Part 13

Jos näin on asian laita, niin tulee eräs tutkimuslaji tykkänään hyödyttömäksi. On usein kysytty, miksi ei Cordelia edes hiukankaan noudattanat isänsä mieltä? Hän oli liian itsepäinen ja yrmy siinä, missä osava käytöstapa ja myötätuntoinen ymmärtämys olisivat, vähimmässäkään määrässä totuutta loukkaamatta, voineet pelastaa aseman. On helppo vastata tähän kysymykseen puhumalla lavealti Cordelian luonteesta ja tuosta itsepintaisuuden ilmeestä, joka usein tavataan puhtaissa ja epäitsekkäissä luonteissa. Mutta siinä ammutaan yli maalin; ja ne, jotka niin paljon ajattelevat Cordeliaa, ovat taipuvaisia unohtamaan Shakespearen. Jos Cordelia olisi esiintynyt täysin hellänä ja punninnut käytöstään, ei olisi näytelmää syntynyt. Asema olisi pelastettu, ja näytelmäseppä, joka juuri oli aikeissa ruveta juhlallisesti esittämään jatkoa, olisi saanut pistää pillit pussiin ja laputtaa kotiinsa. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että Cordelian luonnekuva olisi huolimattomasti tai epäjohdonmukaisesti piirretty. Mutta tässä on kysymyksessä juuri tuota tilaisuutta varten keksitty luonne, joten ei tule tästä luonteesta tehdä johtopäätöksiä juonen suhteen, sillä silloin käännettäisiin nurin asioiden oikea järjestys runoilijan mielessä? Mennä vieläkin pitemmälle ja väitellä Cordelian lapsuudesta muka hyvinkin arvokkaana tutkimuksen aiheena, merkitsee viimeisenkin otteen kadottamista todellisesta dramallisesta ongelmasta ja vaipumista niiden typeräin ihmisten tasalle, jotka tahtovat tulla petetyiksi ja joita myös petetään. Siinä olisi yhtä paljon järkeä, kuin jos yrittäisi arvostella taulua kaikkien niiden esineiden nojalla, jotka siihen olisi saatu mahtumaan, jos puitteet olisivat olleet väljemmät. Puitteet, jotka tyhmästä töllistelijästä ovat pelkkänä esteenä ja haittana, jotka vaan ehkäisevät häntä tarkemmin tutkimasta kuvattavan todenperäisyyttä, ovat taas maalarille kaiken sen alku, perustus ja edellytys, minkä on määrä taulussa näkyä.

Suurissa murhenäytelmissä ovat kappaleen juoni ja henkilöt sekä heidän luonteensa ihmeellisesti sovitetut toisiinsa; tuskin mitään on tarvinnut pakottamalla pakottaa tai väännellä saadakseen sen mukautumaan suunnitelman rajoihin. Kirjoittaessaan _Learia ja Othelloa_ oli Shakespeare mestari taidossaan, hän tunsi sen elämän perinpohjin, jota hänen tuli kuvata, hän oli pitkän harjoitusaikansa kestäessä täysin perehtynyt välttämättömäin näytelmällisten muotojen ja kaavojen käyttelemiseen. Mutta hänen varhaisemmissa huvinäytelmissään, ja kummallista kyllä, viimeisissä kappaleissaan, on juonen ja luonteen sovellutus epätäydellisempää. Kuinka helposti johtuvat vaikeimmatkin pulmat onnelliseen loppuun huvinäytelmissä! Kappaleessa _Kaksi Veronalaista Aatelismiestä_ on Proteus, jos arvostelemme häntä hänen tekojensa mukaan, tyhmä, huikentelevainen ja lisäksi petollinenkin sekä ystäväänsä Valentinea että kihlattua lemmityistään Juliaa kohtaan. Tavatessamme hänet viidennen näytöksen lopussa, on hän äkkiä kääntynyt parempaan päin. Näytelmällähän toki täytyi olla jonkunlainen päätös, ja tämä näytelmä on huvinäytelmä, niin että hänen on nyt näyteltävä mallikelpoisen katumuksentekijän osaa. "Häpeäni ja syyllisyyteni saattavat minut vallan suunnilta pois", sanoo hän, kun Valentine on pelastanut Silvian hänen vallastaan. Muutamia säkeitä myöhemmin palaa hän vanhaan rakkauteensa takasin ja lausuu seuraavan mietelmän huikentelevaisuuden laskuun:

Kun silmin uskollisin Juliaa Ma katson, kauniimp' on hän Silviaa!

