Part 3

Mikäli nämä vertaukset tarkoittavat ylistää Shakespearen neron yleispätöisyyttä ja tervettä voimaa, ovat ne oikeudenmukaisia ja tosia. Mutta Shakespearen yhtäläisentäminen luonnon kanssa on kuitenkin hyvin uskallettua ja turhamaista, ja se onkin johtanut sangen lukuisiin harhapäätelmiin. Tarkemmin katsellessa huomaa, ettei kukaan arvostelijoista tarkoita samaa tuolla "luonnollaan", jota he avukseen huutavat. Pope tarkoittaa alkuperäisyyttä ja asettaa Shakespearen, päätellen suoraan elämästä, vastakohdaksi Homerolle, jonka taide "ei syntynyt ilman jonkunlaista opettelemisen leimaa, tai ainakaan ilman edelläkäyneiden esikuvain mukailemista". Mutta mitä tässä on sanottu Homerosta, on myöhäisempien tutkimusten kautta osotettu olevan täydellisesti totta myös Shakespearesta. Johnson korostaa suhdallisuutta ja todennäköisyyttä: Shakespearen henkilöt eivät ole sankareita, vaan ihmisiä; hän käsittää rakkauden sen oikealta kohdalta: inhimillisen askarruksen vaikuttavana voimana; hänen vuoropuhelunsa liikkuu todellisen elämän tasalla. Mitä Milton mahtoi ajatella, ei ole oikein selvillä; hän ehkä ylisti laulurunojen vapaata pakottomuutta, tai muisteli huvinäytelmien paimen- ja metsäkohtauksia; joka tapauksessa on hän hyvin kaukana Popesta ja Johnsonista. Vähäpätöisemmät arvostelijat ovat sitten johtaneet tuon vertailun kaikkinaisten, mitä eriskummallisinten erehdysten ja virheiden polulle. Muutamat, kuten John Ward, Stratford-upon-Avonin apulaispappi, ovat arvelleet — päin vastoin kuin Ben Jonson — Shakespearen olleen "luontoperäisen neron, jossa ei ollut jälkeäkään taiteesta". Toiset taas — ja heidän lukunsa on legio — ovat, sen jälkeen kun Shakespeare oli yhtäläistetty luonnon kanssa, pitäneet oikeimpana tienä hänen tutkimiselleen luonnontieteilijän menettelytapaa. He ovat käsitelleet hänen teoksiaan, aivan kuin ne olisivat kaikkien viisauksien kokoomuskirja. He ovat jakaneet ne eri tieteenhaarojen kesken, kirjoittaen suunnattomia kirjoja Shakespearen jumaluusopista, Shakespearen vaakuna- ja sukutiedosta, Shakespearen lakitieteestä ja lääketaidosta, Shakespearen linnuista, imettäväisistä, kaloista ja hyönteisistä — kaikki tämä lähtien huomaamatta siitä kummallisesta otaksumasta, että Shakespearen tarkoitusperänä oli juuri antaa täsmällisiä tietoja kaikista näistä opin haaroista, ja että hänen todellinen suuruutensa on nähtävä siinä erinomaisessa menestyksessä, millä hän kaiken tuon suoritti. Nämä ovat niitä tieteileviä hyönteistutkijoita: oppimattomalle rahvaalle saattaisi luonnon vertaus olla täydellisen arvostelukyvyn puutteen puolusteluna; nämä pysyttäytyvät tuossa vanhassa, veltossa, käsittämättömässä tottumuksessaan pitää Shakespearen miehiä ja naisia mieluummin luonnon kuin näytelmätaiteen luomina olentoina. Tehkäämme tästä kerrankin loppu, osottakaamme oikeutta taituri Shakespearelle. Tuo suunnaton liioittelu, joka sekottaa hänet hänen Luojansa töihin, on täyttänyt alkuperäisen muodollisen tarkoituksensa; on aika muistaa, että kuningaskin on vaan ihminen, ja että kaikilla hänen havainnoillaan, tunteillaan, ajatuksillaan on vain inhimilliset edellytykset.

