Part 7

Tarkastellessamme lähemmin sitä tapaa, millä hän käyttää näitä päälähteitään, huomaamme, ettei hän osoittanut samanlaista kunnioitusta kaikkia kohtaan. Novelleja kohtelee hän mitä suurimmalla vapaudella, muutellen niiden juonta, lisäillen niihin yhtä ja toista, aina miten milloinkin päähän pälkähtää. Hän tempaa ne erilleen niiden hiutuvasta haavemaailmasta, keksimällä uusia realistisia luonteita, jotka antavat tapahtumille jonkunlaisen vaihtelevan elämän värityksen ja pelastavat juonen vajoamasta jäykän sovinnaisuuden valtoihin. Orlando ja Rosalinda saavat pitää hyvänänsä Touchstone-narrin ja Jacquesin armottomat arvostelut; Romeon ja Julian lemmenseikat esiintyvät Mercution ja imettäjän silmissä hyvinkin prosallisin värein. Joskus on hän taas poistanut lähteistään paljon surullisia ja sopimattomia kohtia, tehdäkseen ne paremmin huvinäytelmän luonteen mukaisiksi. Greenen novellissa kuolee Bellaria, Hermionen esikuva _Talvisessa Tarinassa_; Shakespearen näytelmässä hänet pidetään varsin eriskummallisin keinoin elossa lopullista sovituskohtausta varten. _Loppiais-Aaton_ lähde kertomuksessa taas, sellaisena kuin sen esittää Barnabas Riche, jonka novellista _Apollonius ja Silla_ Shakespeare näyttää ottaneen näytelmänsä pääjuonen, on sangen surullisia ja järisyttäviä aineksia. Richen kertomuksessa on herttua kohdellut Violaa hyvin pahasti ja lopuksi heittänyt hänet oman onnensa nojaan; Sebastian taas, tapausten edetessä, pettää Olivian. Nämä vastenmieliset piirteet muuntaa Shakespeare tykkänään; ja tuloksena on leikkivän mielikuvituksen valoisa luoma, maailma täynnä romantillisia tapauksia, täynnä lemmen ja liehuvan ilon kultahohdetta. Näin muodosteli hän alkuperäistä tarinaa aina miten milloinkin parhaaksi katsoi, tehden siitä milloin murhenäytelmän, milloin taas ilakoivan huvikappaleen tai haaveellisen satunäytelmän. Englannin historiaa käsittelevissä näytelmissään hänen tosin täytyi hiukan lähemmältä pysytellä lähteissään, mutta siinäkin osasi hän onnekkaasti valita ne kirjailijat, joiden esitystä hän seurasi. Holinshedin kronikat ovat olemukseltaan aito-dramallisia — mitä ei suinkaan voi sanoa enimmistä uudenajan historioista; ne esittävät jo itsessään mahtavia ihmiselämän ongelmia ja hahmoittelevat erinomaisen selvästi tapauksia ja luonteita. Hallin Kronikan seikkaperäinen nimilause taas kuvaa jo kyllin selvästi Shakespearen aihetta: "Kahden jalon ja kuuluisan suvun, Lancasterin ja Yorkin, yhtyminen, jotka olivat kauan olleet yhtämittaisessa kamppauksessa tämän mahtavan kuningaskunnan kruunusta, esitetty kaikkine niine tapauksineen ja tosiseikkoineen, jotka koskevat niinhyvin toisen kuin toisenkin sukuhaaran hallitusaikoja, alkaen hamasta Kuningas Henrik Neljännestä, tämän kiistan varsinaisesta alkajasta, ja niin asteittain edistyen korkean ja ymmärtäväisen ruhtinaan, molempien mainittujen sukuhaarojen todellisen perillisen ja ihanan kukan kuningas Henrik Kahdeksannen hallituskauteen." Tuo kuninkuus-arvon mitättömyyden paljastaminen, jonka esittäminen on Paterin mielestä Shakespearen pääasiallisena tarkoituksena, itää jo epärunollisen kronikoitsijankin mielessä, kun hän seuraavasti selittää kuningas Richard Toisen