Part 11

Elleivät Bianca-kohtaukset ole Shakespearen, niin jää hänelle täten vain jonkunlaisen korjailijan tehtävä paraimmassa osassa näytelmää. Mutta kuka kirjoitti näytelmän vuodelta 1594? Niiden kirjailijain joukosta, jotka niihin aikoihin työskentelivät näyttämöä varten, tunnemme ainoastaan yhden miehen, joka varmasti kykeni sen kirjoittamaan, ja tämä mies on Shakespeare itse. Jos voitaisiin osoittaa, että tuo näytelmä tosiaankin on hänen käsialojansa, niin siitä muodostuisi mitä suuriarvoisin asiakirja ja näyte siitä työstä, jota hän teki varhaisimpina aikoinaan. Mutta niin kauan kun ei sitä ole todistettu, niin tuo otaksuma, että hän sen kirjoitti, tulisi olemaan vain erinomaisen satoisana siemenenä uusille arveluille ja johtopäätelmille. Näytelmä sellaisenaan, kirjoittipa sen kuka hyvänsä, auttaa meitä tuntemaan Lontoon vanhempaa teateria. Se ei ole paljon pitempi puolta Shakespearen myöhemmästä laitoksesta, ja Pembroken kreivin palvelijat sitä näyttelivät. Sen tekijä, kirjoittaen siihen aikaan, jolloin Marlowen pöyhkeilevä silosäe oli tullut yleiseksi teaterikieleksi, tuntuu kuitenkin olevan tietoinen näiden sankarisäkeiden sopimattomuudesta jokapäiväisen elämän tapauksia kuvaamaan, ja hän väänteleekin niitä vallan hullunkurisesti. Hän pysytteleikse tarkasti todellisuudessa, omaa runsaan varaston sattuvia vuoropuheluita, sekä osottaa hämmästyttävää nokkeluutta hupaisain kohtausten keksimisessä. Kaikissa näissä suhteissa on hän hyvin Shakespearen kaltainen, joka myös asteettain vapautui Marlowen vaikutuksesta ja totteli omaa inhimillisempää henkeään, siksi kunnes tuon Marlowen jäljittelijäin muotiin saattaman tyylin havaitaan lopulta _Hamletissa_ soveltuvankin vain näyttelijäin suurisuisiin purkauksiin ja Poloniuksen ihailevan arvostelun esineeksi.

