Part 4

Kaiken inhimillisen toiminnan hartaalle ja myötätuntoiselle tarkastelijalle ovat varmaankin maalaiselämän tärkeimmät tapahtumat, huvitusten ja metsästyksen kiihkoisa into olleet hyvin mieltä kiinnittäviä. Ei ole epäilemistäkään, että Shakespeare tunsi tarkalleen kaikki ulkoilmahuvittelun salaisuudet — jäniksen- ja hirvenmetsästyksen ja pienemmän riistan pyydystämisen haukkojen avulla. Hänen tietonsa näistä asioista, kuten varakansleri Madden on osoittanut, olisivat kunniaksi mille kokeneelle eränkävijälle tahansa. Ja hän käyttääkin niitä ikäänkuin selityksenä, havainnollisuuden lisäämiseksi ja näyttää näin ollen kääntyvän kaikkiin metsästyksen oppisanoihin perehtyneen kuulijakunnan puoleen. Itsepä Juliakin tuntee täydelleen asianomaiset lausetavat:

St! Romeo, St! — Oi metsämiehen ääni, Mi takaisin tuon jalon haukan kutsuisi —

Odotellessaan auringonlaskua hän pitää ihanan puheen yölle, ja siinä hänen poskiensa tulvehtiva puna synnyttää täsmällisen vertauskuvan villihaukkain kesytyksestä, kun ne "liehuvat" orsillaan edestakaisin, koetettaessa pistää samettipeitettä niiden päähän:

Vaipallas mustall' arkaa verta peitä, Mi poskillani liehuu, kunnes lempi, Tuo kaino, rohjentuu, ja puhtaiks aivan Työt tosilemmen huomaa.

Ei ole ainuttakaan Shakespearen näytelmää, jossa ei esiintyisi näitä viittauksia. Hän on yhtä täydelleen selvillä hevosen hyvistä ja huonoista puolista, erilaisista koiraroduista ja niiden ominaisuuksista, peura- ja hirvilajeista kuin unohtuneen haukkametsästystaidon salaisuuksista. Mutta joskus näyttää kuitenkin hänen tietonsa olevan enemmän tarkastavan katselijan kuin käytöllisen metsämiehen tietoa. Hän on siinä uskollinen avaralle tunne-alttiudelleen, eikä voi unhoittaa metsästyksessä tapahtuvaa julmaa teurastusta — uskollinen ehkä myös varhaisimmille muistoilleen. Hänen mainioimmat kuvauksensa tätä laatua ovat kappaleessa _Miten Suvaitsette_, missä metsästäjäin haavoittaman hirven kuolontuskia esitetään; ja vieläkin elävämpi on _Venus ja Adonis_-runoelmassa piirretty kuva jänöraukasta, joka seisoo kohollaan, kiihkeän tarkkaavaisena, kuullessaan koirien etäisen haukunnan:

Olisit nähnyt, kuinka poloinen Kasteista polkuansa kiiruhti; Ja raasti häntä oksa jokainen, Hän ääntä, varjoakin vavahti; Niin kurjaa kaikki hylkii, polkee aina, Kun alas luisui, alemmaksi paina;

Eikö tämä ole kuvaus metsästyksestä sellaisena, kuin sen on nähnyt penkiltään karannut koulupoika jonkun mäkitörmän pensaikosta, minkä hän on valinnut sopivaksi tarkastelu- ja piilopaikakseen?