kohtaloita: "Kuinka vähän tukea löytyy tässä maailmassa, kuinka vähän varmuutta on tässä elämässä ja kuinka vähän uskollisuutta on noissa epävakaisissa ihmisissä, sen saattaa jokainen selvästi havaita tämän jalosukuisen ruhtinaan kukistumisesta, ruhtinaan, joka oli ollut mahtava kuningas, jonka papisto oli kruunannut ja voidellut, jota aatelisto kunnioitti ja kannatti, jota kansa totteli ja pelkäsi, ja jonka nyt äkkiä pettivät ne, joihin hän parhaiten oli luottanut, kavalsivat ne, joille hän oli ennen suosiotaan tuhlannut, murhasivat ne, joita hän oli kasvattanut ja elättänyt: niin että kaikki ihmiset saattavat havaita ja nähdä onnen punnitsevan kuningasta ja kerjäläistä samalla vaa'alla". Joskus seuraa Shakespeare esikuvaansa niin tarkasti, että hän vaan muuttaa runomuotoon pitkiä puheita ja vuorokeskusteluja; hän näyttää tällöin työskennelleen kronikka-kirja avonaisena edessään. Väittely saalilaisesta laista _Henrik Viidennessä_ ja pitkä vuoropuhelu Malcolmin ja Macduffin välillä _Macbethin_ neljännessä näytöksessä ovat suorastaan otetut Holinshedista, ja niiden näytelmään sulattaminenkin on hyvin vajavaista. Tämänlaisiin kohtiin viittaa Drydenkin puhuessaan siitä, mitenkä Shakespeare vaipuu "kokonaisten kohtausten ajaksi jonkunlaiseen huolimattomuuteen, tai, paremmin sanoakseni, jonkunlaiseen ajatuksen ja älyn horrostilaan". Mutta kun tulee käsitellä jotakin ratkaisevaa kohtaa, kun hänen mielikuvituksensa leimahtaa liekkiin tai kun leikillisyyden vihuri tempaa hänet pyörteisiinsä, silloin heittää hän esikuvansa nurkkaan ja lyö rahaa omasta metallistaan. Jokainen Falstaffin lausuma sana on eloa uhkuva sana, sillä Falstaffia eivät tunteneet kronikoitsijat. Lady Macbethin luonne on esitetty Holinshedissa seuraavassa yksinkertaisessa mietelmässä: "Mutta eritotenkin hänen vaimonsa yllytti häntä kiihkeästi ryhtymään toimeen, hän kun äärettömän kunnianhimoisena paloi hillitöntä halua kerran kantaa kuningattaren nimeä". Näiden yksinkertaisten viittausten pohjalla loi nyt Shakespeare murhaajattarensa, jonka käytännöllinen toimintatarmo on lannistumaton, rohkeus säikkymätön, tahto ylpeän kiivas ja tulinen, joka yhä pitää vireillä miehensä mielikuvitusta, samalla rauhoittaen ja tukien häntä, tehden murhatyön helpoksi toimittaa, siksi kunnes inhimillinen luonto kostaa itsensä, ja hänkin joutuu hirmuhaaveidensa uhriksi ja kuulee ääniä ja huutoja unenhoureissaan. Kaikkein vapaimmin menettelee hän Holinshedin suhteen kuitenkin _Kuningas Learissa_. Kronikan mukaan elää Cordelia vielä noiden kauhun tapausten jälkeen, saa kuningaskuntansa jälleen haltuunsa, ollen isänsä vanhain päiväin valonsäteenä ja lohdutuksena; mutta ennenkuin Shakespeare oli ehtinyt kappaleensa päähän, oli hän jo kärjistänyt murhenäytelmän niin pitkälle, että onnellista loppua, kuten sitä sanotaan, oli mahdotonta ajatellakaan. Syvempää rauhaa kuin vanhuus-ijän rauhaa kotoisen lieden ääressä tarvittiin tällaisten sydäntä tärisyttäväin intohimon myrskyjen jälkeen. Tässä niinkuin muissakin tapauksissa käytti Shakespeare Holinshedia jonkunlaisena koneenomaisena apukeinona, joka ponnahutti hänen mielikuvituksensa lentoon, jättäen sen sitten kulkemaan omia taipaleitaan.

