikkien laulunpätkiä kyhäileväin rakastajain ja kaikkien uuden uutukaisimpain silosäkeiden kirjoittajain oppi-isä. Surreyn ja hänen seuraajainsa vahvimpana puolena olivatkin erinomaisen herkästi säveliin sovitettavat laulut. Heikoimmatkin tämän koulun runoilijoista ymmärtävät varsin hyvin viehättää lyrikallaan, voivatpa etevimmät heistä esittää sellaisiakin ihania luomia kuin Wyattin hurmaava laulu, jossa esiintyy kertosäe: "Vaikene, luuttuni, kaikki on jo loppu", tai Gascoignen suloinen tuutulaulu. Mutta koulu oli onnettaren lapsipuoli jo kehdostaan. Protestanttinen virsirunous, joka oli syntynyt samassa hovissa, menestynyt saman kuninkaallisen suosion paisteessa, anasti nyt sen yksinkertaisemmat runomuodot, alentaen ne muka rahvasta palvellakseen kaikenlaisiksi kurjiksi loppusointu-tekeleiksi. Sternholdin ja Hopkinsin virret puhuivat paljon laajemmalle kuulijakunnalle kuin hovirunoilijain tuotteet ja hallitsivat englantilaista runoustaitoa lähes puoli vuosisataa. Tämän kaikkivaltiaan "siivekkään runomitan" yksitoikkoisen voimakas iskentä, lyhyempine ja pitempine keinuhevon tapaisine heilahduksineen, teki kaiken hienomman lausunnan vivahtelemisen mahdottomaksi; ja ainoa kahlehdituille runoilijoille jäänyt pelastuskeino oli vapaasti käyttämällä alkusointua yhä lisätä yksitoikkoisuutta. Tämän runomitan hirmuvallasta vapahtivat maan vasta yliopistonerojen kynät. He säilyttivät lyrillisen perimätavan sen koko laajuudessa; toisia runouden tarkoitusperiä edistääkseen he hylkäsivät Sternholdin ja Hopkinsin, Phaerin ja Twynen ontuvat runojalat ja palasivat vanhaan kymmentavu-mittaan, jonka he näin pelastivat töhrijäin käsistä, puhaltaen siihen uutta henkeä, soinnuttaen sen vaihteleviin, taipuisiin muotoihin. Loppusoinnuttomissa kymmentavusäkeissä koetteli Marlowe niiden lausunnallisia ja näyttämöllisiä mahdollisuuksia; stanza-muodossa antoivat niille Peele ja Greene, Lodge ja laulukirjojen runosepot uutta sulavuutta ja sulosointuisuutta, niin että tuo runomuoto joskus värähtelee lyrikan hennoimmissa äänilajeissa, joskus taas laskeutuu mietiskelevän haastelun rauhallisiin poljentoihin. Runomitan uudistusta auttoi ja siihen oli yhtynyt — kuten aina — äkkinäinen niiden aiheiden runsastuminen, joita runon tulee sanoiksi luoda. Myöskin Englannissa oli renesanssin runous ainakin ajaksi lakannut huolehtimasta tuosta väkevän voiman alaisesta ihmisestä, olennosta, jota epäilys ja kaikenlainen vastuunalaisuus saartavat, joka on tuomittu vanhenemaan ja kuolemaan; se herkesi tarkastelemasta korkeita kansanvaltiaita tai tyhmiä talonpoikia, kääntääkseen silmänsä tuonne alastomaan maailmaan, jonka klassillinen mytologia oli paljastanut, jossa tunteet ja intohimot vapaina kuohuivat, minkään muun lain, paitsi kauneuden ikilain, hillitsemättä. Klassillisen muinaisrunouden uudestaan elpyminen, joka tavallisissa hovipiireissä oli pelkkää muotihullutusta tai joka ehkä saattoi tuottaa räätälille oivia päähänpistoja, merkitsi Marlowelle ja hänen kumppaneilleen uutta elämäntulkintaa, uutta maailmankatsomusta, uutta valtakirjaa kiihkeälle tunteelle. Nämä runoilijat ja heidän oppi-isänsä Ovidius olivat Shakespearen opettajia; hänen edistymisensä runouden taidossa tapahtui juuri tämän suunnan kautta; vaikeata vaan on saada selväksi, miten tämä uusi runollinen herätys on voinut tunkeutua hänen luokseen Stratfordiin.