Mitä tulee luonnonhistoriaan uudenaikaisemmassa merkityksessä, niin Shakespeare tiesi siitä hyvin vähän ja välitti siitä vieläkin vähemmän. Alhaisempain olioiden elämä ei kiinnittänyt hänen huomiotaan. On varsin sattuvasti sanottu, että hänellä oli "ihmeteltävän vähän silmää tarkkaamaan elollista luontoa". Lintujen, nisäkkäiden ja kalojen tavat ja omituisuudet näyttävät välittömästi pistävän hänen silmiinsä ainoastaan mikäli ne koskevat ihmisten jokapäiväistä etua ja hyötyä. Kun hän tarvitsee jotakin vertausta eläinten elämästä ajatuksensa kuvaannollista esittämistä varten, tyytyy hän useimmiten käyttämään vanhojen kauniiden muistotarinoiden mukavia valheita. Sammakkoa, joka kantaa kallisarvoista kiveä päässään, sarvikuonoa, jota houkutellaan iskemään sarvensa puihin, lohikäärmettä, joka tappaa pelkällä näöllään, karhunpentua, jolle emä nuolemalla antaa muodon, pelikania, joka ruokkii poikiaan omalla verellään, Arabian feniks-lintua, Egyptin käärmettä ja Hyrkanin tiikeriä — kaikkia näitä käyttää hän empimättä tyylinsä koristeiksi. Kun hän joutuu puhumaan tutuista kotimaisista eläimistä, niin hän seuraa samaa menettelytapaa: omaksuu kaikki ne kansanomaiset ennakkoluulot, jotka ovat muodostuneet jokapäiväisiksi lauseparsiksi. "Koiraa" — paitsi metsäkoirasta puhuen — hän tavallisesti käyttää sättimissanana. Kissat ovat "elukoita, joita ei kannata edes hirttää". Näin tehden hän ottaa sanansa aivan sellaisina kuin hän ne löytää, eikä viitsi ruveta köyhdyttämään haukkumasanojen varastoa jonkun kurjan hanhen, aasin, apinan, koiran tai kissan takia. Kun Launcen koira Crab esiintyy omassa personassaan näyttämöllä, kappaleessa _Kaksi Veronalaista Aatelismiestä_, niin on syrjäytetty nuo vanhat ennakkoluulot ja koira on korotettu ihmisen seuralaiseksi. Mutta metsien ja ketojen kesyttömät eläimet, ne kun eivät ole joutuneet parjaavan ihmisen vaaralliselle tuttavuudelle alttiiksi, eivät enimmäkseen kuulu näiden mahtipontisten puhekeinojen joukkoon; ovatpa ne tykkänään Shakespearen myötätuntoisen huomioimisen ulkopuolellakin. Luonnontieteitä tuntevat arvostelijat ovat koonneet summattoman määrän todisteita, osoittaakseen, ettei asianlaita ole näin. Brandes hyväksyy kaikki ilman muuta ja ylistää Shakespearen "hämmästyttävän laajaa luonnontuntemusta" ja hänen tyhjentymätöntä tietovarastoaan eläinten ja lintujen tavoista ja omituisuuksista. Seuraavat esimerkit ovat otetut näytteeksi: Shakespeare tiesi, että vinttikoira sieppaa saaliinsa juoksussa suuhunsa; että kyyhkyset syöttävät poikiaan, pistämällä ruo'an niiden kurkkuun; että siili on suurempi kilohailia; että rautuja pyydetään kutkuttamalla; että hyyppälintu juoksee painuneena maata vasten; että käki laskee munansa toisten lintujen pesään; että keltasirkku on leivosen näköinen. Jo kaikki kaupunkilaispojat tuon tietävät, tietävätpä vielä enemmänkin! Ja nämä kohdat on esitetty parhaasta päästä sentähden, että ne ovat todenmukaisia. Shakespearen erehdyksistä tulisi paljoa pitempi luettelo. Hänen satakielensä ja käkensä ovat eriskummallisia olioita, jotka todellisen tuntemuksen puutteessa on kaikenlaisilla yhteenkasatuilla tarinoilla ja kertomuksilla muovailtu vallan tuntemattomiksi. Tuo kuuluisa kohta mehiläisistä _Henrik Viidennessä_ on tosin loistavaa runoutta; mutta "mehiläispesän kuvauksena", sanoo eräs tietorikas ja lahjakas tutkija, "on se pelkkää hölynpölyä, erehdystä tärkeimmistä tosiasioista joka toisessa piirteessä, ja koko suuri mehiläisvertaus perustuu täydelliseen väärinkäsitykseen." Virgilius tiesi jotakin mehiläisistä; Shakespeare vähän tai ei mitään.

