Part 5

Lujat muurit ympäröivät kaupunkia; aivan niiden ulkopuolella olevilla kentillä käyskenteli kansa ajanvietokseen tai meni joen yli Southwarkin kohdalla, katsellakseen siellä karhunajoa ja miekkailua. Tykkiväki piti ampumaharjoituksiaan tiilimuurin ympäröimällä kentällä Piispanportin ulkopuolella. Tänne vapaille kentille, jonne ei enää kaupunginneuvoston tuomiovalta ulottunut, oli jo pystytetty ainakin kaksi teateria. Huolimatta näistä avaroista kentistä vallitsi muurien sisäpuolellakin vilkas elämä, kirjavan, tungeskelevan joukon lainehtiessa sinne ja tänne. Kaupungin laita-osissa oli vilinä ja melu yhtä suuri kuin nykyäänkin; värien ja pukujen kirjavuus oli vieläkin suurempi. Tässä kaupungissa vietti Shakespeare näytelmällisen oppi-aikansa, palaen intoa nähdä ja kuulla, opetellen taidettaan, tehden tuttavuuksia, alettuaan tuntea itsensä hiukan koteutuneeksi tässä kaupunki-hälyssä, vertaillen ehkä kokemuksiaan runoilija- ja seikkailija-toveriensa kanssa, joiden nimet jo aikoja sitten ovat vaipuneet unhotuksen yöhön, askarrellen niissä satunnaisissa toimissa, joita teateri-yhtiöt hänelle antoivat, syöden ravintolain yhteisessä pöydässä, katsella töllistellen komeita juhlakulkueita ja katukohtauksia, tavaten päivä päivältä uusia ihmistyyppejä ja kuullen yhä uusia juttuja. Jokaisen taiteilijan elämässä on jonkunlainen kulta-aika, jolloin henki on ylen joustava, aika täynnä uhkuvaa havaitsemisen riemua ja ehtymätöntä kykyä antautua uusille vaikutelmille. Myöhemmin elämässä, kun itseluottamus ja varmuus ovat tulleet menestyksen mukana, tulee hänen koota kaikki voimansa ja parantaa yhä taitoaan, tai muuten on tuo väli-aika ollut vain väsyttävää pilantekoa; mutta välittömän tuoreuden ja seikkailun lumous on auttamattomasti mennyttä. Noiden ratkaisevain vuosien kestäessä, jolloin koko maailma ikäänkuin tulvimalla tulvii sieluun ja mieleen, sai Shakespeare tuntea äärettömän paljon vaikutelmia niin Stratfordissa kuin Lontoossakin. Me emme voi kirjoittaa hänen kokemustensa historiaa; ja Elisabetin aikuisen yhteiskunnan me taas pää-asiallisesti tunnemme juuri hänen teostensa kautta, niin että meidän on erinomaisen hankalaa ryhtyä vertaamaan kuvaa itse esineeseen. Näytelmiinsä hän otti aiheen mistä vaan sattui saamaan käsiinsä ja antoi henkilöilleen italialaiset, ranskalaiset tai roomalaiset nimet. Mutta todellisuutta ja elävyyttä saavuttaakseen oli hänen turvauduttava huomioihinsa ympärillään pauhaavasta elämästä. Ajanmukaisuusvirheet eivät merkinneet hänelle mitään; todenmukaisuus kaikki. Hän ei matkustellut keräilläkseen "paikallisväritystä". Yksi ainoa perhekunta riittää kyllin sille, sanoo Juvenalis, joka tahtoo tutkia ihmissuvun tapoja ja omituisuuksia; ja Shakespeare tyytyi tarkastamaan oman kansansa perhekuntaa, _Julius Caesarissa_ on seinäkelloja; paperimylly ja kirjapaino _Henrik Kuudennessa_; italialaisia elämäntapoja _Cymbelinessä_; Shakespeare täyttää todellakin kaikki ilman muuta — lukuunottamatta ehkä roomalaisaiheisia näytelmiä — oman aikansa vaihtelevilla ilmiöillä ja erikoisseikoilla.