_Venus ja Adonis_ sekä _Lukretian Ryöstö_, jotka ilmestyivät 1593 ja 1594, ovat ennen muuta taideteoksia. Ne ovat miehen runollisia harjotelmia, joka on ryhtynyt koettelemaan taitoaan jossakin ennalta määrätyssä aiheessa. Joskin vielä kokemattomuuden merkkejä näkyy, niin ne eivät ilmene suinkaan suorituksen epävarmuudessa tai siinä, ettei suurinta kauneutta aina saavutettaisi, vaan pikemminkin taiteellisen nerollisuuden komeilevassa näyttelemisessä. Kaikkialla, pienimmissäkin kohdissa, vallitsee täysin itsetietoisen taiteen henki. Runoelmat ovat leikatut hienosti kuin norsunluuhun ja kimaltelevat kuin puhdistettu hopea. Ne käsittelevät tosin pettymystä, rikosta, intohimoa, murhenäkyjä, kuitenkaan vähimmässäkään määrässä surkuttelematta ihmisen kohtaloita, niin että ne tositeossa ovat kaikkea muuta kuin murhemielisiä tai tuskallisia. Tämä tuskattomuus ja melkeinpä välinpitämättömyys, joka saattoi Hazlittin vertaamaan niitä kahteen jääkellariin, ei suinkaan johdu runoilijan tunteettomuudesta, vaan siitä, että hän ennen kaikkea huolehtii taiteestaan. Hän tarkastelee elämää ikäänkuin jonkun välimatkan, parin askeleen päästä, ja runoelmain herättämät mielenliikkeet ja tunteet ovatkin puhtaasti taiteellisuuden synnyttämiä, eivätkä todellisen elämän. Maalaus- ja kaunopuheliaisuuden taiteet ovat olleet pakotetut lainaamaan runoudelle aiheensa ja menettelytapansa. Useista näytelmien kohdista käy selville, että Shakespeare piti paljon maalaustaiteesta ja että hän tunsi tarkalleen koko renesanssi-ajan merkittävimmät tuotteet tällä alalla. Portian taidokas vertaaminen Bassaniota

nuoreen Alcideseen, kun vapautti Hän neitsyt-uhrin, jonka Troia parkuin Tursaalle suoritti,

kuuluu sekin niihin moniin viittauksiin, jotka saattavat olla vain muistelmia jostain nähdystä taulusta; ja _Äkäpussin Kesytyksen_ alkunäytöksessä esittävät palvelijat Kristopher Slylle luettelon, joka on mahdollisimman paras selitys Shakespearen varhaisempiin runoelmiin:

Sulle näytämme Adoniin puron kirkkaan partaalla, Tai Cytherean kätköss' kaisliston, Mi immen huoahtaissa liikahtaa Kuin tuntuessa vienon tuulosen.

Sa Io-neidon nuoren nähdä saat, Kun petturin hän joutuu paulahan; Sa silmin omin uskot katsovas.

Tai okapensastossa juoksevan Näät Daphnen, tunnet pistot piikkien. On kuin Apollo itkis murheissaan, Niin taidokkaasti kaikk' on kuvatut.

