Part 12

Shakespearen käytettävänä oleva näyttämö ei ollut ainoastaan yksinkertainen ja alaston, vaan siihen tuli vielä lisäksi se seikka, että näytelmän juoni oli usein edeltäkäsin tuntematon hänen kuulijoilleen. Hänen päähenkilöitänsä ympäröivä tausta ja esiintyvät ulkonaiset olosuhteet olivat pakostakin jätettävät katselijain mielikuvituksen muovailtaviksi, jota hän vaan runotaiteellaan kiihoitti ja pakoitti toimintaan. Alkunäytöksistä riippuukin hyvin paljon; paitsi alustavia selvittelyjä, koskettavat ne usein koko kappaleen pohjasäveleeseen. _Loppiais-Aatto_, näytelmä täynnä sopusointua ja iloisuutta, alkaa soiton helkkyessä, ja kun se on vaimennut, antaa herttuan ihmeen kaunis puhe lemmestä ja mielikuvituksen leikistä ikäänkuin lyhyen yhteenvedon kaikesta, mitä sitten seuraa. _Romeossa ja Juliassa_ näemme omin silmin, ennenkuin molemmista rakastuneista puhutaan sanaakaan, vihollismielisten talojen palvelijat tulisessa kahakassa keskenään. Ensimäiset _Hamletissa_ lausutut sanat ovat Helsingörin kuninkaallista linnaa vartioivain sotilaiden huikkauksia toisilleen. _Macbeth_ alkaa ukkosen jyrinällä ja myrskyn pauhinalla, taistelun melskeellä ja velhovaimojen pahaa ennustavalla yhdynnällä. _Othellon_ alku ei ole suinkaan vähemmän ihmeteltävä; nuo matalat äänet, jotka hartaasti haastelevat kadulla rahasta, virka-ylennyksestä ja vanhoista vihoista, muodostavat ikäänkuin kaukaisen jyminän siitä hirveästä rajuilmasta, mikä tropillisella voimalla puhkeaa äkki-arvaamattomaan yölliseen hälyytykseen, ja joka saadaan hetkiseksi vaimenemaan ja tyyntymään Dogin neuvoshuoneessa. Mutta tämä pilvi on vain seuraavan synkeyden etujoukkoa, se vain antaa aavistuksen niistä myrskynpuuskista, jotka raivoavat siksi, kunnes ovat herättäneet kuolleetkin unestaan. Shakespearen suurimpain näytelmäin kehkeytyminen on kummallisen säveltaiteellinen perusjuonteissaan; aiheiden esittäminen ja juonten punominen, toisinnot ja kertaamiset, tuolloin tällöin lepokohdissa humajavat rauhaisat sävelet ja tapausten asteettainen toisiinsa kietoutuminen aina siihen hetkeen saakka, jolloin aikaisempain kohtausten notkeana, leikkivänä sujuva puhelu paisuu kootun orkesterin mahtavaksi pauhinaksi — koko tämä taitavan käden ohjaama kauneuden saavuttaminen kävi päinsä vain siten, että näyttämön mahdollisuudet ehdottomasti alistettiin runotaiteen vaatimusten, tarpeiden ja menettelytapojen hallittaviksi.

Ei yksikään näytelmäsepän toimeen kuuluva seikka jäänyt häneltä huomaamatta. Hänen näyttämölle-tulon järjestelynsä ansaitsee huolellista tutkimista. Näyttelijät astuivat esiin lavan takaosasta, ja heillä oli jokunen matkaa käytävänä, ennenkuin saattoivat alkaa puheensa. Hän hankkii aikaa sitä varten ja tavallisen sisääntulosananparren "Kas tuolla hän tuleekin", lausuu säännöllisesti joku syrjemmällä seisova henkilö, sillävälin kun toinen astuu esiin. Niin _Othellossa_, kun Jagon myrkky on alkanut vaikuttaa:

JAGO. Tuos' on hän! — Nyt ei katkojuuret, valmut, Ei kaiken maailmankaan unijuomat Niin makeata unta sulle anna Kuin mit' ol' eilen.