Riittäköön tämä! Olisi tosiaankin naurettava tehtävä ruveta raastamaan alas kaikkia niitä hullunkurisia loistorakennuksia, joiden pystyttämisellä on tarkoitettu kunnioittaa runoilijaa. Shakespeare oli kielen mestari ja ihmissielun syvällinen tutkija. Hänen verraten vähäiset tietonsa luonnonhistoriasta eivät saata häntä häpeään. Löytyy eräs juttu Canningista, jonka John Hookham Frere kertoi kerran sisarenpojalleen. "Muistanpa kerran", sanoi hän, "menneeni kysymään Canningin neuvoa eräässä minulle sangen tärkeässä asiassa; hän oleskeli silloin Enfieldin lähellä. Saadaksemme rauhassa keskustella, menimme metsään kävelemään. Kulkiessamme muutamain lammikoiden ohi, huomasin hämmästyksekseni hänelle olevan aivan uutta ja outoa sen seikan, että näistä pienistä, kummallisista sammakonpoikasista kasvaa oikeita sammakoita. 'Kas niin!' sanoo jutun kertoja, 'ettekö riennä nyt toistamaan tätä tarinaa Canningista ensimäiselle houkkiolle, jonka tapaatte. Canning osasi hallita ja johtaa suurta sivistynyttä kansakuntaa; mutta meidän aikoinamme ollaan hyvin taipuvaisia ajattelemaan, että jok'ikinen, joka vaan ei tunne sammakoiden luonnonhistoriaa, on myös kerrassaan kelvoton käsittämään ihmisiä ja tulemaan toimeen heidän kanssaan'."

Vaikka Shakespeare ei siis vaivaakaan itseään tutkimalla perinpohjaisesti kissaa, satakieltä tai mehiläisiä, niin on hänellä sensijaan mitä avonaisin silmä huomaamaan maankiertäjän, kaupungin yövartijan tai koulumestarin tapoja ja erikoisuuksia. Hän on antanut meille erinomaisen todellisen kuvauksen Elisabetin-aikuisesta latinanopetuksesta tuossa kohtauksessa _Windsorin Iloisissa Rouvissa_, missä rovasti Hugh Evans tutkii pikku Williamin tietoja Lillyn kieliopista. Ne kolme koulunjohtajaa, jotka hallitsivat Stratfordissa 1570 ja 1580 välillä olivat Walter Roche, Thomas Hunt ja Thomas Jenkins; ja Hugh Evansin yhtäläisyys viimemanitun kanssa lienee melkoisen suuri. Erinomaisen huolellisesti piirretty, rikkiviisas Holofernes kappaleessa _Lemmen Kujeita_, ja Finch, koulumestari ja henkienmanaaja _Erehdysten Huvinäytelmässä_, ovat varmaankin saaneet hyvin paljon vihjauksia ja vaikuttimia siitä koulumestarista, jonka Shakespeare tunsi paraiten, ja he antavat näin meillekin jonkunlaista makua niistä ajatuksista ja mietiskelyistä, joita mestari Thomas Hunt "synnytti muiston kammioissa ja jotka ilmoille pulpahtaakseen odottivat vaan tilaisuuden kypsymistä". Holofernes on aito-akateminen koulukarhu. Mutta hänen kasvojensa äärimmäinen laihuus ja kuihtuneisuus, jota hoviherrat niin armottomasti pilkkaavat, todistaa vain monen muun seikan ohella, että Shakespearen aikaisemmassa seurueessa löytyi joku hyvin laiha näyttelijä. Mainitut näytelmät ovat näet juuri hänen varhaisimpiaan.

