Part 10

Se seikka, että Elisabetin aikuisessa näytelmässä tragedia ja komedia olivat toisiinsa sekotettuina, saakin tämän nojalla selityksensä: kysymys ei ollut mistään erikoisuuden tavottelusta tai vanhoista säännöistä, vaan välttämättömyydestä. Yleisö tahtoi nähdä suosikkejaan; ja kun aikaisempien Lontoon näyttämöiden vanhat, hyvin kirjavat huvittelut antoivat sijaa vakavammalle dramalle, niin kuuluisimmille näyttelijöille oli siinäkin varattava paikka. Jos Shakespearella oli joitakin korkeita ja ankaroita suunnitelmia ja pyrkimyksiä draman suhteen, niin ovat hänen ajatuksensa voineet olla hänelle vain vaivaksi. Mutta hän alistui välttämättömyyteen, ja muutamissa näytelmissään _Venetian Kauppias, Miten Suvaitsette, Loppiais-Aatto, Kuningas Lear_ — suo hän loistavia esiintymistilaisuuksia ammatti-ilvehtijöille. Mutta merkkejä ei puutu siitä, että häntä häiritsivät ja kiusasivat nuo mellastelevat ilveilijät, jotka niin olivat kiivenneet yleisön suosioon kujeineen ja laulelmineen, kasvonvääntelyineen ja kekseliäine kompineen. "Älkää antako niiden, jotka narrina näyttelevät," sanoo Hamlet, "puhua enemmän kuin mitä heidän osaansa kuuluu; sillä heidän joukossaan on sellaisia, jotka itse nauravat, saadakseen joukon tyhmiä katselijoita myöskin nauramaan, vaikka samaan aikaan joku tärkeä kohta kappaleessa olisi huomioonotettava. Tuo on hävytöntä, ja osoittaa aivan surkuteltavaa kunnianhimoa siinä narrissa, joka niin tekee." Eipä ole luultavaa, että näyttelijät ottivat tämän erinomaisen neuvon onkeensa. Muutamat narrin loppusanoista kohtauksien päättäjäisiksi _Kuningas Learissa_ ovat suorastaan tarkoitetut katselijoille, ja ovat tykkänään asiaan kuulumattomia ja arvottomia; ne ovat joko luvattomia jälki-lisäyksiä, jotka ovat päässeet pujahtamaan tekstiin, tai narrille välinpitämättömästi heitettyjä almuja, joita tämä saa sitten, ollessaan yksin näyttämöllä, laususkella, varsinaista näytelmän toimintaa pahemmasti häiritsemättä. Eräissä näytelmissä on narri kokonaan eristetty, jotta säästyttäisiin hänen väliintulemisensa vaaralta. Kappaleessa _Romeo ja Julia_ on Pietarilla lupa laskea leikkiään vain soittoniekkojen kanssa eteishuoneissa tai saatella imettäjää, kun Julia ei ole mukana. _Othellossa_ on ilveilijällä niin mitätön osa, yhdessä ainoassa kohtauksessa Cassion kanssa, että voi tuskin odottaa taitavan ilvenäyttelijän saattavan olla lisäilemättä siihen yhtä ja toista omista päähänpälkähtämistään. Portinvartija _Macbethissa_ on saman kovan kurin alaisena; hänen ei sallita näyttelevän kompailijan osaansa muualla kuin omalla portillaan. Shakespeare oli usein ankara ilvehtijöilleen; sillä on selvää, että hän vallan hyvin ymmärsi tragillisen yksinkertaisuuden ja vakavuuden edut, silloinkin, kun hänen tehtävänsä todelliset ehdot ja edellytykset eivät sallineet hänen käyttää niitä hyväkseen.