Jos hän olisi ajatellut näin ennemmin, olisi hän syössyt kumoon koko näytelmän. Kuka kovasydämminen voisikaan siis enää olla nurpeissaan päätökselle, joka lahjoittaa meille kahdet häät, yhdet juhlat, yhden perheen, yhteisen onnen?

_Loppiais-Aatossa_ pääsee Viola yksinään kaikista niistä, jotka ovat lemmen pauloihin kietoutuneet, naimisiin rakkautensa ensimäisen esineen kanssa; ja voimmepa ehkä Shakespearen puolustukseksi sanoa, että hän yksinään tuon erikoisen kunnian ansaitseekin. Muutkin joutuvat naimisiin, jääpi joku sentään yksikseenkin huolimatta siitä, että lemmen silkkisäikeet ovat punotut tässä sangen kirjavaksi kudokseksi. Nämä kappaleet ovat ennen kaikkea kietoutuvan, monimutkaisen toiminnan huvinäytelmiä; juoni on hyvin taitavasti sommiteltu; ja olisikin naurettavaa lähteä tarkastelemaan henkilöitä vakavammalta näkökannalta, ell'ei Shakespeare olisi valanut kaavoihin niin paljon todellista, elävää luonnekuvausta, että sen kautta saamme rohkeuden pyytää häneltä mahdottomia. Jos kaikkien henkilöiden tulisi todellakin elää, olisi juonen täytynyt olla yksinkertaisempi ja vähemmän yhdenmukainen. Lopulta ovat kuitenkin kaikki mitä onnistuneimmin sovellutettuja huvinäytelmän kevyeen sävyyn. Maailma, jossa he liikkuvat, on huolettoman lemmen taivaankaarenhohtoinen maailma. Elämän ankarat ponnistelut ja karkea todellisuus häipyvät kuin savu tähän kirkkaaseen ilmaan. Asukkaat ovat lemmen houreen hurmaamia, lemmen, joka on leimahtanut liekkiin näiden lemmenihailijoiden, lemmen viattomassa leikissä kisailevain nuorukaisten ja neitosten silmissä ja sydämissä, heidän, jotka

Ylisti siipiään, kun luo hän sai, Ja niitä kiitteli, kun karkkos' hän.

Missä muussa maailmassa on niin paljon sukkeloita rakastajia? Missä muussa maailmassa on haikeamielisyys, halveksiminen ja suuttumus saatu näyttämään niin ihanalta?

Kun ei Shakespeare enää voi käyttää jotain henkilöä, niin hän joskus koettaa päästä hänestä eroon tuiki odottamattomalla ja huolimattomalla tavalla. Katsokaammepa Antigonuksen kohtaloa _Talvisessa Tarinassa_. Aina äkilliseen kuolemaansa asti on Antigonus palvellut luojaansa hyvin; hän on näytellyt tärkeätä osaa toiminnassa ja on uskollisuudellaan ja uljuudellaan voittanut kaikkien katselijain mieltymyksen. Hänhän pelasti Hermionen tyttärenkin kuninkaan typerältä raivolta. "Minä tahdon uhrata vähäisetkin vereni tähteet", sanoo hän, "syytöntä pelastaakseni." Hänen sallitaan ottaa huostaansa lapsi sillä ehdolla, että hänen on vietävä se johonkin autioon seutuun ja jätettävä sinne oman onnensa nojaan. Hän täyttää tehtävänsä, ja nyt, kolmannen näytöksen lopussa, on hänen osansa näytelmässä myös päättynyt. Kuusitoista vuotta on kuluva ja uudet aiheet ja asiat ovat vaativat tarkkaavaisuuttamme; olisi totta tosiaan pitänyt antaa tuon ijäkkään aatelismiehen vetäytyä rauhassa tiehensä. Mutta Shakespeare ajatteli toisin; ehkäpä piti hän tärkeänä sitä, ett'ei minkäänlaisia lasta koskevia uutisia voisi tulla Leonteen kuuluville, ja päätti sentähden poistaa tuon ainoan mahdollisen sanansaattajan. Antigonus ottaa hellät jäähyväiset pikkuprinsessalta; ilma yltyy myrskyisäksi; loppu täytyy kertoa Shakespearen sanoin:

ANTIGONUS.