Muutamat esimerkit osoittakoot, missä määrin hänen näytelmiensä tapaukset ja henkilöt olivat otetut hänen ympärillään kohisevasta elämästä. Harrison antaa Holinshedin _Kronikoihin_ liitetyissä _Kuvauksissaan Englannista_ tarkan selvityksen silloisten maantieryöväysten laadusta ja tavasta, millä niitä toimitettiin. "Harvoin", sanoo hän, "ryövätään matkustajia ilman sen ravintolan omistajan, viinurin tai tallirengin apua, johon he poikkeavat hevosiaan syöttämään ja lepäämään; nämä, auttaessaan heitä laskeutumaan satulasta, tunnustelevat, kummallako, matkasäkilläkö vai rahamassilla on lupaavampi paino ja antavat sitten salavihkaa tietoa yhdelle tai toiselle rosvolle, joka alituisesti on valmiina pihalla tai asuu siinä aivan lähistöllä, kannattaako lähteä otusta ajamaan, vai ei. Jos saalis huomataan sen arvoiseksi, niin kysytään herrasmieheltä vallan kuin sattumalta, mitä tietä hän aikoo matkustaa ja eikö hän suvaitsisi kutsuttaa jotakin vierasta seurakseen illallispöytäänsä, vierasta, jonka tulee huomenaamuna matkustaa aivan samaa tietä kuin hänenkin. Ja jos hän näin on saatu hyväksymään ehdotus, vieläpä olemaan mielissäänkin uudesta tuttavuudestaan, niin on juoni sangen hyvällä tolalla — — — Ja tässä on mainittu vaan muutamia näiden piintyneiden tappelupukarien ja hienojenkin herrasmiesten kujeista ja kepposista, joita harjotetaan enimmäkseen talvella, joulujuhlien aikoihin, jolloin palvelijat ja tuhlaavat herrasmiehet tarvitsevat rahaa noppa- ja korttipeliinsä, ja jota he koettavat hankkia väijymällä ja ryöväämällä lihavia saaliita maanteiden varsilla". Aivan samaan tapaan kävi tuo kuuluisa ryöväys _Henrik Neljännessä_. Pimeässä Rochesterin ravintolapihassa tavataan Gadshill hartaassa keskustelussa kapakoitsijan kanssa, joka juttelee hänelle kentiläisestä maatilanomistajasta ja hänen kolmesta sadasta kultarahastaan; sillä välin istuskelevat tuhlaavat herrasmiehet vierasmajassa, siksi kunnes heidän luotettava "vainukoiransa" tuo heille mieluisia uutisia.

Toisessa kohdin kirjaansa kuvaa Harrison ylhäisten henkilöiden tapaa kohdella räätäleitään. "Miten oikullisia, miten turhantarkkoja ovatkaan nuo herrat ja naiset, ja miten vaikeaa onkaan räätälin saada puku oikein heidän mielikseen sopimaan! Miten usein pitääkään se lähettää tekijälleen takaisin! Mitä kiukutteluja, mitä vimmanpuuskauksia, mitä sättivää puhetapaa saavatkaan nuo köyhät työläisparat pitää hyvänään!" Senlaiseksi huomasi asianlaidan William Harrison — ja senlaiseksi huomasi sen myös William Shakespeare ja hän on sen hyvin havaannollisesti, kaikella vuoropuhelun elävyydellä esittänyt kohtauksessa Petruchion ja räätälin välillä.

