Part 2

On olemassa eräs Johnsonin kuvaus ystävästään Savagesta, jota voitanee laajemmaltakin sovittaa runoilijanerojen, ja etenkin dramallisten, henkisiin ominaisuuksiin. "Hänen henkensä", sanoo Johnson, "oli tavattoman voimakas ja vilkas. Hänen arvostelunsa oli sattuva, hänen käsityskykynsä nopea, ja hänen muistinsa niin tarkka, että hänen usein huomattiin tuntevan jonkun asian, minkä hän lyhyessä ajassa oli muilta oppinut, paljon paremmin kuin ne, joilta hän oli tietonsa saanut; hän saattoi usein muistaa tapahtumia kaikkine yksityisseikkoineen ja asianhaaroineen, joihin harvat olisivat tuskin huomiotansa kiinnittäneet niiden tapahtuessa, vaan jotka hänen herkkä vastaanottokykynsä oli hänen sieluunsa painanut. Hänellä oli taito päästä hetkiseksi eroon kaikista omista mielteistään ja antautua täydellisesti jokaiselle uudelle näylle. Tästä ominaisuudesta on ymmärrettävissä hänen tietämisensä laajuus, mikä verrattuna siihen pieneen aikaan, jonka hän näennäisesti käytti sen saavuttamiseen, oli suurenmoinen. Hän tarkkasi nopeata keskusteluakin samanlaisella huomaavaisuudella, jota muut käyttävät lukiessaan; ja kesken näennäisesti huolimatonta iloisuutta hän ei päästänyt ohitseen ainoatakaan uutta aate-vilahdusta, joka tuli kuuluviin, ei ainoatakaan vihjausta, jota saattoi käyttää hyväkseen. Hän onkin sentähden kahviloissa ottanut ne edistysaskeleet, mitä muut hiljaisissa kammioissaan, ja huomattava on, että tuollaisen miehen kirjoitelmissa, miehen, jota eivät juuri erinomaisempi kasvatus tai lukeneisuus haittaa, esiintyy oppia ja tietoa, jonkalaista vaivoin löytää muista tuotteista." Asettakaamme Elisabetin aikuiset kapakat kahvilain sijaan, ja jokainen sana tuosta kuvauksesta epäilemättä sopii Shakespeareen. Jos me otamme tarkastellaksemme jonkun hänen teoksensa, niin saatamme olla varmat, että hänelläkin oli taito mukautua täysin sen seuran mukaan, missä hän kulloinkin oli ja antautua kokonaan jokaiselle uudelle näylle. Tämä on voimakas henkilökohtainen piirre hänessä, vaikkeikaan se juuri vielä auttaisi meitä piirtämään hänen luonnekuvaansa, niinkuin sitä tavallisesti kutsutaan. Hänessä ei esiinny yhtään noita teräviä kulmia ja eriskummaisuuksia, joista sopisi piirtää edes pilakuva. Ne hänen aikalaisistaan, jotka yrittivät piloillaan mukailla hänen tyyliään, takertuivat tavallisesti samanlaiseen pöyhkeään sanarehentelyyn, jonka Shakespeare säästää sellaisille luonteille kuin Hotspur —

Ois, määrin, helppo huipata ja riistää Kalvaalta kuulta kirkas kunnia.

Ei voida kieltää, että Shakespearella on suuri mieltymys komeaan kaunopuheisuuteen; hänen onnistuneimpia, leikillisimpiä temppujaan onkin asettaa se todellisuuden vastakohdaksi. Tässä, jos missään, tulee häntä tarkastella kahtaalta päin. Joskus hän näyttää tykkänään vajonneen maailman hyörinään ja pyörinään ja tuntuu ikäänkuin houkuttelevan meitäkin heittäytymään joukkoon. Mutta häneen ei pidä luottaa; heti kohta hän taas kohotaiksen korkeuksiinsa, tähystellen alhaalla riehuvaa taistelua mietiskelynsä ja ilomielensä kukkulalta. Muutamat hänen näytelmiensä elävimmistä luonnekuvista ovat juuri niitä, jotka mielellään katselevat maailmaa tältä kannalta: Biron, Falstaff, Hamlet, Prospero. He ovat kaikki — jossakin mielessä myös muut — käytännöllisissä toimissa enemmän tai vähemmän epäonnistuneita; mutta heidän näkemyksensä laajuus ja totuudenmukaisuus ei silti ole vähentynyt, ja heistä onkin tullut Shakespearen lempilapsia.