Nämä ylpeät loitsusanat lausuu itse pahuuden pääpappi pahaa aavistamattoman Othellon turmioksi, kun tämä synkkämielisenä astuu näyttämöä alaspäin. Useat uudemmat Shakespearen teosten painokset asettavat Othellon esiintymisen vasta siihen kohtaan, missä Jagon yksinpuhelu päättyy; mutta näin hävittävät ne kokonaan dramallisen vaikutuksen. Esiintulon tavallinen muuttaminen nyky-aikaisen näyttämön vaatimusten mukaiseksi siten, että enimmät henkilöt astuvat lavalle sivuseinämiltä, ei ole suinkaan mikään kehuttava poikkeus vanhoista malleista, samalla kun siinä tehdään ilmeistä vääryyttä Shakespearelle. Hän asettaa usein lavalle toisistaan riippumattomia, itsenäisiä näyttelijäryhmiä, kuitenkin niin, että toinen jossain suhteessa selittää toista. Antoniuksen ja Kleopatran alussa keskustelevat Demetrius ja Philo suuren päällikkönsä hullutteluista. Äkkiä kuuluu torventoitauksia; Antonius ja Kleopatra seurueineen astuvat hitaasti toiselta puolen näyttämöä alaspäin, kuohilaiden leyhytellessä kuningatarta viuhkoillaan. Philo jatkaa:

Kas, tuossa ovat! Tarkkaa vain, niin näet, Kuin maailman on kolmas pylväs tullut Narriksi porton; katso vain ja huomaa!

Sillä välin on kulkue saapunut etualalle, ja me saatamme kuulla rakastuneiden puhelun. Koko kohtauksessa eivät Demetrius ja Philo ensinkään ota osaa toimintaan; he seisovat syrjemmällä ja näyttelevät kuoron osaa; heidän haastelunsa selvittävät yleisölle niitä seikkoja, jotka tapahtuvat näyttämöllä.

Kun toiminta on niin monimutkainen kuin se yleensä Shakespearen näytelmissä tapaa olla, täytyy suuri osa siitä saattaa kuulijain tietoon vain kuvauksen tai kertomuksen muodossa. Hän jakaa ammonaikuiset sanansaattajan, samoin kuin kuoronkin tehtävät näytelmän eri henkilöiden kesken. Useampia hänen huomattavimmista kohtauksistaan — Petruchion häitä, Ophelian kuolemaa, Hotspurin kohtausta taistelukentällä keikaroivan lörpöttelijä-herran kanssa — ei varsinaisesti esitetä, vaan kerrotaan. Mutta vaikka Shakespeare ahkerasti käyttääkin tätä epäsuoraa menettelytapaa, nostaa hän kuitenkin näyttämön palkeille paljon sellaistakin, joka joskus loukkaa taiteellisenkin suhdan ja sopivaisuuden vaatimuksia. Katselijoistaan hän siitä huolimatta lienee tuntunut merkillisen hillityltä; sillä he olivat kyllä tottuneet vaikka minkälaisiin hirmutapahtumiin; hän ei tarjonnut heille kumminkaan hirttämisiä tai hitaita kuoliaaksi-kidutuksia. _Titus Andronikuksen_ saatamme jättää nuorekkaan hurjamielen tuotteena luvusta pois. Mutta Gloucesterin sokaisemista näyttämöllä ei mitenkään voi antaa anteeksi, vaikka sitä eräältä taholta onkin ehätetty puolustamaan. Tämä onkin Shakespearen pahimpia loukkauskiviä; sen rinnalla ovat tulikuumain rautakankien sisään tuominen Kuningas Juhanassa ja Macduffin nuoren pojan murhaaminen _Macbethissa_ vallan viattomia rikkomuksia, jotka kappaleita esitettäessä varsin mukavasti voitanee heittää kokonaan poiskin.

Aika, jolloin Shakespearenkin näytelmiin tahdottiin sovittaa noita tunnettuja yhteyksiä, on jo kauvan sitten mennyt. Romanttinen runous loi oman näytelmänsä, eikä tunnustanut mitään muuta yhteyttä, kuin sen, joka tasasuhtaisesti sitoo runoelman tai suorasanaisen kertomuksen kokonaisuudeksi — vaikutelman, tunteen yhteyden. Ei missään esiinny Shakespearen taiteen tenhovoima valtavampana kuin tässä. Hän käyttää hurjamaisen moninaisia keinoja hyvin yksinkertaisen tarkoitusperän saavuttamiseksi, mutta pakottaa mielikuvituksensa ja tietonsa uhkuvan runsauden tämän ainoan mittakaavan mukaiseksi. Hänen maisemansa, hänen kuunpaisteensa ja auringonvalonsa ja synkeä yönsä, hänen hiekkanummensa ja viheriöivät puistonsa, kaikki ne asettuvat auliisti dramallista runotaidetta palvelemaan. "On jo melkein aamu", sanoo Portia _Venetian Kauppiaan_ lopussa — noissa sanoissa on kuvaamaton inhimillinen sisällys. Kun Claudio kappaleessa _Paljon Melua Tyhjästä_ on suorittanut viimeisen velkansa Heron tyhjälle haudalle, ja kun kaikki asianhaarat vain odottavat otollista hetkeä puhjetakseen onnelliseen loppusovitukseen, lausuu Don Pedro:

Nyt soihdut sammuksiin! Jo aamu koittaa; Pesäänsä hukka kantaa saalistaan; Jo päivä idän kulmaa kirjavoittaa, Ja Phoiboon tielle kylvää nuoliaan.

Paraan esimerkin tästä runouden yhtymisestä tarjoaa kuitenkin kappale _Miten Suvaitsette_. Kohtaukset tapahtuvat enimmäkseen Ardennein metsässä. Tämän näytelmän tarkka tutkiminen on johtanut sangen huvittavaan tulokseen. Ei ainuttakaan lintua tai hyönteistä tai kukkaa mainita nimeltään. Sanat "kukka" ja "lehti" eivät tule kertaakaan esille. Metsän puut ovat tammi, orapihlaja, palmu ja öljypuu. Eläimistä ovat edustettuina saksanhirvi, naarasleijona sekä viheriän ja kullankirjava käärme. Vuodenaikaa on vaikea määrätä; ehkäpä on kesä; puhuttavan kuulemme ainoastaan purevasta pakkasesta ja talven tuulista. "Mutta tämähän on kaikki valhehurmausta", kuten Rosalinda sanoisi, ja näytelmän dramallisen totuuden ovat esittäneet ne tutkijat, jotka puhuvat "lehvässiimeisistä metsänpimennoista ja lintujen sulosointuisesta laulusta". Näiden valtiokiroukseen tuomittujen mielestä ei haittaa mitään, että heidän metsänsä on näyttämötarpeiden puolesta kurjasti varustettu. He viettävät huolettomina aikansa iloisuuden ja vaivattuuden huvitarhassa, ja heidän sydämissään on ikuinen kesä. Näin saavuttaa Shakespeare tarkoituksensa, tarvitsematta tehdä syvällisiä vihjauksia pehmeänä viheriöivään ruohoon, jota olisi sitten myös välttämättä pitänyt näkyä näyttämöllä. Arvostelevat oikeuden kirjurit ovat kuin puusta pudonneet, kun eivät löydä tässä näytelmässä mitään arvioitavaa ja verotettavaa; Shakespearen draamallista omaisuutta ei voida myydä vasarakaupalla, sillä siinä ei ole muuta kallisarvoista kuin runous.

V. AIHEITA JA LUONNEKUVIA.

Kokolehtipainoksessa ovat Shakespearen teokset jaetut kolmeen lajiin: huvinäytelmiin, historiallisiin näytelmiin ja murhenäytelmiin. Näytelmäin ryhmittäminen näiden nimitysten mukaan on sekä mielivaltainen että erehdyttäväkin. _Cymbeline_ esiintyy murhenäytelmäin joukossa, sillä välin kun _Mitta Mitasta_, joka on paljon tragillisempi perusjuonteiltaan, lasketaan huvinäytelmiin kuuluvaksi. _Rikhard Toinen_ on historiallinen näytelmä; _Julius Caesar_ taas on murhenäytelmä. _Troilus ja Cressida_ oli jonkun painatuserheen takia joutunut numeroimattomin sivuin historiallisten kappaleiden ja murhenäytelmäin väliin.