Moilasen henkilö, sanoo Aubrey, oli muovaeltu elävän mallin mukaan. "Tuon lystikkään oikeudenpalvelijan _Kesäyön Unelmassa_ (Aubrey ei osannut oikein varmasti erottaa eri näytelmiä toisistaan) on hän varmaankin sattumalta tavannut Grendonissa, jonka kautta tie kulkee Lontoosta Stratfordiin; ja siellä eli vielä tuo sama oikeudenpalvelija v. 1642 paikkeilla, kun minä ensi kerran matkustin Oxfordiin." Miten tuon laita lieneekään, tälläisiä oikeudenpalvelijoita löytyi monessa muussa paikassa, ja Shakespearen mielikuvitus koristeli häntä, mutta ei luonut. On olemassa eräs kirje, vuodelta 1586, jossa Lordi Burghley valittaa Sir Francis Walsinghamille niiden miesten järjetöntä menettelytapaa, jotka oli määrätty vangitsemaan Babingtonin salaliiton jäsenet. Burghley kertoo matkustaneensa vaunuissaan Lontoosta Theobaldsiin ja huomanneensa jokaisen kaupungin portilla noin kymmenen tai kaksitoista miestä seisoskelevan hyvin huomattavissa ryhmissä, pitkillä seipäillä asestettuina. He olivat asettautuneet pitkin seinivieriä, ja hän ymmärsi heidän siinä sadetta pitävän tai odottavan vuoroaan päästäkseen naukkaamaan pari siemausta läheisestä kapakasta. Mutta Enfieldissä, missä ei satanut, tapasi hän heitä taas noin tusinan verran, ja silloin juolahti hänen mieleensä, että ehkäpä nämä ovatkin niitä vahtimiehiä, joiden on määrä urkkia tietoonsa ja vangita kuningattaren henkeä uhkaavat salaliittolaiset. "Kutsuinpa", jatkaa hän, "muutamia heistä puheilleni ja kysyin, miksi he siinä oikeastaan seisoskelivat. Ja yksi heistä vastasi: 'Siepataksemme kiinni kolme nuorta miestä'. Ja kysymykseeni, mistä he tunsivat nuo henkilöt, vastasi toinen näillä sanoilla: 'Hitto soikoon, armollinen herra, heidän jaloutensa ilmoituksesta'. 'Mitä sillä tarkoitat?' kysäsin. 'Hitto soikoon', tokasevat he, 'yhdellä joukosta pitäisi oleman aikamoinen kyömy-nenä'! 'Ja eikö Teillä ole mitään muuta merkkiä?' utelin edelleen. 'Ei', kuului vastaus. Ja sitten minä tiedustelin, kuka heidät oikein oli toimeen määrännyt; ja he nimesivät jonkun Bankesin, poliisipäällikön, ja sen miehen tahtoisin lähetettäväksi luokseni."

Lontoon varkaiden ja vorojen kepposia kuvaa Greene tarkkaan verrattomissa kirjasissaan. Hänen _Connie-Catchinginsa_ toisessa osassa (1591) kerrotaan eräässäkin jutussa, minkä hän oli äskettäin kuullut, muutaman veijari- ja taskuvaras-seurueen tekemästä kolttosesta eräälle yksinkertaiselle talonpojalle St. Paulin puistokäytävissä. Talonpoika piti kättään taskussaan ja kukkaroaan kädessään, joten oli vallan mahdotonta tulla toimeen hänen kanssaan, ellei hän töytännyt häntä kumoon tai ikäänkuin tuttavuutta hieroakseen pyrkinyt pudistamaan hänen kättänsä. Silloin kaksi veijaria keksi juonen: "toinen meni talonpojan luo, kulkien aivan hänen edellään, ja kolmen tai neljän kävelykierroksen perästä seisahtui hän äkkiä ja huusi: Voi, voi! auttakaa minua, hyvä ystävä, minä voin pahoin! samassa vaipuen muka pyörtyneenä maahan. Talonpoika-parka, nähdessään tuon siistin herrasmiehen lankeavan, kuten hänestä näytti, kuolleena hänen eteensä maahan, syöksyi hänen avukseen, otti hänet syliinsä, kokien hieromalla saada hänet jälleen tuntoihinsa; tapaus houkutteli suuren väkijoukon heidän ympärilleen; ja sillä välin toinen veijari sieppasi talonpojan kukkaron ja luikki tiehensä." Aivan samalla tavalla puijaa Autolycus maalaistolvanan _Talvisessa Tarinassa_; hän, joka on oikea mestari tällaisissa taidonnäytteissä, ei tarvitse toisten apua ja hän vie juonensa perille mitä hullunkurisimman rohkeilla tempuilla.

