Part 6

Hänen elämänsä tapauksista Lontoossa ei tiedetä juuri mitään. Eräs juttu on tosin merkitty muistiin hänen varhaisimmilta ajoiltaan pääkaupungissa — juttu, jota kai etenkin nuoret ylioppilaat rakastivat kertoa suositusta näyttelijästä ja joka ei ansaitsisi toistelemista, elleihän se lienekin vaan pelkkää juorua, joka on Shakespearen laskuun kirjoitettu paperille hänen Lontoossa ollessaan ja joka näin on säilynyt aina meidän päiviimme saakka. Asianajaja John Manninghamin päiväkirjassa vuodelta 1601 kerrotaan näet eräästä kaupunkilaisnaikkosesta, joka kerran siihen määrään hurmaantui näyttelijä Burbageen Rikhard III:n osassa, että kutsui häntä illaksi luoksensa sovittuun paikkaan. Shakespeare, joka kuuli heidän keskustelunsa, ehättikin ennen Burbagea, ja häntä pidettiin erinomaisen hyvänä. "Kun sitten tuotiin sana, että Rikhard Kolmas odotti oven takana, niin Shakespeare käski hänen palaamaan kauniisti kotiinsa, sillä kävihän Wilhelm Valloittaja ennen Rikhard Kolmatta". Neljännes-vuosisadan elämästä ja kokemuksista on ainoastaan tämä pieni epäilyttävä pilajuttu joutunut aikakirjoihin; mutta Hamletilla saattoi olla syynsä teroittaa siveyttä ja hyviä tapoja.

Näytelmäin nojalla on tultu siihen johtopäätökseen, että Shakespearen on täytynyt paljon matkustella. Epäilemättä hän usein kulkikin näyttelijä-seurueensa mukana heidän kesäisillä kiertomatkoillaan maaseutu-kaupungeissa. Epätodennäköistä taas on, että hän olisi mennyt Englannin kanavan poikki tai käynyt joskus Skotlannissa. Muutamat _Hamletissa_ ja italialaisissa näytelmissä esiintyvät viittaukset osoittavat erikoisempaa Helsingören ja Italian paikallistuntemusta. Esimerkiksi nimi Gobbo, jonka hän antaa ilveilijälle _Venetian Kauppiaassa_, on samaisen kaupungin torilla löytyvän vanhan kivipatsaan nimi; ja kun hän puhuu eräästä yleisestä lauttauspaikasta, "tranectista", niin näyttää tuo sana olevan joko väärin kuultu tai väärin painettu muunnos italialaisesta sanasta _traghetto_. Vaan tuohan ei nyt olekaan niin vaikeata käsittää: vanhassa loistossaan ja kunniassaan komeileva Venetia veti kokonaisia matkustajain laumoja puoleensa; ja tarvitsematta vaivata itseään kysymysten tekemisellä, on Shakespeare varmaankin kuullut lukemattomia kuvauksia, kertomuksia ja muistelmia tästä elämän ja kaupan keskuksesta. Tänä aikana, jolloin painettu tieto on niin halvasta jokaisen saatavissa, ollaan liian taipuvaisia unhottamaan, miten suuren osan tietojaan ja tuntemustaan hänen on täytynyt koota keskusteluista ja suupuheista. Kirjat olivat hallituksen luvan ja valvonnan alaisia; mutta haastelussa ja pakinassa vallitsi täydellinen vapaus. Hän on varmaankin usein kuunnellut Othellon kertomusten kaltaisia kuvauksia Uuden Maailman ihmeistä. Hän on varmaankin usein nähnyt tuollaisen omaa arvokkuuttaan paisuvan matkailijan, joka on kuvattu _Kuningas Juhanassa_, ja joka itsetietoisena leikittelee hammastikullaan ylhäisen miehen pöydässä, haastellen

Puheiss' imarissa Alpeista, Pyreneitten vuoristosta, Po-virrasta ja Apennineistä.