Niitä kysymyksiä, jotka kohoutuivat eteemme Shakespearen äskeisen teoksen yhteydessä, valaisee sattuvasti myös _Timon Ateenalaisen_ kohtalo. Tämä näytelmä esiintyy ainoastaan kokolehti-painoksessa, eikä senkään syntymäaikaa voida tarkalleen määrätä. Tavallisesti asetetaan se noiden neljän suuren murhenäytelmän jälkeen ja välittömästi _Antoniuksen ja Kleopatran_ edelle — siis noin 1607 paikkeille. Yhdessä suhteessa eroaa se kokonaan näistä naapureistaan. Ei missään Shakespearen näytelmässä ole juoni niin yksinkertainen. _Timon Ateenalaisessa_ asetetaan vain yksi ainoa henkilö erilaisiin asemiin ja tilaisuuksiin. Timon on rikas ja antelias, siinä ensimäisen näytöksen aihe; hänen rikkautensa ja hänen ystävänsä jättävät hänet pulaan toisessa ja kolmannessa näytöksessä; hän vetäytyy autioon paikkaan kaupungin ulkopuolella, kiroo ihmissukua ja kuolee, ja tämä lopputulos on neljännen ja viidennen näytöksen aiheena. Ei löydy Shakespearen teoksissa mitään hämmästyttävämpää kuin Timonin jättimäinen haamu, vuodattamassa hirveitä sadattelujaan ihmisten pikkumaisuutta, petollisuutta ja kavaluutta kohtaan. Kuitenkin on näytelmä kokonaisuutena katsoen epätyydyttävä, sentähden, ettei perusaihe siinä pysty herättämään oikeaa vaikutusta. Ei kukaan voi lukea tätä näytelmää ja uskoa, että Shakespearen tarkoituksena oli ivailla ihmisvihaajaa: Timonin kärsimys on sydäntävihlova ja kammottava; synkkämielisyys ja epätoivo eivät ole milloinkaan puhuneet vakuuttavammalla voimalla. Jos nyt tarkastelemme niitä tapauksia, jotka johtavat tähän tulokseen, ja niitä henkilöitä, jotka ryhmitetään Timonin ympärille, niin ne näyttävät vain tekosyiltä ja varjoilta, jonkunlaiselta hätäisesti hahmoitetulta tavanmukaiselta kehykseltä suurelle keskushenkilölle. Koneisto on huolimattomasti kyhätty, ja näissä näytelmän ulkonaisissa osissa on usein kaikki velttoa ja elotonta. Tutkijoille on koko juttu antanut paljon päänvaivaa, ja he ovat ilman muuta ottaneet avukseen tuon välttämättömän yhteistyön tekijän. Muutamat antavat jalomielisesti kyllä Shakespearelle kaksikin avustajaa (Rowley on tavallisin täydentävä nimi), ja käyvät koko näytelmän läpi säe säkeeltä, osottaen määrätyn osansa leijonalle, apinalle ja kuormajuhdalle. Kysymys on todellakin pulmallinen, ja otaksumat voivat olla hyvinkin nerokkaita, mutta ne eivät ole johdattaneet mihinkään varmoihin tuloksiin. Niiden pahimpana loukkauskivenä on taika-usko, joka ei voi mitenkään myöntää Shakespearen tekemäksi mitään hätiköivää tai huolimatonta. Hänhän oli yleisen näyttämön "tavaranhankkija", ja varmaankin oli hänellä usein kiire välttämättömän tuotteen tekaisemisessa, jotenkin samaan tapaan kuin nykyaikaisella sanomalehtimiehellä on senkin seitsemän hoppua ja hätää. Monet kirjailijat, jotka ovat kärsineet tuosta kiireestä, ovat tyydyttäneet omaatuntoansa jakamalla teoksensa kahteen lajiin. Toista he tekevät kuin päivätyötä ikään, yrittäen siitä niin hyvää kuin aika ja olosuhteet sallivat. Toista säilyttävät he luonansa pitkiä aikoja, korjailevat ja silottelevat sitä, kunnes se tyydyttää heidän korkeampia vaatimuksiaan ja ihanteitaan. Shakespeare teki juuri tänlaista kahdenlaista työtä, ja enin osa hänen teoksiaan on tullut meidän näkyviimme ilman että oli tehty eroitusta hyvien ja huonojen välillä. Tänlainen näkökanta olisi hyvä pitää mielessä niiden, jotka kerskailevat kyvyllään tuntea hänen tyylinsä. Kirjailijan tyyli ja sen vaihtelut ovat selvät ja helpot tuntea, kun olemme tekemisissä ainoastaan huolellisesti kirjoitetun teossarjan kanssa, joka on painatettu hänen omalla nimellään. Seikka tulisi äärettömän paljon pulmallisemmaksi, jos hänen huolimattomin haastelunsa ja hänen hätiköidyimmät asia-kirjeensäkin otettaisiin lukuun. Ja juuri Shakespearen suhteen on teaterin ehtojen ja vaatimusten painostus tehnyt kysymyksen monin verroin vaikeammaksi ratkaista.