Ei edes Falstaff, vaikka hän, jos kukaan, on Shakespearen omaa tekoa, ole hänkään vallan tyhjästä rakettu. On turhaa ja typerääkin etsiä jotain suoraa esikuvaa, joko sitten näytelmäinkirjoittaja Henry Chettlessä, joka "hikoili ja puuskutti lihavuuttaan" tai jossain muussa aikalaisessa. Me saattanemme pelkäämättä sanoa Falstaffista, mitä eräs toinen Shakespearen mainioimmista luomista sanoo itsestään: "Ei ole olemassa sellaista ihmistä, se on mahdotonta". Niin rajattoman elinvoimaista ja sukkelasanaista henkilöä ei löydy luonnossa; ja jos sellainen löytyisikin, niin suuri näytelmäseppä ei antaudu tuolla tavoin orjallisesti mukailemaan suorastaan yksilöllisiä esi-kuvia. Falstaff on kirkastettu Elisabetin aikalainen; ja siellä ja täällä ihmisten elämää kuvaavissa, valitettavasti vaan liian niukoissa historiallisissa muistelmissa tältä ajalta me tapaamme komillisia urotöitä, jotka muistuttavat mieleemme vanhan ystävämme, tai hämmästyttää meitä sanansutkaus, joka tuntuu meistä omituisen tutunomaiselta. Falstaffilta ei koskaan puuttunut keinoja; ja jos hän ryhtyy moittimaan omaa elämäntapaansa — voimatta olla siihen liittämättä sivumäärin halventavia lauseita seuralaisistaan ja tovereistaan — niin eiköhän hän vaan liene puhunut tähän suuntaan: "No, herraseni! katsokaammepa, mikä hän oikein on miehiänsä; hän ei hävennyt, vaikka hän oli aatelismies, totta totisesti, iäkäs mies, sangen mahtava mies, ja ruhtinaan komentava upseeri, hän ei hävennyt pelata noppapeliä oluttuvissa kaikenlaisten palvelijalurjusten, irstailijoiden ja renttujen seurassa. On ollut erinomaisen suuri synti pelata niin kurjaa peliä niin kurjien ihmisten keralla, ihmisten, jotka eivät olleet aatelismiehiä, ei upseereja, ei hänen ikäisiään; mutta vaikka hän oli kauniiden maatilusten omistaja, vanhan suvun jäsen, mahtava ja vaikutusvaltainen, ruhtinaan upseeri, lempo soikoon, ja sellaisen ruhtinaan, ja mies sellaisessa ijässä, että hänen valkeiden hapsiensa pitäisi varoittaa häntä antautumasta sellaiseen mielettömyyteen ja jumalattomaan menoon, niin hän ei hävennyt pelata sellaista peliä sellaisten tappelupukarien ja roistojen keralla, ja sitten sellaisessa talossa, jonne vaan varkaat, irstailijat ja murhamiehet kokoontuvat; enpä, kautta Jumalan, osaa tarpeeksi huutaa hänelle häpeätä." Tässä puheessa, joka on esitetty esimerkkinä Thomas Wilsonin kirjassa _Puhetaito_ (1553), ei tosin ilmaannu Falstaffin säkenöivää sukkeluutta, mutta siinä on sama retorillinen lauserakenne, jota hänkin käyttää silloin kun hän "kiipee korkealle ratsulleen". Ja jonkunverran hänen sukkeluuttaan saattoi myös löytää maantieritarien joukossa. Thomas Harman, kentiläinen rauhantuomari, kertoo seikkailusta, mikä sattui eräälle vanhalle maanviljelijälle, joka kulki aina kahdesti viikossa kaupoilleen Lontooseen. Eräänä päivänä tämä vanha mies tapasi kaksi "emäroistoa" tai rappiolle joutunutta onnenonkijaa, jotka ratsastivat yhdessä maantietä pitkin varsin rauhallisesti, toinen kantaen toisen päällysviittaa kuin herra ja palvelija ainakin. He haastelivat hauskasti hänen kanssaan, siksi kunnes saavuttiin otolliseen tien-kohtaan; silloin ottivat he ukon hevosta suitsista kiinni ja taluttivat sen metsään, kysyen mieheltä, kuinka paljon rahaa hänellä oli pussissaan. Hänen täytyi tunnustaa, ettei hänellä ollut muuta kuin täsmälleen seitsemän shillingiä. Mutta kun rosvot ryhtyivät tarkemmin etsimään, niin löysivät he, paitsi noita seitsemää shillingiä, suuren, enkelinkuvalla varustetun kultarahan, jonka ukko oli kyllä käskenyt vaimonsa panemaan varmaan talteen, mutta jonka tämä olikin unohtanut kukkaroon. Silloin alkoi herrasmies-varas päivitellä: "Hyvä Jumala, minkälainen tämä maailma sentään on! Kuinka voi siihen uskoa tai luottaa? Katsokaahan", pakisi hän, "tämä vanha konna kertoo minulle ettei hänellä ole muuta kuin seitsemän shillingiä; ja tässä on vielä vanha kultarahakin. Minkä vanhan konnan ja minkä petollisen konnan olemmekaan yhättäneet", lausui hirtehinen. "Jumala armahtakoon meitä, tuleekohan tämä maailma milloinkaan paremmaksi?" — ja näin päivitellen puittivat molemmat tiehensä. Tässä puheessa on oikeata Falstaffin kokkapuhe-tuulta; se lausuttiin lähellä Shooters Hilliä, Blackheathen seutuvilla noin 1560 aikoihin.