Historiallisten näytelmäin sarjaan sisältyvät ne näytelmät, jotka kertovat Englannin kuninkaista. Tämänlainen kronikka-näytelmä kukoisti etenkin Elisabetin hallitus-ajan viitenätoista viimeisenä vuotena, ja se sai suuresta kansansuosiostaan kiittää Armada-laivaston tuhon sytyttämää isänmaallista innostusta. Hiljattain herännyt kansallishenki saattoi ihmiset osoittamaan yleistä harrastusta kaikkeen, mikä jollakin tavalla johti mieleen kestettyjä kamppailuja muukalaisten hyökkäyksiä ja sisäistä hajaannusta vastaan. Kirjoittaessaan tämän tapaisia näytelmiä seurasi Shakespeare muiden johtoa; ja näytelmät itse, ne kun perustuvat suuressa määrin aikaisempiin samoja aiheita käsitteleviin kappaleisiin ja uhraavat usein historiallisen totuuden näytelmän vaatimuksille, poikkeavat vieläkin enemmän tosiasioista kuin roomalaisnäytelmät, jotka juontavat alkuperänsä yksinomaan Plutarkoksesta. Ymmärrettävää on, että siinä, missä kansallisia muistoja kosketeltiin, tyytyi teateriyleisö verrattain hajanaiseen ja laajaperäiseen tekotapaankin; ja tätä rakenteen höllyyttä, joka tavataan heikommissa historiallisissa kappaleissa, puolustaa yksistään kirjailijan harjaantumattomuus ja tottumattomuus. Mutta tuolla tunnetulla kolmijaolla ei silti ole mitään merkitystä dramalliseen arvosteluun nähden. Historialliset näytelmät olivat vallitsevan tavan aiheuttamia, ja ne vaativatkin osakseen jonkunverran erikoisvapautuksia taiteen ankarammista säännöistä niiden valtiollisten harrastusten ja tapausten perustalla, joiden tulkkina ne olivat. Lopulta ne kertoivat vain tarinan, eikä teateriyleisö enempää pyytänytkään.

Ei myöskään tuo ammonaikuinen erotus murhenäytelmän ja huvinäytelmän välillä anna oikeata ja tyydyttävää jakamisperustetta Shakespearen näytelmiin nähden._ Othello_ on murhenäytelmä, _Miten Suvaitsette_ on huvinäytelmä; se myönnettäköön. Mutta kuitenkin esiintyy näytelmissä, joissa on mitä selvin näiden kahden lajin leima, kaikki tragillisen ja komillisen eri asteet ja vivahdukset värikkäästi toisiinsa kietoutuneina; niin että olisi parasta ryhmittää näytelmät erikoisen asteikon mukaan; huvinäytelmä vaihtuu murhenäytelmäksi huomaamattomin kääntein, ja uskaliaspa olisi se mies, joka ryhtyisi niiden rajoja määräilemään. Elämän tai kuoleman jyrkkä vaihtuminen ei anna tässä suhteessa luotettavaa ohjausta; _Talvisessa Tarinassa_ kuolee Mamillius, Sisilian kruununperillinen, Hermionen ainoa poika ja Shakespearen ihastuttavimpia lapsikuvauksia, suruun ja pelkoon. _Romeo ja Julia_ kuolevat, Troilus ja Cressida jäävät eloon. Muutamissa huvinäytelmissä ohjautuvat uhkaavimmatkin konnanjuonet ja ankarimmatkin kärsimykset kepeästi onnekkaaseen loppuun. Edelleen ei Shakespearella ole kahta tekotapaa näitä kahta näytelmälajia varten. Toisesta toiseen kulkevat vivahdukset muodostaisivat kummallisen kokoelman. Benedikt ja Hamlet puhuvat samalla suulla. "Ellei ihminen tähän aikaan pystytä omaa hautapatsastansa jo eläissään, niin hänen muistonsa ei ole säilyvä kauvemmin kuin kellojen soitto tai lesken suru". Näin puhuu pilaileva Benedikt hiljan Beatricen kanssa saavuttamansa onnen korkeuksista. "Oi, taivahan vallat!" sanoo Hamlet sielunsa katkeruudessa, "kaksi kuukautta kuolleena, eikä vielä unohtunut? Sittenhän on toivoa, että suuren miehen muisto elää puoli vuotta hänen kuoltuansa; mutta kirkkoja maarin hänen rakentaa täytyy, muuten häntä ei ajatella enempää kuin keppihevosta". Jos Hamlet on filosofi, niin on Benedikt myös. "Eikö ole kummallista", sanoo hän soitosta, "että lampaan suolet saattavat ihan poukuttaa sielun ulos ihmisen ruumiista?" Muuan sananparsi siirtyy tuomari Tyhjäseltä kuningas Learille. "Sydämestä se lähtee nuori herra", sanoo tuo inisevä-ääninen pikku tuomari; "tästä näin, tästä näin. Vaan olenpa nähnyt ajan, jolloin pitkällä miekallani olisin pannut teidät kaikki neljä hintelää roikaletta hyppimään kuin rotat". Miten samanlaisilta kajahtavatkaan ne sanat, jotka Lear lausuu kantaessaan kuollutta Cordeliaa käsivarsillaan; mutta kuitenkin: miten toisenlainen onkaan vaikutus:

Ol' aika, jolloin säilän' oiva heitä Ois pannut hyppimään. Nyt olen vanha Ja huolet nää mun murtaa.