Eräs ominaisuus, joka on omistettu Shakespearelle, etsiessä yhtymäkohtia hänen ja luonnon välillä ja jota on käytetty vertausta vahvistamaan, kuuluu hänelle todellakin. Sangen vanha ja sitkeähenkinen perimystieto esittää hänet verrattomana tuotantohelppouden ja sujuvasanaisuuden mestarina. "Hänen henkensä ja kätensä kulkivat yksissä", sanovat hänen ystävänsä ja hänen teostensa julkaisijat Heminge ja Condell, "ja ajatuksensa esitti hän sellaisella helppoudella, että hänen tuskin koskaan tarvitsi tehdä korjauksia tai pyyhkiä pois jotain käsikirjoituksistaan". Näiden todisteiden uskottavaisuutta on epäilty, niiden vilpittömyyskin on asetettu kysymyksenalaiseksi. Mutta tämä on kuitenkin kertomus, jonka jokainen Shakespearen lukija tuntee ainakin pääasiassa olevan todenmukaisen. Eikä siltä puutu päteviäkään todistuksia. "Hänellä oli erinomainen mielikuvitus", sanoo Ben Jonson, "rohkeita aatteita ja hienostunut sanontatapa; joskus hänen lauseensa tulvivat sellaisella vauhdilla, että olisi ollut tarpeellista hillitä sitä." Ei yksikään, joka vaan on joutunut Shakespearen ihmeellisten päähänpistojen ja vertauskuvien ryöppyvirran kuljetettavaksi, voi erehtyä pitämään häntä kuivakiskoisena, vaivaloisena ja raskaana kirjailijana. Miehen teeskentelemätön ilomielisyys ja kertoilijan kiihdyttävä innostus yhtyvät runoilijan hillittömään yltäkylläisyyteen. Säästeliäisyys ei kuulu hänen tavallisiin menettelytapoihinsa. Hän ei asetu väijymään ajatustansa ja valloita sitä äkkinäisellä rynnäköllä, vaan hän ajaa sitä takaa iloisen, kirjavan metsästysseurueen mukana, koirain kiljuessa täyttä kurkkua. Hänen henkensä on rikas koristuksista, kuvista ja äkkinäisistä välähdyksistä, hänen tyylinsä täynnä välikohtauksia ja yllätyksiä. Kun hän lopettaa, on hän tavallisesti jutellut teille paljon enemmän kuin hän ensin aikoikaan. Myöhemmissä näytelmissä on hänen tyylinsä tiivistetympää, esiintyen ei suinkaan menettelytavan korjaamisessa, vaan aiheen ympärille kerättyjen koristeiden vähentämisessä. Kaikkialla on menettelytapa sama; lause tai mietelmä, joka ei täydelleen tee tehtäväänsä, pidetään edelleenkin palveluksessa, mutta sen ohelle liitetään toinen, kilpailemaan edellisen kanssa ja yllättämään ja voittamaan se. Aalto seuraa aaltoa, murtuen ennen määränpäähän pääsemistä, siksi kunnes, juuri vaaditulla yhdeksännellä hetkellä, suuri hyöky-aalto nielee kaikki muut kitaansa, ympäröiden meidät ja kohottaen meidät raisusti harjalleen. Kun hän tulee vakavaksi ja koruttomaksi, kuten hän yleiseen tapaa tulla tragillisen intohimon huipulla, niin se ei suinkaan seuraa liiallisten korutavarain poisheittämisestä, vaan tilaisuuden ankarasta jännityksestä, joka tyrehyttää hänen kaunopuheisen mielikuvaleikkinsä, pakottaen hänet pukemaan ajatuksensa muutamiin harvoihin katkonaisiin sanoihin. Hetkiseksi vain näin tapausten kiinteä kulku höltyy, hänen haihatteleva mielikuvituksensa kohoaa jälleen lentoon ja puhevirta on taasen vauhdissaan. Tällä tavoin Shakespeare usein suuresti kohottaa tragillisen ratkaisuhetken vaikuttavaisuutta, tuottaen samalla vaihtelua dramalliseen hiljaisuuteen runollisen kaunopuheliaisuuden avulla. Tuon jännitetyn kuiskaavan puhelun Macbethin ja hänen puolisonsa välillä, jossa on vaan yksitavuisia kysymyksiä ja vastauksia, osaa hänen suuri kuvailukykynsä asettaa heti tuon viattoman, unen helmoissa lepäävän kuninkaan murhan jälkeen. Troiluksen ja Cressidan jäähyväiset tekee vasta Troiluksen runollinen valitus ihaniksi:

Me, jotka huokauksin tuhansin Ostimme toisemme, nyt saamme näin Pois myydä aartehemme yhtehen. Kokohon taasen aika riehakas Rikasta haalii ryöstösaalistaan, Suudelmat sekä valat vannotut Kuin tähdet taivaan, lukemattomat, Hyvästijättöön yhteen ahtaen, Suunantoon yhteen, pidätettyjen Kyynelten suolan katkeroittamaan.