Muuten Shakespeare ei ollut mikään kummallinen ilmiö sanan ahtaimmassa merkityksessä, eikä missään muussakaan merkityksessä, johonka ne niin helposti tyytyvät, jotka ovat tottuneet turhan-lyhyviin puheenparsiin ja inhimillisen arvoituksen naurettavan yksinkertaisiin ratkaisuihin. Hänen todellisten elämäntilojensa tutkiminen olisi ällistyttänyt niitäkin kummallisten ihmisten ihailijoita, jotka ovat kuvailleet sir Roger de Coverleyn, Parson Adamsin ja eversti Newcomen. Siitä huolimatta valtaa meidät, sitä mukaa kuin tutustumme yhä paremmin hänen teoksiinsa, tunne siitä, että olemme tekemisissä elävän, todellisen ihmisen kanssa. Kun luemme hänen huvinäytelmiään, niin tarttuu meihin iloisuus, jonka tiedämme lähtevän hänestä. Kun lähenemme _Kuningas Lear_- ja _Othello_-murhenäytelmäin synkkää loppua, ja tunnemme olemuksemme kaikkien säikeiden värisevän ikäänkuin erilleen kiskottuina, niin se lohdun tunne, joka meihin hiipii, kun rauha jälleen vallitsee tuolla hävityksen näyttämöllä, lähtee siitä varmasta tietoisuudesta, että Shakespeare on kanssamme; että hän, joka näki nämä tapahtumat, myöskin tunsi ne niinkuin me ne tunnemme, ja löysi urheuden ja lemmen loistavissa ilmiöissä parannuskeinon epätoivoa vastaan. Kun hän tarkastelee jonkun kysymyksen molempia puolia ja näyttää jättävän vaa'an heilumaan, niin hän kuitenkin juuri silloin ilmoittaa oman mielipiteensä, vieläpä vaikka hän kieltäytyisikin hyväksymästä puolta tai toista. Mahdollista on myös, että meidän ymmärtämyksemme on liian hidas tuota huomataksemme, tai luottaa hän meihin liiaksi, jättäessään niin paljon meidän tunne-alttiutemme ja havaintokykymme varaan. Mutta kaikkialla, sielläkin, missä me kuljemme mukana vain epävarmoin askelin, me tunnemme hänen kätensä puristuksen, ja me huomaamme, että kaikki se tuntemus, minkä tällä tavalla saavutamme ja keräämme, on todellista tuntemusta ja tietoa hänestä, hänen itsensä hyväksymää ja ilmoittamaa.

