Part 15

Huvinäytelmissä tehdään melkoisia uhrauksia juonen hyväksi, ja komillisia apukeinoja, kuten petoksia, erehdyksiä ja väärinkäsityksiä, käyttää Shakespeare pitämään jännitystä ja mielenkiintoa vireillä. Inhimillisen elämän ja sen heikkojen puolien ruoskimistakin esiintyy joskus sivumennen, niin ett'ei se ole suuresti näytelmän suunnitelmaan vaikuttanut; juoni onkin, etenkin vanhemmissa huvinäytelmissä, joskus yhtä tasasuhtainen ja taitotekoinen kuin jonkun komillisen operan. Yleisö tarkkasi, sehän selvää, pääasiallisesti vain tapahtumia, ja ponnistellessaan pitämään sen huomiota valveilla, keksii hän usein jonkun vallan uuden sommitelman, kun pääjuoni on ehtinyt luonnolliseen loppuunsa. Niinpä _Venetian Kauppiaassakin_, kun onni jo lupaavana hymyilee, saatetaan meidät vielä hetkiseksi sormusjutulla epävarmuuden valtaan. Kun juonittelu Heroa vastaan, kappaleessa _Paljon Melua Tyhjästä_, on onnekkaasti selvitetty, niin ei häntä ilman muuta syöstä Claudion syliin; keksitään uusia mutkia, kuten esim. loistava surukohtaus Heron muistolle, Heron, jonka tiedämme olevan elossa; Claudiolle tarjotaan toisen neitosen kättä, ja hän ottaa sen vastaan, kunnes viimeisessä kohtauksessa vihdoin näytetään tuon neitosen olleenkin hänen oma, vääryyttä kärsinyt lemmittynsä. Ne, joiden tunteet nuo esitettävät ihmiskohtalot ovat saaneet heltymään, ovat varmaankin hyvin tuskastuneita Shakespearen tavanmukaisesti hiukan hidastelevaan ratkaisuun. Anteeksiantamatonta ilkeyttä harjoitetaan Isabellaa kohtaan. _Mitta Mitasta_-näytelmässä, kun valepukuinen herttua, joka koko ajan on ollut kappaleen hyvänä enkelinä, johtaa hänet siihen harhaluuloon, että hänen veljensä on kuollut ja saa hänet näin esittämään valituksiaan avonaisella kadulla, jotta herttua siten saisi tilaisuuden leikkiä kissaa ja hiirtä konnamaisen sijaishallitsijansa kanssa. Kaikki tämä on tapahtunut sen takia, selittää hän, että juttua Angeloa vastaan voitaisiin ajaa

Kylmästi, asteittain ja muodoin selvin;

mutta todellinen syy on kuitenkin dramallinen: ratkaisevat tapaukset ovat säästettävät loppuun. Ja niin uhrataan Isabella, joka kyllä olisi ansainnut kuulla totuudenkin, näytelmän juonen hyväksi.