Plutarkoksen laita on tykkänään toinen. _Kuuluisain Kreikkalaisien ja Roomalaisien Elämäkerrat_ olivat ainoa suurempi kirjallinen teos, jota Shakespeare ryhtyi järjestelmällisesti muodostamaan näytelmiksi. Löytyy sadoittain todisteita siitä, mitenkä suuri voima ja vaikutus tällä kirjalla oli niihin aikoihin. Se on ollut sotilailla, valtiomiehillä ja puhujilla rukouskirjan asemassa ja se on kyennyt ihastuttamaan niinkin erilaisia lukijoita kuin Henrik Navarralaista ja neiti Hannah Moorea. Plutarkoksesta löysi Shakespeare muutamia maailmanhistorian mahtavimpia kohtauksia, oivallisesti kuvattuja urhotekoja, arvokkaasti esitettyjä suuria luonteita. Sen lisäksi olivat hänen esikuvansa jo enemmän kuin puoleksi hahmoiteltuja, sillä Plutarkos kirjoitti elämäkertoja eikä aikakirjoja, ja hän kiinnittää enemmän huomiota henkilöittensä luonteenpiirteisiin, niiden vähäpätöisimpiinkin ilmenemismuotoihin, kuin tapausten yleisiin järki-syihin. "Luen kaikkein mieluimmin niitä kirjailijoita", sanoo Montaigne, "jotka kirjoittavat elämäkertoja, siitä syystä, että he tarkkaavat enemmän neuvotteluja kuin tapahtumia, että he esittävät enemmän sisäistä kuin ulkonaista toimintaa; ja juuri siksi on Plutarkos minun miehiäni". Plutarkos se oli Shakespearenkin miehiä, ja vaan Plutarkoksessa tapaa hän joskus vertaisensa kilpailijan. Muutamat roomalaisaiheisten näytelmien hienoimman kaunopuheliaista kohdista ovat yksinkertaisesti Sir Thomas Northin loistavaa prosaa, valettuna noihin tavallisiin loppusoinnuttomiin lyhytpitkiin sakeisiin. Shakespeare seuraa lähdettänsä lause lauseelta, sana sanalta, ei sentähden, kuten oli laita Holinshedissa, että hänen mielenkiintonsa herpoutui, vaan koska hän tunsi, milloin oli parasta antaa esikuvan olla koskematta. Saattaapa sanoa, ettei hän muutamissa kohdin ole päässyt esikuvansa verroille. Plutarkoksen Antoniuksen elämäkerrassa on eräs kohta, joka vallan värisee tuskallista odotusta ja hämäriä aavistuksia, se näet, missä kuvataan, kuinka Herkules-jumala hylkää Antoniuksen yöllä ennen lopullista antautumista. "Samana yönä vähää ennen puolenyön aikaa, kun koko kaupunki oli hiljaisuuden vallassa, ajatellen täynnä pelkoa ja murhetta, mikä tulisi olemaan tämän sodan päätös ja loppu: silloin kerrotaan äkkiä alkaneen kuulua erilaisten soittokoneiden hurmaavan suloisia säveleitä, joihin sekoittui lähenevän suuren kansanjoukon kirkuna; siinä tanssittiin, siinä laulettiin niinkuin Bakkuksen juhlissa, tehtiin eleitä ja liikkeitä satyyrien tapaan; ja tämä hälisevä ja tanssiva joukko näytti kulkevan kaupungin läpi sille portille, joka avautui vihollisiin päin ja poistuneen kaupungista tämän portin kautta. Näkijät eivät ryhtyneet koettamaankaan järjen keinoilla tunkeutua tämän ilmeen syvyyksiin, he ajattelivat vain, että siinä nyt se