Part 16

Silloin alkaa kamppailu. Hiljaisesti ja luonnollisesti, tavallisten inhimillisten seikkain pohjalla, jokapäiväisten voimain vaikutuksesta, kohoaa esiin se vuori, jolla Claudio ja Isabella saavat kärsiä kuolontuskansa. Järjestysvalta-kysymyksestä tulee äkkiä erään sydämen surunäytelmä. Claudio on lemmensuhteissa Juliaan. Tytön omaiset ovat avioliittoa vastaan, eikä mitään muodollista vihkimystä siis ole tapahtunut; sillävälin ovat rakastuneet kuitenkin tapailleet toisiansa salavihkaa sillä seurauksella, että Julia on sulhasestaan raskaana. Isabellan ehdottama ratkaisu on selvä ja lyhyt: "Oi, antakaa hänen naida tyttö". Mutta uusi ja ankarampi laki on astunut voimaan, ja Claudion täytyy kuolla. Mahdotonta on vedota herttuaankin, koska hän on kadonnut tiettyvistä; ja ainoa toivo on siinä, että Isabella voisi taivuttaa sijaishallitsijan armahtamaan veljensä. Se mitä hänellä on sanottavana, ei millään tavalla kumoa niitä järkisyitä, jotka ovat saaneet Angelon vakuutetuksi lain ankaran sovelluttamisen tarpeellisuudesta. Asia on vain lähemmin katsoen tullut yhä pahemmaksi, siinä kaikki. Jos lain määräykset tehtäisiin tyhjiksi, hellemmin kohtelemalla yhtä rikollista, eikö samain näkökohtain pitäisi silloin vallita kaikissa muissakin tapauksissa? Huomauttaa tulee, että Shakespeare ei juuri käytä hyväkseen niitä mainioita muodollisia ja asiallisia todisteita, joita Cinthion sankaritar esittää. Valitettuaan veljensä nuoruutta ja kokemattomuutta sekä lausuttuaan muutamia painavia sanoja rakkauden voimasta, ryhtyy novellin neitonen käsittelemään asian laillista puolta. Sijaishallitsija, sanoo hän, on ruumiillistunut laki; vaikka hänen käskynsä ovat sääliviä ja laupiaitakin, niin ovat ne joka tapauksessa laillisia. Mutta Isabellan puolustuspuhe tarkoittaa enemmän armahduksen rukoilemista kuin lain esteiden poistamista. Hänen kaunopuheliaimmatkin hyökkäyksensä kilpistyvät Angelon johdonmukaisia perusteluja vastaan. Angelo itse uskoo olevansa kyllin vahva velvollisuutensa täyttämään; hän on tukahuttanut itsessään kaiken tunteellisen säälin, mutta aistejansa hän ei ole voinut tukahuttaa, ja ne yllättävät hänet odottamattomalla hyökkäyksellä toiselta taholta. Rikollista lempeä puolustavan Isabellan kauneus ja sulous nostaa hänen himonsa hereille; ja hän esittää neitoselle sen häpeällisen ehdon että hän uhraamalla kunniansa voi pelastaa veljensä hengen. Hän ei silmänräpäykseksikään, ei edes ajatuksissaan, rupea punnitsemaan tarjousta, vaan menee kertomaan siitä veljelleen vankilaan, jotta hänenkin kieltäymisensä antaisi uutta voimaa hänen epäykselleen. Ensimäisessä vimman puuskassa yhtyykin veli hänen kauhistuneeseen hylkäyspäätökseensä. Mutta kun Claudio mielikuvituksessaan siirtyy pohtimaan tuomiotansa, joka nyt on varma, rupeaa hän rukoilemaan sisareltaan henkeänsä. Tämä on jo liikaa, ja Isabella musertaa kiihkeiden tunteidensa vallassa Claudion mäsäksi halveksumisellaan. "Sallikaa minun pyytää sisareltani anteeksi", sanoo Claudio, kun vihdoin herttua astuu esiin; "olen niin tyyni kadottanut kiintymyksen elämään, että tahdon koettaa päästä siitä eroon". Onnellinen päätös kuuluu suorastaan kappaleen suunnitelmaan, jotta sen kautta huvinäytelmän nimi säilyisi.