Sitten astuu kova todellisuus esiin ja Aeneaan äänen kuullaan kutsuvan:

Prinssi, jo eikö neito valmis?

Tulisi vaikeaksi mainita ainoatakaan vaikuttavaa kohtaa Shakespearessa, jossa hän ei saisi tai jossa hän ei etsisi tilaisuutta päästää kynänsä valloilleen ja levitellä nähtäviksi ainakin muutamia eriä hekumoivan mielikuvituksensa rikkauksista. Hänen liikuntansa helppous on niin suuri, että tuskin hänen hurjimmatkaan päähänpistonsa tuntuvat kaukaa haetuilta. Ne parveilevat hänen ympärillään kuin köyhät työnhakijat, tarjoten hänelle palveluksiaan, ja hänen loistava jalomielisyytensä löytää kyllä niille kaikille toimittamista.

Shakespearen lähempään tuntemiseen pääsemme melkein yksinomaan hänen teostensa avulla. Ainoastaan harvat tapahtumat hänen elämästään ovat merkityt vielä olemassa oleviin asiakirjoihin, ja muutamia muita saatamme — ilman suurempaa vaaraa — pitää todenmukaisina muistotietojen ja muiden viittausten nojalla. Mahdollista kumminkin on, että häntä koskevain tosi-asiain varasto vielä kasvaa. Mutta se ei ole todennäköistä, vaikkakin muinaismuistojen keräilijät ja tutkijat ovat jo miespolvia verrattomalla ahkeruudella ahertaneet kadonneiden muistomerkkien etsinnässä. He ovat noita uurastavia raunioiden kaivajia, jotka, kun meidän tietämyksemme monimutkainen laitos on hajonnut atomeiksi, yhäti

Niin hiekkaa palvovat Kuin ois se tähtein juurta, Ja vaivoin loppumattomin Keräävät kaikki.

Innostusta, joka heidät kiinnittää työhön, on eräs heidän päämiehiään, Halliwell-Phillips sattuvasti kuvannut. "Ei mikään työpäivä", sanoo hän, "ole liian pitkä, ei mikään este liian suuri siinä, missä on hiukkasenkaan mahdollisuutta löytää vaikka kuinka pieni tiedonsirunen, mikä vaan koskee meidän kansallisrunoilijamme elämää." Näin innostuksella ja nurkumatta kestetyin vaivoin onkin nyt kaikki suoritettu, mistä suinkin voi olla jotain toivoa, ja Shakespearen elämäkerta alkaa saada suuruudellaan kunnioitusta herättävän romukasan muodon. Monet, sanoisiko useimmat, esitetyistä tosi-asioista ovat kadottaneet kaiken ajatussisältönsä ja yhteytensä, niin että vaikka kuinka tahtoisimme jatkaa ja koristaa niitä vapaan mielikuvituksen lisillä, ne eivät vähimmässäkään määrässä auta meitä puuhassamme muodostaa selvää kuvaa Shakespearesta. Toinen ja pätevämpi keino on meillä jälellä. Tutkikaamme niitä inhimillisiä suhteita ja seikkoja, jotka vaikuttivat hänen elämäänsä ja teoksiinsa. Hänen oman aikansa tavat ja tottumukset, aatteet ja pyrkimykset muodostavat niille eloisan taustan ja kuvastuvat kaikkialta hänen näytelmistään. Ne myöskin — ainakin johonkin määrään — hankkivat hänelle aiheita. Ja tähän on lisättävä ne kirjat, joita hän luki, ne kertomukset, joiden antamia tietoja hän käytti tarkoituksiinsa, ja ne runoelmat ja näytelmät, joita hän tutki taiteen takia. Vieläkin tärkeämpi kuin hänen taiteensa ainekset, on tässä se välikappale, jolle muut olivat ennen häntä muodon antaneet ja jota hän vaan hiukan muovaili. Tullakseen kansanomaiseksi näytelmänkirjoittajaksi — ja sitä Shakespeare epäilemättä oli — täytyy jokaisen sovittaa inhimillisen elämän käsittelynsä sen näyttämön vaatimusten mukaiseksi, jolla hänen kappaleensa esitetään; hänen täytyy arvata seurueensa jäsenten erilaiset kyvyt, uskomalla heille kullekin sopivia osia. Edelleen hänen täytyy ottaa visusti varteen kuulimonsa maku ja toiveet, tarjoamalla sille sellaista, josta se erittäin pitää — vaatimus, jota Shakespeare — mikäli voimme päättää — koki innolla ja menestyksellä täyttää. Kaiken tämän hänen täytyy tehdä, vaan ei suinkaan unohtaa muitakaan seikkoja. Hänen oma runollisen kauneuden tunteensa ja hänen oma tulkintatapansa inhimillisen elämän ilmiöistä ovat asetettavat etu-alalle, näiden kankeiden välttämättömyyksien ja sovinnaisuuksienkin ohella. Tässä osotaiksen taiteilijan kyky: ottaa huomioonsa sovinnaisuuden pakotus, niinkuin hän tarkkaa sonetin muodollista puolta, voittaa loistavasti nuo esteet ja rajoitukset, kukistaen ne, taivuttaen ne edistämään omaa, hellittämättä seurattua tarkotusperäänsä. Ei missään ilmene Shakespearen suuruus niin selvästi kuin niissä myönnytyksissä, joita hän tekee silloisen teaterin asettamille vaatimuksille, myönnytyksissä, joihin muutamat hänen aikalaisistaan vain säästellen ja vastenmielisesti suostuivat, vaan joita hän jakeli kaksin käsin, ikäänkuin hänen anteliaisuutensa siinä olisikin määräävänä, niin että mikä näytti olleen pelkkää voimatonta huonon ja ala-arvoisen suvaitsemusta, tuleekin siten mitä vaikuttavimman taiteen ihmeluomaksi. Teateriyleisö halusi verenvuodatusta ja murhia, ja hän antoi sille _Hamletin_. Se pyysi mielipuolen raivoa ja hullun hourailua, ja hän antoi sille _Kuningas Learin_.