Siinäpä onkin juuri _Venuksen ja Adoniksen_ aihe, ja toinenkin kuvaus sopii melkoisen tarkasti _Lukretian Ryöstöön_. Eipä liene varomatonta sanoa suoraan, että molempiin runoelmiin on ollut lähimpänä aiheena joku nähty taulu, ja niitä onkin luettava ja arvosteltava tämän tosi-asian valossa. Todenmukaisena pysyy yllä-esittämämme viittaus sittenkin, vaikka nuo runoelmat olisivat syntyneet niiden kuvasarjojen perustalla, joita Ovidiuksen taiturikäsi sanoihin muovaili. "Niin taidokkaasti kaikk' on kuvatut."

Runoelmain kaunopuhetaidolliset kohdat eivät esiinny suinkaan vähemmän huomattavasti. Molemmissa runoelmissa tavattavat pitkät puheet ja suruisat valitukset lemmestä ja hekumasta, yöstä, ajasta, onnen vaiheista ovat kaikki erinomaisen vivahdusrikkaita, kaunopuheliaita käänteitä täynnä; ne ilmaisevat raivoa, surua, synkkämielisyyttä, epätoivoa; ja kuitenkin on kaikki niin sopusuhtaisen rauhoittavaa, miellyttävää, aivan kuin kuuntelisi haaveellista, unelmoivaa soittoa. Lukretia koristelee järisyttävän kohtalonsa ratkaisevana hetkenä puhettansa hyvin kaukomaisilla kuvilla ja syvällisen mielikuvituksen kaunisteilla. Ja aivan kuin eivät hänen selostelunsa ja väittelynsä asemastaan riittäisi, ahdistaa runoilija häntä vielä kaikenlaisilla "ohjelauseilla", jotka tietysti sisältävät sopivia siveysmietelmiä. Kuullessaan lintujen laulavan käy hänen mielensä murheellistakin murheellisemmaksi; ja heti paikalla on hän selvillä niistä runollisista käänteistä, jotka sopivat tähän tilaisuuteen:

Vajoovans' ken sois rannan nähdessään Ken nääntyvänsä täyden pöydän luo? Saa näky voiteen haavat ärtymään. — Haikeimman kaihon onnen virvat tuo.

Näiden runoelmien perussuunnitelmaan ei suinkaan kuulu siveysopin esittäminen; siveysoppi esiintyy niissä eri tiloihin sovitettuna, muovattuna, niin että runoelmasta siten syntyy mitä värikkäin mosaikkiteos. Näytelmät käsittelevät liian todellista maailmaa, jotta sitä voisi sitoa mihinkään yksinkertaisiin siveyssääntöihin; nämä runoelmat taas liian keinotekoista maailmaa, jotta sitä voitaisiin asettaa mihinkään oleelliseen yhteyteen siveysopin kanssa. Pääasiallisin runoilijaa kannustava syy on kauneuden ihannoiminen kauneuden itsensä tähden, mieltymys neron kuvausvoimaan ja sen harjottamiseen.