Latinakoulussa oli paljon aikaa "suotu kielille", eikä ole mitään syytä olettaa Shakespearen "vähäisen latinantaidon" supistuneen pelkkään kieliopin sääntöjen jauhamiseen. Käytännöllinen latinankielen taito oli siihen aikaan paljon yleisempi kuin nykyään, ja varmaa on, että hänkin osasi puhua latinaa, kun hän vaan halusi. Tavallisen koulun oppijakson oli määrä tutustuttaa tuossa neljäntoista korvilla olevia poikia ainakin Ovidiuksen, Virgiliuksen, Horatiuksen, Juvenaliksen, Plautuksen, Senecan ja Ciceron teoksiin sekä sen lisäksi antaa heille kieliopin, logikan ja retorikan alkeet. Silti ei hän kuitenkaan ollut mikään erinomainen latinamies ja myöhempinä vuosinaan huomaammekin hänen käyttävän mieluummin käännöstä, missä sellainen vain on saatavissa, kuin alkuperäistä. Yleisimmin luettu latinankielinen kirjailija hänen ajallaan oli Ovidius; Ovidiuksensa hän varmaankin tunsi koko hyvin, koska hän esittää eniten hänen sanojaan alkuperäisessä muodossaan ja koska hän valitsee _Venus ja Adonis_-runoelmansa mietelauseen hänen elegioistaan. Mutta hänen täydellisimmät lainansa Ovidiuksestakin ovat enimmäkseen peräisin Arthur Goldingin huonoihin säkeihin sovittamista käännöksistä. Hän tutki vanhan-ajan kirjailijoita, se on huomautettava, ei niin paljon heidän käyttämänsä muodon, kuin heidän käsittelemäinsä aiheiden takia; hän arvosti Ovidiusta oivana tarinainkertojana, joka avasi hänelle uuden, viehättävän mielikuvitus- ja tarumailman. On mahdollista, vaikkeikaan todennäköistä, että hänellä oli myös jonkunlaisia tietoja kreikankielestä; jos niitä olikin, niin olivat ne niin vähäpätöisiä, ettei kysymys kannata lähempää tarkastelua. Pitkällinen logikan ja retorikan tutkiminen jätti syvempiä jälkiä hänen mieleensä ja antoi hänelle aihetta pisteliääseen leikinlaskuun. _Lemmen Kujeita_ on mitä vallattominta rikkioppineisuuden ilveilyä; ja aivan kuten hyvän sirkus-ilveilijän välttämättä myös täytyy olla hyvä notkeustemppujen tekijä, samoin hänkin, joka osoittaa sellaista näppäryyttä ivatessaan näitä älyn voimailijoita, todistaa itse olleensa heidän temppuihinsa sangen harjaantunut. Elämänsä loppupuolella ei Shakespeare käytä milloinkaan logikan ja retorikan konemaisia menettelytapoja, antamatta niille hassunkurisen mielettömyyden leimaa. Hänen päätelmänsä ja luokittelunsa, hänen kuvaannolliset lauseensa ja määrittelynsä, hänen pitkäpuheiset koukuttelunsa, joiden avulla esitetyt väitelmät laveasti selvitetään ja todistetaan, ne osoittavat miten hyvin hän kaiken tuon tunsi.

Hän oli taidokas Sanoin ja järjen voimin leikkimään.

Hänen "säkenöivä sukkeluutensa" saattaa meidät naurutuulelle. Hän heittäytyy ilakoiden mitä sokkeloisimpiin ajatus-johdatteluihin, tullakseen yht'äkkiä vallan yksinkertaiseen lopputulokseen, eikä hän milloinkaan, niinkauvan kuin kuvitteleminen on hänellä päämääränä, heitä kiipeämästä talon yli aukaistakseen aivan odottamatta pienen salaoven. "Puhetaiteessa käytetään sellaista kuvaannollista lausumatapaa", sanoo Touchstone-narri, "että juoma, jota kaadetaan maljasta pikariin, tyhjentää yhden, samalla kun se täyttää toisen". Yli kaikkien näiden rikkiviisaiden ja hovinarrien hoilotuksen me kuulemme runoilijain oman tuomion ja samalla koko asian loppupäätöksen, lausuttuna seuraavassa yksinkertaisessa mietelmässä:

Oppi on ainoastaan meidän apumiehemme.

Jos hän oppi vähän latinaa koulussaan, niin on se sitä surkuteltavampaa; sillä hän varmaankin oppi hyvin vähän muuta. Päästäkseen tuntemaan uudemman ajan historiat, täytyi hänen turvautua omaperäiseen lukemiseensa, keskusteluihin muiden kanssa ja muistotietoihin. Hän kuuli ehkä paljonkin — vaikka tuskin avonaisessa keskustelussa — protestanttisesta uskonpuhdistuksesta ja uskonnollisista riidoista. Nämä olivat näet asioita, joista oli paras puhua varovasti, samoinkuin kirjoittaakin.

Niiden vanhempain tapausten joukossa, jotka jo hänen lapsuudenaikanaan olivat lakanneet olemasta varsinaisina kiihkoisan riidan esineinä, ovat ennen kaikkea Ruusujen sodat mainittavat, ne kun voimakkaimmin vaikuttivat kansan mielikuvitukseen. Tämä suuri sisällinen riita ei ollut sen vanhempi muisto Shakespearen poika-vuosina kuin Trafalgarin taistelu on nyky-ajan lapsille; ja perintätiedon ja muistotarinain vaikutus oli silloin paljoa suurempi kuin se koskaan voi olla meidän aikanamme. Silloin oli vielä tapana istua talven pitkinä iltapuhteina takkavalkean ääressä, kuuntelemassa vanhain ihmisten kertomuksia

Tapahtumista aikain kaukaisten ja kurjain.