Aikalaisten antamien arvostelujen niukoista jäännöksistä saamamme tiedot ovat täydellisessä sopusoinnussa — mikäli vertaileminen käy päinsä — sen kanssa, mitä näytelmät meille kertovat. Ne laatunimet, joita on omistettu Shakespearelle, ja hänen teoksensa osottavat suurta läheistä yhtäläisyyttä; häntä kutsutaan "nerokkaaksi", "mesipuheiseksi", "hopeakieliseksi"; hänen näytelmänsä ovat "onnistuneita ja kuvarikkaita"; hän oli "vilpitön ja rehellinen mies, avomielinen ja vapaa luonteeltaan;" ja aina häntä mainitaan "kohteliaaksi ja hienoksi Shakespeareksi". Jos voisimme tehdä hänen henkilökohtaista tuttavuuttansa, niin varmaankin odottaisimme tapaavamme hänessä yhden noita sopusuhtaisia, ihanteellisesti kehittyneitä luonteita, jotka usein saavat niiden toverien puolelta, joiden keskuudessa he elävät ja työskentelevät, osakseen vähemmän huomiota ja arvonantoa kuin he oikeastaan ansaitsisivat. Meistä tuntuu aivan siltä, että lapset eivät suinkaan keskeytä harrasta pakinaansa, kun hän astuu lähemmäksi, vaan jatkavat sitä siinä onnellisessa vakuutuksessa, että sehän onkin vaan Setä Shakespeare. Perimystieto hänen suurista luonnonlahjoistaan liittyy hänen nimeensä kuin hälventynyt tuoksu. Jokainen oli enemmän itseänsä, saadessaan olla Shakespearen seurassa. Tämä ei ole mitään järkeistelemistä, vaan suora totuus: ilman tuollaista vaikutuskykyä ei hän olisi mitenkään voinut päästä suunnattomaan erilaisten ihmissydänten ja ihmislajien tuntemukseensa. Nuo ylpeät, ankarat luonteet, jotka, usein omaksi häpeäkseen, saattavat toiset ihmiset hämilleen ja aroiksi, eivät olisi voineet millään mahdilla, vaikka heillä olisi ollut kuinka paljon näytelmällistä älyä tahansa, koota Shakespearen näytelmäin aineksia. Joskin he ihmeen kautta voisivat tulla toimeen naisten ja lasten kanssa, niin hirtehiset ja maankiertäjät jäisivät heiltä ainaiseksi käsittämättä. Sääliväinen ja jalomielinen Cordelia saavuttaisi ehkä heidän suosionsa; mutta kaikki heidän taitavuutensa ei kykenisi millään muotoa saattamaan heitä sille tasolle, josta he kuulisivat Autolykon yksinpuhelun. Niiden luonteessa taas on jonkunlaista syvää nöyryyttä ja rakastettavaisuutta, jotka eivät heti asetu yläpuolelle, itsevanhurskaina tuomitsemaan muita. Pyhimyskin voi tosin menettää kärsivällisyytensä oikein kovissa koettelemuksissa. Mutta tuo luonteenominaisuus kuului Shakespearen synnynnäisiin lahjoihin ja auttoi häntä erinomaisesti menestymään ja edistymään taiteessaan.

Ei tarvinne mainita, että Shakespeare kaikesta sydämestään rakasti ilomieltä niin itsessään kuin muissa. Hänen nuorekkaasti pulppuileva elämänilonsa tekee hänen aikaisemmat huvinäytelmänsä oikeiksi hillittömän huvittelun leikkikentiksi. Huvittelun halukin, kun se vaan on jaloa ja hienotunteista ja virkeää ottamaan vastaan vaikutelmia, voi sisältää paljon ymmärtäväisyyttä ja älyä. Se ei juuri välitä noiden kostoa ja vihaa hautovain mielten synkän kalvavista haluista, tai noista katkerista ajatuksista, jotka raastavat ja repivät ja turhia sieluntuskia synnyttävät siitä, mikä jo auttamattomasti on tapahtunut. Shakespearen konnamaiset ja katalat luonteet ovatkin kaikki tuollaisia kurjia, itseensä-vajonneita, aina taaksensakatselevia. He kuuluvat tuohon raajarikkoisten kauhistavaan joukkoon, jotka käyttävät neljän aistinsa parhaat kyvyt kostaakseen muille viidennen menettämisen. Tappion tai menetyksen synnyttämä kateus on yhtä yleinen kuin kurja intohimo; Shakespearen mielestä se on kaiken äärimmäisimmän kataluuden kanta-äiti. Kärsivällisesti kannettu tappio, ilman pienintäkään ajatusta jumalattomasta kostonetsinnästä, mikä vaan tekisi pahan monta vertaa suuremmaksi; rakkaus, joka ei muutu vaikka se huomaakin muiden muuttuneen, joka vaan vahvistuu peittääkseen toisten vikoja ja puutteita — kas siinä sen tornin rakennusainekset, jolla hän kohottaa korkeuksiin ylevimmät esikuvansa inhimillisestä hyvyydestä. Hänen oma sielunsa etsi onnellisuutta niinkuin kasvi, kääntymällä valon ja raittiin ilman puoleen; mutta hän ihailee mielellään myös kaikkea sitäkin, joka saavuttaa onnen, tapahtukoonpa se sitten kuinka kummallisia teitä tahansa; ja hänen onnen etsintänsä saattoi hänet — ikäänkuin viimeiseksi suosionosoitukseksi — siihen loistoisana hehkuvaan uuden, paremman maailman riemuja heijastavaan valovirtaan, joka säteilee hänen viimeisistä näytelmistään.