Tälläiset valaisevat kuvaukset eivät suinkaan ole merkitystänsä vailla. Shakespeare eli ajassa, joka uhkui loistoa ja komeutta, saastaisuutta ja siveellistä turmelusta, silmäin pyyntöä ja elämän koreutta — tuhlaavaisuuden, seikkailunhalun, yltiöpäisyyden ja liioittelun ajassa. Kaikki tuo elämä on nyt vaipunut hautaansa, jättäen meille vain kasan tomuisia asiapapereita ja pienen määrän kirjoja, joita ovat enimmältä osalta kirjoitelleet hiljaiset, ajan pauhaavista aalloista ja sen levottomasta melskeestä kirjallisuuden turviin paenneet oppineet. Meille ovat nuo kirjat hyvin tärkeitä, ja me pengomme niitä kärsivällisesti ja innokkaasti, löytääksemme niistä Shakespearen aatteiden ja käsitteiden syvät synnyt. Mutta salaisuutta ei voida löytää näiden talletavarain joukosta: hänen ympärillään kohissut elämä on vaimennut; liikunnan ja toiminnan virta on ehtynyt, ja me olemme jääneet haeskelemaan sattuman tuomia muistomerkkejä kuivaneesta ja autiosta uomasta.

Näytelmät osottavat erinomaisen selvästi hänen tunteneen Lontoon sangen hyvin. Kapakkaelämä oli hyvin tärkeä puoli näihin aikoihin. Ravintoloissa ja kapakoissa varmaankin kaupunkiin saapunut vieras teki ensimäiset tuttavuutensa; ja siellä hän kai myöhemmin tapasi ystäväinsä seuran. Kappaleessa _Miten Äkäpussi Kesytetään_ pyrkii valepukuinen oppinut Baptistan kanssa lähempään tuttavuuteen sen syyn nojalla, että he noin parikymmentä vuotta takaperin olivat molemmat asuneet Pegasus-ravintolassa Genuassa. Merikapteeni _Loppiais-Aatossa_ asuu "etelään kaupungista, Elefantissa". _Erehdysten Huvinäytelmässä_ esiintyy monta kapakkaa — Kentauri, Tiikeri ja Porpentina. Lontoon kapakoista on Metsäkarjun Pää kaupungin itäosissa tullut ikiajoiksi kuuluisaksi Falstaffin ja hänen seurueensa sille osoittaman suosion kautta; samaten oli Merenneidon maine suuri sen älyniekkojen klubin takia, jonka Raleigh ja Marlowe perustivat, jota Shakespearekin ylistää ja jonka viimein Ben Jonsonin johtamat ilta-istunnot Paholaisen Kapakan Apollo-huoneessa saattavat varjoon. Tänä symbolien ja vertauskuvien aikana oli yksityisten talojen ja myymäläin ovilla merkkejä, joiden tarkoituksena oli joko olla pelkkänä nimenä, talon tuntomerkkinä, taikka ilmoittaa omistajan ammattia