Kun ensimäiset säännölliset teaterit rakennettiin, käytettiin niitä ei ainoastaan varsinaisen puhedraman näyttelemiseen, vaan tarjottiin niissä kaikkia niitäkin esityksiä, jotka entisiin aikoihin tapahtuivat tilapäisesti pystytetyillä lavoilla tai huvikenttien erityisesti aidatuilla alueilla. Kaupunkilaiset olivat kovin ihastuneita silmänkääntäjäin ja nuorallatanssijain temppuihin, miekkailuun, painiin; noita kaikkia oli siis näytelmään sovitettava. Eikä Shakespeare ole suinkaan kitsas näille voimaurheilijain harrastuksille. Painikiista kappaleessa _Miten Suvaitsette_, miekkailukaksintaistelut _Romeossa ja Juliassa_ sekä _Hamletissa_, sapelitappelut _Macbethissa_ — ne olivat oikeita harjaantuneiden taistelijain taidonnäytteitä. _Coriolanuksen_ koko ensimäinen näytös on niin täynnä tappelun melskettä, sotaretkiä ja otteluita elämästä ja kuolemasta, surmaavia iskuja puolelta jos toisellakin, että tuo jo alkaa ikävystyttää Shakespearen nykyaikaisia ihailijoitakin, mutta Globe-teaterin suosijoille oli se mitä mainiointa huvia. _Erehdysten Huvinäytelmässä_ syntyy hirveätä melua selkäsaunoista ja uhrien voivotuksista. Kaikki tämä muuntaa tuntuvasti hänen suuruutensa väritystä ja sävyä, mutta siihen pakottivat hänet suosijainsa maku ja tottumus sekä silloisen kehittymättömän teaterin suhteet. Tähän paksuun runkoon oksastettiin hänen lennokas ajatuksensa ja herkkä mielikuvituksensa.

Kun hän ensi kertaa tuli Lontooseen, seisoi drama varhaisemman kehityksensä käännekohdassa. Näytteleminen kukoisti kautta koko Elisabetin hallitusajan, monissa paikoin ja mitä erilaisimmin tavoin. Senecan malliin kirjoitettujen murhenäytelmäin ja Plautusta jäljitteleväin huvinäytelmäin esittäminen tapahtui aina oppineiden miesten suostumuksella ja myötävaikutuksella, ja koko homma olikin yliopistojen ja lakikoulujen suosittuna huvituksena. Ylhäisempien piirien nautinnoksi esittivät mytologisille ja klassillisille aiheille rakettuja näytelmiä laulavat poikaseurueet — Paavalin Lapset, Kuninkaallisen Kappelin Lapset. Alkuperäinen komillinen perimätapa oli säilynyt rikkomatonna varhaisemmilta ajoilta, ja näissä sievistelevissäkin näytelmissä suotiin sijaa ilvehtijäin hullutteluille. Mutta murhenäytelmä sellaisenaan oli vallan uutta Englannissa, vähän sitä ymmärrettiin ja vielä vähemmän siitä nautittiin. Huonoimman esikuvan, mitä ajatella voi, sai se Senecassa, joka käyttää tragillisia kohtia ikäänkuin vaarnana, johon sopii ripustaa kaikki kaunopuheisuuden ja viisaustieteen opettajan selvittelyt. Ensimäinen englantilainen murhenäytelmä, _Gorboduc_, on akateminen väittely erinäisistä käyttäytymisen pulmallisista kysymyksistä, jotka on saatu syntymään erään vanhan tarinan pohjalla; ja samaista senecalaista mallia noudattivat rauhallisesti Samuel Daniel ja Fulke Greville, Lordi Brooke, pitkät ajat uuden suunnan nousun jälkeen. Ja ilman tämän ajan suurten nerojen ilmestymistä olisi englantilainen murhenäytelmä kenties kuinka pitkiksi ajoiksi jäänyt tuollaiseksi jäljitteleväksi harjoitelmaksi, jota vaan viisauksia latelevat filosofit olisivat harrastaneet.

Tunnetaan niin hyvin se, mitä sitten tapahtui, että se on kadottanut kaiken ihmeellisyytensä. Joukko nuoria miehiä yliopistojen helmoista heitti akatemisen ylpeytensä nurkkaan ja ryntäsi yleisille näyttämöille, jotka siihen asti olivat olleet ilvehtijäin, silmänkääntäjäin ja lyhyiden hullunkuristen välinäytelmäin esittäjäin hallussa. He eivät olleet, nuo nuoret miehet, mitään oppineita sanan varsinaisessa merkityksessä: Marlowe, Peele Greene ja Lodge kuuluivat siihen lukuisaan ihmislajiin, jotka Antonius à Woodin sanoilla puhuen "tavallansa halveksivat akatemisia opinnoita". Mutta latinalaiset runoilijat viehättivät heitä, ja he lukivat ja tutkivat innokkaasti uutta italian-, ranskan- ja espanjankielistä renesanssin kirjallisuutta. Lontoossa, samoin kuin Oxfordissa ja Cambridgessa, olivat tavalliset virkapaikat ja palkat heiltä suljetut, niin että johonkin juoneen heidän oli elinkeinokseen turvautuminen. Varsin läheinen tulolähde oli silloin kirjoitella kirjakauppiaille runoelmia, lemmenkirjasia ja toimitella kaikenlaisia käännöksiä; ja kuka vaan oli tarpeeksi onnekas saamaan anteliaan, jalomielisen suojelusherran, niin hänen vaivoin hankittuihin kirjailija-ansioihinsa saattoi silloin tällöin muodostua sievosia lisiä. Mutta ennenkuin olivat kauankaan Lontoossa olleet, olivat he varmaankin tutustuneet erääseen hiljattain näkyviin nousseeseen ihmisluokkaan, joka eleli melkoista mukavammin tavoin. Nämä "kunniakkaat kulkurit", näyttelijät, muodostivat kaupungin kaduilla hyvinkin huomattavan ilmiön, kun