Kun meistä Shakespeare tuntuu vaikealta ymmärtää, niin olkoon se meillä suurena lohdutuksena, että hän yhä on seurassamme ja saavutettavissamme. Hänen luonteensa ja henkensä ei ole suinkaan kehittynyt yhtäjaksoisesti, sopusointuisesti, tasasuhtaisesti eikä sukkelasti. Ne tragilliset ristiriidat, jotka muodostavat hänen suurimpien näytelmäinsä aiheet, ovat suunnitellut hänen sielunsa valtakunnassa tapahtuneiden sisäisten sotien ja kapinain pohjalla. Eräskin sellainen sisällinen taistelu, huomattavampi muita, on jättänyt syviä jälkiä hänen runouteensa. Se ei ole tuo ijänikuinen kamppailu järjen ja tunteen välillä, intohimon kuiskeiden ja kylmän varovaisuuden käskyjen välillä, vaikka tämäkin kamppailu esiintyy ihmeellisesti kuvattuna useissa näytelmissä, missä useimmiten molemmille puolille tehdään yhtäläisesti oikeutta. Mieltäkiinnittävämmän näyn hänen sielunsa taisteluihin tarjoaa kuitenkin sen mielikuvituselämän tarkastelu. Hän rakasti suuresti selvää, ratkaisuun johtavaa toimintaa ja pontevuutta. Hän osasi tuomita tuon tunteen, joka vaan itseään hellii ja hemmottelee, eikä pääse askeltakaan edemmäksi. Toiselta puolen taas mielikuvituksen lahja, jolla luonto oli hänet niin runsaasti varustanut, älyn ja tuntemiskyvyn ylt'ympäri haihattelevat, levottomat, uteliaat tiedustelut ja etsiskelyt — nuo suuret syntyperäiset lahjat, joita vielä jokapäiväinen taidon harjoitus yhä kehitti ja vahvisti — tahtoivat toisinaan ottaa yksinvallan ja tehdä järjestävän tahdon vaikutuksen tehottomaksi. Silloin nousi hän kapinaan itseänsä vastaan, ollen enimmäksen taipuvainen kiittämään tuota juroa, epämuotoista sanansaattajaa, "jonka huolena on, ett'eivät ihmiset näe liian paljon yhdellä kertaa". Jos tietäjän, nähdäkseen Jumalan, täytyy luopua kaikesta inhimillisestä kuuliaisuuden ja sopivaisuuden tunteesta, niin eiköhän hinta silloin ole liian kalliisti maksettu? Kas siinä on pulma ja kahdenvaihe, minkä kaikki runoilijat — niin, kaikki ihmiset — tuntevat, jotka elävät mielikuvituksen kuluttavaa elämää, jotka hetkestä toiseen, hiljaisessa yksinäisyydessään, mittelevät voimiaan henkensä luomien olentojen kanssa, sillä välin kun ihmisluonnon raisusti ohitse rientävät, koskaan takaisin palaamattomat viehätykset jätetään tykkänään huomioonottamatta tai työnnetään rutosti takaisin. Keats tunsi tuon aseman hyvin ja hän onkin selvittänyt sitä huvittavalla tavalla muutamissa kirjeissään. "Nerokkaiden ihmisten suuruus", sanoo hän, "johtuu eräästä kemiallisesta eetteri-ilmiöstä neutralisen älyn aineko'ossa — mutta heillä ei ole mitään yksilöllisyyttä, ei mitään tarkkoja luonteenpiirteitä." Ja hän lisää: "Runoilija on epärunollisin kaikista olioista, koska häntä ei voida sovittaa mihinkään erityiseen personaan — hän kun on alituisesti sekaantuneena johonkin toiseen ruumiiseen, täyttäen sen olemuksellaan." Keats siis tunnustaa, kuten Shakespearekin, ettei voida vastustaa sisäistä kutsumusta runotyöhön; niinpä hän sanookin — "Tulen päivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että hyvin kirjottaminen on lähinnä hyvin elämistä sentään korkeinta tässä maailmassa." Mutta mitäs, jos tuo korkein kutsumus tuleekin äkkiä, niinkuin se tavallisesti tekee, ja löytää miehensä herpouneena, valmistumattomana, "vieraiden vaikutusten ja päivin kummittelevain yöpainajaisten" vallassa, vaipuneena ongelmoisiin mietiskelyihin, kaukana omasta itsestään, kykenemättömänä vastaamaan tuohon kutsumukseen? Eräs kuuluisa englantilainen maalari antoi kerran sitoa itsensä mastoon myrskyn raivotessa merellä, voidakseen rauhassa tutkia taivaankannen ja veden värivaikutelmia. Hänen apuansa ei tarvittu laivan hoitamisessa; hänhän ei kuulunut miehistöön. Kuka ihmisten joukossa rohkenee vaatia itselleen samanlaista vapautusta oman elämänsä ohjauksesta?