Ymmärtääksemme yhä paremmin Shakespearea on meidän viimeksi tarkastettava hänen työaseistaan hienointa ja terävintä — kieltä, jota hän käytti. Tässä kohdassa ovat ne suuret edistysaskeleet, joita kielitiede viime aikoina on ottanut, vain vähäksi hyödyksi: useimmat tämän tieteen mestareista ovat miehiä, jotka tietävät kaiken, mitä suinkin voidaan tietää kielestä, mutta jotka eivät yhtään tunne niitä erilaisia käytäntötapoja, joihin kieltä taivutetaan. Tieteen menettelytavalla on sangen suuri merkitys ja se on johtava hedelmällisiin tuloksiin Shakespearen tutkimuksessa, kun sitä käyttelemässä on miehiä, jotka ymmärtävät, miten runous syntyy ja jotka osaavat rakentaa päteville johtopäätelmille ja oikeille edellytyksille. Tuntematta Elisabetin ajan yleisiä niin seura- kuin kirjakielen ominaisuuksia ja puheenparsia, on mahdotonta antaa Shakespearelle oikeudella tulevaa kunniaa äidinkielensä käyttämisestä. Hänen hämmästyttävän runsas sana- ja puheenparsivarastonsa, hänen uudet muodostuksensa ja hänen armottomat ajatus-koukuttelunsa, hänen lauseopilliset erikoisuutensa ja hänen rohkeutensa samanlaatuisten sanain käyttelemisessä, jota voi verrata ainoastaan siihen "vapauteen", mikä vallitsee lastenkamarin "pienoiskielessä" — kaikki nämä seikat ovat arvioitavat ja vertailtavat sen ajan yleisiin esikuviin ja sääntöihin, ennenkuin niitä voidaan tunnustaa hänen omikseen. Dogmattiset kielioppimestarit — sukukunta, joka ei vieläkään ole tyystin hävinnyt — tekevät kielelle sääntöjä aivan kuin Aristoteles teki sääntöjä opilliselle runoudelle, raskauttaen heikkoina alistuvia ja surkastuvia kylmillä kaavoillaan. Suuri osa Shakespearen kielestä on hänen henkensä ahjossa syntynyttä ja se on vain osittain jähmettynyt kieliopin kaavoihin. Sitä eivät voi arvostella muut kuin ne, joiden käsityskyvyn helppous käy yhtä rintaa hänen ilmaisukykynsä helppouden kanssa.