Nämä ehdot astuvat näkyviin seurauksissaan. On päteviä syitä ajatukseen, että monet hänen huvinäytelmistään ovat uudestaan muovaillut hänen omista aikaisemmista, nyttemmin kadonneista laitoksistaan. On väärin otaksua, että hän näitä varhaisempia tekeleitä korjaili kirjallisista syistä, muka täydellisyyttä tavotellakseen. Vanhempi _Äkäpussin Kesytys ja Hamletin_ ensimäinen laitos osottavat tien todennäköisempään johtopäätökseen. Kun teateri pääsi kehityksessään korkeammalle kannalle, tarvittiin täydellisiä viisinäytöksisiä kappaleita, kaksinaisine juonineen ja kaikenlaisine koristeineen, täyttämään koko iltapäivän ohjelman. Vanhempia, yksinkertaisempia näytelmiä ja välinäytelmiä lavennettiin silloin ja sovitettiin uusien vaatimusten mukaan. Ei ollut suinkaan helppoa, ei edes Shakespearelle, valmistaa kahta parhainta, uusista aiheista uudestaan kirjoitettua näytelmää vuodessa. Muutamina ihmeellisinä vuosina hän sen melkein teki; mutta, kuinka kummalta se kuuluneekaan, tämä ponnistelu tappoi hänet. Stratfordin kappalainen sanoo tosin hänen juomiseensa kuolleen, mutta harvoin antaa juominen muuta kuin "armon iskun". Ei kukaan ihminen, ei edes sellainen, joka on vain hiukan alapuolella enkeleitä, voi elää läpi Shakespearen teosten, _Hamletista Antoniukseen ja Kleopatraan_, maksamatta sitä terveytensä hinnalla. Hänen on täytynyt sortua ponnisteluihinsa, "jolleivät hänen hermonsa olleet vaskea tai tako-terästä". Mutta teateri, ahmittuaan hänen sitkeän työnsä tuotteet, oli nälkäisempi kuin koskaan, herkeämätön vaateissaan. _Timon Ateenalaisessa_ näemme, miten näitä vaatimuksia noudatettiin. Timonin ja Kuningas Learin läheinen yhtäläisyys on usein huomattu, niin ettei ole väärin sanoa, että _Kuningas Learissa_ käsitteli Shakespeare Timonin perusaihetta, ja käsitteli sitä paremmin, pannen etenkin painoa todennäköisyyden saavuttamiseen. Yksinäisen kuningas-vanhuksen raivoisa mielenkiihko nummella kehittyy asteittain mitä hurjimpaan ihmisvihaan, mutta se saa aina osakseen meidän myötätuntomme, me kun olemme tarkanneet sitä aivan ensi vaiheistaan asti, me kun olemme saaneet tuntea niiden syiden kauheuden, jotka sen aiheuttivat. _Kuningas Learin_ jälkeen ei voitu enää tehdä mitään uutta samasta henkilöstä heikommassa muodossa. Mutta jos Timon, kuten näyttää, on Kuningas Learin ensimäinen luonnos, joka pantiin päättämätönnä syrjään siitä syystä, että aihe osottautui mahdottomaksi muokata eikä voinut herättää tarpeeksi myötätuntoa sankarinsa osaksi, on asema selvitetty. Shakespeare, taiteilija, ei voinut enään käyttää Timonia; Shakespeare, kansan suosima näytelmäseppä, kävi jälleen käsiksi jo hyljätyn näytelmän katkelmiin ja lavensi sitä itse, — tai mikä on luultavampaa — antoi jonkun toisen laventaa sen noiden välttämättömän viiden näytöksen pituiseksi.