Hyvästi! Sää yhä kiihtyy; julman kehtolaulun Nyt varmaan saat; en taivaat' ole päivin Noin synkkää nähnyt. Mikä hirmuhuuto? Pois laivaan joutuun! — Haa! Kas tuossa otus! Hukassa olen! Voi mua!

[Pakenee, karhun ahdistamana.]

Tässä kuulemme ensi kertaa karhusta puhuttavan, ja se olisi viimeistäkin, ell'ei Shakespeare, tällä tavoin päästyään eroon Antigonus-parasta, osavasti käyttäisi hänen jäännöksiään huvinäytelmänsä iloiksi. Ilvehtijä tulee kertomaan monine huvittavine yksityiskohtineen, mitenkä karhu on ehtinyt pistää poskeensa vasta puolet aatelismiehestä ja mitenkä se vieläkin jatkaa ateriaansa. Juuri tällaista näytelmäsepän tekotapaa kuvaamaan on käytetty sanaa romanttinen. Perinjuurinen romanttinen tutkimus on täysin oikeassa kumotessaan klassillisten arvostelijain Shakespearen dramallista menettelytapaa vastaan tekemät moitteet; mutta jos se väittää olevansa kykenemätön niitä ymmärtämään, niin tuottaa se vain häpeää harrastajainsa älylle.

Suunnitelmaa on seurattava, alkuperäisen tarinan käänteitä ja tapauksia kaikin mokomin noudatettava, vaikkapa mielenkiintoamme ja myötätuntoamme loukkaakin se kummallinen oikeudenmukaisuus, jota tehdään huvinäytelmän nimessä. Kappaleen _Lopussa Kiitos Seisoo_ päähenkilöillä on jo ennalta määrätyt paikkansa ja tehtävänsä näytelmän pohjapiirroksessa, eikä edes Shakespearen taito voi yhdistää sellaista, mikä ei yhteen sovi, eikä opettaa heitä suorittamaan määrättyä tehtäväänsä heikontamatta meidän myötätuntoamme heitä kohtaan. "En voi mielessäni mitenkään hyväksyä", sanoo Johnson, "Bertramia, aatelismiestä, jossa ei ole vähääkään jalomielisyyttä, nuorukaista, jossa ei ole vähääkään uskollisuutta; joka nai Helenan kuin pelkuri raukka ja hylkää hänet kuin konna; kun tyttö on kuollut hänen tylyytensä musertamana, koettaa hän luikerrella toisiin naimisiin kotimaassaan, häntä syyttää eräs nainen, jota kohtaan hän on käyttäytynyt kunniattomasti, hän puolustelee itseään valheella, ja kuitenkin saa hän onnen omakseen". Ja Claudio, kappaleessa _Paljon Melua Tyhjästä_, on hänen uskollinen kumppaninsa, oikea pahantapainen, itsehyväinen nuori keikari, joka pelastuu rangaistuksesta vain muiden hyvyyden avulla ja juonen välttämättömästä pakosta. On hauskaa kuulla vanhan Antonion puhuvan suunsa puhtaaksi hänestä ja hänen kaltaisistaan:

Ma tunnen nuo ja tiedän Jyvästä myöden mitä painavat: Sisukkaat, suulaat, röyhkät muotihassut, Jotk' iva, ilkku, vilppi, valhe suussa, Ja kasvoill' ilme julma, pöyhkeilevät.

Eikä Beatricekaan pidä arvosteluansa suinkaan salassa.