He teikaroivat silkkivaatteissaan. Palvelijain parvi saattojoukkonaan.

Greene kertoo _Groatsworth of Wit_-nimisessä teoksessaan, mitenkä hän ensin joutui kirjoittamaan näyttämöä varten. Eräs näyttelijä, loistavasti puettu, niinkuin suuren maailman mies tietenkin, sattui kerran kuulemaan hänen lausuvan muutamia runosäkeitä ja tarjosi hänelle ilman muuta asunnon ja viran. Herrasmies oli omain sanojensa mukaan sekä näyttelijä että drama-kirjailija. Näytellen keijukaisten kuninkaan osaa oli hän esiintynyt _Herkuleen Kahdessatoista Työssä_ sekä eräässä toisessa kappaleessa, jonka nimi oli _Paholainen Taivaan Tiellä_. Hänen omat teoksensa olivat opetus-näytelmiä, jotka olivat etenkin sopivia maalaiskatselijoille; hän mainitsee niistä kaksi, nimittäin _Ihmisen Älyn Opetus_ sekä _Keskustelu Syvyyden Salaisuuksista_. Mutta nämä kasvattavat näytelmät olivat nykyään joutuneet muodista pois, selvitteli hän, ja nyt voisi jonkun oppineen miehen uudenaikaisemmilla sepityksillä olla hyvä menestys. Greene suostui tarjoukseen, ja asustaen "kaupungin syrjällä, eräässä rihkamasaksan talossa", tuli hän pian kuuluisaksi "ovelana näytelmärunoilijana" ja joutui näin maan kevytmielisinten ihmisten seuraan.

Ei ole mitään syytä epäillä tämän kertomuksen asiallista totuutta. Mutta Greene ei ollut uudistusten harrastajista ensimäinen eikä etevinkään. Kunnia kansanomaisen näytelmän uudistamisesta kuuluu etupäässä Marlowelle. Ennen hänen esiintymistään oli Lyly osottanut, mitenkä klassillinen jumalaistarustokin voidaan tehdä puoleensa vetäväksi, ja Peele oli käytellyt silosäettä sillä tavoin, että se tunki korvaan ja painui muistiin. Näiden miesten askarrukset tarkoittivat vain valittuja ylhäisiä piirejä, jättäen suuren yleisön kokonaan ulkopuolelle. Marlowe tahtoi puhua juuri kansalle. Hän toi silosäkeen yleiselle näyttämölle, ja pani sen kaikuen ja raikuen kulkemaan läpi koko kaupungin. Hän todisti, että klassillinen tarina ei tarvitse mitään selitys- ja sanakirjoja, tullakseen kansanomaiseksi. Ja ennen kaikkea: hän loihti esiin suuria, tärisyttäviä tapahtumia ja loi sankariluonteen. Hänen 1587 tienoilla kirjoitettu näytelmänsä _Tamburlaine_ kosketti osavasti kansallisen innostuksen hermoja, sytytti halua seikkailuihin kaukaisissa maissa ja hehkutti nuorison kesytöntä sydäntä. Tämän näytelmän menestys on ehkä kirjallisuushistoriamme suurin tapahtuma. Se muokkasi Englannissa maaperän murhenäytelmälle ja teki yhdellä iskulla lopun kaikenmoisten tieteilijäin joutavanpäiväisistä laverteluista. Tärkeämpää oli vielä, että se teki rohkeuden ja uljuuden ihailun esineeksi ja opetti runoilijoita uskomaan maailman valloitukseen. Kaikkien suurten ja omaperäisten teosten tavoin, jotka syntyvät oikeana hetkenä, esiintyi se yhä uusissa ja uusissa mukailuissaan, ja muodosti piankin koulukunnan. Marlowen ystävät ja seuralaiset taipuivat hänen johtoonsa, tunnustivat hänen loistavan voittonsa ja olivat mielissään, kun heidän omat vähemmän onnekkaat kokeilunsa saivat edes jonkun verran hänen menestystään osakseen. Kydin _Espanjalainen Murhenäytelmä_ kilpaili melkein _Tamburlainen_ kanssa yleisestä suosiosta, ja Peelen, Greenen ja Nashen kaikkein huimapäisimmätkin uhka-yritykset saavuttivat samoihin aikoihin voiton-seppeleitä. Sillävälin, kun hänen toverinsa jäljittelivät hänen aikaisempia teoksiaan, jätti Marlowe ne taakseen ja kulki uusiin riemuvoittoihin. Lyhyen elämänsä viimeisinä vuosina kirjoitti hän _Tohtori Faustuksen, Maltan Juutalaisen ja Edvard Toisen_ — puhumattakaan hänen runoelmistaan ja valmistumattomista näytelmistään. Hän kuoli 1593, samana vuonna, jolloin Shakespearen _Venus ja Adonis_ ilmestyi.