Tätä johtopäätelmää tukevat vielä erinäiset samantapaiset seikat, jotka kaikki saattavat meidät uskomaan, että Shakespeare joskus teki useampia kuin yhden yrityksen jonkun näytelmäaiheen käsittelemiseksi, ja että ensi kerralla jääneet aukot paikattiin myöhemmin toisilla aineksilla, aina sen mukaan, millaisia teaterin vaatimukset kulloinkin olivat. Yksi esimerkki riittäköön. Verrattomasti kansanomaisin lemmentarina kuudennentoista vuosisadan alkupuoliskolla oli tarina Troiluksesta ja Cressidasta. Näytelmä-aiheita etsivän nuoren miehen on täytynyt varmasti tavata tämä kertomus. Shakespeare käsittelee sitä eräässä myöhäisemmässä näytelmässään, joka painettiin v. 1609, ja jota sitä ennen oli näytelty Globe-teaterissa. Näytelmä _Troilus ja Cressida_ saattaa kaikki tutkijat epätoivoon, kun nämä koettavat etsiä siinä tarkotuksen tai ajatuksen yhteyttä. Se on huono näytelmä, täyteen sullottu ihmeseikkoja ja kauneuksia. Itse lemmentarina on enimmältä osaltaan kirjoitettu _Romeon ja Julian_ sekä vanhempain huvinäytelmäin tyyliin, siinä esiintyy paljon samanlaisia lauseparsia ja sukkeluuksia. Valtiolliset kohdat ovat Shakespearen täysi-painoista, kehittynyttä tyyliä, täynnä syvää ajatusta ja runsaasti kaunopuheisuudella koristettuja. Rakkaus ja valtiolliset seikat ovat omiansa vetämään mitä suurinta mielenkiintoamme puoleensa, ilman mitään välitoimintoja, ja tässä joutuvat ne molemmat ivan ja pilkan alaisiksi aistillisuuden ja kaikkea halveksivan herjauksen kuorossa, jota edustavat Pandarus ja Thersites. Näytelmän yleisvaikutus on epämiellyttävä ainoastaan siitä syystä, että se on niin toivottoman sekainen. Troiluksen lyrilliset purkaukset ja Odyssein ponteva viisaus eivät ole itse asiassa suinkaan joutuneet häpeään; ne kohoavat esiin siellä ja täällä yli kaiken kaupustelijain ja suunsoittajain melskeen; mutta näytelmä ei kuulu heille; he huutavat toreilla ja kujilla ja kukaan ei heistä sen enempää piittaa. Dryden selittelee näytelmän oleellisia vikoja ja tulee siihen lopputulokseen, että Shakespeare sepitti sen "kirjailija-toimensa oppi-aikoina". Uskottavaa ei kuitenkaan ole, että Odyssein puheet kuuluvat tähän varhaisempaan ajanjaksoon. Toiselta puolen on myös vaikeata myöntää, että kolmannen näytöksen lemmenkohtaukset, joita ei ivan henki ole koskettanut, jotka esittävät Cressidan puhtaana ja uskollisena, olisivat kirjoitetut Romeon ja Julian jälkeen — sehän olisi ollut pelkkää kertaamista ja toistelua. Muun järjellisen otaksuman puutteessa saatamme ajatella niin, että Shakespeare ensin ryhtyi Chaucerissa tapaamaansa tarinaan aikeessa tehdä siitä murhenäytelmän. Mutta se ei ole ulkonaisesti ensinkään tragillinen; päähenkilöt, kuten Dryden huomauttaa, jäävät eloon; ja heidän vaiheensa olivat liian yleisesti tunnettuja, jotta näytelmäseppä olisi voinut ryhtyä niitä muuttelemaan. Chaucer voittaa pitkässä kertomuksessaan mahdottomuudetkin; hän saa lukijassa heräämään myötätuntoa Troilusta kohtaan, joka on rakastettunsa menettänyt, jopa uskotonta Cressidaakin kohtaan, sekä pakottaa samalla mielenkiintoisesti seuraamaan hänen omia mietelmiään maallisten pyyteiden ja halujen turhuudesta. Ne ovat sadunkertojan ihmetöitä; ne saattoivat kyllä johdattaa Shakespearenkin harhaan, siksi kunnes hän koki viedä ne näyttämölle ja huomasi, ettei Troiluksen ja Cressidan tarina sovi lyrillisen lemmennäytelmän aiheeksi. Sen sijaan kirjoitti hän _Romeon ja Julian_ ja säilytti lemmen-avustajan imettäjän personassa, joka on Pandaron kaksois-sisar yksin puheenkäänteissäänkin ja johtuu samasta suuresta alkuperästä. Kun sitten joskus myöhemmin vaadittiin uutta näytelmää, ja aikaa oli niukalti, valitsi hän Troijan tarun sen laajemmassa muodossa valtiollisluonteisen näytelmän aiheeksi ja lavensi sitä tuolla varhaisemmalla valmistumattomalla luonnoksella. Kaikkien inhimillisten pyyteiden ja kaiken inhimillisen heikkouden mitättömyys ja huono menestys muodostavat ainoan koossapitävän periaatteen tässä yhdistetyssä näytelmässä, ja sen mukaisesti on siis Thersites sen sankari. Thersites on kuitenkin tehty vallan inhottavaksi, joten saamme sen vaikutuksen, että tekijä pilkattuaan rakkautta ja sotaa ja valtioviisautta, pilkkaa lopuksi myös omaa nurjamielisyyttään. Ei missään muualla tule hän niin lähelle itserakkauden levotonta mielenkuohua; mutta hänen runollisuutensa on kuitenkin kukistumaton, yksityisiltä kohdiltaan on näytelmä suurenmoinen, ja nämä kohdat tekevät sen muistettavaksi.