Se tuntemus ja tieto, mitä hän tälläisistä kertomuksista ammensi, jos se joskus olikin kaukaista ja ihmeellistä, ei ollut järjestelmällistä eikä tarkkaa; ja tälläistä onkin juuri se asiantuntemus, joka esiintyy näytelmissä.

Läpi kaikkien hänen vaihtelevan ja toimekkaan Lontoon-elämänsä vuosien asui hänen mielensä kuitenkin alati syntymäseudulla, joka näyttää pysyneen aina hänen perheensä olopaikkana. Kun hän sai rahoja kootuksi, käytti hän niitä omaisuuden hankintaan Stratfordissa. Vuonna 1597 hän osti ja laittoi uuteen kuntoon New Placen, kaupungin komeimman talon, lisäten aika-ajoittain omaisuuttaan hankkimalla laajoja aloja viljelys- ja laidunmaata sekä ottamalla haltuunsa kymmenysverot. "Hänellä oli tapana", sanoo Aubrey, "käydä ainakin kerran vuodessa syntymäseudullaan". "Hän puuhasi teatereissa koko varhaisemman ikänsä", sanoo Ward, "mutta vanhoilla päivillään eleli hän Stratfordissa, avustaen näyttämöä kahdella näytelmällä vuosittain; näin saavutti hän niin suuren varallisuuden, että hän kulutti noin tuhannen paikkeilla vuodessa, kuten olen kuullut". Useampia vuosia ennen lopullista vetäytymistään rauhaan ja lepoon hän luultavasti oleskeli paljon Stratfordissa, ja hänen suurimmat näytelmänsä, _Othello, Kuningas Lear, Macbeth_ ja muutamat muut, ovat varmaankin syntyneet kesäisin New-Placessa, ja niitä näyteltiin sitten varmasti Globe-teaterin näyttämöllä Lontoossa. Stratfordin kirkonkirjat ovat säilyttäneet meille tietoja muutamista hänen yksityiselämänsä päätapahtumista. Vuonna 1596 kuoli hänen ainoa poikansa Hamnet; ja ne, jotka etsivät näytelmissä hänen muistonsa heijastusta, ovat ehkä oikeassa nähdessään jonkunlaista varjoa hänen surustaan Arturin liikuttavassa kohtalossa ja Constancen kiihkeän raivoisassa tuskassa, näytelmässä _Kuningas Juhana_. Vuonna 1607 meni hänen vanhin tyttärensä Susanna naimisiin John Hallin, lääketieteen tohtorin kanssa; seuraavana vuonna kuoli hänen äitinsä. Elämänsä viimeisten kolmen tai neljän vuoden ajan tiedetään hänen asuneen tykkänään Stratfordissa, yksinäisessä hiljaisuudessa; 10 päivä helmikuuta v. 1616 vietettiin hänen tyttärensä Judithin häitä viinikauppias Thomas Cuineyn kanssa; 25 päivä maaliskuuta teki hän testamenttinsa; 23 päivä huhtikuuta kuoli hän ja haudattiin Stratfordin kirkon kuoriin.