Marlowen elämän viimeisten seitsemän vuoden aikana valmistui Shakespeare toimeensa Lontoossa. Ei ainuttakaan viittausta tai katkelmaa ole jäänyt antamaan meille tietoja hänen varsinaiseen alaansa kuuluvista askarruksistaan, ennenkuin vasta tämän ajanjakson lopulta. Paljon mielikuvitus-lentoisia, arveluille ja otaksumille perustettuja esityksiä näistä vuosista on kirjoitettu, lukemattomia yksityiskohtia ja tapauksia mainittu. Selvät, yksinkertaiset tosi-asiat ovat liiankin usein joutuneet näkymättömiin näiden järkeisteleväin rakennelmain alle; ja juuri ne kuitenkin ansaitsevat huomiotamme, sillä vaikka ne eivät tarjoakaan aihetta mihinkään erinomaisempiin johtopäätelmiin tai loistaviin keksinnöihin, niin ne toki saattavat meidät huomaamaan tässä epäselvässä ja puoleksi rapistuneessa taulussa todelliset, oikeat ääriviivat.

Shakespearen ensimäiset askeleet eivät johtaneet häntä ylhäisön, vaan kansan suosiota tavottelemaan. Hän joutui suinpäin näyttelijäin ja kirjailijain hurjaan mustalaiselämään aikana, jolloin ei mikään vielä ollut kiintonaista, jähmettynyttä, jolloin jokainen kuukausi toi mukanaan jotain uutta, ja jolloin kansan suosio oli menestyksen ainoa tie. Hurja kilpailu vallitsi eri näyttelijäseurueiden välillä, kuka paraiten saisi yleisön huomion puoleensa käännetyksi. Murhenäytelmä tunnusti yhden miehen mestarikseen; ja uusi koulu näyttelijöitä oli kasvamassa, joka kykeni vastaamaan runollisen lausumistavan vaatimuksia. Entisellä pohjalla lepäävä huvinäytelmä eleli edelleenkin vanhoillaan ja pysyi yhäti ammatti-ilvehtijäin hallussa. Ketään uutta komillista neroa ei ollut ilmestynyt jakamaan ylivaltaa Marlowen kanssa. Ne, jotka tyydyttivät yleisön katselemishalua, koettivat yhdistää niin monta näyttämön voimakeinoista yhteen ainoaan näytelmään kuin suinkin mahdollista. Heidän palkintonsa oli täpötäysissä huoneissa eikä kirjallisessa kuuluisuudessa. Voima, räikeys, karkea pila ja pöyhkeilevä lausumistapa vei aina voiton, eikä jättänyt tilaa vakavampain kirjallisten tarkoitusten hienostamalle maulle. Kansa, näiden uusien huvitusten huumaamana, vaati yhä voimakkaampaa ja voimakkaampaa kiihotusta; yksi näytelmä kelpasi vain muutamiksi päiviksi, sitten se taas heitettiin syrjään ja uusi sepustettiin kaikella kiireellä mistä aineista vain sattui. Historia ja keksimiskyky tyhjennettiin tyystin aiheita etsittäessä; vanhoja kappaleita siloteltiin ja paikkailtiin, lainkaan kiinnittämättä huomiota niiden alkuperäiseen tekijään; kun jonkun kirjailijan näytelmän havaittiin jossain kohdassaan olevan sellaisen, ettei se luultavasti saavuttaisi yleistä menestystä, niin toinen muunteli ja täydenteli sitä mielin määrin siksi, kunnes siitä tuli hyvä. Jos Ben Jonson olisi ensimäisiä kertojaan tutustunut teateriin niihin aikoihin kun Shakespeare tuli Lontooseen, niin inho hänet varmaankin olisi peräyttänyt yrityksestä luoda arvokkuutta ja järjestystä tähän melskeiseen, kirjavaan maailmaan; hän olisi ehkä hakenut turvaansa rikki-oppineiden ja tieteistelijäin seurasta, ja kansallinen näytelmä olisi kadottanut hänet. Shakespeare otti olevat olot sellaisina kuin ne esiintyivät, ja menetteli aina sen mukaan, kuinka kulloinkin tarvittiin. Kun hänestä v. 1592 ensi kertaa mainitaan näytelmänsepittäjänä, kiukuttelee kuoleva Greene hänen haalivan mainetta ja arvoa paikkailemalla parempain miesten tekeleitä. Yrittäessään saada aikaan epäsopua kirjailija-toveriensa ja Shakespearen välillä, käyttää Greene puhetapaa, joka osoittaa Shakespearen olleen näyttelijäin kanssa läheisemmissä suhteissa kuin milloinkaan yliopisto-nerot olivat olleet. "Niinpä niin, älkää heitä uskoko: sillä heidän seassansa on eräs koppaileva varis, joka on koristanut itsensä meidän höyhenillämme, tuo, jonka _tiikerin sydän on kätketty näyttelijän nahkaan_, joka luulee osaavansa yhtä hyvin rääkäistä silösäkeen kuin paras Teistä: ja hän kun on vallan välttämätön _Jussi Kaikki Kaikissa_, niin luulee hän rajattomassa itserakkaudessaan olevansa ainoa _näyttämöntärisyttäjä_ [Shakescene: engl. sanaleikki. Shake näet merkitsee 'pudistaa, vapisuttaa, tärisyttää'. Shakespear(e) taas 'keihäänhuiskuttaja'. Suom. huom.] tässä maassa". Tuo säe _Henrik Kuudennesta_, jota Greene tässä ivaillen mukailee, kärjistää hänen hyökkäyksensä juuri tätä kappaletta vastaan ja antaa meille ensimäisen varman aikamääräyksen Shakespearen näytelmäin historiassa.