jumala, jota kohtaan Antonius tunsi erikoista hartautta, tahtoen jäljitellä häntä ja tulla hänen kaltaisekseen, hylkäsi heidät ja heidän asiansa". Shakespeare tahtoi säilyttää tämän vaikuttavan kohdan; ja _Antoniuksen ja Kleopatran_ neljännessä näytöksessä antaa hän huilujen soida näyttämön alla, pannen vahtisotilaat väittelemään tuon ihmeseikan merkityksestä. Mutta tämä vastaa vain heikosti Plutarkoksen kertomusta. Plutarkoksen kuvauksessa Kleopatran kuolemasta taas yhtyvät vaikuttava ja mitä tarkin todellisuuden havaitseminen paraimman klassillisen taiteen arvokkuuteen ja hillittyyn harvasanaisuuteen. "Hänen kuolemansa tuli hyvin äkkiä. Caesarin lähettiläät kiiruhtivat hänen luokseen minkä suinkin ehtivät, tapasivat porteilla sotamiehet vartioimassa, eikä kukaan osannut aavistaa tai ajatellakaan hänen surmaansa. Mutta kun he avasivat ovet, löysivät he Kleopatran virumassa kullanloistavalla vuoteellaan, puettuna kuninkaallisiin vaatteisiinsa, ja toinen hänen kahdesta kamarineitsyestään, Iras nimeltään, makasi kuolleena hänen jalkapuolessaan; ja toinen naispalvelija Charmiana vapisi kuolevana, sijoitellen ja asetellen jalokivillä koristettua hallitsijankruunua, jota Kleopatra kantoi päässään. Nähdessään hänet, sanoi eräs sotilaista hänelle äreästi: 'Oliko tuo nyt hyvin tehty, Charmiana?' 'Erinomaisen hyvin', vastasi hän, 'ja se vaan sopikin, ruhtinattarelle, joka polveutuu niin monien mainioiden ja suurten kuningasten suvusta'. Hän ei enää ääntäkään päästänyt, vaan lankesi kuolleena maahan, aivan vuoteen viereen." Tässä joutuu näytelmä alakynteen; ehkäpä siitä syystä, että kertomuksen koko vaikuttavaisuus tulee juuri noista kuvauksen liikuttavista pikkupiirteistä — pahaa aavistamattomat vartiosotilaat, vapiseva kamarineitsyt — joiden pakosta täytyy jäädä näytelmässä syrjään tai joiden esittämiseksi täytyy turvautua näyttelijäin liikkeiden ja eleiden enemmän tai vähemmän kömpelöön ja raakaan ilmaisukeinoon.

Tässä on oiva tilaisuus tarkastaa, miten voimakkaasti Plutarkoksen kertomukset ja luonnekuvat ohjasivat Shakespearen mielikuvituksen kulkua. Hän on varmaankin huolellisesti hakenut tästä kirjasta tragillisia aiheita kuudennentoista vuosisadan viimeisinä vuosina, vähää ennen, kun hän kirjoitti _Julius Caesarin_. Tästä ajasta lähtien lukiessa kootut muistot alituisesti palaavat hänen mieleensä, tunkeutuen jopa hänen muihinkin näytelmiinsä. Kun Horatio muistuttaa vahtikumppaneitaan, miten

Vähäistä ennen suuren Julion surinaa, Kun Rooma voittons' oli kukkuloilla, Ol' haudat tyhjät, ruumiit liinoissaan Kaduilla Rooman parkuin vaikeroivat,

niin tuo tanskalainen hovimies lainaa juttunsa Plutarkoksesta. Kun Banquo noita-akkojen äkkiä kadotessa huudahtaa:

Tos'-olennoistako nyt haastelemme, Vai olemmeko syöneet hulluheinää, Mi mielen viepi?