Yorkin ja Lancasterin sukujen välinen kamppailu hävitti keski-aikaisen Englannin ja nosti Tudorit yksinvaltaan; se oli rakennettu noiden kestettyjen kauhunaikojen muistoille ja sen asemaa vahvisti niiden uusiintumisen pelko. Estääkseen enää mahdollisia vallanperimyskiistoja syntymästä oli Englanti taipuvainen tekemään mitä tahansa, jopa kohottamaan Stuartein hallitsija-suvun kuninkaan istuimelle. Shakespeare osoittaa suurissa historiallisissa näytelmissään sellaista tämän kamppailun kaikkien vaiheiden tuntemista, että tuskin voi otaksua hänen saaneen tietojaan yksinomaan kirjoista. Siinä se koulu, jossa hän oppi valtiotaitonsa; tässä valossa hän luki Rooman historiaa ja tulkitsi Italian kaupunkien keskinäisiä riitoja. Opetus, jota hän ei koskaan väsy toistamasta, on kronikoitsija Hallin opetus; englantilaiset historialliset näytelmät ovat kirjoitetut "jotta kaikki ihmiset saattaisivat päivänselvästi havaita, että missä epäsopu ja erimielisyys mahtavatkin murtaa ja musertaa, siinä taas sopu ja yksimielisyys kohottaa ja rakentaa". Äpärä Faulconbridge puhuu loistavassa päätöslauselmassaan _Kuningas Juhana_-näytelmän lopussa samaan henkeen; ja Carlislen piispan lausuma kamala ennustus tuon pitkän kamppailun alkamisesta kappaleessa _Rikhard II_ on itse asiassa silmäys menneihin kurjuuden aikoihin, jotka eivät vielä olleet haihtuneet lasten-lasten muistosta eivätkä unohtuneet heidän jokapäiväisistä jutteluistaan.

Vanhat muistotiedot ja muut oleelliset seikat puhuvat siihen suuntaan, että Shakespeare olisi lakannut käymästä koulua jo verrattain varhaisella ijällä. Mihin toimiin hän ryhtyi koulupenkin jätettyhän, emme voi varmuudella tietää. Aubrey kertoo luotettavista lähteistä saamiensa viittausten mukaan hänen olleen "nuorempina vuosinaan opettajana jossain maaseudulla". Siitäkin on mahdotonta sanoa mitään ratkaisevaa; voitanee tuskin väittää mitään sitäkään Aubreyn tiedonantoa vastaan, että "hän poikavuosinaan oli apuna isänsä ammatissa; mutta kun hän tappoi vasikan, tahtoi hän sen tehdä ylevällä tavalla ja pitää pienen puheen". Mielikuvitusrikkailla lapsilla on tapana ottaa vähäpätöisimmätkin tapaukset juhlalliselta kannalta ja yhdistää niihin joitakin merkillisiä menoja. Meidän ei ole tarvis välttämättä otaksua, että hän olisi saanut paikan jonkun asianajajan palveluksessa. Hänellä on tosin merkittävät tiedot oikeudenkäymisasioista ja lakitieteen ammattisalaisuuksista: hän ei ollutkaan turhan päiten isänsä vanhin poika. Näyttää ainakin jotensakin varmalta, että hän on viettänyt nämä vuodet kotipaikoillaan, ja että

Kun poikans' isät matalampain majain Lähettää valtateille maailman: Yks' sotatanterille taisteluihin, Merille tuntemattomille toinen, Yl'opistoihin kolmas opinnoimaan,