Ja juuri tässä kohdassa kosketti Shakespearea renesanssin uusi henki. Tämä ihmismielen suuri liike toi mukanaan rajattoman vapauden kohottavan riemun ja esteettömän tutkimishalun ihastuksen; mutta samalla se tempasi ihmishengen irti asemastaan vakavassa, sopusointuisessa olioiden, esineiden ja asiain järjestelmässä, jättäen sen alttiiksi kaikenlaisille vaaroille ja ylenmääräisille ponnisteluille. Katolisen jumaluusopin ihmeteltävä järjestelmä osoitti ihmiselle määrätyn paikkansa maailmankaikkeudessa, se opetti hänelle tehtävät ja velvollisuudet, se kohteli kärsivällisesti hänen puutteitaan, samalla joka aika asettaen hänet niin monimutkaiseen määrättyjen suhteiden, maallisten ja taivaallisten, järjestelmään, ulottaen kaiken tuon paljon ajattelun todellisten rajain ulkopuolelle, että ainoastaan täydellisesti nöyrä mieli saattoi kevyesti kantaa tämän taakan tai katsoa kauhutta tuohon loputtomaan, lain ja sallimuksen vaihtelemaan. Orjan-asemastaan tässä suuressa valtiojärjestyksessä vapahti ihmisen renesanssi, ja hänestä tuli oma herransa, oma käskijänsä rajattomine mahdollisuuksineen; hän sai vapauden suunnitella, rakentaa ja asua omaa itseänsä varten. Tuo ääretön, kolmen vuosisadan kuluessa tuskin alotettujen tehtävien ja velvollisuuksien maailma ei ensimmältä häntä rasittanut; hän oli kuin koulusta päässyt lapsi, joka koettelee voimiansa ja keinojansa kaikenlaisissa eriskummaisissa ja hämmästyttävissä yrityksissä. Se oli uusien filosofisten järjestelmäin, uusien taiteiden, uusien kehityssuuntien aikaa; ei mikään niistä ollut hillitty tai vakaa: kaikki oli täynnä uhman henkeä, kaikki oli korkealentoista vaan ei leveäpohjaista, kaikki kohosi kuin muistomerkkeinä yksilön nerolle ja sankaritöille. Tuo kyvyn ylimielisyys ja itsekylläisyys, jota renesanssiajan ihmiset kutsuivat luonnon ikivoimaksi, esiintyy monissa erilaisissa muodoissa; eikä Shakespearekään täysin säilynyt vallitsevalta tartunnalta. Mitä mieltymys voimaan oli Marlowelle, sitä oli mieltymys kauneuteen hänelle. Mainituissa varhaisemmissa runoelmissa ottaa renesanssin Venus hänet vangiksi,

Punaruusu-nauhoin häntä, kuuliaista, kuljettain.

Silmän ja korvan harras pyhyydenkunnioitus on hänelle kaikki kaikessa: hänen maailmansa on kirkkaiden muotojen ja ihanain sanojen maailma. Hän asettaa näkyviin kauneuden kuten Marlowe voiman, vapautettuna kaikista todellisista inhimillisistä suhteista ja ehdoista. Ainoastaan siellä ja täällä runoelmissa joku hyvin havaittu kohta, joku sattuvan yksinkertainen vertauskuva muistuttaa meille, ettei hän ole tykkänään kadottanut lujaa maata jalkainsa alta, maata, josta sittemmin oli tuleva hänen kuningaskuntansa. Tämän intomielisen kauneuden palveluksen muutti, pikemmin kuin syrjäytti, mietiskelyn ja katkeran kokemuksen alkaminen; niin että nuo Wordsworthin luonnonrakkauden paljon puhutut vaiheet tai asteet saavat vertauskohdan Shakespearen ihmisrakkauden asteissa. Jos nuo runoelmat olisivat joutuneet hukkaan, tietäisimme aivan liian vähän hänen oppi-ajastaan, ajasta, jolloin inhimillinen elämä oli hänelle

Vain onnen tunne, riemun hurmana, Mi kaivannut ei lainatenhoa;

jolloin hänen ihastuksensa maailman näkyihin ja toiminnoihin ei jättänyt hänelle tilaisuutta viipyä käsittämättömissä ongelmissa tai ikävissä huolissa.

Hänen varhaisin näytelmänsä _Titus Andronicus_, joka monessa suhteessa on ensimäisten runoelmain kaltainen, osottaa, miten kummallisen kovasydäminen tuo kauneudenrakkaus saattaa olla, samalla kun se tekee helpoksi ymmärtää, kuinka Marlowe saattoi ajaksi häntä hurmata, viehättää ja hallita. Mutta jo _Venuksesta ja Adoniksesta_ kävi selville, että hän oli kohonnut Marlowea korkeammalle ja että hän on pääsemässä kirkkaampaan ja järkevämpään maailmankatsomukseen. Adoniksen vastaväitteellä, joka alkaa "Sit' älä lemmeks' kutsu", ei ole mitään vastaavaa Marloven teoksissa; se soittaa kiihkeiden himojen ja halujen kuolinkelloja.