Kaikki Shakespearen murhenäytelmäin ainekset ja koko menettelytapa ovat siroteltuina sinne tänne hänen huvinäytelmiinsä. Useimmat hänen aiheistaan eivät alkuaan olleet enemmän toista kuin toistakaan lajia, ja mahdotonta olisi ollut ennustaa, minkä niistä hän tahtoi johtaa onnekkaaseen loppuun. Ei ole mitään syytä otaksua, että yleisö halusi väliin komillisia väliin tragillisia tarinoita, ja että hänen suunnitelmansa olisivat kulkeneet kysynnän mukaisesti. Todellinen ero on etsittävä hänen omasta mielentilastaan: se ilmapiiri ja se tunnelma, joka jokaiselle näytelmälle antaa sen erikois-sävyn, ovat hänen sydämensä heijastuksia, eikä niitä voi mitenkään ryhmittää kahteen eri luokkaan, vain tyydyttääkseen tutkivan arvostelun kuivakiskoisia vaatimuksia.

Tämä seikka juuri on erinomaisen tärkeä näytelmien syntymisaikoja määrätessä. Suunnatonta vaivaa ja työtä on jo kysymyksen selvittämiseksi tuhlattu; ja vaikka tässä, kuten kaikissa muissakin Shakespearea koskevissa kysymyksissä, esiintyy taipumusta liioittelemaan tulosten varmuutta, niin on kuitenkin saavutettu varsin arvokkaitakin tuloksia. On osoitettu samansuuntaisten ja -lajisten näytelmäin sattuvan samaan aikaan hänen elämässään. Hänen varhaisempia riehakoivia huvinäytelmiään ja alottelevia historiallisia kappaleitaan seuraavat riemukkaat huvinäytelmät ja kypsyneemmät historialliset näytelmät; näiden jälkeen tulevat taas murhenäytelmät ja raskastunnelmaiset huvinäytelmät; ja viimeksi kääntyy hän elämäntyönsä lopettajaisiksi jälleen huvinäytelmään, mutta huvinäytelmään, joka siinä määrässä eroaa aikaisemmasta lajistaan, että uudempi tutkimus on ollut pakotettu keksimään näille päätösnäytelmille toisen nimen ja kutsumaan niitä satunäytelmiksi. Tämän luokittelun leveitä ääriviivoja vastaan ei ole mitään muistuttamista. Ei voida osoittaa minkään näytelmän joutuvan oman lajinsa ulkopuolelle. Niiden tutkijain harhauskottelut, jotka huvitteleivat kuvaamalla Shakespearea täydelliseksi kamasaksaksi näytelmän alalla, eivät kykene perustautumaan mihinkään tosi-seikkoihin. "Ihmetellen saattaisi kysyä", sanoo Halliwell-Phillips, "mitä Heminge ja Condell olisivat ajatelleet, jos he olisivat kääntyneet Shakespearen puoleen pyytämään jotain uutta huvinäytelmää, ja suuri näytelmä-seppä olisi ilmoittanut, ettei hän voi täyttää heidän anomustansa, koska hän nyt oli tragillisessa ajankohdassaan". Mitä he olisivat ajatelleet, siitä saattaa arvella sinne ja tänne; mitä he saivat, se ei ole niin epävarmaa. Jos he pyysivät huvinäytelmää, kun hän paraillaan kirjoitti suuria murhenäytelmiään, niin saivat he _Mitta Mitasta_ tai _Troiluksen ja Cressidan_; jos he pyysivät murhenäytelmää silloin, kun hän valmisteli valoisimpia teoksiaan, jotka uhkuvat neroa ja lyrillistä mielikuvituksen voimaa, saivat he _Romeon ja Julian_.