Testamentissaan jakaa hän vilpittömän tarkasti ja tasasuhtaisesti omaisuutensa omaistensa ja sukulaistensa kesken. Ainoat muistetut ammatti-ystävät ovat hänen "virkaveljensä" John Heminge, Rikhard Burbage ja Henry Condell, joille määrätään kaksikymmentäkuusi shillingiä ja kahdeksan penniä kullekin, muisto-sormuksien ostamista varten. Näistä oli Rikhard Burbage näytellyt hänen näytelmäinsä suuria tragillisia pääosia; toiset kaksi julkaisivat myöhemmin hänen koottujen teostensa ensimäisen painoksen. Testamentin ystävällinen säännös yhdessä heidän omien kertomustensa kanssa 1623:n kokolehtipainoksen esipuheessa antavat heille suuren arvon tuon painoksen toimittajina, huolimatta siitä, että heidän työtänsä osittain rumentavat pahat kompastukset. Oikeutettuna johtopäätöksenä näistä tosi-asioista sekä eräiden kokolehtipainokseen otettujen näytelmäin tekstin eriskummallisen vaihtelevasta hyvyydestä saattaa pitää sitä, että Shakespeare on ryhtynyt ennen kuolemaansa tekemään valmistuksia koottujen teosten painosta varten. Muutamia näytelmiä hänellä ehkä oli luonaankin alkuperäisinä käsikirjoituksina; toisia on hän sovitellut ja korjaillut teaterien jäljennöksistä tai virheellisistä nelitaitekirjoista, jotka oli painettu hänen eläissään; useimpia hän ei päässyt ensinkään tarkastamaan eikä parantelemaan. Hänen näytelmä-käsikirjoitustensa kokoaminen, missä muodossa ne sitten olivatkin, joutui nyt Hemingen ja Condellin huostaan; ja he suorittivatkin heille uskotun tehtävän. Missä kokolehtipainos eroaa oleellisesti nelitaitemuunnoksista, saattaa nykyisten julkaisijain maku antaa etusijan toiselle tai toiselle, mutta kysymystäkään ei voi syntyä siitä, kummallako on meihin nähden suurempi luotettavaisuus ja arvo. Varhaisemmat painokset sisältävät useita kohtia, jotka epäämättömästi kuuluvat Shakespearelle, mutta jotka kokolehtipainoksessa ovat jääneet syrjään; mutta Shakespeare oli ennen kaikkea näytelmänkirjoittaja, ja nuo poisjääneet kohdat parantavat usein juuri näytelmää. Uusimmat painokset sisältävät senkin, mikä kokolehtipainoksessa oli hyljätty, samalla pysyttäen kaiken sen, mikä siinä vasta ensikertaa esiintyy. Tällä menettelytavalla on etunsa silläkin, eritotenkin niiden varalta, jotka käyttävät Shakespearen teoksia hänen mielialojensa ja sanantapojensa sanakirjana. Sillä on ainoastaan yksi paha vika: se esittää meille muutamat näytelmät muodossa, jota Shakespeare ei ole hyväksynyt, eikä ole koskaan voinut hyväksyä, ei missään kohdassa elämänsä taivalta. Kokolehtipainokseen meidän lopultakin on turvauduttava: kahteenkymmeneen näytelmään on se meidän ainoa luotettava lähteemme; enimmille jälelläolevistakin on se paras perustus, mitä meillä on olemassa tai tulee olemaan.

Viimeisissä näytelmissä astuu Stratfordin maalaiselämä jälleen näkyviin. Kaikkien sotaisten ja valtiollisten suurtapahtumiemme jälkeen, korkeina kuohuvain intohimojemme ja kuolettavain surujemme jälkeen, olemme taasen Perditan kukkais-tarhassa, tai otamme osaa lammasten keritsemisaikojen iloihin. Uusi luonnemuodostus kohtaa meitä näissä näytelmissä: tyttönen, viaton, vilpitön, kuuliainen, ymmärtäväinen, uskollisen isänsä hellimä ja huolehtima, isän, jonka luokse hän ehkä palaa pitkän, pitkän eron jälkeen. Johtuu välttämättömästi mieleen se ajatus, että olemme Judith Shakespearelle kiitollisuuden velassa siitä kauneudesta ja luonnollisesta viattomuudesta, jotka astuvat näkyviin Mirandassa ja Perditassa sekä Marinan varhaisemmassa luonnoksessa. Testamentissaan määrää Shakespeare Judithille "suuren kullatun hopeamaljan" — jota epäilemättä käytettiin morsiusmaljana tyttären häissä. Oli tietysti paljon muitakin nuoria tyttöjä hänen havaintojensa ulottuvilla, mutta (sellaiset ovat ihmisluonnon suhteet) vaan harvoja niin sopivia kuin hänen oma tyttärensä, opettamaan hänelle epä-itsekästä myötätuntoisuutta ja tarkkaa asiantuntemusta, taikka liikuttamaan hänen sydäntänsä toivovan nuoruuden intoisalla voimalla.