Huvinäytelmäin pohjaksi valittuja tarinoita tapaa suurin määrin sen aikuisissa novelleissa. Muutamat niistä, kuten esim. _Erehdysten Huvinäytelmän tai Windsorin Iloisten Rouvain_, eivät yleisissä ääriviivoissaan juuri ensinkään eroa kompakirjojen sukkelista jutuista. Miehiä ja naisia esitetään huvittavain kokeilujen tai oikullisten sattumain uhreina. Nuo juonittelut ja ilvehtimiset, joita näissä näytelmissä on niin viljalti, tuskin johtaisivat todellisessa elämässä onnekkaaseen loppuun. Viattomalla pilapuheella voi useinkin olla aivan odottamattomat, milloin hyvinkin surulliset, milloin häpeälliset seuraukset. Shakespeare sovittaa Sadan Hauskan Kertomuksen hyväntahtoisen pilan eläviin ihmisiin ja todellisuuden rajoihin, eikä häntä kuitenkaan voida syyttää sydämettömyydestä. Hän täyttää aiheensa niin ihanasti runouden ja mielikuvituksen tenhovoimalla, hänen henkilönsä ovat niin henkeviä, hyvänluontoisia ja neuvokkaita, toiminta vierii eteenpäin sellaisen pauhaavan iloisuusmyrskyn kannattamana ja sitä lieventää niin syvä inhimillisen tunteen sävy, että yleisvaikutus jää suloiseksi ja miellyttäväksi. Puhtaiden huvinäytelmäin henkilöt luottavat niin rohkeasti onnekkaaseen kohtaloonsa, että he voivat leikkiä sillä, pitää sitä pilanaan ja saattaa sen koettelemuksiin, joissa heikommat ainekset murtuisivat He vallitsevat aina olosuhteita, eivätkä hämmästyttävimmätkään yllätykset saata heitä hämille tai masennuksiin. Eräässä mielessä kapinoivat he myös, kuten murhenäytelmän sankarit ja sankarittaret, kohtaloa vastaan. Mutta kohtalo esiintyy huvinäytelmän mailla lempeämmässä ja oikukkaammassa muodossa: onnena, jonka rattaat kiepahtelevat sinne ja tänne ja joka mielellään noudattaa iloisen sydämen toivomuksia. "Kuka voi kohtaloansa väistää?" sanoo Othello. "Tämäpä oli onnen potkaus; kaikki käy onnenkaupalla", sanoo Malvolio luullessaan päässeensä Olivian erityiseen suosioon; "Jupiter, enkä minä, on kaiken tämän aikaan saanut, ja hän olkoon ylistetty". Valepukuisen Violan kiehtomana tulee Olivia samaan uskontunnustukseen:

Oi, mitä teen, en itsekään ma tiedä; Älyltä silmä saattaa vallan viedä. Jumalan sallimus, ma tahtos teen: Ja nyt se tulkoon, mik' on tullakseen!

Ja samaan tapaan lausuu Violakin luottamuksensa:

Sun, aika, täytyy tämä selvittää: On liian tiukka mulle solmu tää.

Ne vaikuttimet ja intohimot, jotka muodostavat ihmisen elämän onnekkaaksi tai onnettomaksi, näyttävät saavan voimansa jostakin ihmistä korkeammasta lähteestä, eikä ihminen voi niitä siis vallita eikä rajoittaa. Shakespeare tekee niistä itsenäisiä voimia ja ruumiillistuttaa ne usein niihin yliluonnollisiin olentoihin, joita hän näyttämöllään esittää. Hänen noita-akkansa, haamunsa ja keijukaisensa eivät tule kutsumatta; ne ovat ihmismielen varjoja ja heijastuksia, kuvastimen hahmoja, jotka hämmästyttävän tarkka sieluntuntemus on henkiin manannut ja jotka ihmisen hallitsijoina ovat vapaat hänen tahtonsa vallasta. Macbeth joutuu kunnianhimonsa synkkien viittausten kiihottamana tekemisiin velhovaimojen kanssa, ja siitä hetkestä lähtien kiitää hän pelottavaa vauhtia rikosten kuiluja kohti. Hamlet ottaa isänsä surman synkistämänä ja äitinsä uskottomuuden kalvamana vastaan haamun sanomat, jotka kypsyttävät hänen epäilynsä ja kostomietteensä, ja tekevät hänestä siitä lähtien aseen kohtalon käsissä. _Kesäyön Unelmassa_ näyttävät nuo epävakaisen lemmen selittämättömät oikut ja vaiheet olevan keijukaisten työtä, jotka huvikseen, pahaa tarkoittamatta, leikkivät ihmisten heikkouksilla. Silmäin pyyntö, joka on Shakespearen varhaisemmissa satunäytelmissä liikkeelle panevana voimana, esiintyy monin ihanin ja haaveellisin muodoin, kääntyy milloin intohimoksi, milloin oikuksi, ja johdattaa uhrinsa vastustamattomasti aavistamattomille perille. Se luo itse omat arvonsa eikä välitä vähääkään järjestä. Tämän nuorekkaan, valoisan lemmen opin esittää Helena _Kesäyön Unelmassa_:

Mik' arvotonta, turhaa, halpaa on, Voi rakkaus oloon nostaa, arvohon;

ja sitä valaisee hyvin selvästi Titanian mieletön hurmaus. Sitä selittää jälleen herttua _Loppiais-Aatossa_:

Oi, lemmetär, kuin liehakoit ja liekut! Kuin valtameri avara on helmaa, Mutt' joka siihen joutuu, olkoon vaikka Kuink' arvokas ja ylväs, tuokiossa Se laskee arvossa ja arviossa. Niin mielihaaveita on lempi täynnä, Ett' on se itse suurin mielihaave.