niin skottilainen thani muistelee Plutarkostansa. Kasvitieteilijät ovat luonnollisesti tehneet kaikkensa tarkoin määritelläkseen tuon hullu-juuren ja antaakseen sille nimen. Heidän oppineet mielipiteensä olisivat erinomaisesti valaisseet Shakespearen tiedonkammioita, sillä tosiasia on, ettei hän tuota nimeä tuntenut. Tässä kajastaa hänen muistiinsa muuan kohta Plutarkoksen Antoniuksen Elämäkerrasta, missä kuvataan roomalaisten sotilasten kerran Partiassa nälän pakottamina "maistelleen muutamia juuria, joita ei koskaan ennen oltu syöty ja joiden joukossa oli eräskin, joka tappoi heitä ja saattoi heidät järjiltään". _Cymbelinessä_ ovat Imogenin makuuhuoneen seinät peitetyt kirjailluilla verhokankailla, jotka kuvaavat, miten

Kleopatra Kopeena siinä kohtaa Roomalaistaan, Ja Cydnus yli äyräittensä paisuu Veneitten tungosta tai ylpeydestä.

Ja _Timon Atenalaisen_ alkuaiheen muodosti ehkä hänen mieleensä Antoniuksen Elämäkerrassa löytyvä lyhyt kuvaus Timonista. Northin Plutarkos hankki Shakespearelle näytelmäin aiheet, ja samalla se sytytti hänen mielikuvituksensa sekä valtasi hänen ajatuksensa.

Kysymystä hänen raamatuntuntemuksestaan on pohdittu monessa tutkimuksessa ja se on kiedottu mitä ongelmallisimpain todisteiden verkkoihin. Muutamat tutkijat ovat näyttäneet toteen hänen lukeneen ja tutkineen episkopalisen kirkon raamattua; toiset ovat todistaneet samaa Geneven käännöksestä. Kumpaistenkin on helppo puolustaa ja tukea väitettään; olisikin itse asiassa vallan kummallista, ellei hän olisi tuntenut vähän kumpaistakin näistä käännöksistä. Edellistä luettiin yleisesti kirkoissa; Geneven käännös taas oli hyvinkin laajalle levinnyt mukavissa ja helppohintaisissa painoksissaan. Shakespeare viittaa käsiään pesevään Pilatukseen, tuhlaajapoikaan, Jaakobiin ja Laabaniin, Latsarukseen ja fariseuksiin sekä muihin. Mutta siihen ei tarvitse olla syynä syvempi raamatun tutkiminen. Hänen aikansa — samoinkuin myöhempienkin aikain — puheenparsiin ja lausetapoihin oli tunkeutunut paljon raamatullista höystettä ja raamatun kielen muistoa. _Elian Tutkielmat_ [Charles Lamb, engl. runoilija, eli 1775—1834; kirjoitti suurta huomiota herättäneet _Tutkielmansa_, jotka julkaisi salanimellä Elia; sen lisäksi on hän julkaissut joukon vienoja romanttissävyisiä runoja, lapsille sovellettuja Shakespearen tarinoita (1807), sekä tutkimuksen Shakespearen ajan runoilijoista. Suoment. huom.] ovat pelkkä kutomus raamatun lauseparsia; ja Shakespearen raamatuntuntemus, jonka saattaa huoletta asettaa Charles Lambin raamatuntuntemuksen rinnalle, oli silminnähtävästi hankittu satunnaisin, pintapuolisin tavoin.