Kaikista Shakespearen näytelmistä käsittelee tämä ainoa läheisimmin ja suoranaisimmin siveysopillista ongelmaa. Mitä hän siis ajatteli näistä asioista? Hän ei tuomitse ketään, ei ylhäistä eikä alhaista. Näytelmän tarkoituksesta erehtyvät kokonaan ne, jotka unhottavat, ettei Claudio ole siveellisesti turmeltunut, vaan ainoastaan inhimillisesti heikko ja että äkillinen synkän kuoleman kauhistus hänen rohkeutensa lannistaa. Vieläpä Angeloakin käsitellään arvokkaasti ja lempeästi; hänen tekopyhyytensä on itsepetosta eikä kylmää ja harkittua konnamaisuutta. Kuten monella muulla ihmisellä, on hänelläkin ylpeä, pilventakainen ajatus itsestään, ja hänen julkisetkin tekonsa lähtevät tästä hänen kuvitellusta olennostaan. Ratkaisevassa silmänräpäyksessä yllättää todellinen ihminen näyttelijän ja työntää hänet syrjään. Angelo on pitänyt kiusauksen vaaroja liian helppoina:

Kun pyhimyksen pettää haluat, Sa panet toisen koukkuun.

_Hamletin_ kuningas Claudiuksen tavoin, vaikka vilpittömämmin, koettaa hänkin rukoilla. Se on turhaa; hänen vanhat ihanteensa itsestään alkavat käydä melkoisen ikäviksi. Hänen odotellessaan kohtausta Isabellan kanssa, syöksähtää veri hänen sydämeensä samoin kuin väkijoukko tunkeutuu pyörtyneen ympärille tai niinkuin ihmislaumat pyrkivät kuningastaan näkemään. Samanlaista huimausta tuntee Bassanio Portian läheisyydessä, ja hän kuvailee sitä melkein samoin vertauksin. Kun Angelon konnamaisuus on paljastettu, on Isabella valmis etsimään syitä hänen puolustuksekseen:

Ma häntä melkein Rehellisyyden uskon ohjanneen, Hän kunnes näki mun.

Mutta hän kauhistuu jo lankeemustaan ajatellessaankin, eikä pyydä mitään lievennystä:

Se tuskan toi ja tunnon haikean, Ma anon kuolemaa, en armoitusta; Se oikeuten' on, ma jost' en luovu.

Shakespeare ei tosin seuraa novellia naittamalla Isabellan hänelle, mutta hän keksii Marianan hänen lohdutuksekseen ja viittaa hänen tulevaan onneensa.

Onko näytelmän perustarkoitus keskitetty Isabellan osaan? Isabella on järkähtämätön ja ihana ja puhtaimman puhdas. Kuitenkin tuntuu siltä, kuin iskisi juuri häneen silloin tällöin Shakespearen iva. Hän seisoo yksinään, erossa muista, ja menettää ihmisten myötätunnon samoin kuin enkeli sen varmaan menettäisi, koska hänessä näyttää olevan liian vähän ihmisluonnon tavallisia ominaisuuksia:

On tärkeintä tässä Vain kunniasta Isabellan huolla: Voi eestä siskon maineen veli kuolla.

Mutta ehkäpä nämä loppusointuiset sanat luovatkin häneen jonkunlaista jäykkää ja luoksepääsemätöntä tyyneyttä: kohtausten lopussa panee Shakespeare usein hellimmin huolitellutkin henkilönsä toimittamaan kuoron selittävää palvelijanvirkaa. Hän ei tähän nähden kohtele Cordeliaakaan paremmin, kun on kohtaus lopetettava:

Min' en ainoo kai, Jonk' aikeet parhaat huonon palkan sai. Sun kiusaamistas, isä, murhehdin; Kyll' onnen kiusat itse kestäisin.