Shakespeare ei suinkaan tehnyt tuollaista vaatimusta; mutta hän tunsi kahtaalle jaetun sielun tuskat, kärsien mielikuvituksen hirmuvallasta. Voitanee tuskin sanoa, että hänen mielikuvitusvoimansa saattoi hänet tasapainostaan: sekin oli hänelle tarpeellisena apuna hänen verrattomissa saavutuksissaan, ja juuri sen mahtavalla avulla onnistui hänen lopulta saavuttaa pyrkimystensä päämäärä, päästä rauhaan ja varmuuteen. Lukiessaan hänen näytelmiään ei kukaan saata olla tuntematta niitä rajuja, epätoivoisia ponnistuksia, joita hän teki voitolle päästäkseen. Hänen kuvailunsa miehistä, joissa mielikuvitus oli ylivallassa, — Rikhard II, Hamlet, Macbeth — kuuluvat hänen kuvavarastonsa kaikkein ihmeellisimpiin tuotteisiin, ovat kaikkein tarkimmin tutkittuja ja kaikkein uskollisimmin todellisiksi hahmoitettuja. Mutta toiselta puolen ei edes näytelmän verhoava puku saata meiltä kätkeä sitä ihastelua ja harrasta myötätuntoa, mitä hän tuntee taas toisia luomiaan kohtaan, joissa toimintatarmo voimakkaana esiintyy — Hotspur, äpärä Faulconbridge ja ennen kaikkea Othello. Nämä ovat ihmiskunnan syntyperäisiä hallitsijoita. Shakespeare pysyy horjumatta tasapainossa: jokunen määrä Hamletin hienoa mietiskelykykyä olisi ehkä voinut pelastaa Othellon tulemasta murhaajaksi; mutta se ei olisi voinut enentää Shakespearen mieltymystä häneen.