Nämä tarkastelut saattaisivat hyvin helposti johtaa liiallisuuksiin, niitä kun seuraa se vaara, että lyhytnäköiset ihmiset rupeavat pitämään niitä näytelmien ainoana selityksenä, siten muuntaen mitä hienoimmat mielikuvituksen tuotteet typeriksi aikakirjain jutelmiksi ja joutavanpäiväisiksi juoruiksi. Teemme ehkä paraiten pysyttelemällä pelkissä tosi-asioissa ja niissä rehellisissä tiedoissa, mitä ne meille antavat. Niin suuri on Shakespearen nimellä voima kiihoittaa hillitöntä uteliaisuutta, että on kirjoitettu mahtavia nidoksia selvittelemään kysymyksiä, joihin emme osaisi antaa vastausta, vaikka hän olisi nykyään elossa. Mikä oli hänen uskonnollinen vakaumuksensa? Hän oli kastettu, hän oli antanut kastaa lapsensa, näin alistuen Englannin valtiokirkon tavallisiin menoihin. Oliko hän onnellisissa naimisissa? Vaikka hän olisi elänyt kaupungissa, jossa olisi ollut sadottain sanomalehtiä, ja nämä olisivat nuuskineet tietoonsa ja pohtineet kaikki mahdolliset asianhaarat, ei olisi tästäkään seikasta vielä nytkään päästy mihinkään varmuuteen. Hänen elämänsä suuret ääriviivat ovat hyvin selvät. Hän meni Lontooseen rikkautta etsimään, ja löydettyään sen, palasi hän Stratfordiin, järjestäen siellä itselleen, vaimolleen ja muille omaisilleen rauhallisen ja onnekkaan olon. Kaikki käy yksinkertaisesti kuin taikasadussa. Jos meidän välttämättä täytyy katsoa syvemmälle ja lukea näytelmistä hänen elämänsä historiaa, niin ei ole tarvis muuttaa vähintäkään noissa ääriviivoissa. Me saamme tietää hänen käyneen läpi syvien vesien, syvempien kuin kukaan muu ihminen, ja saapuneen vastakkaiselle rannalle. Elämän yksinkertaiset, luonnolliset kiinnekohdat olivat hänelle kaikkina aikoina kalleimmista kalleimmat. Hän pysyi juurineen alati kiinni kotoisessa maaperässään, eikä antanut henkien, jotka hän itse oli manannut esiin, johdattaa itseään harhaan. Hänen kiintymyksensä kotiseutuunsa, perheeseensä, aikaisimpiin ystäviinsä on ehkä sattuvimmin esitetty hänen nuorista aikalaisistaan mainioimman älykkäässä vertauskuvassa — vertauskuvassa, jossa hän ei olisi löytänyt mitään ylenpalttista tai järjetöntä. Hänen kokemustensa avaran kehän piti hänen ensimmäisten harrastustensa ja mieltymystensä kestävyys vakavana, puhtaana ja selvänä, samoin kuin harpin sivun liikkeitä tarkistetaan kiinteästä keskipisteestä.

Mun myös kuin harpin haarukan Sivullas täytyy kulkea; Kun ympyräni taivallan, Niin siihen jään, mist' aloin ma.

III KIRJOJA JA RUNOUTTA.