Shakespearen huvinäytelmä on sukua hänen murhenäytelmälleen. Kuuluisin ja vaikuttavin huvinäytelmän laji on maailman historiassa ollut ivanäytelmä, joka hyökkää vallitsevain yhteiskunnallisten tapain kimppuun ja nauraa aate-intoilijain hullutuksille. Sen jalat seisovat vakavasti maankamaralla, eikä se viitsi heittää ainoatakaan silmäystä yläisiin taivoihin tai alaisiin maaemihin. Sokratesta ja uudemman tieteen perustajia pilkataan siinä sivussa tyhmänsekaisten keikarien ja puolihullujen kerskailijain seurassa. Mutta Shakespearen huvinäytelmä ei ole tällaista. Hänen mielikuvituksensa on liian vilkas salliakseen hänen katsella asioita ainoastaan yhdestä kohdasta. Hänen mielensä on aina altis kulkemaan laajoja polkuja, joita avautuu kaikilta tahoilta ja jotka lopulta johtavat haaveiluihin tai metafysikaan. Hän saattaa tutkia tovereinsa elämää samoin kuin joku voisi tutkia laiva-elämää, tai saattaa hän viehättyä tarkkaamaan suuren ihmiskuntaperheen jokapäiväistä hyörinää ja pyörinää; mutta maalauksella on taustansakin; hänet tavataan usein ajattelemasta merta, joka ei vähääkään välitä hyvästä ymmärryksestä ja kaksituumaista lankkua, joka voi suljua paikaltaan minä hetkenä tahansa. Sukkeluutta ja hyvää ymmärrystä on niissä yltäkyllin; ja aina löytyy niissä joku nainen tai joku pilailija osottamassa, että sukkeluus ja hyvä ymmärrys ovat sittenkin riittämättömiä. Sellaisessakin kappaleessa, kuin _Lemmen Kujeita_, lähetetään piloillaan Bironkin, sukkeluuden ja hyvän ymmärryksen apostoli, vuoden ajaksi sairashuoneeseen. _Venetian Kauppiaassa_ lähenee koko näytelmän toiminta tragedian rajoja ja pelastuu töin tuskin suistumasta synkeyden kuiluun. Lyijylippaaseen on kaiverrettu Shakespearen filosofian peruslause: "Ken minut valitsee, hänen täytyy antaa ja uskaltaa kaikkkensa". Bassaniota ei vaadita maksamaan koko velkaa; mutta murhenäytelmän ääni on kuulunut, samoin kuin se kuuluu jälleen Shylockin intohimoisessa riehunnassa. Tragillisen tuntemisen ensimäiset huokaukset, joita kuuluu tuolloin tällöin ilakoivimmissakin varhaisimmista huvinäytelmistä, paisuvat alituisesti laajuudessa ja voimassa, kunnes myrsky puhkeaa ja puhaltaa näytelmistä kauas kaiken naurun, paitsi narrin hohotuksen. Tuntuu kuin olisi Shakespeare joutunut murhenäytelmään vastoin tahtoansa; huvinäytelmät, jotka ovat rakennetut taitavain kepposten ja huvittavain väärinkäsitysten vanhoihin kehyksiin, muuttuvat vakaviksi hänen käsissään; kunnes hän lopulta tuntee asemansa, heittää syrjään kaikki nuo kuivakiskoiset jäykät suunnitelmat, joissa onnellisuuden ulkonäköä koetetaan turhaan säilyttää, ja astuu avosilmin kohtaamaan niitä kovia koettelemuksia, joita nyt on enää mahdoton väistää.

Vanhanaikuinen tutkimus ei oikein tiedä miten menetellä tämän seikan suhteen. Ei ole vähintäkään todennäköisyyden perustetta sillä otaksumalla, että Shakespeare kiinnitti jossain määrin huomiotaan näytelmän teoriaan, taikka että koko kysymys oli edes hänen mielessään herännyt. Ne näytelmämuodot, joita hän eniten käytännössä viljeli, on Polonius sangen sattuvasti esittänyt; kysymyksessä on "historiallis-paimenellinen murhe-ilveilys, jossa esiintyy yhtämittainen toiminta tai rajoittumaton runous". Hänen ensimäisenä huolenaan oli saada käsiinsä sellainen aihe, jota voi muovaella teateria varten. Epäilemättä voi näytelmäseppä samoin kuin novellinkirjoittajakin kulkea toista tietä. Hän voi kuvailla mielessään eläviä henkilöitä ja keksiä tapauksia niitä esittämään; tai saattaa hän omaksua jonkun siveysopillisen mietelmän, syvällisen elämänkysymyksen, yleisen vaikutelman tai tunteen, ja panna nukkensa puhelemaan siitä. Mutta Shakespeare kulki vanhaa polkua ja etsi ennenkaikkea jotain sopivaa tarinaa, josta voisi muodostaa näytelmän. Usein olivat jo tuon tarinan henkilöt valmiiksi muovaellut, aivan samoin kuin elämäntapaukset muodostavat ihmisen ja hänen luonteensa. Toisten sallii hän tunkeutua sivultapäin varsinaiseen juoneen, ikäänkuin vanhoina ystävinä tai uusina tulokkaina, sallii heidän asettautua alkuperäistä suunnitelmaa häiritsemään ja tuottamaan siihen epäjärjestystä. Hänen elämänkokemuksensa kasvaa ja leviää värikkäänä, kirjavana loistokuteena tarinan tapauksiin ja kohtauksiin. Mutta tarina, juoni oli hänen mielestään pää-asia — niinkuin se oli pää-asia hänen kuulijainsa mielestä, niinkuin se on pää-asia jokaisen lapsen mielestä.