Onpa siis ainetta yllin kyllin, on säästäenkin. Lyhyt kyhäys ei voi toivoa saavansa paljoa aikaan. Sen kunnianhimo ei kovin korkealle pyrikään. Useiden aiheiden, vanhojen ja uusien joukosta oli joku valittava esitettäväksi, eikä tuo valittu aihekaan voinut tulla tyhjentävästi käsitellyksi. Mitä valitaan, on valittava selvä tarkoitusperä silmien edessä: Shakespearen henki on nähtävä toiminnassa. Ja siksi on hänen taiteensa raaka-aines, samoinkuin hänen käyttämäinsä välikappalten laatu, käsiteltävä mahdollisimman läheisessä yhteydessä tuon ihmeellisen runouden ydinsisällyksen kanssa, joka elävöittävällä mahdillaan ja kauneudellaan on melkein unohduksiin peittänyt sen syntymisen salaperäiset vaikuttimet.

II. STRATFORD JA LONTOO.

William Shakespeare polveutuu eräästä vapaasta talonpoikaisperheestä Warwickin kreivikunnassa. Nimi oli hyvin yleinen useissa osissa Englantia, ja kuudennellatoista vuosisadalla tapaa sitä noin kahdessakymmenessä neljässä paikassa yksin tätä piirikuntaa. Niitä oli useammanlaatuisia William Shakespearejä. Eräs hukkui Avon-jokeen ja haudattiin Warwickiin v. 1579. Muuan toinen, nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, oli pienen vuokratilan isännöitsijänä; ja epäilemättä juuri hän, eikä Shylockin luoja, veti v. 1604 Philip Rogersin oikeuteen 1 punnan 15 shillingin 10 pennin takia, mitkä tämä oli hänelle velkaa maltaista. Kolmas, John Shakespearen, kaupungin rahainvartijan poika, kastettiin Stratfordissa 26 p. huhtikuuta 1564, ja hänestä tuli näytelmäinkirjoittaja.