niin John Shakespearen poika, ehkäpä vastoin tahtoaan ja taipumuksiaankin, pysytteli yhä kotosalla. Mutta seikkailuhenkeä ei voida tukahuttaa. Me olemme äitimme lapsia; me emme voi estää sitä tarkoitusperää toteutumasta, jota varten olemme syntyneet. Olisi vaikea käsittää, että Shakespeare olisi ilman muuta ollut tyytyväinen yksitoikkoiseen elämäänsä, tai että hän olisi kyennyt tykkänään vastustamaan nuoren veren houkutuksia. "Tahtoisinpa, ett'ei olisi mitään ikäkautta kymmenen ja kahdenkymmenen kolmen välillä", sanoo paimen _Talvisessa Tarinassa_ "tai että kaikki nuoret ihmiset nukkuisivat koko tuon ajan; sillä sillävälin ei tehdä mitään muuta kuin saatetaan tyttöjä lapsivuoteelle, kiusataan vanhempaa väkeä, varastetaan, tapellaan". Kun me ensi kerran v. 1582 jotain kuulemme Shakespearesta, on hän juuri mennyt naimisiin Anna Hathawayn, häntä noin kahdeksan vuotta vanhemman naisen kanssa, mikä ei tapahtunut ilman epäsäännöllisiä ja kiireenomaisia asianhaaroja. Kuusi kuukautta myöhemmin syntyy hänen esikoislapsensa, Susanna; v. 1585 kaksoiset Hamnet ja Judith lisäävät perheen lukua. Jotensakin samoihin aikoihin, ehkäpä hiukan myöhemmin, kietoutuu hän vakaviin rettelöihin Sir Thomas Lucyn, seudun suurimman maanomistajan kanssa, ja jättää Stratfordin, lähteäkseen Lontooseen onneaan koettelemaan. Kun hän jälleen v. 1592 sukeltaa näkyviin, alkavat Lontoon teaterien näytelmäinkirjoittajat saada hänestä peljättävän kilpailijan.

Kaikki vanhat perintötiedot laskevat hänen Stratfordista lähtemisensä syyksi erään salametsästysjupakan ja sen seuraukset. Hän oli "sangen taipuvainen", sanoo eräs vanha juttujen keräilijä, "kaikenmoisiin onnettomiin kepposiin, varastellen metsänriistaa ja kaniineja." Rowe antaa kirjassaan _Tietoja William Shakespearen Elämästä_ (1709) täydellisemmän esityksen asiasta. Shakespeare tapasi käydä muutamain tovereinsa kanssa salametsästystä harjoittamassa eräässä puistossa, joka kuului Sir Thomas Lucylle; siitä hänet vedettiin oikeuteen, hän vastasi puolestaan niin purevilla pilkkarunoilla, että kannetta ajettiin kahdenkertaisella voimalla, ja hänen täytyi poistua kotiseudultaan. Kaikki tämä on erinomaisen uskottavaa; todistuskappaleet, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme asti, puhuvat yksimielisesti sen puolesta; viittaukset näytelmissä tukevat sitä yhä; eikä ole olemassa mitään pätevää todistetta sitä vastaan. Tosin ovat muutamat yhdeksännentoista vuosisadan muinaistutkijat katsoneet voivansa hyljätä koko kertomuksen ilman muuta ja asettaa sen sijaan oman selvittelynsä siitä, mitenkä asiat oikein ovat tapahtuneet. Mutta jos me seuraamme heitä tässä, niin silloin saamme heittää menemään koko perimätiedon sisällyksen ja olemuksen; huomattava on vielä, että ne muistotiedot Shakespearesta, jotka ovat jälellä vielä meidän päivinämme, ovat pää-asiassa hyvin luotettavia. Ne ovat peräisin jotenkin hyvistä lähteistä, ja niitä ei kokoillut eikä julaissut henkilö, jolla olisi ollut joku riidanalainen seikka toteennäytettävänä tai kumottavana. Enimmät niistä ovat alkuisin seuraavista kahdesta lähteestä, joko toisesta tai toisesta: yleisistä paikallisista tarinoista Stratfordin seutuvilla, tai niiden kertomuksista ja muisteloista, jotka olivat joutuneet joihinkin tekemisiin teaterin kanssa. Shakespeare oli viimeisinä vuosinaan hyvin tunnettu mies Stratfordissa ja sen lähistöllä; hänen tyttärensä viettivät koko ikänsä siellä; Susanna kuoli 1649 ja Judith vasta 1662; ja kun Betterton teki pyhiinvaellusretkensä seudulle, kerätäkseen aineksia, joita myöhemmin Rowe käytti lähteinään, niin on ilmeistä, että siellä löytyi monta vanhaa paikkakuntalaista, jotka tiesivät tarkkaan kertoa yhtä ja toista. Eräs John Dowdall haasteli kerran v. 1693 Stratfordissa seurakunnan vanhan lukkarin kanssa, joka oli syntynyt muutamia vuosia ennen kuin Shakespeare kuoli, ja lukkari kertoi hänelle m.m. että "tämä Shakespeare oli ennen muinoin opissa eräällä teurastajalla tässä kaupungissa, mutta sitten hän karkasi isäntänsä luota ja meni Lontooseen, missä hän pääsi palvelijaksi teateriin, ja joutui tällä tavoin sille tielle, jolla hänestä tuli se, mikä hänestä sittemmin tuli. Hän oli etevin koko suvussaan". Kertomukset, joita Aubreylle jutteli vanhaan näyttelijäsukuun kuuluva ijäkäs William Beeston ja kunnianarvoisan Stratfordin apulaispapin John Wardin viimeistään v. 1663 tekemät muistiinpanot eivät suinkaan ole vähemmän uskottavia; ja kun näitä näin eri haaroilta tulleita tiedonantoja vertaillaan keskenään, ei niiden välillä esiinny mitään merkittävämpiä ristiriitaisuuksia. On siis todellakin turhamaisen epäileväisyyden huippu tuo, että jätetään kaikki nämä seikat huomioon ottamatta ja annetaan etusija kaikenlaisille oppineiden mielikuvitustuotteille.

