Part 14

Totta onkin, etteivät Shakespearen paraimmat kohdat erikoisesti vaikuta näyttämöltä. Nämä tiheään ahdetut lauselmat tuntuvat vain epäselvältä pauhinalta; ne tulevat ja katoavat, niitä ei voi lausua tarpeellisella ponnella, eikä niin, että niitä voisi täysin päästä käsittämään sillä väliajalla, joka ne eroittaa seuraavasta mietelmästä; ja kun lukija ne ymmärtää, niin ei hän tunne halua taputtaa käsiään; ne valtaavat hänet kokonaan hänen ajatuksensa joutuvat toimintaan, ja hän on iloinen, kun hän saa olla vapaana näyttelemisen ja näyttämöesityksen häiritsevästä vaikutuksesta. Murhenäytelmällä ei ole suinkaan mitään yksinoikeutta niihin; missä vain asema kärjistyy, astuu hämmästyttävä todellisuustajunta näkyviin. Vanha toveri, uusi kuningas Henrik Viides on hyljännyt Falstaffin, julkisesti työntänyt hänet luotaan ja häväissyt häntä kaiken kansan kuullen. Hän seisoo yleisön joukossa, katselemassa kruunausjuhlallisuuksia, Tyhjäsen rinnalla, jolta hän on puijannut rahoja, jota hän on pettänyt kehuskelemalla kuninkaallista suosiotaan ja jota hän on pitänyt pilkkanaan; hän kuuntelee kuninkaan ankaraa tuomiota, ja katselee, kun se on loppunut, poistuvaa juhlakulkuetta. Mitä juonia, mitä juttuja keksiikään hän nyt, peittääkseen tämän ilmeisen ja julkisen häpeänsä? Ell'ei Shakespeare olisi meille sitä sanonut, emme olisi ikinä osanneet arvata, miltä kannalta Falstaff ottaa iskun. Hän kääntyy varsin levollisena kumppaniinsa ja sanoo: "Herra Tyhjänen, olen teille velkaa tuhat puntaa." Merkitseepä jotakin olla iloluontoinenkin ja tunnustaa totutun tavan mukaan tosi olojen huutava ristiriita. Yhtä vakuuttava on Parollesinkin itseluottamus, kun hänen pelkuruutensa ja konnankoukkunsa ovat paljastetut: "Olen kiitollinen sentään; jos mulla nyt olisi suuri sydän, niin se jo tästä halkeaisi — onpa toki hyvä, että minun sydämeni on niin vaatimatonta lajia. Kapteeninarvoni on nyt ollutta ja mennyttä! Mutta pitäisikö minun sen takia lakata syömästä, juomasta ja makaamasta? Tästedes täytyy minun elää sillä, mitä olen: niukaksipa se taitaa käydä."

Shakespeare uskalsi seurata henkilöitänsä aina noihin personallisuuden hämäriin lymypaikkoihin asti, minne ahdistettu ihminen on joutunut saarroksiin ja missä se rohkenee, niin kurja ja suojaton kun onkin, julistaa itsensä lakia ja yleistä mielipidettä suuremmaksi.