Näyttää luultavalta, että Shakespearen isoisä oli eräs Rikhard Shakespeare, palstatilan omistaja Snitterfieldissä ja Wilmecoten Ardensin arentimies. Tästä Rikhardista emme tiedä yhtään mitään valaisevaa; hän on vain nimi, varjo, joka muuttaa muotoaan ajan vaiheiden mukaan. John Shakespeare, runoilijan isä, on ensimäinen siinä suvussa, josta on mahdollista piirtää edes ääriviivoja ja jonka luonteestakin voi muodostaa jonkinlaisen käsityksen. Hän tuli Stratfordiin ainakin jo v. 1552, harjottaen liikettä maatilantuotteillaan hansikkaantekijänä, villakauppiaana ja teurastajana. Hänen kauppa-alojensa moninaisuus ei ole kuitenkaan mitään uskomatonta; sellainen yhdistelmä oli kylläkin mahdollinen tuollaisessa suurien laidunmaiden ympäröimässä kaupungissa, ja se osottaa vaan hänen väsymätöntä liike-yritteliäisyyttään. Hän meni urallaan oivallisesti eteenpäin, voitti muutamissa pienissä riitajutuissa, hankki omaisuutta, nai erään perijättären ja kohosi korkeisiin virkoihin, päästen muutamissa vuosissa oluentarkastajaksi, järjestyksenvalvojaksi, valamieheksi, rahainvartijaksi, raatiherraksi; vihdoin, kun hänen poikansa William oli neljän vuoden vanha, hän saavutti kunnallisten pyrintöjensä huipun, esiintyen rauhantuomarina ja kaupungin ylivoutina. Sitten hänen asiansa alkavat mennä hunningolle; hänen, joka oli tottunut olemaan kantajana ja voitonriemuisena lainanantajana, täytyi nyt alistua vastaajan ja vararikkoon suistuvan velallisen enemmän tai vähemmän surkuteltavaan asemaan; hän panttaa vaimonsa maatiluksen, pysyttelee poissa kaupungin-neuvoston kokouksista, häneltä riistetään raatiherrankauhtana, hän lakkaa käymästä kirkossa ja hänet julistetaan valtiokirkosta eronneeksi; mutta parantumattoman riidanhaluisena hän yhä vaan jatkaa käräjänkäyntejään. Hänen viimeisten ikävuosiensa aikana emme enää kuule mitään taloudellisista vaikeuksista. Onkin varsin järkevästi huomautettu, että pojan menestys mahtoi jälleen kohottaa perheen varallisuuden jaloilleen. Vuosisadan lopulla hänen onnistui yhä toistettujen anomusten avulla saavuttaa armonosoituksena ritarinviitta; hän kuoli vuonna 1601 ja haudattiin Stratfordin kirkkomaahan. Nuo tosiasiat, mikäli niiden avulla voi mitään luonne-kuvaa tehdä, näyttävät kumminkin puhuvan tarmokkaasta, innokkaan toimeliaasta, kuumaverisestä, kerskailevanluontoisesta miehestä, joka herkeämättä suunnitteli jotain uutta, vaan jonka hommat eivät aina lyöneet oikein leiville. "Hän levitteli monenmoista voita leivälleen, mutta ei mikään tahtonut siinä oikein pysyä." Me saatamme arvata hänen olleen eloisan, vilkkaan miehen, emmekä hämmästy, saadessamme tietää hänen pitäneen kovasti dramallisista näytännöistä. Hänen ollessaan kaupungin ylivoutina, esiintyivät kiertelevät näyttelijä-seurueet ensi kertoja Stratfordissa, näytellen kaupunginneuvostonkin edessä ja saaden rahoja vaivoistaan. Liike-asioissaan näyttää hän olleen yritteliäs, epävakainen ja hillitön; puheissaan mahtoi hän olla kiihkeä, terävä ja rohkeileva. Ansaitsee panna merkille, että Shakespeare varhaisemmissa näytelmissään antaa hyvin vähän arvoa vanhemman polven viisaudelle. _Romeossa ja Juliassa_ ja _Äkäpussia Kesytyksessä_ ovat vanhukset mitä kiusallisimpia teateriisiä, törkeitä, typeriä, helposti peijattavia, suulaita hyväin tapain saarnaajia. Tämä mietelmä on tosin häijynpuoleinen, mutta kummallisempiakin asioita on nähty, ja jos Charles Dickensin isä lainasi muotonsa Micawberille, niin on ainakin mahdollista, että muutamia ystävällisiä muistoja John Shakespearen isällisistä neuvoista on esitetty meille Poloniuksen viisaissa elämänohjeissa. Muutamien kuuluisain kirjailijain isäin tiedetään olleen parempia ihmisiä kuin heidän poikansa, tervejärkisempiä, hyvätapaisempia, ja jälki-maine kuvaa heidät, ei suinkaan elämänvoimaa puuttuviksi, vaan kaikkea hurjistelua ja epäsäännöllisyyttä vihaaviksi henkilöiksi. Sellainen oli Thomas Carlylen isä. Toiset taas, vaikka ovatkin itse olleet oikeita yltiöpäitä, ovat laittaneet poikansa kouluihin saamaan tervettä järkeä ja viisautta; heidän luonteensa kiihkeys on pysynyt entisellään, mutta heidän hairahduksensa antavat paljon tekemistä ja heidän erehdyksensä opettavat itse-arvostelua ja varovaisuutta heidän jälkeläisilleen. Tällainen oli ehkä William Shakespearen isä.

Hänen äitinsä, Mary Arden, oli pienen perinnön omistaja, ja, mikä tärkeämpää, hän näyttää olleen jaloa sukuperää. "Naispuolelta", sanoo tuo mainio tutkija Stopes, "hänen sukuluettelonsa voidaan johtaa suoraan hamaan Guy of Warwickiin ja hyvään kuningas Alfrediin asti. Varmaankin oli tietoisuus suuresta suvusta keskellä menetettyä loistoa ja varallisuuttakin merkittävänä tekijänä Shakespearen runoilijakehityksessä, samalla kun se luo omituista valoa hänen elämänsä vaiheisiin. Ja siinä ei ole kaikki. Shakespeare oli syntynyt hienoon käytöstapaan". Hän käsittelee erehtymättömän varmasti korkeasukuisten naistensa luonteita, heti ensimäisestä alkaen; hän tuntee kaiken, mitä ei voida oppia minkään menettelytavan avulla, yhtä vähän kuin sitä voidaan sanoiksi pukea — hienostuneen käytöstavan kirjoittamattoman lakikirjan; hänellä on ratkaisun kerkeys ja rohkeus, eloisa tunne-alttius, ehdoton luottamus vaistoonsa ja puhelun empimätön varmuus.