Saattaa varmasti väittää Shakespearen olleen runoilijan ennenkuin hänestä tuli näytelmäinkirjoittaja. Hänen ensimmäisistä askeleistaan runouden toimissa ei tiedetä juuri mitään; mutta hänen näytelmäinsä ja runoelmainsa lähempi tarkastaminen on luonut jonkunlaista valoa hänen menettelytapoihinsa kirjallisuuden suhteen. Hän käytti kirjoja kahdella tavalla: kaivoksena ja kouluna: hän nosti niistä ilmoille ne kertomukset ja aiheet, joita hän käsitteli, ja hän oppi niistä osan runoissaan ja näytelmissään käyttämästään menettelytavasta.

Hänen kirjallisia lähteitään on niin huolellisesti vertailtu ja niin tyhjentävästi tutkittu, että saattaa tehdä pitkän luettelon kirjoista, joita hän luki tai joista hän etsi neuvoa. Arvostelijain ja tutkijain laahustavantyöläs tapa seurata häntä niillä teillä, joita hän huolettomana ja vaivatta asteli, olisi mainiosti sopinut hänen ivansa ja sukkeluuksiensa esineeksi. Maailma oli avoinna hänen edessään, eikä hänellä ollut kärsivällisyyttä ruveta seuraamaan kaikkia hengenviljelyksen monimutkaisia, väsyttäviä järjestelmiä ja polkuja. Hän luki ahmien, nopeasti; ja hän onkin jonkunlaisella terävä-älyisen nuoren miehen ylimielisyydellä sanonut halveksuvansa muita työläämpiä menettelytapoja:

Kuin päivä kirkas olkoon tutkimus, Alhaisiin jok' ei puutu kuvihin; Ei pääse maaliin turha uurastus, Se poikkee, haipuu harhatietoihin.