tai liikettä. Benedikt puhuu näytelmässä _Paljon Melua Tyhjästä_ sokean Cupidon merkistä "erään porttolan ovella". Viittaus tähän samaan merkkiin kohottaa suuresti Kuningas Learin puheen voimaa, kun hän kamalassa raivossaan koko ihmissukukuntaa kohtaan sanoo Gloucester'ille: "Vilkutko minuun? Tee pahintasi, sokea Cupido; minussa et lempeä nosta". _Mitta Mitasta_ ja _Perikleen_ neljäs näytös (jonka on voinut kirjoittaa vain Shakespearen kynä), osoittavat hänen tunteneen kaupunki-elämän synkimmätkin puolet, sellaisina kuin ne varmaankin esiintyivät Pick-hatchin porttolakorttelissa ja rantakatujen pimennoissa. Hän ei pelkää tutustuttaa puhtaimpiakaan sankarittariaan kaiken tämän saastan löyhkäyksiin; heidän hyveenänsä ei ole tietämättömyys; "se on veressä: se tahtoo kestää tuulet ja tuiskut". Ei missään hän esiinny enemmän omana itsenään, kuin siinä suuressa huolettomuudessa, jolla hän paljastaa kaikki noille hienotunteisimmille, hennoimmille olennoille, mitä englantilainen henki on milloinkaan luonut. Heidän kasvatuksensa on peräisin avarammasta maailmasta kuin vierashuoneesta tai hovin juhlallisista vastaanottajaisista. Ei Mirandakaan, joka kuitenkin on hellemmin huoliteltu kuin Isabella tai Marina, ole mikään tuollainen sievistelevän tietämätön tytöntypykkä, miksi muutamat myöhemmät esitykset ovat tahtoneet hänet tehdä; kun Prospero puhuu vallananastaja-herttuasta, joka oli menetellyt häntä kohtaan kuin pahin vihollinen eikä kuin todellinen veli, lausuu Miranda tyynesti:

O, syntist' olis mummostani muuta, Kuin hyvää ajatella: kelpo äidist' On usein huonot lapset.

Shakespearen sankarittaret ovat avosilmäisiä, ollen siinä hänen kaltaisiaan, hänen, joka ei kääntänyt selkäänsä millekään, jossa vaan esiintyi inhimillisen elämän muotoja. Hän tunsi nuo lujat murheen talot, Lontoon vankilat — niinkuin niihin hyvin helposti saattoi tutustuakin, kun mestari Caper tai joku muu kovan kohtalon kolhima nuori mies löysi hyvin helposti itsensä niiden muurien sisäpuolelta, ehkäpä jonkun koronkiskurin kiivaasta vaatimuksesta, "ruskean käärepaperin ja vanhentuneen inkiväärin takia". Hän piti silmällä nuorison käytöstä ja elämäntapoja; hän tunsi hyvin nuo keikaroivat nais-uroot ja sotilasseikkailijat:

Tarjokkaat tuittupäiset, epäkelvot; On kasvot naisen, louhikäärmeen sappi;

hän huomasi nuo vakavan siivot ja rauhaa-rakastavat nuorukaiset, nuo "mairitellen sopottavat orapihlajan kukat, jotka kävelevät kuin naiset miehen vaatteissa ja lemuavat kuin rohdospuoti yrttien keräämisenaikaan"; hän havaitsi kaikki tunnottomat onnen-onkijat, jotka väijyskelevät rannoilla hyvässä turvassa, laskeakseen vesille ensimäisessä myötätuulen leyhäyksessä, joten "heidän pyrkimyksensä tähtää kaikkialle ja heidän elinkeinonansa ovat kaikki mahdolliset ja mahdottomat toimet". Hän tarkasteli herttaisen arvostelevalla leikillisyydellä "tuota säyseätä väkeä, joka elää sääntöjen mukaan", sen puuhia ja hommia, noita yksivakaisia Lontoon kauppiaita, jotka vaimoineen ja tyttärineen olivat puritanilaisuuteen taipuvia ja jotka karttoivat teateria. Hän koskettelee puritanilaisuutta tuon tuostakin mitä keveimmällä kädellä, ei kuitenkaan niin keveällä, että erehdystä tarkoituksesta voisi syntyä. Näitä ihmisiä, jotka veisasivat virsiä säkkipillin säestyksellä ja jotka halusivat kiskoa kauppaetuja yksinpä teateristakin, jonka he tuomitsivat, ei Shakespeare suinkaan vihannut; mutta hän tunsi heidät pohjimmiltaan, tunsi heidän helmasyntinsä, ja hymyili. Heidän puhetapansa vältteleväisyys esiintyy Parolles-henkilössä, joka saatuaan kuulla herransa ja käskijänsä joutuneen naimisiin, vastaa hurskaalla karttavaisuudella: — "Hän on minun hyvä herrani; ja tuo tuolla ylhäällä, jota palvelen, on minun käskijäni". Rannanpuoleisessa esikaupungissa sijaitsevan Globe-teaterin kuulijakunta ymmärsi vihjauksen vallan hyvin, kun ilveilijä kappaleessa _Mitta Mitasta_ ilmoittaa, että kaikki Wienin esikaupunkien pahamaineiset talot ovat revittävät raunioiksi; keskikaupungin taloista taas sanotaan: "ne jätetään siihen siemeneksi; alas ne olisivat menneet nekin, mutta eräs ovela porvari on tehnyt kaikkensa niiden puolesta." Baalin pääpapilta, mestari William Shakespearelta, nämä hänen sääntöjen kahlitsemat kristiveljensä ovat varmaankin saaneet sitä "ilostelujen kouluutusta", jonka puutteessa he eniten olivat; he ovat myös ehkä saaneet kuulla, että "vaikk'ei rehellisyys olekkaan mikään puritani, niin ei se kuitenkaan ole kenellekään haitaksi". —

Elettyään ja taisteluaan muutamia vuosia tuntemattomana seikkailijana sukelsi Shakespeare esiin kaikkien nähtäväksi ja asetti jalkansa lujasti maineen rappusille. Hänen Southamptonin kreiville omistamansa _Venus ja Adonis_-runoelman (1593) suuri ja nopea menestys merkitsi kaiken todennäköisyyden mukaan hänen myötäkäymisensä alkua, Teatereilla ei ollut muita suojelijoita kuin niiden toimimiehet ja yleisö; runotuote, jos se sai hyvän vastaanoton, saattoi kuitenkin kohottaa tekijänsä ylhäisten ja vaikuttavain miesten seurapiireihin. Hiukka tämän jälkeen saamme tietää Shakespearen näytelleen kuningattaren edessä Greenwich-palatsissa; ja siitä lähtien hän luultavasti pääsi tutustumaan kaikkein korkeimpiinkin hovipiireihin, joita hän tarkkasi yhtä läheltä kuin katujen hyörinää. Hän katselee hallitsemisen vaikeasti suoritettavaa tehtävää useammilta puolilta, mieluummin ja useimmin kuitenkin hallitsevan, luokkain kannalta. Kuningasvalta olikin hänelle suosiollinen. Ben Jonson puhuu