Shakespearen päivinä oli Ardenin metsä, joka levisi joen pohjoispuolella, muutakin kuin pelkkä nimi; ja suuren osan poikavuosiaan vietti hän kouluista parhaimmassa, jylhässä ja vaihtelevassa luonnossa. Latina-koulussa hänen piti oppia latinaa, ja siellä hän myös tutustui niihin lukuisiin leikkeihin, joita kunnioittavasti mainitaan näytelmissä. Epäilemättä hän Falstaffin lailla "höyhensi hanhia, jäi luvatta pois koulusta, pyöritteli hyrrää ja tiesi, miltä aimo selkäsauna maistui". Lasten huvitukset ovat ikuisesti samat: sokko, kamppiaiset, piilosilla- ja hippasilla-olo — ne muuttelevat polvesta polveen tuskin muuten kuin nimeltään; ja joskin ne tyydyttävät luonnollista toimintahalua, ne harvoin sopivat mietiskelevälle hengelle. Seikkailuista kedoilla ja metsissä saattaakin sentähden helposti tulla merkittäviä tapauksia runoilijan elämässä. Shakespeare on varmaankin kokonaisia päiviä ja öitä harhaillut pitkin kotiseutunsa tienoita ja hän on varmaankin syvästi ja hienosti tuntenut nuo uhkean luonnon vaihtelevat näyt, kevään ja syksyn, auringon nousun ja laskun, myrskysään ja pilvipäivän. Hänen näytelmänsä sisältävät runsaasti kohtia, joissa esiintyy mitä yksityiskohtaisemman muistelon jälkiä. _Kesäyön Unelmassa_ kuvailee Titania myrskyistä ja sateista kesää ja tulvaa, joka on peittänyt alavat maat joen ympärillä:

Siks iestänsä turhaan härkä kiskoo, Hikoilee turhaan kyntäjä, ja ohra Jo märkeneepi ennenkuin saa hiukset. Kedoilla vettyneill' on tarhat tyhjät Ja ruttohista karjaa nokkii korpit. Mutahan peittyneet on lautapelit, Ja hauskan nurmen somat sokkelot On tiettömät ja umpeen kasvaneet.

Puck valaisee samassa näytelmässä kauhun valtaamain käsityöläisten pakoa, kun he näkevät surkeasti muuttuneen johtajansa, seuraavalla Stratfordin kentiltä saadulla kuvalla:

Kuin metsähanhet säikkyy salakyttää, Tai harmaat naakat, pyssyn paukkeen vain Kun kuulevat ne, ilmaan joukottain Pyrähtelevät, kiitäen kuin hurjat, Niin hajan juoksevat nyt nuokin kurjat.

Vanhojen Stratfordin muistojen syvä vaikutus Shakespeareen nähtänee kuitenkin paraiten niissä kohdin, missä ne yhtyvät hänen oman henkensä mielialoihin ja kuvitteluihin. Runoilijalle ei luonto ole pelkkä olioiden ja kappalten kokoomus, se on hänen sielunelämänsä vaikutelma, heijastus ja jäljennös. Näin kuvaa totisen lemmen vaiheita pienen purosen hilpeä kulku:

Puronen, joka tyynnä pulppuaa, Sa tiedät, vastuksista raivoon nousee; Mut kulkua jos sen ei häiritä, Se matkoaapi laulain, leikitellen, Jokaista rannan kaislaa suutelee, Min retkellänsä riemukkaalla kohtaa

Taikka jälleen muistaa hän lehdon,

Miss' auringossa nousseet kuusamat Auringon peittää,

ja hänen mietteensä johtuvat tarkastelemaan ruhtinaiden suosikkien kiittämättömyyttä. Hänen muistelonsa luonnosta, huhtikuun päivän epävakaisesta ihanuudesta, auringosta, joka koristaa synkät virrat taivaallisella kullalla, kiitäväin pilvenhattarain ilkeästä parvesta, joka äkkiä pujahtaa päivän kultakehrän eteen, ruosteesta, joka turmelee sulotuoksuisen ruusun, ja syksyn synkästä hävityksen näystä,

Kun värjyy keltalehti oksallaan Käsissä syksyn valjun pakkasen.

Kaikki nämät ovat jotakin vallan toista kuin tavallisten kuvailevain kirjailijain vaivaloiset ja työläät piirrokset; ne ovat pukeutuneet vertauskuvan haihtumattomaan muotoon ja ovat meille sangen tervetulleita, ne kun ovat osana hänen elämästään ja niitä kun on opetettu puhumaan hänen ajatuksensa kieltä.