Stratfordissa ei hänellä varmaankaan ollut suurin määrin kirjoja valikoitavana, vaikka voimmekin arvata hänen lukeneen melkein kaiken, mitä vaan sai käsiinsä. On olemassa eräs yksityinen tilikirja, joka sisältää luettelon ja arvioimisen Sir William Morelle, Loseleyn herralle kuuluneista tarvekaluista ja kirjoista; luettelo on tehty kuningatar Marian hallituskauden viimeisenä vuonna, siis noin seitsemisen vuotta ennen Shakespearen syntymää. Tällä luettelolla ei ole mitään tekemistä Shakespearen kanssa, mutta se osoittaa meille, mitä kirjoja löytyi kirjallisuutta suosivan ja ymmärtävän sekä tavallisissa varoissa elävän maalais-aatelismiehen kirjastossa. Siinä on valikoima latinalaisia klassikoita, kuten Ovidiuksen, Horatiuksen, Juvenaliksen, Suetoniuksen, Apuleiuksen teoksia sekä nide otteita Terentiuksesta. Ciceron puheet ja Thucydideen historia esiintyvät Whittingtonin ja Nicollsin käännöksinä. Italialaisista tavataan Petrarca, Boccaccio, Machiavelli ja Hovimiehen kirja. Keski-aikaista kirjallisuutta edustavat Kultainen Legenda, Vincentius Lirinensis, Albertuksen Salaisuuksista ja Caton Elämänohjeet; tieteiden uutta kukoistusta taas edustavat More (Utopia), Erasmus (Sananlaskut ja Tyhmyyden Ylistys) ja Marcellus Palingenius. Sitten seuraa melkoinen joukko kronikoita, sisältäen Higdenin, Fabyanin, Hardingin ja Froissartin teoksia. Englantilaisella listalla esiintyy nimiä sellaisia kuin Chaucer, Gower, Lydgate, John Heywood, Skelton, Alexander Barclay, sekä sen lisäksi runsas määrä laulu-, sananlasku-, satu- ja ballaadi-kirjoja. Englanninkielinen raamattu, Uuden Testamentin käännöksiä latinaksi, ranskaksi ja italiaksi, Elyotin latinan sanakirja, eräs italian kielen sanakirja, muutamat lakitiedettä, fysikaa ja maanmittausta käsittelevät teokset, "Kirja Turkkilaisista" ja "Tutkimus Uudesta Indiasta" lopettavat luettelon. Ja lopuksi ei tule suinkaan unhottaa, kun on puhe ajan runollisista vaikutuksista, että vierashuoneessa oli vanhan-aikuinen piano, luuttu ja kitara. Kirjakokoelma on suurempi, kuin mitä Shakespeare todennäköisesti tapasi Stratfordissa, ja merkille pantavaa on, ettei kukaan noista edellämainitussa luettelossa esiintyneistä kirjailijoista ole häneen huomattavalla tavalla vaikuttanut — lukuunottamatta tietysti latinalaisia runoilijoita, joita hän luki jo koulussa. Hän oli englantilaisen renesanssin lapsi, ja hänen oman aikansa kirjat ne tietysti kaikkein ensinnä kietoivat hänet pauloihinsa. Vieläpä Chaucerkin, joka ei sentään koskaan peräti menettänyt kansansuosiotaan, kadotti osan arvonantoaan Elisabetin aikuisen nuoremman polven keskuudessa, hänen viakseen kun alettiin lukea raakamaisuutta ja hienostumattomuutta. Mutta kaikenlaiset klassikkojen käännökset ja jäljittelyt, joita vallan virtaamalla virtaili painosta vuosisadan toisen puoliskon kuluessa, yliopistonerojen runoelmat, lemmenkirjaset ja näytelmät, vallitsevaan italialaiseen makuun laaditut tutkielmat ja vuorokeskustelut — kaikki ne muokkasivat maaperää uudelle aikakaudelle ja olivat Shakespearenkin mielilukemista; epäiltävää kuitenkin on, onko hän lähemmin niihin tutustunut ennen kuin vasta Lontoossa. Hän varmaankin tutki läpikotasin kaikki kirjakauppiasten kojut Paulin kirkkopihassa, selaillen "noita lukemattomia englantilaisia kirjoja ja loppumattomia painotuotekasoja", jotka, kuten eräs aikalainen sanoo, "myrkyttävät tämän maan, täyttävät kaikki myymälät ja joista jokainen opin ja tietämisen haara saa yltäkylläisen osansa." Täältä on hän kai muutamilla shillingeillä ostanut Caxton ja Pojan painamia kirjoja ja tutustunut siten Goweriin, jota hän ahkerasti tutki, ja Maloryyn, jonka lauseita hän joskus näyttää jäljittelevän. Hän ei ollut mikään kirjainkokoilija, vaikkakin hän merkillisen usein esittää sen arvelun, että hyvällä kirjalla tulee olla hyvät kannet. Hän luki aikalaistensa teokset heti niiden ilmestyttyä. Marlowea, opettajaansa näytelmän alalla, kunnioittaa hän mitä harvinaisimmalla tavalla: toistamalla suoraan hänen sanojansa:

Oi paimen, paimen, nyt sen tajuan: "Ens' katsehesta lemmen alkavan."

Greenen kertomus Dorastuksesta ja Fawniasta antoi hänelle aiheen _Talviseen Tarinaan_; eikä olekkaan mahdotonta ajatella, että hän johdattaa mieliin Greenen onnettoman elämän ja aikaisen kuoleman seuraavissa säkeissä _Kesäyön Unelmasta_, jotka esittävät

Yhdeksän Muusan surulaulun siitä, Ett' Oppi äsken kerjuudessa kuoli.