Hengestä ylvääst' Temsin rantaman, Mi ihastus ol' Jaakon, Elisan;

ja löytyy paljon ilmoituksia ja perimätietoja siitä suosiosta, jota hän nautti molempain hallitsijain aikana. Hän ei halveksinut esiintyä imartelijanakin. Hän ylisti molempien ruhtinaiden ansioita, valiten aiheekseen juuri ne avut ja lahjat, joista he itse eniten ylpeilivät. Elisabetia ylistetään hänen neitseydestään; Jaakkoa hänen ylenluonnollisesta parantamis-voimastaan ja hänen ihmeteltävästä ennustamistaidostaan. _Windsorin Iloiset Rouvat_ kirjoitettiin kohteliaisuuden osotukseksi edelliselle; _Macbethin_ aihe oli varmaankin valittu miellyttämään jälkimmäistä. Aatelistosta tiedämme Shakespearen olleen ystävällisissä henkilökohtaisissa suhteissa Southamptoniin, jonka sanotaan antaneen hänelle tuhannen puntaa "tehdäkseen hänelle mahdolliseksi päättää erään kaupan, johon hänellä kuuleman mukaan jo kauvemmin oli ollut halu;" samaten Essexiin, jota ylistetään _Henrik Viidennessä_; ja tuohon "verrattomaan veljespariin", Williamiin, Pembroken kreiviin, ja Filipiin, Montgomeryn kreiviin, joille ensimäinen kokolehtipainos on omistettu tunnustukseksi siitä suosiosta ja avuliaisuudesta, mitä he olivat runoilijalle tämän elinaikana osoittaneet. Muutamat näytelmät — _Kesäyön Unelma, Myrsky, Cymbeline, Henrik VIII_ — ovat ilmeisesti kirjoitetut joitakin erityisiä ylhäisten juhlatilaisuuksia varten; niitä näytelmiä, joissa tavataan naamiais-kohtauksia, ei olisikaan voitu esittää tarpeellisella huolella ja komeudella yleisellä näyttämöllä. Kaikki, mitä olemme saaneet tietoomme, todistaa Shakespearen olleen erikoisesti perehtyneen hovielämään; hän on ollut läsnä loistavissa juhla-menoissa, joissa kirkon korkeimmat arvomiehet tervehtivät säädetyillä kohteliaisuus-lauselmilla kuningasvallan edustajaa, joka juhlamenojen ylen määrin rasittamana sortui maahan; hän ihasteli sitä puhelun sukkelasanaista leikillistä terävyyttä, jota ylhäisten piireissä viljeltiin, ja tuota käytöstavan suloutta ja hienostunutta makua, joka joskus esiintyy hänen ruhtinaallisissa henkilöissään ja aina hänen ylhäisissä nais-luomissaan. Näytelmässä _Lemmen Kujeita_ on prinsessa — ja prinsessa yksin — hyvin ylhäisen hillitty, sukua "onnettomalle Maccabeukselle" ja "urhealle Hektorille"; _Loppiais-Aatossa_ kohtelee kreivitär Olivia juoppoa sukulaistaan ja hänen hupsua ystäväänsä jonkunlaisella viehättävän suojelevalla huolenpidolla ja kuuntelee Malvolion surkeasti erehtyneitä kosiskeluja siksi, kunnes hän itse tyynesti ojentaa kätensä Sebastianille.