On totta, että Shakespeare, avaamalla koko henkensä ja mielensä meidän tarkastettavaksemme, samalla on antanut meille melkein syytä valittaa, ettei hänen henkensä ole kylliksi pieni-alainen meidän sitä helpolla vaivalla käsittääksemme. Ihmisen piintyneimpiin tottumuksiin, kohdatessaan jotain uutta ja eriskummallista, kuuluu että hän on vallan onneton siksi kunnes hän on sen nimellä varustanut ja määritellyt, ja kun hän tämän on tehnyt, heittäytyy hän ikuiseen lepoon tuon asian suhteen. Tieteen edistymistä eivät ole suinkaan vähässä määrässä hidastuttaneet ne väärät käsitteet, jotka johtuvat kreikkalaisten ja latinalaisten nimitysten käytöstä, nimitysten, jotka lähemmin tarkastettaessa osottautuvatkin olevansa vain hyvin vaikeatajuisia määrittelyjä niistä asioista, joita niiden olisi pitänyt selittää. Se nimityksien ja vastanimityksien keksiminen Shakespearelle, jota on hauskasti harjoitettu kautta vuosisatojen, väliin hyvien väliin huonojen kummien valvonnalla, tuo kuitenkin mukanaan enemmän haittoja kuin tuo ylläkuvaamamme väärinkäyttö: hänelle annetut monenmonituiset laatunimet estävät saamasta oikeata käsitystä tehtävän vaikeudesta. Ne ovat kaikki jonkunlaisia tavaranosoituslippuja, joita on häpeämättömällä rohkeudella kiinnitetty milloin mihinkin kohtaan hänen monipuolista elämäntyötään. On kirjoitettu kirjoja todistaakseen, että hän oli jumalankieltäjä; että hän oli roomalais-katolinen mieleltään; tai että hän suosi Englannin valtiokirkkoa; että hänessä oli puritanisen syntymäseutunsa perimystiedoilla ja aatteilla syvät juurensa — inhimillisen älyn ansioluetteloon on kai laskettava, ettei kuitenkaan kukaan, niin paljon kun on sanoja tuhlattukin, ole sanonut hänen itsensä _olleen_ puritanin! Puoluehallituksia ei vielä oltu keksitty hänen aikoinaan; mutta paljon on mustetta tuhlattu yritettäessä määritellä hänen valtiollisia mielipiteitään ja pakotettaessa niitä kulkemaan johonkin määrättyyn suuntaan. Vaikka noilla kokeiluilla olisi ollut jonkun verran menestystäkin, niin ne auttaisivat meitä hyvin vähän. Uskontunnustus, uskonnollinen tai valtiollinen, on pikemminkin suurempien joukkojen yhteisomaisuutta kuin yksilöllisen luonteenpiirteen ilmaus: vaikka Shakespeare olisi tunnustautunutkin johonkin erikoiseen katsantokantaan, niin ne yksilölliset vivahdukset, jotka tekevät hänestä sen, mitä hän oli, jäisivät yhtä epäselviksi ja hämäriksi kuin koskaan ennen. Ihmiset kompastuvat usein omiin ansoihinsa. On kirjailijoita, jotka vakavia, yleviä aiheita käsitellessään eivät voi olla noutamatta vertauskuviaan leikkikentältä. On historiallisia ja kirjallistieteellisiä ajattelijoita, joilleka vapaamielisyys tai vanhoillisuus ovat kaiken arvostelun avaimena. Puoluenimitykset ovat hyvät olemassa; ne tietävät määrättyä katsantokantaa, ne tietävät taistelua. Mutta eipä liene luonnotonta väittää, etteivät nimitykset, jotka ovat keksityt kamppailun käytännöllisiä tarpeita varten, voi mitenkään kyetä valaisemaan mietiskely- ja ajatuselämän vaihtelevia muotoja.