Parhaan Selityksen näihin nuoruudenajan näytelmiin antavat kuitenkin ne kuuluisat säkeet, joissa Marlowe, kuvatessaan miten Leander näki Heron ensikerran, ihanasti ylistää "rakastuneen katseen tenhovoimaa":

Ei vallassamme viha, rakkaus, Lait säätää tahdollemme kaitselmus. Kilpailijaa ken kahta katsastaa, Vain toiselle hän voiton toivottaa. Kahdesta taasen kultaharkosta Vain toiseen meill' on mielenkiintoa. Ei syytä tiedä kenkään, riittäköön: Jokainen silmiänsä käyttäköön. Sydäntä kellä kylmään harkintaan, Se lempimään lie tuskin luotukaan.

Tämän ikivoiman uhriksi joutuminen on yhtä väistämätön ja odottamaton kuin kuolema; kutsumus kuuluu kaikille: ilvehtijälle ja hovimiehelle, itsepäisille nuorukaisille ja vakaville neitosille, hyppyyttäen heitä lemmen karkelossa läpi sen iloisten seikkailujen vilinän, jota Shakespearen huvinäytelmät ovat. Ei kukaan ole kutsua kuulematta, kukaan ei huoli ryhtyä kulujaan laskemaan. Nuoret keikarit, joilla ei ole vähintäkään aikomusta ruveta aviomiehiksi, joutuvat paulaan heti ensi nykäisyllä ja juoksevat suoraan kohtaloaan päin. Hienot, yksinäisyydessä ja ylellisyydessä kasvatetut neitoset pukeutuvat äkkiä matkatamineisiin ja seuraavat pakenevia rakastajiaan metsien syvyyksiin taikka vieraan valtijaan hoviin. Valepukeutumiset ja yhtänäköisyys-erehdykset, jotka muodostavat huvinäytelmäin pääjuonen, eivät enään esiinny murhenäytelmissä. Nuoruus on halukas laajentamaan tapauksia ja jouduttamaan elämänaskeleita. Mutta sama maailma, joka näytti niin hitaasti siirtyvän paikaltaan, liikkuu taas, kun kerran on alkuun päässyt, liiankin vinhaan. "Tahtoisin rakentaa majani tähän", sanoo Charles Lamb vakavimmassa kirjoitelmassaan; "Minä tyydyn pysymään alallani siinä ajankohdassa, johon olen saapunut; minä ja minun ystäväni emme tahdo olla nuorempia, rikkaampia emmekä kauniimpia. Minä en tahdo, että vanhuus minut riuduttaisi tai että minä putoaisin kuin kypsä hedelmä hautaan". Nämä ovat miehen sanoja, joka tunsi elämän suuret surut. Kun Shakespeare henkisten voimainsa kukkuloilla sai todellisuusmaailmasta niin sanoaksemme rautaisin ottein kiinni, heitti hän syrjään kaikki ne koneelliset apuneuvot, joilla hän oli vilkastuttanut ja elähyttänyt varhaisempia huvinäytelmiään. Hän oppi muunmuassa senkin, että taistelussa kohtaloa vastaan ei ihminen ole metsästäjänä, vaan otuksena, ja että jalosti kestetty tappio on hänen ainoa mahdollinen voittonsa. _Learin ja Othellon_ runoilija oli sitäkin sopivampi tätä taistelua esittämään, kun hän oli tuntenut nuoruuden rajattoman riemun ja kuohuvat tunteet. "Oi Jumalani", huudahtaa Hamlet, "minut voitaisi sulkea pähkinän kuoreen ja minä pitäisin kuitenkin itseäni äärettömäin avaruuksien kuninkaana; paha vaan, että minulla on ilkeitä unia". _Kesäyön Unelma_ ei kuitenkaan näihin kuulunut. Ensimäisten huvinäytelmäin rauhallinen sopusointu antaa parhaat takeet myöhempäin synkkäin kappalten todenmukaisuudesta; meidän ei ole tarvis langeta siihen epäilyyn, että sävelten epäsoinnut johtuisivat jostakin viasta itse soittokoneessa, tai että runoilijan ympärille laskeutuva yö olisi sokeuden yötä. Hänen murhenäytelmänsä saavat sitäkin juhlallisemman, vakavamman leiman, kun muistamme, että niiden synkeään mailmankatsomukseen oli tullut mies, joka oli vanhassa ihmisrakkauden, sopusuhtaisuuden, hilpeyden ja iloisuuden valinahjossa muovaeltu.