Thomas Lodgen novelliin _Rosalinde_ perusti hän näytelmänsä _Miten Suvaitsette_. Hän luki tietystikin Lylyn kirjan _Euphues_, lainaillen siitä aiheita, ivaillen _Henrik Neljännessä_ sen teeskentelevää lausetapaa. Hän tutki Sidneyn _Arkadiaa_, ottaen varmaankin siitä juonen Gloucesteriin ja hänen poikiinsa _Kuningas Learissa_. Puhumattakaan näistä tunnetuista ja tarpeeksi todistetuista kohdista, löytyy tuskin ainuttakaan kirjasta, tänä kirjojen ja julkaisujen aikana, jota tutkija saattaisi lukea varmana siitä, ettei Shakespeare olisi tutkinut sitä ennen häntä. Pahojen henkien nimet _Kuningas Learissa_ näyttävät olevan lainattuja eräästä hämäräperäisestä protestanttisesta tutkielmasta, vuodelta 1603, jonka nimenä oli: _Selvitys Paavilaisten hirvittävistä petoksista_. Niiden mahtipontisten todistelupuheiden, joita Shylock pitää Venetian dogin edessä, otaksutaan olevan jossakin määrin peräisin Silvaynin _Puhuja_-nimisestä teoksesta, joka sisälsi kaunotyylisiä puheita ja joka oli v. 1596 käännetty ranskan kielestä; toiselta puolen on taas Portian vastaukselle löydetty hyvin läheinen vertauskohta Senecan prosakirjoituksista. Nämä ovat seikkoja, joita saattaisi esittää sadottain; ja vaikka suorastaan sinään lainatut kohdat ovatkin harvalukuisia, niin niiden yhteinen vaikutus on kuitenkin vastaansanomaton. Shakespeare oli noita nopeita ja taitavia lukijoita, jotka saavat tietää jostakin kirjasta juuri sen, mitä he haluavat ja tarvitsevat; he eivät halveksu mitään, mikä on painomuotoon saatettu, he vaan kääntelevät sivuja, samalla nopeasti havaiten kaiken sen, mikä tuottaa heille uusia tietoja, uusia näkemyksiä, joka sopii heidän ajatuksenjuoksuunsa tai kiihottaa heidän mielikuvitustaan. Senlainen lukija saattaa tosin lukea jonkun niteen muutamissa hetkissä, mutta sen, mitä hän on siitä omistanut, sen säilyttää hän myös vuosikausia. Hän on vilkas mies, eloisa mies; joskus arvostelevat hidas-ajatuksiset ja pintapuoliset ihmiset häntä väärin ja sanovat häntä oppineeksi mieheksi.

Hänen aikansa kirjallisten julkaisujen joukossa oli muutamia, jotka erikoisesti kiinnittävät huomiotamme puoleensa, koska niillä on ollut Shakespeareen suurempikin kuin ohimenevä vaikutus, hän kun on tutkinut niitä kannesta kanteen, keräillessään aineksia näytelmiinsä. Kirjat, jotka tässä suhteessa ovat tehneet hänelle suurimpia palveluksia, olivat Raphael Holinshedin _Kronikat_, Sir Thomas Northin englannintamat Plutarkoksen _Elämäkerrat_, sekä useina käännöksinä ilmestyneet italialaiset novellinkirjoittajat. Näistä käännöksistä on etupäässä mainittava Painterin _Huvilinna_ [The Palace of Pleasure], joka sisälsi valikoiman Italian suurten mestarien parhaimpia novelleja. Nämä kirjat on hän oikein omistanut omasta kohdastaan. Novelleista ammensi hän joko suorastaan tai vanhempain teaterikappaleiden välityksellä melkoisen osan näytelmäinsä aineksia. Holinshedista sai hän perusjuonen Englannin historiaa käsitteleviin näytelmiinsä; tutkiessaan tätä kirjaa, tutustui hän myös niihin vanhoihin brittiläisiin tarinoihin, joita hän muovaili ja kehitti _Kuningas Learissa, Macbethissa ja Cymbelinessä_. Tosin ei voida maailmankirjallisuudessa asettaa italialaisia novelleja ja Englannin kronikka-historioita maankuulujen Plutarkoksen Elämäkertojen rinnalle; kuitenkin ne kaikki kolme ansaitsivat hyvin sen kunnian, että Shakespeare niitä luki ja tutki.