Kääntyessämme nyt tarkastelemaan Shakespearen näytelmä-kokoelmaa kokolehti-painoksessa, havaitsemme, että ne olosuhteet, joiden alaisena hän ne kirjoitti, kuvastuvat liiankin tarkasti tästä niteestä. Useammat kuin yksi tai kaksi näistä näytelmistä, sellaisina kuin ne esiintyvät kokolehti-painoksessa, ovat suoraan sanoen kelvottomia, heikkoja ja sekavia rakenteeltaan tai huonon käsikirjoituksen takia tärveltyneitä. Muutamissa niistä löytyy kokonaisia kohtauksia, jotka ovat kirjoitetut Shakespearen loistavimpaan tapaan, erinomaisen tarkasti havaittuja luonteita, jotka ovat piirretyt hänen voimakkailla vedoillaan, sillä välin kun toiset kohtaukset ja henkilökuvat samassa näytelmässä lähenevät kerrassaan ala-arvoisuuden rajoja. Viehättävän yksinkertainen on se arvostelemistapa, joka panee kaiken, mikä on hyvää, Shakespearen laskuun ja kaiken huonon taas "jonkun heikomman käden" viaksi. Tämän periaatteen mukaan on vahvasti väitetty, ettei _Titus Andronicus_ sisällä yhtään ainutta säettä Shakespearelta. Mutta jos me kerran tyhmän varmoina jätämme Hemingen ja Condellin vakuutukset huomioon ottamatta (ja niitä on vahvistanut, mitä juuri Titukseenkin tulee, Francis Meresin todistus), niin olemme kadottaneet ainoankin pelastusköytemme ja ajelehdimme myrskyisellä, raivoavalla merellä, jokaisen väitöksen ja mielipiteen tuulen kuljetettavina. Ei myöskään arvosteleva korva, olkoonpa sitten miten mainio ja kuuluisa tahansa, voi kaikkine vakuutteluineen painaa vaa'assa yhtä paljon kuin Shakespearen omien ystävien päivänselvät todisteet. Viisainta on uskoa, että kokolehti-painoksen näytelmät oli pantu Shakespearen nimiin joko sentähden, että ne kokonaan olivatkin hänen tekemiään, tai siksi, että hän ne oli uudestaan muovaillut ja kirjoittanut, tai lopuksi senkin takia, että niissä oli niin paljo hänenkin työtään, että se teki kaikkien hänen nimelleen asettamisen oikeutetuksi. Näinkin asian ymmärtäen jää suuri ala arveluille, ja asema olisikin vallan epätoivoinen, ellei löytyisi erästä merkittävää lohduketta. Niiden näytelmäin joukossa, joiden on todistettu kuuluvan Shakespearen elämänuran keskimäiseen ajanjaksoon ja joihin sisältyvät hänen kypsyneimmät historialliset ja huvinäytelmänsä sekä enimmät suurista murhenäytelmistä, ei ole ainuttakaan, jota vastaan olisi sen alkuperän suhteen tehty hyökkäyksiä. Toiselta puolen ovat taas kaikki varhaisempaan aikaan