Kun iloisuus vaimeni, ja Shakespearen mieli alkoi kääntyä tragillisiin ongelmoihin, otti hän viimeisten synkeäsävyisten huvinäytelmäinsä aiheet yhä vanhasta tyhjentymättömästä lähteestään. Italialaisen novellin pitkä ja loistava historia kolmanneltatoista kuudennelletoista vuosisadalle osoittaa hahmopiirteissään sen kehityksen ja ne muutokset, jotka Shakespearen huvinäytelmissäkin esiintyvät. Se alkoi ranskalaisten lemmenlaulajain ilakoivista kyhäilyistä lainatuilla, sukkelilla, haaveellisilla jutelmilla. Boccaccion valtainen henki vei sen lähempään yhteyteen todellisen elämän kanssa. Hän, Boccaccio, piti tosin hyvänään osan noita karkeita ja mahdottomia pilajuttuja, jotka ammoisista ajoista ovat maailmaa kierrelleet; mutta hän sekoitti niihin toisenkinlaisia tarinoita, joilla hän osaa herättää osanottoa ja ihmettelyä, kertoessaan näitä mieleenpainuvia jutelmiaan intohimon voimasta. Hänen etevimmät oppilaansa kuudennellatoista vuosisadalla olivat Bandello ja Cinthio, joille molemmille Shakespeare on paljosta velkaa. Näiden miesten kautta otti novelli vielä aimo askeleen todellisuutta kohti. Bandello vakuuttaa kaikkien novelliensa perustautuvan hänen oman aikansa todellisiin tapahtumiin; Cinthio väittää rakentavansa tarinansa myös tositapausten pohjalle ja pyrkii esittämään niissä vaikeita ongelmia inhimillisen elämän aloilta. Novellikirjailijat ajavat yleensä hyvin mielellään takaa joitakin siveydellisiä tarkotusperiä; mutta näiden renesanssikirjailijain lähtökohta oli etupäässä tieteellinen. He väittävät tuovansa arvokkaita lisiä ja aineksia ihmisluontoa tutkivalle tieteelle, jonka saavutuksia pitäisi sitten sovellutettaman käytäntöön. He ovat yksityiselämän Machiavellejä. Tämän aikakauden uuden uutukaisen vapauden hurmaamina ajelehtivat ihmiset ikäänkuin tuntemattomalla, petollisella merellä, ja suuri oli heidän ilonsa, kun he saivat novellikirjailijain merikorttien opastamina tutustua hyvän ja huonon onnen äärimmäisiin mahdollisuuksiin, rikokseen ja kurjuuteen, uljuuteen ja sankaritöihin. Hämmästyttäviä tapauksia ja seikkailuja vilisevälle elämälle nämä tarinat muodostivat jonkunlaisen esikuva- ja näytevaraston. Geoffrey Fenton, Bandellon englannintaja, puolustaa niitä juuri tällä perusteella. Hän kutsuu novelleja "kaiken tietämisen verrattomaksi aarre-aitaksi ja ehtymättömäksi lähteeksi", ja sanoo niiden antavan meille "esimerkkejä kaikista tapauksista, jotka vain voivat sattua; ne johtavat meitä sekä hyvää jäljittelemään ja rikosta kammoamaan että karttamaan vallitsevaa turmelusta, samalla kun ne varoittavat meitä kaikesta pahasta ennenkuin olemme ehtineet siihen langeta". "Nämä siunausta tuottavat tarinat", jatkaa hän, "viehättävät meitä levittämällä silmiemme eteen todenmukaisen kuvasarjan ikivanhoista tapauksista, ylistämällä hyviä, rohkeita henkilöitä ja tekoja, ja synnyttävät meissä halun astua heidän mainehikkaita polkujaan. Ja toiselta puolen taas, katsellessamme sitä hirveätä kohtaloa ja niitä kauheita kokemuksia, jotka ovat tulleet erinäisten kurjain ihmislasten osaksi, näemme me näin edessämme ne kaksi äärimmäistä rajapylvästä, joiden välillä ihminen heikkoudessaan huojuu; ja ehkäpä toisten ihmisten vahinkojen näkeminen herättäisi meissä pyrkimyksen välttää samanlaisia vastoinkäymisiä itsemme suhteen". Nämä italialaisen