Kaikki nämä epäiltävät mietiskelyt erinäisten näytelmäin syntymä-ajasta ja -tavasta käyvät tykkänään tarpeettomiksi, kun ryhdymme tarkastelemaan Shakespearen kukoistusajan teoksia. Elämäntaipaleensa alkupuolella liittyi hän kuninkaallisen hovimestarin joukkueeseen, josta Jaakko I:n valtaistuimelle noustessa tuli kuninkaan näyttelijäseurue; Shakespeare näyttää jälkeenkinpäin kuuluneen vakinaisesti tähän joukkueeseen. V. 1599 rakennettiin tätä joukkuetta varten Globe-teateri rannanpuoleiseen etukaupunkiin; samaan aikaan kohousi Raajarikkoisten portille heidän vaarallisimman kilpailijansa yli-amiraalin seurueen Fortuna-teateri. Ei ole epäilemistäkään, että Shakespeare heti alusta alkaen nautti suurta arvonantoa Globe-teaterissa. Sen rakentaminen sattuu yksiin hänen tärkeimmän näytelmänsepitys-aikansa alkamisen kanssa, kun hän heitti sikseen historialliset ja komilliset aiheensa, joilla hän oli voittanut kansan suosion, ja ryhtyi opettamaan englantilaiselle murhenäytelmälle korkeampaa lentoa. Saattaa varmuudella otaksua, että hänen murhenäytelmänsä ja roomalais-aiheiset kappaleensa asetettiin näyttämölle ja esitettiin hänen omalla valvonnallaan; hän itse luultavasti ohjasi näyttelijöitä; koko rakennus olikin kai aiottu hänen tarkotuksiaan varten. Hänen kypsyneimmät näytelmänsä esitettiinkin sentähden — kuten vain harvat kirjailijat voivat toivoa teoksiaan esitettävän — täysin tekijänsä vaatimusten mukaisesti. Hänen etevin tragillinen näyttelijänsä, Richard Burbage, kuului, päättäen niistä heikoista yleisen arvostelun muisteloista, jotka ovat näyttelijän ainoina maineensäilyttäjinä, englantilaisten murhenäytelmän esittäjäin parhaimmistoon, jos hänellä sitten olikin se verraton etu, jota ei esim. Bettertonilla ja Garrickilla ollut, että kirjailija oli aina hänen rinnallaan tarjoamassa neuvojaan ja arvosteluitaan. Me tunnemme tarpeeksi Shakespearen mielipiteitä näyttelemisestä, voidaksemme varmasti sanoa Globe-teaterissa vallinneen ennen tuntemattoman tyyneyden ja levollisuuden esityksessä; kunnianhimoista murhenäytelmän sankaria opetettiin hiukan hillitsemään huutamistansa; pöyhkeilevää näyttelijää, —

Mill on Taiteensa suuri säärivarsissaan Ja jok' ei muusta huoli, kunhan vain Kuunnella saapi kantains' kopinata,

taivutettiin säädyllisempään käytöstapaan; ja pitkiä runokappaleita lausuttiin niinkuin ei vallan usein sen jälkeen: panemalla erikoista huolta esityksen sointuisuuteen ja yhtenäisyyteen.

Näiden vanhojen teaterein näyttämönä oli pelkkä maasta kohoava, jonkun verran katselijain joukkoon etenevä lava, niin että näyttelijöitä voitiin nähdä useimmilta puolilta, mikä synnytti enemmän kuvapatsasmaisen kuin maalaustaiteellisen vaikutuksen. Teaterin keskiosa, johon asti näyttämö ulottui, oli katoton; näyteltiin päivän valolla. Mitään maalattuja näyttämökoristeita ei ollut. Näyttämön taka-osassa kohosi luolantapainen puusta tehty laite, jonka edessä riippui jonkunlainen kirjaeltu seinäverho, ja jota käytettiiin monenmoisiin tarkotuksiin. Se oli Julian hautana ja Desdemonan vuodekammiona sekä sinä mökkinä, jossa Tom-parka _Learissa_ etsii suojaa myrskyltä. Tämän rakenteen ylä-osaa käytettiin mihin milloinkin: se esitti Flint-linnan muureja _Richard Toisessa_, tai parveketta _Romeossa ja Juliassa_, tai Shylockin talon ikkunaa, mistä Jessika heittää ulos lippaan, tai Kleopatran hautamajaa, jonne kuoleva Antonius kannetaan sanomaan hyvästejä Egyptille. Nainen ei saanut esiintyä julkisella näyttämöllä, ja naisosia esittivät pojat. Tämä viimeinen seikka on Elisabetin aikuisen näyttämön huomattavimpia ominaisuuksia. Kuvaillessaan Roomaan kuljettamisen suunnatonta häpeää, viittaa Kleopatra siihen:

Riettaat ilvehtijät Meit osottelevat ja matkivat Egyptin pitoja; Antonius päissään Esitetään, ja Kleopatran osaa Nalikka naukuu, tehden majesteetist' Irvokkaan porton.