Shakespearen eläväksi tekevä kyky esiintyy ehkä selvimmin siinä hartaassa huolellisuudessa, millä hän joskus käsittelee sivuhenkilöitä, joilla varsinaisen juonen kanssa on jokseenkin vähän tekemistä. Nuorella Osrickilla ei _Hamletissa_ ole muuta toimittamista kuin tuoda Laerteen taisteluunvaade Hamletille. Shakespeare piirtää hänen kuvansa; saamme tietää hänen olevan maatilanomistajan, ja huomaamme, että hän on moitteeton hovimies. Hamlet ja Horatio puhuttavat häntä aika pitkältä, ja hänen oma haastelunsa osoittaa, kuinka huolekkaasti hän tahtoo noudattaa kaikkia hovi-elämän määräyksiä ja muodollisuuksia. Hän on olemassa — siitä ei epäilystäkään — pelkästään sen takia, että Hamlet voisi häneenkin purkaa sukkeluuksiaan ja raskasmielisyyttään. Sillävälin kun mieli on tykkänään kiintynyt murheensynkkiin odotuksiin, kun se sisimmässään hautoo suuria suruja tai aavistaa toivotonta loppua, kulkevat jokapäiväisen elämän pikku-puuhat tavallista latuaan: pöytiä katetaan, kohteliaisuus-lauselmia vaihdetaan ja yhteiskunnan monilukuiset pyörät pyörivät vanhassa tahdissaan. Osrick edustaa ylhäisiä piirejä; hänen puheensa koskee hienoja tapoja, miekkailutaitoa ja lyödyn vedon erinomaisuutta. Kuinka kaukaiselta, kuinka unenkaltaiselta tämä näyttäneekään Hamletista ja kaikista, jotka tuntevat hänen salaisuutensa! Mutta tämä kurja seurapiiri on todenperäinen, olennainen ja mahtava suunnattoman ankaroine tapoineen ja säännöksineen. Shakespeare todistaa sen todenperäisyyden esittämällä meille siitä elävän edustajan. Hän olisi saattanut uskoa taisteluunvaateen viemisen jollekin näyttämö-avustajalle ja päässyt koko jutusta parilla rivillä. Tekemällä siitä täydellisen kohtauksen, lisää hän viimeisen piirteen Hamletin synkkään ihmiskarsauteen ja hankkii viimeisen tilaisuuden hurjan ivatuulensa purkamiseen.

Vieläkin merkillisemmän todisteen Shakespearen luovan neron uhkuvasta runsaudesta saamme hänen ylimääräisistä, tarpeettomista henkilökuvistaan. Muutamat hänen henkilöistään häiritsevät häntä elonvoimallaan, kieltäytyvätpä vielä täyttämästä niitä tehtäviä, joita varten ovat luodut. Bernardine, näytelmässä _Mitta Mitasta_ on yksi näitä kapinallisia. Italialaisessa lähdetarinassa antautuu Isabella veljensä hengen pelastaakseen tuolle konnamaiselle sijais-hallitsijalle, joka heti rikkoo lupauksensa ja surmauttaa Claudion vankilassa. George Whetstone, joka käsitteli samaa aihetta ennen Shakespearea, lievensi toisen näistä hirmu-tapauksista; hänen mukaelmassaan saadaan vanginvartija taivutetuksi vaihtamaan Claudion pää erään hiljan mestatun rosvon päähän. Shakespearen näytelmässä tapaamme Claudion ohella erään toisen vangin, nimeltään Bernardine, joka on tuomittu kuolemaan ja josta nyt pitäisi tulemaan Claudion sijainen. Hän on synnynnältään mustalainen, "mies, joka ei pidä kuolemaa juuri juopuneen unta kamalampana; ei sure eikä huolehdi eikä pelkää ei menneitä, ei nykyisiä eikä tulevaisia; ei pidä väliä kuolevaisuudestaan, ja on kuitenkin hurjanrohkea kuolevainen." Kaikki on valmistettu vaihtoa varten, ja Bernardine kutsutaan jo esiin kuolemaan lähteäkseen. Silloin tapahtuu kumma seikka. Bernardine, joka oli vain pelkkä koneiston osa, rupeaakin elämään ja tulee niin rakkaaksi tekijälleen, että hänen mestaamisensa tuntuu mahdottomalta. Ei Antigonuksen murhaajallakaan ole sydäntä panna Bernadinea hengiltä. Täytyy löytää joku pelastava syrjäpolku; valepukuinen herttua saa sen mielipiteen vallalle, että Bernardine tällä hetkellä on sopimaton kuolemaan, ja vankilan johtaja esittää sen tervetulleen uutisen, että eräs Ragozine-niminen merirosvo, joka on täsmälleen Claudion näköinen, on juuri kuollut vankilassa kuumeeseen. Näin jää nyt Bernardine, joka oli syntynyt hirttonuoraa varten, toimettomaksi koppiinsa, kunnes näytelmän lopulla häntä hyväntahtoisesti muistetaan ja hänet armahdetaan. Varsinaiseen juoneen ei hän siis vaikuta sitä eikä tätä, mutta jos hänet olisi jätetty pois, olisi häntä kipeästi kaivattu. Hän edustaa hienosti ylhäisen-ylpeää luonnonlaatua. Tässä pelkurimaisuutta ja hätäilevää levottomuutta kiehuvassa ilmapiirissä on hän yksinään kylmäverinen ja väliäpitämätön. Hän kohtelee pyöveliäkin aivan kuin renkiään: "No, Abhorson? Mitä uutta sulle kuuluu?" Hänen luonteensa lujuus on järkähtämätön: "En suostu kuolemaan tänään, ja sillä hyvä!" Ne, jotka haastelevat hänen kanssaan, herttua ja juomanlaskija, ottavat alemman kansan nöyrän äänensävyn. "Kuulkaahan toki —" sanoo herttua, mutta hänet keskeytetään: "Ei sanaakaan: jos teillä on jotakin minulle sanomista, niin tulkaa koppiini; sillä muualle en mene tänään." Ja niin palaa mustalainen jatkamaan kemujaan olkipatjalleen. Siinä verraton kuva maankiertäjä-aatelismiehestä; siinä sai Shakespearen kuulijakunta oivan lahjan.