novellin vakavammat piirteet kuvastuvat Shakespearen vakavammissa huvinäytelmissä, etenkin kappaleissa _Lopussa Kiitos Seisoo_, joka on muovaeltu eräästä Boccaccion kertomuksesta, sekä _Mitta Mitasta_, jonka juoni on lainattu Cinthiolta. Näiden näytelmäin, samoinkuin _Venetian Kauppiaankin_, pohjana ja perusjuonena ovat omantunnon kysymykset, ja Shakespeare käyttelee aihettansa tavalla sellaisella, että hän saa mieliin painumaan oman älykkään ja syvällisen siveysoppinsa opetukset. Molempia näytelmiä ovat etevät tutkijat pidelleet melkoisella vastenmielisyydellä; mutta heitä ovat kai näytelmäin aiheet enemmän kauhistuttaneet kuin Shakespearen tapa käsitellä niitä. _Mitta Mitasta_-näytelmästä sanoo Hazlitt: "Se on näytelmä, joka on yhtä täynnä neroa kuin viisautta. Mutta aiheen luonnossa esiintyy niin sanoaksemme perisynnin turmelus, mikä estää meitä siihen sydämellämme kiintymästä... Siinä vallitsee ylipäänsä intohimon puute; tunteet pysyvät aina samalla asteella; kaikilta suunnilta saa myötätuntomme töytäyksiä ja pettymyksiä osakseen". Tuollainen vastenmielisyyden tunne johtuu epäilemättä osaksi siitä melkein sietämättömästä kahdenvaiheesta, joka on näytelmän aiheena. Isabellalle asetetuista vaihto-ehdoista ei juuri kumpainenkaan voi johtaa riemuvoittoihin; ja Shakespeare peräytyy itsekin valitsemisen seurausten edestä. Mutta totta on myös, että Shakespeare tässäkin näytelmässä, kuten useissa muissakin, suurelle osalle lukijakuntaansa on liian kaukolentoinen ja voimakas, liian vapaamielinen myötätuntonsa jakelussa ja liian rohkea hyväksymään minkälaisia tapahtumia tahansa. Hänen esikaupunkinsa eivät ole heidän esikaupunkejaan, eikä hänen siveysoppinsa heidän siveysoppiansa. Hazlitt on itse parhaimmassa mietelmässä, mikä on milloinkaan lausuttu Shakespearen siveellisistä periaatteista, antanut asiaan selvityksen. "Shakespeare", sanoo hän, "oli eräässä mielessä vähäisin siveysopin saarnaaja kaikkien kirjailijain joukosta; sillä se siveysoppihan, jota tavallisesti siksi kutsutaan, perustuu vastenmielisyyden ja inhon tunteisiin; mutta hänen kykyjänsä oli juuri osata myötätunnolla sulautua ihmisluontoon ja kaikkiin sen ilmenemismuotoihin, sen eri asteisiin, sen maassamatamiseen ja sen korkeaan lentoon". Siinäpä juuri onkin Shakespeare-arvostelun ikuinen vaikeus, että arvostelijat ovat paljon, paljon siveysopillisempia kuin Shakespeare itse ja niin paljon kokemattomampia. Hän vetoo järkeen, ajatukseen, ja he vastaavat siihen asettamalla kaiken kansan nähtäviin hienostuneen makunsa. Enimmät niistä, jotka ovat kirjoittaneet jotakin kappaleesta _Mitta Mitasta_, ovat yhtä mieltä eräiden Goldsmithin huvinäytelmäin "heittiöiden" kanssa; he ovat niin kahlehdittuja siihen hienouteensa ja säädyllisyyteensä, että he eivät millään tavalla voi sietää mitään alhaisempaa, vähäpätöisempää. He eivät mitenkään voi astua sellaiseen ja sellaiseen paikkaan. He kääntävät silmänsä pois tästä tai tuosta henkilöstä. He eivät ole muistavinaan tätä tai tuota seikkaa. Heidän siveysoppinsa ytimenä on tuomitseminen, kaihtaminen ja vastustaminen. Mitä he elämässä karttavat, sitä he karttavat myös näytelmässä, ja sulkevat näin sydämensä luonnolta ja Shakespearelta. Näytelmän etsivä, kyselevä ajatus ei tunge heidän luokseen, ja he ovat kuuroja herttuan nuhteille:

Jaloko oot, Kun huvisi on halpamielisyys... Sa tuskin lienet oma itseskään. Tuhanten tulos pikkutekijäin Sa oot ja kotis' multa.

Shakespearen vaikeatajuisimmista henkilöistä ja kohdista on usein lausuttu kerkeitä arvosteluja, jotka monessa kohden ovat lasten lepertelyn kaltaisia. Lapsuuden ikä on hämmästyttävän hyvätapaista luottavan, jyrkänkäskevän, järkähtämättömän siveysoppinsa suojassa. Kokemuksen tehtävänä on sitten — niissä, jotka kokemukseen kykenevät — syöstä kumoon tuo varhaisempi kuivakiskoisen jäykkä rikkiviisaus ja opettaa suvaitsevaisuutta, tai ainakin saada ihmistä hiukan pidättämään tuomiotansa. Tämän ei mitenkään tarvitse loukata hyvettä; pikemminkin tulee hyve vain tyhjäksi nimeksi tai hälvenee pelkäksi koristukseksi siinä, missä syntiä käsitellään jonkunlaisena hämäränä, hirvittävänä eriskummallisuutena.

Arvosteltaessa näytelmää _Mitta Mitasta_ esitetään meille tavallisesti ensin kauhea kuvaus Wienistä, tuosta jumalattomana riehuvan paheen synkästä alhosta; tätä taustaa vastaan kohoaa sitten Isabellan häikäisevän valkoinen, jumalainen ilmestys. Kuvasta tulisi kyllä kohtalainen joulukortti, mutta Shakespearesta siinä ei olisi jälkeäkään. Jos huvittavat kohtaukset ovat tarpeen ainoastaan osottamaan, kuten professori Dowden sanoo, "peittelemättä ja lieventämättä siveetöntä, irstailevaa, mätää yhteiskuntaa", niin miksi ne sitten huvittavat? Ne heittiöt ja rentut, jotka asustavat kaupungin laita-osissa, ovat eläviä ihmisiä, ja Shakespeare on havainnut heissäkin jotain miellyttävää, mielenkiintoista. Abhorson, virallinen pyöveli, on häpeänalainen ammattinsa takia, mutta häpeästä pelastaa hänet hänen ylpeytensä juuri tuosta ammatistaan. Kun Pompejusta, joka yleisessä arvonannossa on ehtinyt vieläkin alemmaksi, tarjotaan hänelle apulaiseksi, nousee hänen säätykunniansa kapinaan: "Tuollainen parittajako, herraseni? Hyi olkoon, hänhän saattaisi koko virkakunnan huonoon huutoon!" Pompejus itse, tuo kelvoton, suupaltto ilvehtijä, puoleksi älypää, hölmö, on noita yksinkertaisia, iloluontoisia olennoita, jotka tahtovat auttaa kaikkea eteenpäin pyrkivää, jotka pitävät ihmiskunnan asioita pystyssä. Satojen heistä täytyy tehdä jokapäiväistä työtään ja elellä epämääräisillä tuloillaan, ennenkuin yksi ainoa kohtalaisenkaan suuri ja mainio mies voi nousta esiin — heidän hartioillaan. Kyynärä, tuo paksupäinen poliisipalvelija, kuin luotu Moilasen serkuksi, ei suinkaan huonommin pidä velvollisuudestansa vaaria. Vaahto on rakastettava, pörrötukkainen nuori herrasmies — jos häntä vihaisi, todistaisi se ilkeätä, jopa