Mitä sitten tulee uudempiin ranskalaisiin ja italialaisiin kirjailijoihin, niin on selvää, että niihin, jotka hän paraiten tunsi, hän tutustui käännösten avulla. Mikäli näytelmistä voi päättää, taisi hän jonkunverran ranskalaisen puhelukielen lausetapoja, ja lopulta näyttää hänellä olleen jonkunlainen aavistus italian kielestäkin. _Mitta Mitasta- ja Othello_ näytelmien perusjuoni on otettu eräästä Giambattista Giraldin eli Cinthion v. 1566 julkaisemasta italialaisesta novelli-kokoelmasta _Hecatammithi. Venetian Kauppiaan_ aihe taas on pää-asiassa saatu eräästä toisesta Giovanni Fiorentinon toimittamasta kokoelmasta _Il Pecorone. Mitta Mitasta_-kappaleen tarinan oli jo George Whetstone näytelmäksi sepittänyt, nimellä _Promos ja Cassandra_ (1578), ja viittauksia löytyy siihen, että _Venetian Kauppiaan_ aihetta oli varhaisemmin dramallisesti käsitelty eräässä kadonneessa näytelmässä _Juutalainen_. Mutta _Othelloon_ ei ole tavattu mitään välimuotoa, mikä seikka siis pysyy pääasiallisempana todisteena siitä, että Shakespeare suoranaisesti ammensi italialaisista kirjailijoista. Kyvyttömämpikin mies kuin hän voisi oppia muutamissa viikoissa riittävästi italiaa tällaista tarkoitusta varten, niin ettei tämä sittenkään paljoa vaikuta väittelynalaiseen kysymykseen Shakespearen kielitaidosta. Häneen eivät päässeet vaikuttamaan Machiavellin teokset, kuten Marloween; yhtä vähän kuin Pietro Aretinonkaan, kuten ne taas vaikuttivat Nasheen. Eräs kohta Ariostosta, jonka Spenser tunsi niin hyvin, tulee esille kappaleessa _Paljon Melua Tyhjästä_, mutta eipä ole syytä otaksua sen olevan peräisin varhaisemmalta ajalta kuin v. 1591 ilmestynyt Sir John Haringtonin käännös. Jos hän olisi tutkinut Ariostoa, saattaisimme odottaa tapaavamme lukuisampia ja syvällisempiä merkkejä tästä tuttavuudesta; ja samaa voidaan sanoa Rabelaisenkin suhteen. Tämän kirjailijan teoksissa on näet aiheita, jotka saattavat innostaa ja viehättää ketä tahansa, ja se tosiasia, ettei hänelle niin tapahtunut, todistaa kyllin selvästi, etteivät nämä kaksi kirjailijaa milloinkaan joutuneetkaan kosketuksiin keskenään. Näytelmässä _Miten Suvaitsette_ tavattava Rosalinden viittaus Gargantuan suun laajuuteen on selvästikin muisteloa jostain kadonneesta Elisabetin aikuisesta kulkukauppiasten myyskentelemästä kirjasesta, joka tarjosi englantilaisille lukijoille Rabelaisen tarinan kuoren, ilman elävöittävää henkeä; ja erinäiset Rabelaisen tapaiset puheenkäänteet, jotka harvoin kerroin joutuvat Jagon tai muiden huulille, ovat yhtähyvin saattaneet tulla — vaikkapa ne