Mutta tämähän on kirjailijan luoman henkilön arvostelua toisesta samanlaisesta oliosta. Mitähän niiden kaikkien suuri luoja olisi sanonut, jos häntä olisi vaadittu vastaamaan Johnsonin toistettuihin syytöksiin? "Hän uhraa hyveen", sanoo Johnson jälleen, "sovinnaisille tavoille, ja pitää niin paljon enemmän huolta huvittamisesta kuin opettamisesta, että hän näyttää kirjoittavan ilman mitään siveellistä tarkotusperää". Eiköhän Shakespeare olisi puolustanut henkilöitään jotenkin samankaltaisella leveän huvittavalla suvaitsevaisuudella, jota Falstaff osoittaa ryysyläis-rykmenttiään kohtaan? "Mutta sanohan, Hannu," puhelee prinssi, "kenen väkeä nuo on, jotka tuolla perässä tulevat?" "Minun, Heikku, minun," myöntää Falstaff varovaisen jalomielisesti. "Noin viheliäisiä kuotuksia en ole ikänäni nähnyt", sanoo prinssi, joka oli suora ja peloton arvostelija. Siihen vastaa Falstaff tuollaisella sukkelalla mielikuvituksen leimauksella, joka niin usein saattaa vastustajan hämilleen. — "No, no! Hyviä kyllä keihään nokkaan; ruudin ruokaa, ruudin ruokaa! Ne täyttävät haudan siinä kuin paremmatkin: kuolevaisia ihmisiä, näetkös, kuolevaisia ihmisiä!" Eiköhän Shakespeare olisi vastannut samaan tapaan uljaiden saivartelijain arvosteluihin? Hänen reuhastelijansa ja narrinsa ja keikarinsa täyttävät näytelmän sommitelman siinä missä paremmatkin, ja jos suoraan sanotaan, ovat hekin vain kuolevaisia ihmisiä. Shakespearen huolettomuus johtuu hänen ylvään anteliaasta mielestään ja todistaa vain hänen rajattomia käyttövarojaan.

Jos meistä joskus tuntuu vaikealta hyväksyä hänen menettelyänsä, niin tapahtuu se osaksi sentähden, että me olemme tyytymättömiä maailman menoon ja johtoon sekä vaadimme "runollista oikeudenmukaisuutta," ahdasta ja kankeaa palkintojen ja rangaistusten suhteellista jakelemista siveellisen tunteen määräysten mukaisesti. Shakespeare liikkuu avarammassa kehässä, jossa aurinko paistaa niin pahoille kuin hyvillekin. Sentähden onkin hänestä helppoa hyväksyä tarinansa tapaukset ikäänkuin kohtalon sallimina ja pitää kiinni sen hämmästyttävimmistäkin tuomioista. Minkätähden loi hän niin läpeensä hienon olennon kuin Imogenen tuota mustasukkaista, kelvotonta Posthumusta varten? Hän menettelee samoin kuin luonto, joka solmii paljon kummallisesti osuneita avioliittoja; eikä hän suuria huoli siitä, mitä me mahdollisesti ajattelemme Posthumuksesta. Silloin kun hän siitä huolii, silloin kun lähdetarina määrää kurjia tekoja sellaiselle, joka on pidettävä suosittuna ja kunnioitusta herättävänä, silloin ryhtyy hän suurenmoisiin puuhiin. _Othellon_ lähde-tarina käsitteli vääriä epäluuloja, joita Othellossa kiihottivat viekkaan panettelijan todisteet, epäilyksiä nuorta, viatonta vaimoaan vastaan joka oli hyljännyt kotinsa ja isänmaansa seuratakseen häntä. Jos nämä epäluulot olisivat saaneet kasvaa tavallisella tavalla, mustasukkaisuuden paisuttamina, niin ne eivät olisi muodostaneet murhenäytelmää, vaan toisen _Talvisen Tarinan_. Shakespeare uskalsi enemmän. Heti alusta alkaen tekee hän Othellosta miehen oikein oman sydämensä mukaan, hellän, hyväsydämisen, urhoollisen ja äärettömän jalomielisen. Kun näytelmän alussa senatori Brabantio esiintyy palvelijoineen ja tulisoihtuineen häntä vangitakseen, ja kun kummallakin puolella paljastetaan miekat, esitetään Othellon luonne valtaavalla voimalla muutamin harvoin sanoin:

OTHELLO. Pois miekat kirkkaat, kaste ruostuttaa ne. Paremmin ijällänne hallitsette Kuin miekallanne, hyvä herra.