Muutamain kuuluisimpain näytelmä-henkilöiden laita on jokseenkin samanlainen kuin Bernardinen; Shakespeare pitää heistä kovasti ja kuvaa heitä niin suurella myötätunnolla, että he vetävät katsojan mieltymyksen puoleensa suuremmassa määrässä kuin mitä juonen yleinen suunta vaatisi tai melkeinpä mitä se sallisi. Se hyvin erilainen tapa, jolla huomattavat näyttelijät ovat tulkinneet Shylockin osaa, perustuu ristiriitaan Shakespearen noudattaman tapahtumain kulun ja tämän juutalaisen luonteen välillä, sellaiseksi kuin se muodostui hänen käsissään. Muutamat näyttelijät, pitäessään juonta silmällä, ovat panneet pääpainon hänen kostonhimoonsa, viekkauteensa ja viattoman veren janoonsa. Toiset ovat taas, Shakespearen myötätunnon vakuuttamina, esittäneet niin säälittävän ja inhimillisen olennon, että oikeusistuimen tuomio otetaan vastaan ilman yleistä riemastusta, että Portia näyttää hiukan taitavaa silmänkääntäjää paremmalta, ja että Gratianon osan näyttelijä, jonka tehtävänä on pilkaten ja ivaten riemuita tuon yksinäisen, murtuneen vanhuksen kohtalosta, täydellisesti menettää katsojain suosion. Vaikeus johtuu itse näytelmästä. Lähdetarinan juutalainen on keskiaikaisen mielikuvituksen hirmuluoma, ja juoni vaatiikin melkein tuollaista hirviötä, jos sen mieli näyttämöltä tehdä järisyttävän vaikutuksen. Shylock on ihminen, ja ihminen, jota vastaan rikotaan enemmän, kuin hän itse rikkoo. Hän on yksi noita Shakespearen henkilöitä, joiden äänen me tunnemme monien joukosta, joiden erikoiset puhetavan omituisuudet ovat heille niin luonteenomaisia. Antonio ja Bassanio ovat kalpeita varjoja vain verrattuina tähän laihaan, synkeään ilmiöön, jonka oman kansanheimon rakkaus on yhtä syvä kuin kiintymys elämään; joka puolustaa ihmisyysaatetta ennakkoluulojen julmuritöitä vastaan; jonka vihassakin on pohjimmalla jonkunlaisen isänmaallisen intomielen jaloutta; jonka sydäntä liikuttavat hellät muistot keskellä varastettujen kultakolikoiden takia pusertuvia voivotuksia; joka sitten lopulta poistuu vastustelematta, solvausten ja unohduksen uhrina.

Ma pyydän, suokaa minun mennä täältä; Voin pahoin. Kirja lähettäkää jälkeen, Sen alle kirjoitan.

Näin loppuu Shylockin murheellinen tarina, ja ilma on sen vaikutuksesta raskas vielä kauan sen jälkeen, kun lemmenleikittely on alkanut uudelleen. _Venetian Kauppiaan_ viides näytös on mitä hienoin romantillinen huvinäytelmä; mutta se on vain tervetullut virkistyskeinona, se ei muodosta oikeata ratkaisua. Tuo kostonjanoinen juutalainen, jonka musertavan tappion pitäisi lisäämän onnen riemuvoittoa, ottaa valtaansa koko näytelmän, ja hänen muistonsa heittää näihin ihaniin loppukohtauksiin vasten tahtoaankin sydämettömän kevytmielisyyden varjon.