olisivatkin alkuperäisiä — Shakespearen saavutettaville suupuheen ja keskustelun avulla. Hän oli Florien käännöksen kautta hyvin perehtynyt Montaigneen, tähän toiseen uuden hengen suureen tienraivaajaan. On tahdottu osoittaa, että tuo syvempi tiedonhaluisen tutkistelun ja epäilyn sävy, mikä on hänen kypsyneemmille murhenäytelmilleen ominaista, perustuisi suuresti Montaignen vaikutukseen. Ei olisi varmaankaan vaikeata koota Montaignen Tutkielmista aimo joukkoa kohtia, jotka puhuvat täydelleen Hamletin äänilajissa; mutta yhtäläisyys näyttää paremminkin johtuvan molempien tutkistelevain henkien luonnollisesta heimolaisuudesta. "Ihmisellä ei ole mitään muuta varsinaisesti omaa", sanoo Montaigne, "kuin ajatuksensa käyttäminen"; ja Hamlet toistaa kuin kaiku saman ajatuksen. Ei ole suinkaan otaksuttavaa eikä todennäköistäkään, että Shakespeare olisi näin ijänikuiseen huomioon tullut vasta Florion avulla. Vai oliko leskivaimo _Äkäpussin Kesytyksessä_ Montaignen kasvatti? Ivatessaan Petruchiota, hän lausuu sen ajatuksen, johon Montaignen teosten saattaa sanoa olevan yhtä ainoaa pitkää selitystä: "Hän arvelee, niin huimaavaa kuin se onkin, maapallon pyörivän ympäriinsä." Oliko Bironkin lainattu Montaignelta? Hän esittää näet myös sitä oppia, että jokaisen ihmisen intohimot syntyvät hänen kanssaan. Ainoa tärkeämpi kohta, jonka Shakespeare varmasti on lainannut suoraan Montaignelta, ei osoita hänen millään muotoa asettuneen ajattelemisessaan oppilaan asemaan. Tutkielmassaan _Ihmissyöjistä_ puolustelee Montaigne vakavasti villiydentilan paremmuutta, ajaen todistelunsa äärimmäisiin päätekohtiinsa asti. _Myrskyssä_ lainaa Shakespeare tosin kuvauksen väärentämättömästä luonnontilasta, mutta hän leikittelee tuolla aatteella vain tehdäkseen sen naurettavaksi. He eroavat toisistaan jyrkästi, perinpohjaisesti. Montaigne on huoleton, sanoisiko riemuitseva kaikessa epäilyssään; hänen harrastuksenaan on vakoilla kaikkia inhimillisiä heikkouksia ja ahdistaa kysymyksillä kaikkea, inhimillistä elämää ja sen ilmiöitä: Shakespeare ei suinkaan pidättele kyselemishaluaan hänkään, mutta hänen silmänsä ja sydämensä ovat kuolettavassa kamppailussa keskenään, ja lopultakin huomaa tuomitseva, syyttävä puoli, ettei hän kuulukaan heidän joukkoonsa. Hänen myötätuntonsa ja säälinsä kuuluu sittekin viime kädessä inhimilliselle heikkoudelle, inhimilliselle yksinkertaisuudelle, inhimilliselle järjettömyydelle; ja niille hän jättääkin viimeisen sanan. Hänellä on jotakin, josta ei Montaignella näytä olevan jälkeäkään: tragillisen ajattelemisen kyky.