luettavat kappaleet sekä suuri joukko myöhäisemmistä näytelmistä _Macbethista ja Timonista_ lähtien, joutuneet mitä kiivaimman kiistan esineiksi. Tutkijain yleisesti hyväksymät johtopäätelmät lienevät vielä sittenkin liian rohkeasti lausuttuja. Toimintansa alku-aikoina käytteli Shakespeare hyvin vapaasti muiden teoksia ja loi sen lisäksi joskus omansakin tykkänään uudestaan, niin että usein on hyvin vaikeaa ratkaista, kuinka laajat hänen oikeutensa johonkin näytelmään sen nykyisessä muodossa ovat. Uransa loppupuolella havaitsemme hänen teostensa yhä pahemmin olevan sekoittuneena toisten käsialoihin; mutta tähän aikaan katsoen on todellakin syytä epäillä, että nuo toiset häneltä pakkoveroa ottivat muutellessaan hänen valmiita näytelmiään tai täydentäessään hänen keskeneräisiä teoksiaan omilla lisäyksillään. Kolmaskin vaikeus on olemassa silloin, kun näytelmän, jossa kauttaaltaan esiintyy mitä selvimpiä merkkejä Shakespearen työstä, eri osat ovat hajanaisia, eivätkä mitenkään sovi toisiinsa. Tämä antaa aihetta yhä uusiin kysymyksiin. Kuinka pitkälle tulee meidän arvioida vapaa-ehtoisen yhteistyön, varhaisemman ja myöhäisemmän, ulottuneen? Kutka olivat niiden nimettömäin näytelmäin tekijät, joita hän käytti perustana muutamiin aikaisempiin teoksiinsa? Miten laajalti muunneltiin hänen näytelmiään teateri-esityksiä varten sinä aikana, joka kului niiden ensi ilmestymisen ja kokolehti-painoksessa julkaisemisen välillä; ja kuinka useassa tapauksessa ovat kokolehtipainoksen julkaisijat painattaneet tällaisen muunnoksen?

Shakespeare-tutkimuksen asiana on nyt vastata yksityiskohtiaan myöten näihin kysymyksiin. Erinomaisen ahkerain ja uurastavain oppineiden saavuttamat tulokset eivät ole voittaneet yleistä hyväksymistä, ja enimmältä osaltaan riippuvatkin ne terävä-älyisten otaksumain ketjussa. Jos pantaisiin kysymysmerkkejä kaikkiin niihin kohtiin jokaisessa Shakespeare-tutkielmassa, johon niitä kohtuuden mukaan tulisi panna, niin näiden teosten lauserakennus näyttäisi tosiaankin surkuteltavan katkonaiselta. Harvinaisimpia sankaritekoja ihmisten seassa on olla lausumatta mielipidettänsä varmana silloin kun ei löydy riittäviä takeita sen pätevyydestä. Tähän vaikeasti saavutettavaan päämäärään tulee tässä pyrittäväksi; ja muutamat lyhyet kuvaukset näiden pulmallisten arvoitusten laadusta ja luonnosta riittäkööt tässä kunnianpyyntöisemmän rakennelman asemasta.