Huomattavin kaikista tämäntapaisista henkilöistä on kuitenkin Falstaff, joka alkuperäisesti oli aiottu — mikäli voimme päättää siitä osasta, mikä oli hänelle määrätty näytelmän suunnitelmassa — ruokottomaksi, lihavaksi kapakkasankariksi, irstailevaksi, rivosuiseksi, arvottomaksi hirtehiseksi. Mutta Shakespeare antoi hänelle koko sukkeluusvarastonsa ja jonkun verran syvällistä mietiskelytaitoaankin, ja Falstaffista tuli niin hauska ilmiö, että olemme vallan ihastuneet tuon lurjuksen seuraan ja olemme melko lailla taipuvaiset omaksumaan hänen arvelunsa kappaleen nimi-sankarista, prinssi Henrikistä. "Hyvä, typerä, nuori mies", sanoo Falstaff "hänestä olisi tullut hyvä pöydänkattaja, hän olisi leikellyt leipiä hyvin". Tälläinen arvostelu hyväksyttynä tekisi hölynpölyä koko näytelmän rakenteesta; ja Shakespeare onkin Falstaffia ylistellessään vallan vähällä tehdä siitä hölynpölyä. Hän pelastautuu väkinäisin, milteipä väkivaltaisin keinoin pälkähästä, valmisteltuaan tietä prinssin luonnottomalla ja viisastelevalla yksinpuhelulla:

Ma teidät tunnen; vielä jonkun aikaa Irstaita laiskan ilveitänne autan, Mut näin vaan jäljittelen aurinkoa

— j.n.e. parikymmentä riviä tai enemmänkin, aivan kuin jonkun kehnon opetusnäytelmän alkupuheesta otettua. Onpa todellakin näytelmän suunnitelma joutunut kurjaan asemaan, kun sen täytyy pystyttää tälläisiä puolustuskojeita Falstaffin purevan arvostelun ja pilapuheiden tykistöä ja hänen hupaisen seuransa vaarallisia etuvarustuksia vastaan.

Näissä kuuluisissa kohdissa hämmentää Shakespearen mielikuvituksen hedelmällisyys jonkun verran suunnitelman ääriviivoja ja hajoittaa katselijain myötätunnon. Ilman määrättyä mielenkiinnon tai myötätunnon suuntaa ei näytelmä ole mikään näytelmä, vaan sotkuinen ainekoko tai kirjava paikkaustyö. Kreikkalaiset turvasivat yhteyden säilymisen kuoron avulla, joka oli välittäjänä näyttelijäin ja katselijain kesken, piti tarkkaavaisuutta vireillä, selitti tapahtumia ja opasti tunteita oikeaan suuntaan. Shakespeare ei käytä kuoroa, mutta saavuttaa saman päämäärän toista tietä. Melkein kaikissa hänen näytelmissään vallitsee joku kyllin selvä näkökanta; siinä on aina joku henkilö tai henkilöryhmä, jonka silmillä näytelmän tapahtumia on katseltava, jos mieli nähdä niitä oikeassa valossa. Toiset henkilöt ovat häntä lähempänä kuin toiset. _Lemmen Kujeita_-nimisen näytelmän johtavaa ajatusta emme voi nähdä Armadon silmillä, yhtä vähän kuin _Loppiais-Aaton_ Malvolion silmillä. Mitähän syntyisi _Hamletista_, Poloniuksen näkökulmasta katsottuna? Sadoittain tutkimuskokeita ja väitöskirjoja mielipuolisuuden oireista; mutta Shakespeare ei saisi osakseen yhtään ymmärtämystä eikä myötätuntoa. Sen lisäksi vaihteleksen katsantokanta aina tasasuhtaisesti vuosien vieriessä. Olisi turhaa yrittää lukea _Romeota ja Juliaa_ rouva Capuletin ajatuspiirissä; ei edes niin tyyni ja kokenut opas kuin Lorenzo-munkki kykenisi johdattamaan meitä näytelmän salatuimpiin syvyyksiin. Toiselta puolen eivät taas ne voi oikealla ymmärtämyksellä lukea _Myrskyä ja Talvista Tarinaa_, joiden mielenkiinto on keskittynyt Mirandan ja Ferdinandin tai Florizelin ja Perditan ympärille. Puhuessaan Juliasta ja Mirandasta, vertaa Heine heitä aurinkoon ja kuuhun. Mutta siihen tulee lisätä, että kuunpaiste on vain auringon valon heijastusta; ja Mirandan ylimaallinen kauneus onkin jonkunlaista heijastusta. Me pidämme suuresti Mirandasta ja Ferdinandista, mutta me emme tunne niinkään paljon heidän rakkaudenhehkuaan kuin heidän lemmestään iloitsevan Prosperon hyväntahtoisuutta ja viisautta. Miranda on — se täytyy sanoa — Prosperon Miranda. Ei kukaan nainen ole vielä koskaan ollut rakastajaansa kohtaan sellainen — niin täysin luonnollinen, niin ehdottoman suora ja vilpitön. Hän on pantu kokoon, sanoo rouva Jameson, naisellisuuden todellisista alkuaineista; ja juuri tämä alkuaineinen luonteensävy vaikuttaa enemmän kuin joku yksilönomainen tai jyrkkärajainen piirre kypsyneemmän ihmisen mielikuvitukseen.