pikkumaistakin mieltä. Luciostakin on hyötyä; eikä ole niinkään uskottavaa, että hän keskusteluillaan herttuan kanssa menettää Shakespearen myötätuntoisuuden. Hänellä on erikoinen mieltymys häväistysjuttuihin, mutta se on pelkkää joutoaikojen ylellisyyttä; vaikka hänen kielensä onkin hyvin irrallaan, on hänen sydämessään tilaa vilpittömille tunteille, ja hän on uupumattoman innokas ystäväänsä auttaessaan. Ja lopuksi, jott'emme sivuuttaisi yhtään taustan henkilöistä, seuraa Overdone-ämmä jännitetyllä tarkkaavaisuudella asiain kulkua, ja hänet viedään vankilaan kaikkien lain säännösten mukaisesti. Tämä vieniläismaailma ei sellaisena kuin sen Shakespeare kuvaa, ole mikään manalaisen pimeyden maailma; se on heikkouden maailma, täynnä pientä turhamaisuutta ja typeryyttä, tavan orjuutta, huvituksiin hullaantunut, laiska ja ylenpalttisen inhimillinen maailma. Ei kenenkään tarvitse sellaista maailmaa etäältä etsiä. Toisaalla esiintyvät taas varsinaisen kansan yläpuolella hallitusvirkamiehet, jotka ovat hiukan kunnianarvoisempia, vaikka tuskin rakastettavampia. Herttua, terävimmän älyn ja lempeimmän sydämellisyyden mies, luopuu julkisesta toiminnastaan ja leikkii hyväntahtoista urkkijaa. Hän ei voi täyttää asemansa vaatimia tehtäviä. Lakia olisi kovennettava, ja miehen, joka siihen ryhtyy ja heittää kylmästi syrjään kaikki ne vienommat inhimilliset taipumukset ja ominaisuudet, jotka hänellekin ovat kalleimmat, täytyy yhteiskuntakoneiston hyväksi välttämättä silpoa itsensä. Niinpä herttua, monen perheen tai muun yhdyskunnan päämiehen tavoin, koettaa pysytellä vastaanhangottelijain suosiossa sysäämällä vastenmieliset velvollisuutensa sijaisen hartioille ja poistuu muka maasta, samalla salaisesti tutkiakseen asiaa juuri vastapuolueen kannalta. Shakespeare ei häntä tuomitse, mutta antaa hänen Lucion huolettomista haasteluista oivaltaa, ettei hän suinkaan ole suosiotaan ja arvoaan lisännyt velvollisuuksistaan väistymällä. Hänen tilalleen on asetettu voimakas mies, heikkojen hallitusten rakastettu epäjumala. Sijaishallitsija Angelo on pelkkää virkamahtia, ja hän on valmistautunut kukistamaan vallattomuuden ja irstaisuuden ankaralla kädellä, saattamalla lain ehdottoman sitovaksi ja ylläpitämällä oikeutta ilman ainuttakaan poikkeusta. Hänen puolustuspuheensa lain ehdottomasta sovelluttamisesta lähimmälle virkamiehelleen Escalukselle, sisältää hienoimpia ja totisimpia sanoja, mitä milloinkaan siitä asiasta on lausuttu. Hän ei epäile yhtään yrityksen onnistumista ja osoittaa vakuuttavalla esimerkillä ankaran järjestyksen välttämättömyyden.