_Miten Äkäpussi Kesytetään_ oli ensimäisenä painettu kokolehti-niteeseen. Aikalaiset eivät mainitse mitään tästä näytelmästä, eikä se sisällä itsekään mitään viittauksia, joiden nojalla saattaisi määrätä sen syntymisaikaa; mutta siinä löytyy paljon Shakespearen varhaisemmille teoksille ominaisia luonteenpiirteitä. Juoni on kaksinainen, yhdistäen kaksi eri lähteistä saatua aihetta. Muutamat tutkijat ovat sangen heikkojen syiden nojalla väittäneet, että se osa näytelmää, jossa kerrotaan Biancasta ja hänen lempijöistään, ei olisi Shakespearen käsialaa. Ne kohtaukset, joissa Katarina ja Petruchio esiintyvät, ovat epäämättömästi hänen; ja nämä kohtaukset on muovattu vallan erään nykyäänkin olemassa olevan huvinäytelmän mukaan vuodelta 1594, jonka nimi on _Äkäpussin Kesytys_. Tämä vanhempi näytelmä on nopea ja voimakas toiminnassaan; mutta siinä ei esiinny Shakespearen mahtavana tulviva kaunopuheisuus; sen kieli on karkeaa naurattavissa kohdissa, ja vakavammat puhelut ovat kirjoitetut Marlowen tyyliä ivallisesti mukailemalla, ja sitä onkin osattu muutamin nokkelin liioittelupiirtein oivallisesti sovittaa huvinäytelmän tarpeisiin. Näytelmä on siis kaikesta huolimatta komillisen neron tuote; ja siihen sisältyvät poikkeuksetta kaikki ne hullunkuriset kohtaukset, jotka muodostavat tärkeimmän osan Shakespearenkin näytelmässä. Petruchion eriskummainen käytös häissään, nälkäisen morsiamen kiusaaminen vain kuvailluilla ruuilla, ja tuo hupaisa kohtaus räätälin kanssa, kuuluvat oleellisesti kumpaankin näytelmään ja antavat aihetta moniin samanlaisiin sukkeluuksiin. Vanhemmassa, samoin kuin myöhemmässäkin näytelmässä alistuu Katarina herransa ja miehensä mielipiteeseen, kun tulee kysymys auringosta ja kuusta, ja kun tämä leikillisyytensä valtaamana väittää erään vanhan äijän olevan nuoren, kukoistavan neitosen, niin hyväksyy vaimo tuon hurjan mielikuvitustuotteen, voittaen vielä miehensäkin vallattomassa leikissä. "Ihana neito", sanoo hän harmaaparralle:

Sun sädeloistos pilveen peittäös, Se muuten lailla päivän polttavan Tukalan helteen tuopi maailmaan; Suo kasvojes vain vieno heijastus.

Edelleen esiintyvät koko johdanto ja Christopher Slyn naurattavat seikat jo täysin kehittyneinä vanhemmassakin näytelmässä, ja ne sisältävät muutamia Shakespearen arvoisia kohtia, mitkä kuitenkin on jätetty pois myöhemmästä laitoksesta. Kun herttua toiminnan edistyessä määrää kaksi henkilöä vietäväksi vankilaan, niin tämän sanan kuullessaan herää Sly juopuneen unestaan ja panee vastaan kuin mies: "Minä sanon, ettei saa lähettää vankilaan". Turhaan huomauttavat herrat hänelle, että tämähän on pelkkää pilanäytelmää; hän pysyy lujana päätöksessään: "Sanon sulle, Simo, en salli heitä lähetettävän vankilaan, se on kerrassaan päätetty; mitä, Simo, enkö ole Don Christo Vary? Siksi sanon vielä kerran: heidän ei tarvitse mennä vankilaan". Kun hänelle vihdoin vakuutetaan, että he ovat päässeet karkuun, rauhoittuu hän, käskee lisää juomatavaroita, määrää näytöstä jatkettavaksi ja vaipuu jälleen uinailuihinsa.