Pelottomuus ja tottumus käskemään, ylpeys, joka ei halua häväistä itseään katukahakalla, lakien ja ihmisyyden totteleminen, harmaiden hapsien kunnioittaminen, lyhyt, sattuva puhetapa ja hienosti halveksuva ylenkatse tuota ajattelematonta kohtaan, joka tahtoo viheliäisen palvelijajoukon kera haastaa riitaa tasavallan komentavan sotapäällikön ja hänen henkivartiostonsa kanssa — kaikki tämä on ilmaistu parilla rivillä. Kaikki mitä sitten seuraa, aina näytelmän loppuratkaisuun asti, auttaa kohottamaan Othellon ihailun korkeimmalle huipulle ja kääntämään lukijan myötätunnon pysyvästi hänen puolelleen. Kohtaus seuraa kohtausta, ja saattaa sanoa Shakespearen jokaisessa niistä ponnistelevan yhä epätoivoisemmin. Mitenkä voi hän nyt tarkasti seurata lähdetarinaa ja kuitenkin säilyttää meidän myötätuntomme Othelloa kohtaan? Yrityksen täytyy olla hurjan rohkean, ja sitä se onkin. Hän keksii Jagon. Jagon suuruutta mitattakoon sen seikan mukaan, ett'ei Othello milloinkaan menetä myötätuntoamme. Verkkaan ja täysin luvallisin keinoin, koskaan eksymättä liiallisuuksiin, liittyy nyt tapaus toiseen, kunnes vihdoin verkko on kudottu kietomaan Othellon pauloihinsa. Mutta tuo tapaus sinänsä ei ole hänen perikatonsa. Yksikseen jätettynä, vaikka verkko olisikin ollut hänen ympärillään, olisi Othello sen repinyt rikki ja pudistanut hartioiltaan. Kun hän yltyy levottomaksi ja näyttää juuri pääsevän vapaaksi, silloin syöksähtää Jago paikalle, pitääkseen häntä alallaan ja pakottaakseen häntä ajattelemaan. Othellohan ei osaa lainkaan tänlaisia asioita ajatella; hän on tottunut selkeisiin syihin, terveeseen vaistoon ja ripeään toimintaan; nämä pitkäveteiset todistelut toisen kunnian ryöstämiseksi kiduttavat häntä kauheasti, ja kun hän koettaa ajatella, ajattelee hän hullusti. Hänen oma arvostelunsa itsestään on tosi:

Mies, jok' ei luulevaiseks' Vähillä tullut, mutta yltyneenä Rajusi julmasti.

Ei ole toista Shakespearen näytelmää, jossa mielikuvitus niin kuumanhehkuvana väräjäisi, joka olisi niin puhdas epäselvistä ja tarpeettomista aineksista ja niin ehyeksi kokonaisuudeksi valettu kuin _Othello. Macbethissa_ on muutamia heikkoja kohtauksia; _Hamlet ja Kuningas Lear_ ovat luodut monikirjavampaan muotoon, niin että jännitys joskus höltyy ja kuumuus vähenee; _Antonius ja Kleopatra_ lähenee muutamissa kohtauksissaan varhaisempaa kronikkamaista tekotapaa. Ylimalkaan olemme oikeassa sanoessamme Shakespearen iloisin reippain mielin käyvän käsiksi juoneen, aiheeseen, joka on joko hyvin mutkikas tai teennäinen tai molempia, ja sitten ryhtyvän luomaan siihen elämää ja virkeyttä. Todenmukaisuudesta huolehtii hän vähimmin viimeisissä näytelmissään. Kirjailija-toimintansa alkuvuosina valmisti hän _Erehdysten Huvinäytelmänsä_, missä on kertomus kahdesta kaksoisveljes-parista, joiden molemmat veljekset ovat niin toistensa näköiset, ett'ei kukaan voi heitä eroittaa. Elämänsä loppupuolella kirjoitti hän _Cymbelinen_, josta Johnson lausuu sattuvasti ja ansion mukaan näin: "Tässä näytelmässä on paljon oikeata tunnetta, jonkunverran luonnollista vuoropuhelua ja muutamia huvittavia kohtauksia, mutta ne ovat saavutetut monen mahdottomuuden hinnalla. Johtaisi tosiaankin liian laajalta arvostelemaan vastustamatonta hengen heikkoutta, virheitä, jotka ovat niin päivän selviä, ett'ei niitä tarvitse paljastaa, ja niin törkeitä, ettei niitä voisi liioitella, jos lähtisimme huomauttamaan sepityksen mielettömyyttä, toiminnan johtamisen typeryyttä, nimien ja eri aikakausien tapojen toisiinsa sekottamista ja tapahtumain mahdottomuutta missään elämän järjestelmässä."