Kuin päivänpaiste lempi tahraton, Himo kuin hirmumyrskyn myllerrys; Kesäinen lähteensilmä toinen on, Ja toinen talven hyinen hengähdys; Ei lempi vaadi, himo kaikki riistää; On lempi altis, himo pettää, kiistää.

Nämä aikaisemmat kuvailemisen ja siveellisten mietiskelyjen harjottelut tuottivat hänelle suurta hyötyä näytelmänkirjoittamisessa. Sama taituruus, joka loi eteemme elävän kuvan jäniksen metsästyksestä ja Adoniksen hevosen karkaamisesta, näyttäytyy myöskin tuossa erinomaisen tarkassa piirroksessa apteekkarin myymäkojusta, _Romeossa ja Juliassa_; mutta tämän viimeisen kuvauksen yksityiskohtainen tarkkuus palvelee tämän ihmisten kohtaloita esittävän näytelmän tarkotuksia, ja osoittaa, miten surun äkillinen kiihtymys herättää eloon Romeon kaikki hengenlahjat ja voimat. Aina ei suinkaan asian laita ole näin; runoilija unohtaa Shakespearessa joskus näytelmäinkirjoittajan, luoden kesken kaikkea eriskummaisen kuvan, piirrellen, muovaillen sitä vain sen itsensä takia, ja sen esittäjäksi saattaa muitta mutkitta joutua kuka tahansa. Kuvaus pikku-prinsseistä Towerin linnassa, "heidän huulensa ovat kuin neljä punaruusua samalla varrella", on pantu heidän murhaajainsa suuhun; ja Ophelian kuolinpaikan kuva, sellaisena kuin sen kuningatar piirtää, on palanen ihaninta runoutta, mutta sillä ei ole mitään dramallista merkitystä esittäjäänsä nähden.

_Lukretian Ryöstön_ jälkeen ei Shakespeare enää julkaissut — mikäli saatamme nähdä — yhtään runoelmaa tai näytelmää. V. 1609 ilmestyi pieni nelitaite-nide, nimeltä _Shakespearen Ennen Painamattomat _Sonetit_. Sen hintana oli niihin aikoihin kuusi penceä, ja sen alkua koristi seuraava omistuslauselma: To the onlie begetter of these insuing Sonnets Mr. W.H. all happinesse and that eternitie promised by our ever-living poet wisheth the wellwishing adventurer in setting forth. T.T._

Tässä ei ole aikaa eikä tilaisuutta ryhtyä selostelemaan kaikkia niitä yrityksiä, joita on tehty tämän Shakespeare-tutkimuksen pahimman arvoituksen ratkaisemiseksi. On vallan tiheänään askelten jälkiä tämän salaperäisen luolan ympärillä, mutta mitkään niistä eivät johda poispäin. Kukaan ei ole vielä yrittänyt tämän arvoituksen ratkaisemista jättämättä jälelleen kirjaa tai paria; ja Shakespearen pyhimyshauta on täyteen ripustettu lupauslahjoja, kaikki kuihtuneita ja tomun peittämiä. Ei vielä kukaan ole yrittänyt päästä tähän runouden taivaaseen joitakin erikoisia salaportaita myöten, joutumatta kymmenintuhansin peninkulmin syrjään päämäärästään, maailman tuolle puolen, narrien paratiisiin. Arvoitus pysyy yhäti ratkaisematonna.