On outoa muistaa, että joku poika lausui nämä säkeet. Ja saman aseman ivallisuuden on varmaan täytynyt tulla hyvinkin vaaralliseksi Volumnian, roomalaisen äidin puheessa:

Ajattele, Maan päällä vaimojako kurjempia?

Siitäpä johtuu myös se seikka, että Shakespeare niin erinomaisen mielellään pistää sankarittariaan pojan sukuun. Rosalindaa, Violaa ja Juliaa esittäväin poikain tuli suorittaa tuo vaikea tehtävä: näytellä pojan valepukuun puettuja tyttöjä. Kaikesta tästä huolimatta saattaa kuitenkin epäillen kysyä, eikö Shakespeare ole enemmän menettänyt kuin hyötynyt myöhemmin esiintyväin näyttelijättärien kautta, jotka istuttavat näytelmiin jonkunlaisen liian räikeän todellisuussävyn ja väkevän kiihotuksen, mikä joskus himmentää tekijän kirkasta ajatusta. Poikia harjoitettiin epäilemättä erinomaisen hyvin, ja oppivaisia he kai olivatkin; niin että Rosalindan ja Desdemonan osat esitettiinkin sillä selvyydellä ja vilpittömyydellä, joka salli kirjailijan neron ja intomielen kirkkaasti kuulastaa läpi. Runoutta, samoin kuin uskontoakin, häväistään, kun siitä tehdään niiden oman kyvyn ja oman intohimon temmellystanner, jotka ovat antautuneet sen palvelijoiksi. Poika-näyttelijäin poistuessa kuoli runollinen näytelmä Englannissa, eikä se ole uudelleen henkiin herännyt.

Runollisen mielikuvituksen vaikutusta lisäävät suuresti ulkonaiset, sielua ja mieltä kiihottavat seikat; ja silloinen koruton, köyhä näyttämö auttoi melkoisesti runotaidetta tehtävässään, tarjoamalla yleisölle mitä moninaisimpia huvitteluja. Paitsi runouden tenhovoimaa oli Shakespearen käytettävänä muitakin apuneuvoja, kuten puvut, eleet ja liikenteet, näyttelijäin dramallinen ryhmittäminen, juhlakulkueet, soitto, tanssi sekä monenlaiset ruumiinharjoitukset. Näyttämön huono, yksinkertainen rakenne ja sen tarjooma tausta ei tuntunut lainkaan riittämättömältä; Elisabetin aikalaiset asettivat, kuten vielä tänä päivänä itämaalaiset, monet tavallisen elämän toimet ja tehtävät tapahtuviksi "avonaisella paikalla". Pukujen merkitys oli suurempikin kuin pelkkien koristeiden; ne ilmaisivat kantajansa säätyä, arvo-astetta, tointa tai ammattikuntaa, ja helpottivat siten juonen ymmärtämistä. Pukujen välttämättömät kustannukset muodostivatkin siten teaterin rasittavimman menotaakan, ja kuuluisimpain näyttelijäin puvusto oli sekä vaihteleva että komea. Shakespearen näytelmät ovatkin kirjoitetut pitämällä erehtymättömän tarkasti silmällä näitä ulkonaisia olosuhteita. Hän piti katsojainsa tarkkaavaisuutta alituisesti vireillä keskeymättömällä liikkeellä, värien kirjavalla loistolla, torvien, kanuunain ja huutojen pauhinalla, sekä loppumattomalla soitolla ja tanssilla. Joskus luovutetaan kokonainen kohtaus tällaiseen loistonäytelmään, kuten esimerkiksi kappaleessa _Miten Suvaitsette_, missä Jacques ja hoviherrat metsäläisiksi puettuina kantavat ammuttua saksanhirveä riemusaatossa ja kruunaavat urhokkaan erämiehen kaadetun otuksen sarvilla. He muodostavat juhlakulkueen ja astelevat näyttämön ympäri, laulaen lystikästä laulua:

Sä sarvias miks' häpeilet: Ennenkin ne pään oi' kaunehet.