Shakespeare oli harvinaisuuksien harvinaisuus: hän oli ehyt ihminen. Ainoastaan karsaat, väärään suuntaan kehittyneet puoluepukarit voivat olla näkemättä mitään hyvää tai oikeaa toisellakin puolen. Katolilainen, jonka mielestä protestanttien väitteet ovat pelkkää hölynpölyä, protestantti, joka ei ole koskaan tuntenut katolilaisten ihanteiden lumousvoimaa — ne eivät suinkaan kelpaa esimerkiksi uskonveljilleen; ja jos kaikki olisivat heidänlaisiaan, niin puoluekiistat vaipuisivat piankin alapuolelle inhimillisyyden tasapinnan. Mutta niidenkin joukossa, jotka osaavat tehdä elämän huokeammaksi sekä itselleen että muille, osottamalla myötätuntoisuutta ja arvonantoa toisinajatteleviakin kohtaan, löytyy vaan harvoja, jotka voisivat kestää vertailun Shakespearen täydellisen ajatuksen-vapauden kanssa. Hän ei tahdo milloinkaan ostaa toisen puolueen suosiota tai tuttavuutta halveksimalla ja häpäisemällä toista. Hän piti yhtä paljon hovista kuin yksinkertaisesta maaseudustakin. Hän uskoi yhtä paljon ylimpään johtoon kuin vapauteenkin. Hän saattoi sanoa kuin Troilus:

Rehellinen ma oon kuin suora totuus Ja vilpitön kuin lienee oikeus läsnä.

ja kuten Autolycus

Me, miekot, me noin tyhmät emme ole!

Hän oli yhtämieltä Isabellan kanssa _Mitta Mitasta_ — kappaleessa, kun tämä esittää kristinuskon perustotuuden seuraavassa lauselmassa:

Kadotus sielujen ois kohtalo — Hän, kellä rangaistus on kädessään, Hän armahti.

Ja hän yhtyi Gloucesteriin _Kuaingas Learissa_, kun tämä epätoivonsa syvyydestä viskaa taivaan valtoja vastaan syytöksen säälin puutteesta:

Olemme jumalille, mitä sääsket On poikariehakoille: ratoks meitä He surmaa!

Sanalla sanoen: hän uskoo ja hän epäilee. Eikä siinä ole mitään ristiriitaisuutta, niin kummalta kuin se kuulostaneekin. Suuret sielut ovat avonaisia, vakavia ja rehellisiä, siinä missä pikkusielut ovat suljettuja ja petollisia. Ne, jotka ovat kyenneet näkemään vaan hyvin, hyvin vähän, eivät uskalla ilmaista kaikkia epäilyksiään. Sokean on äärettömän vaikea määritellä sitä, mitä muut näkevät; ja luja-uskoiset ihmiset nauravat vapaasti, sydämensä pohjasta, silloin kun puoli-uskojat ovat arkoja ja pelokkaita, ett'eivät he vaan erheissään tulisi sanoneeksi jotain pilkkaavaa tai loukkaavaa. Me etsimme turhaan Shakespearessa vaiteliaisuutta yhtä vähän kuin puolueellisuuttakaan, pienimpiäkin oireita piilottautumisen tai salaamisen halusta; hän ei tahdo "tehdä meille tilaa ainoastaan johonkin sydämensä sopukkaan, yhtä vähän kuin hän tahtoisi ajatteluunsa käyttää vaan osan henkensä näkövoimasta"; hän kuljettaa meitä ylt'ympäriinsä; ja meistä tuntuu hänen näkemyksensä avaruus uuvuttavalta, hänen liikkeittensä ujostelemattomuus ja rohkeus hämmästyttävältä. Hän on maailman hyörinässä ja pyörinässä kuin kotonaan; ja me vaan valitamme, että ala on meille liian laaja, kaikkien soppien, polvekkeiden ja piilopaikkojen katsastus liian rajua ja kaunistelematonta. Mahdollisesti rohkenemme myös moittia hänen näkemyksensä laajuutta eräästä toisestakin syystä: salliikohan se hänen pitää huolta omista asioistaan, eiköhän se kiedo häntä jonkunlaiseen eriskummaisen painostavaan tunteeseen, "joka on kokoonpantu ja yhdistetty monista eri aineksista ja vaikutelmista", ja tee häntä kykenemättömäksi ottamaan huomioonsa hetken vaatimuksia? Mutta Shakespearen puolustautuminen omalla elämällään on enemmän kuin riittävä. Me tiedämme hiukan siitä, mitä hän on tuntenut ja ajatellut siksi, että hän on siitä meille kertonut. Jos me kysymme, mitä hän on toimittanut, kuuluu hänen vastauksensa mahdollisimman selvästi: hän kirjoitti näytelmänsä.