Parain ja korkein osa Shakespearen mielikuvitusta ei niin sanoaksemme puuttunut vähintäkään juonen suunnitteluun ja järjestämiseen. Mikä juoni tahansa on hänestä kyllin hyvä, kunhan se vaan vie hänet, olkoonpa vaikka kuinka eriskummallisia ja mutkikkaita teitä, todenperäiseen, luonnolliseen tapahtumaan; ja niin pian kun hän vaan on päässyt käsiksi tällaiseen todenperäiseen tapahtumaan, silloin saavat hänen henkilönsä, jotka ovat keksityt, se myönnettäköön, ainoastaan täyttämään jonkun paikan kertomuksessa, elämää ja vakuuttavaisuuden voimaa. Moni runoilija, joka kiinnittää enemmän huomiota suhdallisuuteen ja todennäköisyyteen, huomaa kuitenkin, että hänen henkilöissään, vaikka ne eivät tee eivätkä kärsi mitään, mikä ei selvästi ja luonnollisesti johtuisi juonen kehityksestä, ei sittenkään puhalla oikea elämän henki, vaan lepäävät ne kuolleina hänen käsissään. Yhteyttä, rakenteen kiinteyttä, liikanaisuuden karttamista, yksinkertaisuuden ja järjestyksen kauneutta — sitä opittakoon kreikkalaisilta. Mutta mistähän voitaisiin oppia tätä elämän hämmästyttävää salaisuutta? Se on luonnon ihmetyö — ei tuollaisen itaran ja säästeliään luonnon, jona skolastinen filosofia luontoa ylisti, vaan todellisen luonnon, tuhlailevan, naurettavan ylenpalttisuuden jumalattaren, joka lakkaamatta kaikkina aikoina ja kaikissa mahdollisissa paikoissa jakelee ehtymättömiä, kummallisina kuohuvia elämän lahjojaan. Aihe olkoon muodoton, hullunkurinen, kuollut, ikäänkuin kivi, jonka arastelevat rakentajat muodon säännöllisyyttä tavotellessaan hylkäsivät. Luonto ei sitä halveksi.

Mitenkä kaavan lie Jo maannut tuokin multakokkare, Se ennenkuin on saanut seurakseen Vihannat sammalet ja ruohot nuo, Ja toukat, kärpäset ja linnutkin?

Samalla tavoin Shakespearekin käsittelee aihettaan, kätkien sen hedelmättömän kehnouden oman luomansa elämän verhoon. On mahdotonta sanoa, milloin hän äkkiä antaa elävöittävän voimansa esiintyä loistossaan ja vallata lukijan mielen ja sielun muutamilla hämmästyttävän tarkoilla, sattuvilla käänteillä, jotka käyvät yli kaiken odotuksen. Hän on luonnollisin silloin, kun hän heittää kumoon kaikki järkiperäiset suunnittelut ja harkitsemiset. Me olemme tottuneet jo edeltäpäin aavistamaan, millä tavalla muut tulevat käsittelemään asioita, jotka koskevat meitä mitä läheisimmin; me tunnumme tietävän, mitä me tulemme heille sanomaan ja me luulemme voivamme arvata, mitä he meille vastaavat. Mutta me olemme myös tottuneet, liiaksikin, huomaamaan, että meidän ennakkoarvelumme olikin väärä; mitä tositeossa, todellisuudessa tapahtuu, todistaa tuon kuvailevamme pienen ylvään draman valhetelleen, ja meidän täytyy heti tunnustaa kuinka mitätön ja petollinen haaveemme oli, miten paljon todellisempaa, hämmästyttävämpää on se, mikä tapahtuu, kuin se, mitä olimme keksineet. Shakespearea lukiessamme käy meidän samalla lailla. Hänen yllättävillä, arvaamattomilla tapahtumillaan on tuo samainen vakuuttava ominaisuus; kerran sanottu sana tuntuu olevan lausuttu juuri välttämättömällä paikallaan ja tavallaan, ja henkilö lakkaa olemasta vain juonen pakosta keksitty henkilö. Luulemme tarkastelevamme todellisen elämän tapauksia; suojaisesta piilopaikastamme katselemme kyllältämme maailman salaisuuksia, aivan kuin olisimme Jumalan lähettämiä tiedustelijoita.