Monta kirjaa on kirjoitettu yksistään tuosta omistuksesta. Myöhäisimmistä uskalikoista mainittakoon Sidney Lee, joka on herättänyt henkiin Boswellin ja Chalmersin väittämän ja joka siis, antaen "begetter"-sanalle merkityksen "procurer" (hankkija), tekee koko omistuslauselman täysin ajatuksettomaksi, merkityksettömäksi. Omistuksen kirjoittaja ja painatusoikeuden omistaja oli eräs Thomas Thorpe, jolla oli sangen salakähmäinen asema Lontoon kirjakauppiasten ja kustantajain maailmassa. Shakespearen Sonetit olivat, Francis Meresen viittauksen mukaan vuodelta 1598, kierrelleet käsikirjoituksina "hänen lähimpien ystäviensä piirissä". Lee taas tekee tiettäväksi, että muuan William Hall, tuon salakähmäisen Thorpen kuuliainen urkkija, hankki nyt salaisesti, joillakin tuntemattomilla keinoilla, otteita niistä, jättäen ne isäntänsä haltuun, joka sitten palkitsi häntä leikillisellä, rosvomaisen jalomieliseen muotoon laaditulla omistuslauseella. Tätä selitystä ei voida todistaa ainoaksi oikeaksi; mutta ei kuitenkaan ole mitään, joka estäisi sitä uskomasta. Tosin on sangen vaikeaa sitä hyväksyä, mutta ehkei sekään ole mahdotonta, etenkin kun sillä on yksi verraton etu: se tekee hylkypaperia koko tuosta hirveästä kirjallisuudesta, joka on kerääntynyt noiden W.H. alkukirjainten ympärille, ja päästää meidät vihdoinkin omistuslauselmasta huolimatta arvostamaan sonetteja itseään.

Näyttää siltä, ettei Shakespeare ole antanut valtuutustansa julkaisemiseen; mutta toisaalta ei hän myöskään, mikäli tiedämme, pannut vastalausetta tai ryhtynyt mihinkään puuhiin, toimittaakseen yleisölle parannetun laitoksen. Enin osa sonetteja oli kirjoitettu ennen v. 1599, jolloin kaksi niistä, jotka sisältävät pää-asiallisesti kaiken sen, mikä useissa muissakin kuvastaiksen, ilmestyi eräässä luvattomassa jälkipainoksessa. Sitä järjestystä, missä ne kulkevat Thorpen julkaisussa, ei ole koskaan yritettykään parantaa, vaikka tosin sangen monien paikkaa ei sopisikaan muuttaa, koska ne jakautuvat kymmenen, kahdentoista, neljäntoista luonnollisiin, sisällyksen tarkoin rajoittamiin ryhmiin. Toiset ovat osoitetut jollekin miehelle, toiset naiselle. Ne ovat läheisen henkilökohtaisia tunteessaan ja liikkuvat hyvin erilaisissa mielentiloissa. Toisia on helppo ymmärtää; toiset taas sisältävät viittauksia ja vihjauksia tapauksiin, joista emme tiedä kerrassaan mitään. Ei löydy englannin kielellä ihmeellisempiä, ihanampia tunteiden ja sieluntilojen esityksiä, eikä kuitenkaan ole koskaan vakavasti otettu tutkimuksen alaiseksi, ovatko kaikki nämä sonetit todellakin Shakespearen.

Kuvailevatko ne hänen omaa elämäänsä, omia kokemuksiaan? Professori Dowden on vastannut tähän kysymykseen sangen vaatimattomin ja varovaisin sanoin. "Uskon", sanoo hän, "että Shakespearen sonetit ilmaisevat hänen omia tunteitaan hänen omassa personassaan". On totta, että runoilijan elämäntapausten tulkinta hänen teoksissaan esiintyväin kohtain nojalla on, liian pitkälle ajettuna, johtanut mitä kummallisimpiin tuloksiin; ja runolliset vertauskuvat on väkisinkin saatu muka osoittamaan, että Shakespeare oli rampa, että häntä vastaan oli suunniteltu murha-yrityksiä, ja niin edeskäsin. Nämä sonetithan, se myönnettänee yleisesti, olivat tykkänään yksityistä laatua; Shakespeare ei tarkoittanut niitä suinkaan meidän luettavaksemme ja pengottavaksemme, ne kun olivat osoitetut määrätyille henkilöille. Sanoa, etteivät ne "ilmaise hänen omia tunteitaan hänen omassa personassaan", merkitsee samaa kuin sanoisi, etteivät ne ole vilpittömiä. Mutta jokainen runouden ihailija, joka on kerrankin lukenut nuo sonetit, tietää, että se ei ole totta. Meitä ei niin paljon viehätä niissä esiintyvä taituruus, kuin juuri niiden voimakas, hellittämätön personallinen sävy. Tämän tähden ne pitävätkin hyvin paikkansa maailman mainioimpien runotuotteiden joukossa; niissä on runsaasti vertauskuvia, ne ovat vaihtelevia äänilajeissaan, mutta näitä taiteen apukeinoja vallitsee täydellisesti kaikkea elähyttävä tunne, ja niin syntyy runoja yhtä yksinkertaisen vilpittömiä, yhtä liikuttavia kuin lapsen ymmärtämystä anova ääni.