Shakespearen katsantokannan avaruus ja puolueettomuus kaikissa asioissa on tunnustettu tuolla vanhalla yleisellä arvostelu-tavalla: häntä on verrattu _luontoon_. Tutkijat puhuvat erilaisista ja monilukuisista seikoista; mutta he kaikki puhuvat toki myös tästä. Hänen Stratfordin kirkkoon pystytetyn rintakuvansa alla olevaan levyyn on kirjoitettu: "Shakespeare, jonka keralla eloisa luonto suistui hautaan". Ben Jonson jatkaa ja laajentaa vertausta:

Kuvistaan hänen luonto riemastui, Koruihin säkeittensä ihastui.

Milton ylistää hänen "luontoperäistä vaihtelevaisuuttaan, raitista kuin metsien sävelet". "Hän oli mies", sanoo Dryden, "jolla kaikista uudenajan ja ehkäpä vanhanajankin runoilijoista oli avarin ja laajakantoisin henki. Kaikki luonnon vaihtelevat kuvat olivat hänellä alati esillä, ja hän piirteli niitä, ei työläästi ja vaivaloisesti, vaan ikäänkuin leikkiä lyöden; kun hän kuvailee jotakin, niin me emme ainoastaan näe sitä, me myöskin sen tunnemme. Ne, jotka moittivat häneltä puuttuneen oppia, ne antavat hänelle paraimman ylistyksen: luonto oli hänet opettanut; hän ei tarvinnut kirjojen silmälaseja luontoa lukeakseen; hän käänsi katseensa sisäänpäin ja löysi luonnon sieltä."

Tällä tavalla tuota vertauskuvaa on käsitelty ja muokattu ja kohotettu. Siitä on Pope saanut yhden onnistuneimpia mietelmiään: "Shakespearen runoudessa puhalsi todellinen elävä henki: hän ei ole niin paljon luonnon mukailija kuin luonnon välikappale; eikä ole yhtä oikein sanoa, että hän puhuu luonnosta, kuin että luonto puhuu hänen kauttansa." Johnson toistaa saman aiheen: "Shakespeare on ennen kaikkia kirjailijoita, ainakin ennen uudenajan kirjailijoita, luonnon runoilija; hän pitää lukijainsa silmäin edessä kuvastinta, joka uskollisesti heijastaa elämää ja elämän vaihtelevia muotoja." Näihin muodollisiin arvosteluihin on vielä lisättävä ne monen monituiset vertaussanat, joita on hakemalla haettu ja tuhlaamalla tuhlattu asianlaitaa oikein havainnollisesti kuvatakseen: "Shakespearen säännöttömyydet", sanoo Pope, "ovat samanlaisia kuin säännöttömyydet jossain vanhassa goottilaisen rakennustaiteen mestariteoksessa, verrattuna nykyajan sorean keikaileviin rakennuksiin"; "hänen teoksensa", sanoo Johnson, "eroavat säännönmukaisempien kirjailijain teoksista niinkuin vapaana rehottava metsä eroaa laitellusta puutarhasta"; "hänen naurunsa", sanoo Meredith, "on mahtavaa kuin kymmenen tuhannen härän mylvinä laitumella!" Ei vähempää kuin koko näkyvä maailma, kaikkine vaihtelevine ja suurenmoisine ilmestysmuotoineen, on selitetty olevan aivan samaa kuin Shakespeare.