Shakespearen lähteiden huolellisinkaan tutkiminen, vaikka se luokin jonkunverran valoa hänen dramalliseen menettelytapaansa, ei saata meitä paljoa lähemmäksi asian varsinaista ydintä. Sen tulokset ovat enimmältä osaltaan kielteisiä. Meidän ei tule selosteluissamme kiinnittää päähuomiota sellaisiin hänen aiheittensa kohtiin, jotka hän lainasi muilta, niitä muuttelematta ja muovailematta. Se mitä hän juoneen lisäsi, se oli häntä itseään; ja kun vertailemme sitä, mitä hän löysi, siihen, mitä hän hylkäsi, joudumme pakostakin siihen johtopäätökseen, että hänen kirjain valitsemisensa oli tykkänään sattuman varassa. Elleivät juuri nuo olisi sattuneet hänen käsiinsä, olisivat muut kelvanneet yhtä hyvin. Muokattavia aineksia oli kaikkialla hänen ympärillään. Hän lueskeli Holinshedia ja tapasi sattumalta tarinat Kuningas Learista ja Macbethista. Näissä kertomuksissa, sellaisina kuin hän ne löysi, ei ole oikeastaan mitään, joka voisi herättää erikoisempaa mielenkiintoa. Hän olisi voinut tehdä yhtä hyvän murhenäytelmän esim. Siniparran tarinasta ja englantilaiset tutkijat olisivat epäilleet häntä salaisesta yhteydestä Leicesterin kanssa. Hän olisi saattanut tehdä vaikuttavan satunäytelmän Cinderellan tarusta — ja saksalaiset tutkijat olisivat löytäneet näytelmän perusajatuksen jossain sopivassa Kantin opinlauselmassa. Se nerokkuus ja kokemus, jotka itse asiassa rakensivat näytelmät, eivät suinkaan ole kirjoista otettavissa. Yksin Plutarkoksen laita on toinen; osaksi sentakia, että Shakespeare, juuri niihin aikoihin, kun hänen mielensä oli kiintynyt valtiollisiin asioihin, Plutarkoksessa tapasi maailman parhaimman oppaan valtio-opin alalla; eikä vähiten siitä syystä, että Plutarkos oli tarpeeksi lähellä Rooman historian ratkaisevia tapauksia, voidakseen esittää kaikki sillä mukaansatempaavalla ja vakuuttavalla voimalla, joka saattaa syntyä vain nähtyjen ja kuultujen asiain pohjalla.

Se kirjallisuus, joka eniten vaikutti Shakespeareen ja joka jätti kaikkialle jälkiä hänen näytelmiinsä, on tykkänään toisenlaista, senlaista, johonka tuskin muodollisesti katsoen voidaan tätä nimeä soveltaa, ja jota ehkä sattuvammin saattaisi pitää jonkunlaisena yhteiskuntaelämän ilmiönä ja muotona. Hänen näytelmissään esiintyy äärettömän runsaasti kansanomaisen kirjallisuuden sinne tänne ajelehtivia jäännöksiä: sirusia ja tähteitä ja katkelma-palasia kokonaisesta laulujen, balladien, romanssien, sananparsien maailmasta. Tässä suhteessa hän kohoaa paljon yläpuolelle aikalaisiansa; vain harvat heistä kykenivät saavuttamaan niitä verrattomia rikkauksia, joita hän ikäänkuin sieppasi ilmasta tai poimieli tien ohesta. Edgar ja Jago, Petruchio ja Benedikt, herra Topias ja Pistooli, narri _Learissa_ ja haudankaivaja _Hamletissa_, myös Ophelia ja Desdemonakin, ovat kaikki vanhain laulujen laulajoita, laulujen, joita ei ole turhan takia näytelmiin sijoitettu, täyttämään väli-aikoja tai huvittamaan kuulijoita, vaan joiden tehtävä on täysin dramallinen, kussakin asemassa ja kohdassa välttämätön. Yksistään huvinäytelmistä saattaisi kerätä aimo kokoelman sananlaskuja. Kuka sanoi: "Siunaa sydämesi pohjasta ja oluesi tulee hyvää"? Mitkä dramalliset tilaisuudet synnyttivät seuraavat mietelmät: "Hiljainen sika syö kaikki ravat"; "Jumala antaa vihaiselle lehmälle lyhyet sarvet"; "Jumalan armosta on teilläkin osanne, herraseni, ja Hänellä on sitä vielä yltäkyllin"; "Jouduinpa suden suusta karhun kitaan"; "Mustaveriset miehet ovat helmiä naisten silmissä"; "Vähän on mädänneissä omenissa valikoimisen varaa"? Nämä olivat tosin vaatimattoman yksinkertaisia muistannaisia, mutta ne sopivat sitäkin paremmin näytelmänkirjoittajan tarkotuksiin, kun niitä ei oltu näpistelty kaiken maailman kirjoista, vaan suoraan elämästä otettu, jotenka ne eivät myös milloinkaan olleet vaikuttamatta dramallisen eloisasti.