Shakespearen näytelmät ovat taideluomia, eikä tapahtumain ja tosiasiain aikakirjoja. Niissä esiintyy aina joku mielenkiinnon keskusta. Muutamat henkilöt pysyttelevät tuon yksityiskohtiinsa tarkan näkemyksen häikäisevässä loisteessa. Toisilla, jotka liikkuvat tämän näkemyspiirin ulkorajoilla, ei ole mitään merkitystä itsessään, paitsi suhteissaan juuri tähän keskustaan. Shakespearen tapa ahtaa luonnoksensa liian täyteen on joskus hyvinkin haitallinen yleisvaikutelmaan nähden. Edmundin lemmenvehkeilyt esimerkiksi _Kuningas Learissa_ — kenestä ne eivät tuntuisi ikävältä painolastilta? Ne kuuluvat tosin juoneen, mutta ne eivät vähimmässäkään määrässä edistä näytelmää. Useimmiten, ja etenkin huolellisimmin järjestetyissä näytelmissä ovat sivuhenkilöt ja sivutapaukset aiotut kohottamaan yleisvaikutusta. Mutta heidän elonsa ja olonsa ei ole täysinäistä eikä riippumatonta; heidät on havaittu vain puolinaisesti, ja heillä on juuri tarpeeksi elonvoimaa kyetäkseen suorittamaan heille määrätyn osan toiminnassa.

Suurinta osaa siitä henkilö- ja luonnetutkimuksesta, joka nyt on niin suuressa huudossa Shakespearen tuntijain kesken, haittaa pahasti tämän tärkeän seikan laiminlyöminen. Tutkijain täytyy välttämättä olla viisaampia kuin Shakespeare, heidän täytyy viimeistellä hänen luonnoksiaan hänen sijastaan ja kertoa meille enemmän hänen henkilöistään kuin hän ikinä itse osasi aavistaakaan. He käsittelevät jokaista näytelmää vallan kuin se olisi sakkilauta, ja he pohtivat pulmallisia kysymyksiä, jotka eivät milloinkaan olleet edes hänen mieleensä juolahtaneet. He muuttavat polttopisteen paikkaa ja pakottavat kaikki asianhaarat valaisemaan tätä tai tuota yksityiskohtaa. He suovat suurta kunniaa Shakespearen kaikkitietäväisyydelle, mutta osottavat erinomaisen vähän huomiota hänen taiteelleen. Näytelmä on kuin soittokone; se on soinnutettu johonkin erityiseen äänilajiin, ja se ei sovellu enää mihinkään muuhun. Tuo yleisesti vallalla oleva mielipide, joka kieltää _Hamlet_-näytelmältä kaiken merkityksen, lukuunottamatta Tanskan prinssiä, on siitä sangen havainnollinen esimerkki. Kuitenkin on vähäpätöisempäin henkilöiden tutkiminen, ei suhteissaan Hamletiin, vaan toinen toisiinsa, yhäti arvostelijain harjoituskenttänä. Kuningas Hamletissa ei ole juuri olkinukkea parempi. Hän on riittävän todellinen Shakespearen tarkoitukseen; me katselemme häntä Hamletin silmillä ja otamme osaa Hamletin vihaan häntä kohtaan. Hänen yksinpuhelunsa siinä kohtauksessa, missä Hamlet tapaa hänet rukoilemassa, on täysin todenmukainen; mutta sen loppusointuiset päätössanat eivät olisi menettäneet hituistakaan, vaikka kuoro olisi ne yleisölle kohdistettuina lausunut:

Sanansa nousee, mieli maassa pysyy: Ei sanoja, vaan mieltä taivas kysyy. —

Hänen veljenmurhaamisensa, vallananastuksensa ja kuningatar-kosintansa esitetään meille sellaisina kuin ne Hamletin mieltä jälkeenpäin kuohuttavat; on hyödytöntä lähteä tarkastelemaan niitä jossain muussa valossa. Kun Shakespeare halusi piirtää luonnollis-kokoisen kuvan murhaajasta, kirjoitti hän _Macbeth_-näytelmän, jossa Malcolm ja Donalbain, lailliset kruununperijät, jäävät tykkänään taka-alalle pääharrastusten tieltä.

Myöskin huvinäytelmissä, joissa mielenkiinto on vähemmän keskitettyä kuin _Hamletissa tai Macbethissa_, ovat muutamat huomattavimmista henkilöistä vain lisäluomia. Ei esimerkiksi Bassaniota _Venetian Kauppiaassa_ tule arvostella saman mitan mukaan kuin Romeota. Hänellä on vain vähän tilaa kuvan keski-osissa. Hän on kepeästi, mutta selväpiirteisesti hahmostettu kaksinaiseen muotoonsa: Antonian ystävänä ja Portian kosijana. Hän on huoleton ja seikkailunhaluinen nuori hulivili; malli oli hyvin tunnettu ja se oli helppo tehdä havainnolliseksi muutamin ääriviivoin. Varattomuus on hänen, samoin kuin oli Petruchion, kosiskelupuuhiensa pahimpana esteenä. Vasta lipaskohtauksessa osoittaa hän enemmän ajattelevaisuutta ja tunteellisuutta, ja tuo oli epäilemättä näytelmäsepän kunnianosoitus Portialle, jonka antautuminen voittajansa valtaan on puettu niin ihaniin ja liikuttaviin sanoihin, että asema tulisi melkein tuskalliseksi, ell'ei Bassaniollakin olisi vastaus valmiina runouden runsaasta aarre-aitasta. Hänen luonteensa, hänen peri-aatteensa, hänen ansionsa ja vikansa Portian miehenä — lukemattomia sepustuksia tullaan yhä kirjoittamaan näistä seikoista. Shakespeare-koruompelusta on tullut kansallinen teollisuudenhaara, joka on kylläkin viaton niin kauan kun ei sitä erehdytä pitämään todellisena tutkimuksena. Mutta taitavatkin tutkijat ovat joskus erehtyneet siihen vaaralliseen otaksumaan, ett'ei Shakespearen ajatus ole peittelemättömästi lausuttuna näytelmässä:

Tiedosta oikeasta erkanevat He kiertoteille, harhasokkeloihin, Totuuden suuntaa mistä etsivät.

He jättävät huomaamatta, että he innokkaasti etsiessään pelastavia sala-ajatuksia, joiden he väittävät olevan erinomaisen tärkeitä, samalla myös antavat hylkäävän tuomion näytelmäsepän teoksista. Shakespeare on terävä, pelottavan, ihmeellisen terävä, mutta hän on joskus hämärä, surkuteltavan hämärä. Kaikesta tästä huolimatta tekevät hänen enimmät näytelmänsä selvän ja välittömän vaikutuksen, jonka mukaan näytelmää on etupäässä arvosteltava. Vaikutelma on näytelmän ydin.