Eipä liene haitaksi johdattaa mieliin edes muutamia harvoja näistä loistavista näyistä.

Kleopatra on joutunut Antoniuksen kuoleman jälkeen Caesarin valtaan. Caesar neuvoo häntä jalomielisen tyynin sanoin, jotka niin hyvin sopivat alati voittamaan tottuneelle valloittajalle, olemaan tekemättä mitään ajattelematonta, sekä lupaa, että häntä tullaan kohtelemaan hänen arvonsa mukaan ja että hänen pyyntönsä otetaan huomioon. "Valtijaani ja herrani!" sanoo kuningatar; siihen vastaa Caesar miellyttävän kohteliaasti: "Ei, ei sitä; — Hyvästi!" ja poistuu seuralaisineen. Sitten kääntyy Kleopatra neitsyeittensä puoleen:

Hän sanoo, tytöt, hän sanoo, minä

Ett'en ois itseäni kohtaan jalo.

Ja Iras, joka huomaa todellisen asiain laidan yhtä selvästi, vastaa:

Päättäkää jo rouva; Paennut päivän valo on, ja meidät Pimeys yllättää.

Nämä lyhyet puhelut pitkän valtiollisen keskustelun jälkeen ovat ikäänkuin pitkäisen leimauksia, jotka rotkoisilla vuorilla matkustaville hetkeksi paljastavat uhkaavat vaarat.

Desdemona on äkkiä epuuttamattoman varmasti saanut itselleen selväksi, mitä Othello oikeastaan epäilee. Mies on "syytänyt hänelle sellaisia ilkeitä, raskaita sanoja, ettei uskollinen sydän voi niitä kestää", ja poistunut vihoissaan. Emilia seisoo murheellisena ja huolissaan emäntänsä vieressä:

EMILIA. Kuin voitte, hyvä rouva? Kuinka voitte?

DESD. Kuin öisin puoleks' unessa.

EMILIA. Kuink' ompi herran laita, rouva hyvä?

DESD. Kenenkä?

EMILIA. Herrani.

DESD. Ken on sun herras?

EMILIA. Hän, joka teidänkin on, rouva hyvä.

DESD. Ei herraa mulla; mulle älä puhu: En itkeä mä voi; en vastata, Pait kyynelillä.

Linnaansa piiritettynä saa Macbeth tiedon kuningattaren kuolemasta:

MACBETH. Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa Kyll' olis ollut sille sanomalle.

Othello katselee astuessaan nukkuvan vaimonsa makuuhuoneeseen tuota viattomuuden ja kauneuden kuvaa ja takertuu kaikin voimin horjuvaan päätökseensä, jott'ei joutuisi alakynteen:

OTHELLO. Hän syys' on, sieluni, hän syyss' on! — Missä? Sit' en ma teille, puhtaat tähdet, virka! — Hän syyss' on! —

Niin nopea ja määrätty on Shakespearen havaitsemus, että hän on usein saattanut pulaan parhaimmatkin tulkitsijansa. Näyttelijä Fechter, joka ei löydä näissä sanoissa mitään mieltä, panee Othellon nostamaan maasta Desdemonan kädestä pudonneen peilin, ja tarkastellessaan siinä ruskeiden kasvojensa kuvaa, huudahtamaan: "Tuon on syy". Yhtä puutteellisella ymmärtämyksellä kirjoitti itse Garrickkin Macbethille erityisen kuolinpuhelun, joka alkoi näin:

Se tehty on; tää elon näytelmä Jo kohta päättyy;

ja lausuili sitä asiaan kuuluvine kuolonkorahduksineen ja tuskanväänteineen täpötäysille huoneille. Tämänlaiset seikat synnyttävät jokaisessa Shakespearen ihailijassa halun — ainakin kun suuret murhenäytelmät ovat kysymyksessä — armotta tuomita koko teaterin viralta pois.