Kaikki, jotka rakastavat runoutta, rakastavat sitä sen takia, että runoudessa puhutaan elämän syvällisimmistä kysymyksistä suoraan, peittelemättä, vilpittömästi. Tuollainen ilmaisutavan välittömyys ei saata tulla kysymykseen jokapäiväisessä puheessa. Runoudessa se on mahdollista, koska taiteen muodot, totutut tavat ja hillitsevät rajoitukset ikäänkuin vuodattavat arvokkuutta ja rauhaa kuohuviin tunteisiin ja tekevät intohimonkin siedettäväksi. Ilman intohimoa ei ole runoutta; kyky tuntea todellista runoutta on kyky kuulla tuota sielun syvällisintä ääntä. Runous on teeskentelyn, vilpillisyyden koetuskivi; ellei joku tunne sitä, mitä hän haluaa ilmaista, saattaa hän ehkä tehdä mukiinmenevän juhlapuheen; suurta runoutta ei hän ole koskaan luova.

Ei kukaan, jonka mielipiteillä on jotain arvoa, tahdo väittää, että Shakespearen soneteista puuttuisi todellinen tunne. Tosin ovat muutamat, joiden väitteitä ei juuri ole tarvis ottaa huomioonkaan, esittäneet sen mielipiteen, ettei niitä elähyttävällä tunteella ole mitään tekemistä niiden tapahtumain kanssa, mitkä ne muka olisivat aiheuttaneet; että ne ovat muka runollisen mielikuvituksen vapaita harjotelmia, jotka harhailevat elämän dramallisten mahdollisuuksien yläpuolella, esittäen kylläkin syvällä tuntemuksella muutamia sen kuvitelluista ristiriidoista. Ne, jotka ovat puoltaneet tätä näkökantaa, eivät varmaankaan ole vaivautuneet selittämään sitä seikkaa, että muutamat soneteista ovat suoraan osotetut tai lähetetyt jollekin tietylle henkilölle. Jos joku ylhäinen suojelija sai nämä kaikki yhäti samat, epä-itsekkäät hartaan antautumuksen todisteet, joiden kieli, jos mikään, on puhtaan lemmen hehkuttamaa, eikö hän heti helposti ymmärtänyt, että ne olivatkin vaan runopukuun puettuja turvatti-paran imarteluja, jotka madellen nälkäisinä kerjäsivät suosionosoituksia? Eiköhän hän olisi ottanut runoilijaa sanasta ja ruvennut enemmän tai vähemmän haitallisella tavalla käyttämään hyväkseen tuon niin alttiin miehen aikaa ja työkykyä? Mikähän nainen oli sekin niiden läheisten ystäväin joukossa, joille näitä "sokeroituja sonetteja" jaeltiin, jota miellytti seuraavanlainen voimakas, kaikesta runollisen mielikuvituksen harjottelemisesta vapaa kohteliaisuuslauselma:

Sun vannonut oon kirkkaaks', hohtavaks', Yön hengeks' näänkin nyt sun kamalaks'.