Shakespearen henkilöiden ja luonnekuvien selosteleminen ja valaiseminen, sellaisinaan, luonnollisesta yhteydestään irroitettuina, on jo kauan ollut hyvässä maineessa, ja on tuottanut niin muistettavia teoksia, että olemme vaarassa unohtaa, miten yksipuolinen tuollainen menettelytapa oikeastaan on. Erilaisten näytelmäin sankarittaret erotetaan usein dramallisesta ympäristöstään, jotta niitä voisi vertailla keskenään. Eipä ole hauskempaa ajanvietettä keksitty. Mutta muistettakoon samalla, miten me opimme tuntemaan näitä henkilöitä. Rosalindaan tutustumme Ardennian metsäin suloisessa levossa: Isabellan näemme yksinomaan elämänsä hirvittävimmässä käännekohdassa. Portian ja Julian kuulemme puhelevan palvelustytöilleen: Ophelialla ei ole yhtään uskottua ystävää, joll'ei Laerteen veljellistä varoitussaarnaa käsitetä jonkunlaiseksi kehoitukseksi purkamaan sydäntänsä. Hermia ja Helena _Kesäyön Unelmassa_ ovat keijukaisten pilan esineinä; Katharina on _Äkäpussin Kesytyksessä_ ihmisiä muovailevan kokeilun uhrina. Shakespearen ihmeellinen taide esittää jokaisen heistä niin luonnollisella tavalla ja luonnollisessa muodossa, että me unohdamme tutustumisemme pintapuolisuuden ja tilaisuuden poikkeuksellisen luonteen. Me luulemme tuntevamme heidät perinpohjin ja voivamme edeltäpäin sanoa, miten jokainen heistä tulisi käyttäytymään kohtalon vaiheissa, joihin he eivät edes voi joutua. Mitäpä jos Desdemona olisi ollut Learin tytär ja Cordelia Othellon vaimo? Eiköhän edellisen herkkätunteinen kiintymys ja jälkimäisen rohkea suoruus olisi johtanut vallan erilaisiin tuloksiin? Niin me viehätymme yhä kauemmas ja kauemmas, kunnes vihdoin älyämme pohtivamme kysymyksiä, joilla ei voi olla mitään arvoa tutkimukselle ja joilla ei ole todellista pohjaa muutakuin unissa. On parasta palata Shakespearen turviin takaisin ja muistaa niitä ehtoja ja oloja, joiden alaisena hän työskenteli ja jotka häntä vallitsivat joko valitsemansa aiheen tai yleisten näytelmää määrääväin olosuhteiden muodossa. Tässä ei voida yrittääkään muuta kuin valikoida muutamia näytteitä hänen suunnattomista rikkauksistaan, muutamia tauluja hänen muotokuvakokoelmastaan ja muutamia yleismietelmiä hänen ajatus-aartehistostaan. Kummassakin tapauksessa ei suinkaan tule jättää hallitsevia näytelmän lakeja huomioon ottamatta, ei edes siinä, missä niiden voima näyttää höltyvän. On jo osotettu hänen muutamain henkilöinsä pyrkivän pois dramallisista rajoistaan ja vaativan itselleen riippumattomuutta. Samaan tapaan esitetään hänen mieli-mietelmiään joskus laajemmin ja perinpohjaisemmin, kuin mitä dramallisen välttämättömyyden voidaan todistaa vaativan, ja ne näyttävätkin näin ollen paljastavan meille hänen oman henkensä askarruksia. Joku ajatus, joka häntä erikoisesti miellyttää, esiintyy yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta dramallinen juoni on kaikkein tärkein; paitsi niissä tapauksissa, joissa se on pelkkänä tekosyynä, on juoni varsinainen näytelmänkirjoittajan kieli. Edistyessään voimassa ja taidossa, sovellutti Shakespeare juonen yhä paremmin ja paremmin ilmaisemaan hänen ajatustaan, niin ettei hänen suurissa murhenäytelmissään tarvitse siitä yhtään poiketa. Tuo vanha järjestys huvinäytelmä, historiallinen näytelmä, murhenäytelmä, antaa kyllin todenmukaisen kuvan hänen taiteensa kehityksestä ja hänen henkensä erilaisista suunnista. Mitä meillä vielä on sanottavaa, sen voimmekin esittää pääasiallisesti yllämainitussa järjestyksessä.