Sarvet olivat olleet pilan esineenä jo kauan ennen Shakespearen aikoja, eikä hän katsonut olevan mitään syytä olla tätä sukkeluutta toistamatta jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, siten miellyttääkseen yksinkertaista kuulijajoukkoaan. Mutta koko kohtauksen päätarkoituksen selittää Jacques, kun hän laulua vaatiessaan lisää: "Äänien sointuisuudesta vähät, kunhan vaan lähtee melua tarpeeksi".

Shakespearen valpasta näyttämötaituruutta valaisee paraiten seuraava esimerkki. _Julius Caesarin_ toisessa näytöksessä haudotaan salaliittoa Caesarin henkeä vastaan. Näytöksen alkajaisiksi esiintyy Brutus, joka astuu puutarhaansa ja huutaa palvelijaansa. Meidän tulee tietää, että on yö, ja se sanotaankin meille heti; Brutus puhuu tähtien kulusta, ja kun hän ei saa unta, käskee hän sytyttää valoa lukuhuoneeseensa. Palvelija tuo hänelle palatessaan erään paperilapun, jonka hän oli löytänyt lukukammion akkunalta; se on salaliittolaisten lähettämä kehoituskirje; hän avaa sen ja lukee. Mutta meidän ei tule suinkaan unohtaa, että on pimeä, ja hän selittääkin:

Nuo ilman virvat viuhuvat ne loistaa Juur siksi että näen lukea.

Brutuksen ja hänen palvelijansa keskustelusta olemme saaneet tietää, että nyt on yö juuri ennen maaliskuun viidettätoista päivää, että Brutusta vaivaa unettomuus ja sekavat mielialat, ja että ilma on täynnä pahoja enteitä. Ennenkuin tämä keskustelu on loppunut, saattaa otaksua hiljaisuuden vallanneen katselijainkin levottoman parven: äänien hälinä ja pähkinäin pureskeleminen ovat tauonneet. Sitten kolkutetaan portille, ja Cassius päästetään sisään salaliittolais-tovereineen; kaikkien on hatut niin syvään silmille painettu, ja kaikki ovat niin verhottuja ja peitettyjä, ettei Brutus saata heitä tuntea. Heidät esitetään hänelle yksi toisensa jälkeen; Cassius vetää hänet syrjemmälle, ja he keskustelevat kauan kuiskutellen. Sillävälin väittelevät toiset ilman suunnista:

DECIUS. Tuoss' itä on; Tuoll' eikö päivä koita.

CASCA. Ei.

CINNA. Suo anteeks', Kolttaapa: harmaat juovat, jotka tuolla Jakavat pilvet, päivän airueit on.

CASCA. Petytten kumpikin, se myöntäkää. Tuolt' alkaa päivä, mihin miekkan' näyttää; Se hyvän matkan etelämpän' on, Jo aattelette nuorta vuoden aikaa. Kuukauden parin päästä pohjemmassa Sen liekki leimuaa; ja selvä itä On tuolla, Capitolin yli suoraan.

Nuo vaippoihinsa kääriytyneet miehet seisovat ryhmittyneinä etenevän näyttämön yhteen nurkkaukseen, Cascan taakse, joka viittaa miekallaan kuviteltua Capitolia kohti. Brutus ja Cassius seuraavat heitä silmillään, ja dramallisen ryhmityksen hajottaa Brutuksen sana:

Kätenne mulle, yksi kerrassaan.

Sitten pohditaan Caesaria vastaan käytettävän suunnitelman eri puolia, kunnes kello lyö kolme, jolloin salaliittolaiset lähtevät matkoihinsa. Yksin jäätyään havaitsee Brutus palvelijansa vaipuneen raskaaseen uneen. Koko kohtauksessa vallitsee yön ja salaliiton synkkyyden raskas tunnelma, eikä koko vaikutelmaa kuitenkaan synnytä mikään muu kuin puhutut sanat ja näyttelijäin eleet.