Teateria koskevan muistotiedon säilymistä ja jatkumista haittasi suuresti teaterien sulkeminen ja näyttelijäin hajaantuminen eri tahoille Pitkän Parlamentin aikana. Moni näyttelijä sai surmansa taistellessaan kuninkaan puolesta, ja ainoastaan muutamat harvat pääsivät esiintymään jälleen valtaan kohonneen hallitsijasuvun aikuisella näyttämöllä. William Davenant, joka lapsuudessaan tunsi Shakespearen ja joka aikaisemmalla miehuuden ijällään oli ollut hyvin tuttu Shakespearen ystäväin ja toverien kanssa, jatkaa näyttämö-muistotiedon keskeymätöntä sarjaa. Kun mielenkiinto Shakespearen elämänvaiheiden tutkimiseen seitsemännentoista vuosisadan loppupuolella ensiksi heräsi, ei ollut olemassa mitään kankeaksi kaavioitua kuvaa hänestä, johon kaikkien esiintyvien tosiasiain piti välttämättömästi soveltuman, eikä jälkeäkään siitä erinomaisesta kunnioituksesta hänen luuloteltua arvokkuuttaan kohtaan, joka on saanut seuraavana kehkeymättömän tutkimuksen aikana vääristellä ja muuntaa kaikkein yksinkertaisinten ja vilpittömäin kertomusten ääriviivat.

Muutamia, näytelmiä koskevia tiedonsirpaleita on sattumalta säilynyt meille noista samoista muistotietojen lähteistä. Drydeniltä saamme tietää että "Shakespeare näytti taitonsa parhaimman puolen Mercutiossaan; ja hän sanoi itse täytyneensä tappaa hänet jo kolmannessa näytöksessä, jottei Mercutio olisi tappanut häntä". Dennis ilmoittaa sitten, että Shakespeare kirjoitti _Windsorin Iloiset Rouvat_ kahdessa viikossa kuningatar Elisabetin käskystä, tämä kun halusi nähdä Falstaffin lemmenpuuhissa. Nämä ovat tervetulleita lisiä niukkoihin tietovaroihimme ja sopivat täydellisesti siihen, mitä jo entuudestaan tunnemme.

Lontoossa sanotaan Shakespearen löytäneen vain "keskinkertaisia toimia": erään myöhäisen, epäiltävän perimätiedon mukaan oli hän pitelemässä ylhäisten hevosia laitakaupungin teaterien edustalla. Hän näyttää nopeasti saaneen jalansijaa teaterissa, niin että hänen ensimäisiin askeleihinsa menestyksen tiellä ei ole kiinnitetty suurempaa huomiota. Goldsmith, joka tuskin koskaan puhuu omista kärsimyksistään ja taisteluistaan, viittaa kerran ohimennen niihin aikoihin, jolloin hän eleli Axe Lanen kerjäläisten joukossa. Nuo päivät olivat hänelle hedelmällisen kokemuksen päiviä; ja Shakespearen varhaisemmat vuodet Lontoossa olivat epäilemättä täynnä uutuuden viehätystä ja kokemuksen kiihotusta, ja suurimman osan havaintojensa satoa on hän varmaankin koonnut juuri näihin aikoihin. Kaupunki oli pieni, eikä liene kovinkaan ollut toisennäköinen kuin Chaucerin päivinä. Sen pääliikenne kulki varmaankin yhäti siinä, missä

kirkaskatseinen Tems-virta suunnan ohjaa alusten Siltaan asti, mi rantoja sen sitoo.