Ne, jotka ovat tutkineet Shakespearen näytelmiä pitämällä silmällä niiden syntymistä ja muodostumista, eivät tarvitse tähän seikkaan mitään todisteita. Jos ne olisivat välttämättömiä, niin ne hankaluudet ja väkivaltaiset rimpuilemiset, joihin hän on joskus joutunut tahtoessaan välttämättä pysytellä alkuperäisessä juonessa silloinkin, kun henkilöt ovat saaneet kuohuvaa verta suoniinsa ja tahtoisivat kulkea omia teitään, puhuisivat kyllin selvää kieltänsä. Hän ei suurin välittänyt aiheensa omaperäisestä valikoimisesta ja arvioimisesta, vaan otti sen sellaisena kuin löysi, jos se näytti lupaavalta. Sitten hän järjesteli henkilönsä ja pani heidät toimimaan, niin että alku-kohtaukset muodostavat usein jonkunlaisen välttämättömän selvityksen, jonka katselijan tai lukijan toivotaan hyväksyvän. Tässä näytelmän kohdassa ei epätodenmukaisuudella ole mitään merkitystä; ajatteleva lukija on hyväksyvä aseman edeltäpäin määrättynä ja hän on rupeava tarkaksi ja arvostelevaksi vasta sitten kun ensi askel on astuttu, ja hänen on myönnettävä tuon todistelutavan johdonmukaisuus: jos nämä henkilöt ovat tällaisessa asemassa, niin sen ja sen on tämän johdosta tapahtuminen. Otaksuttakoon, että joku vanha kuningas jakaa valtakuntansa kolmen tyttärensä kesken, vaatimalla heiltä hellän rakkauden tunnustuksen. Otaksuttakoon, että joku kauppias lainaa juutalaiselta rahoja sillä ehdolla, että jos hän ei kykene maksamaan määrähetkellä, on hän menettävä naulan omaa lihaansa. Otaksuttakoon, että eräs nuori prinssi näkee haamun, joka kertoo hänelle, että hänen setänsä, hallitseva kuningas ja hänen äitinsä toinen mies, on murhaaja. _Kuningas Learin, Venetian Kauppiaan ja Hamletin_ ehdonomaiset johdannot ovat tosin paljon huolekkaammin valmistettuja kuin tuo ylläesitetty, mutta se riittänee kuitenkin kuvaamaan Shakespearen menettelytapaa. Ennenkun hän vetoaa kuulijainsa myötätuntoon ja arvosteluun, täytyy hänen tutustuttaa heidät asemaan. Vasta sitten kun asema on selvitetty, voi hän ryhtyä puuhaamaan henkilöittensä muovailemisessa. Hänen näytelmänsä alkavat tuollaisella selvittelyllä; sitten saavat henkilöt eloa ja niin joutuvat he näytös näytökseltä yhä kiinteämpään ja tärkeämpään suhteeseen tapausten kulkuun; kunnes sitten näytelmä vihdoin päättyy esittämällä, joskus voitonriemuisesti ja välttämättömyyden voimalla, tuloksen kaikesta siitä, mitä on tapahtunut; joskus taas heikosti ja huolimattomasti, syrjäyttämällä sen osanoton ja mielenkiinnon, joka on ehtinyt kasvaa henkilöiden ympärille, ja laahaamalla juonen väkisinkin sen ennalta-määrättyyn muotoon.