Kun me ensi kerran Isabellan kohtaamme, on hän juuri aikeessa mennä luostariin; me kuulemme hänen puhelevan erään nunnan kanssa sekä lausuvan toivonaan, että sisaruskunnalle laadittaisiin ankarammat ohjesäännöt. Hän on luonnostaan lihansakiduttaja, ja herttuan huomautukset itsekylläisen hyveen turhuudesta näyttävät, vaikka ne ovatkin Angeloon kohdistetut, hyvin läheltä hiipovan häntäkin. Shakespeare ei ole jättänyt vähintäkään epävarmuutta omista mielipiteistään asketismiin nähden; hänen runoelmansa ja näytelmänsä ovat täynnä kaunopuheisia kohtia itse-huolittelua ja naimattomuusihannetta vastaan. Eräässä ihmeellisessä säkeessä _Kesäyön Unelmasta_ kuvaa hän nunnan luostari-elämää:

Ylistäin raukein virsin kylmää kuuta.

Hyve, väittää hän, on arvoton ilman hyviä töitä:

Ei omaisuuttaan oikein hoitaa voi, Ken jakanut ei muille leiviskästään.

Hän menee vieläkin pitemmälle ja esittää eräässä merkillisessä kohdassa _Troiluksesta ja Cressidasta_, miten arvo ja ansiokaan eivät rohkene halveksia tai vähäksyä yleistä mielipidettä. Jokainen ihminen oppii tuntemaan itseänsä vain toisten kautta. Kestäväisyys todellisissa koettelemuksissa kirkastaa kunnian: lempi on lemmen palkinto. Ei ole suinkaan vain pelkkä sattuma, että Shakespeare pyörtää Isabellan takaisin luostarin kynnykseltä ja että hän, kuletettuaan häntä koettelemusten sulatusahjon läpi, naittaa hänet herttualle. Hänetkin, samaten kuin Angelo, pelastetaan maallisille tehtäville; ja riehakka Wienin kaupunki saa ainakin jonkun verran Shakespearen myötätuntoa osakseen, niinkuin sitä olivat saaneet sekä oikea pyhimys että väärä.

Tässä näytelmässä ei siis näin ollen löydy ainuttakaan henkilöä, jonka silmillä voisimme katsoa puheenaolevia kysymyksiä Shakespearen kannalta. Hänen oma ajatuksensa on punottu siihen kaikkialle; hänen huolenaan on vain noudattaa tasapuolisuutta ja näyttää meille asiat joka puolelta. Hän seisoo teaterin keikarein ja kaupungin puritanein välillä, puhuen lempeydestä ja kristillisestä rakkaudesta jälkimäisille, vakuuttaen edellisille hyveen horjumattomuutta vaikeimmissakin ahdistuksissa, kun lempeys ja kristillinen rakkaus näyttävät liittoutuneen sitä vastaan. Ei edes hyve, äkillisen taisteluunvaatimuksen säikähdyttämänä, suuttumusta hehkuen, vaikka se onkin kyllä ihanaa katsella, paljasta hänen lopullista mielipidettään. Hänen suhteensa on arvosteleva ja ivallinen, sen osottavat selvästi hänen muistutuksensa, kysymyksensä ja vertauksensa. Juuri kun olemme taipumaisillamme tähän suuntaan, saattaa hän meidät tuntemaan mieltymystä tuohon. Hän puolustaa luomiaan, samoin kuin hän soneteissa puolustaa ystäväänsä:

Aistillisuutees' on näät aistia syynä; Paras puoltajaa on vastapuoles'.

_Mitta Mitasta_: näytelmän pääaihe kaikuu ja kulkee puhujasta puhujaan ja esiintyy moninaisissa valaistuksissa. "Tajuan selvään, että Teitä rakastan", sanoo Angelo; ja nopeana kuin salama iskee Isabellan vastaus:

Rakasti Juliata veljeni; Te sanotte: hän kuolkoon!

Laki on ankara; mutta rikos, jonka se tuomitsee, on niin yleisinhimillinen, että laki, vaatiessaan tämän yhden ainoan uhrin, näyttää väärältä ja tyrannimaiselta. Virkamahti ja arvoasteet, säätyrajat ja muodollisuudet, nuo inhimillisen yhteiskunnan ulkonaiset puitteet, joutuvat saman ivaavan arvostelun alaisiksi:

Jalolle arvollenne kunniaa; vaan Pirullekin joskus kunniata suokaa Valtaistuimensa säteilevän tähden.

Tuo ajatus, joka oli kauvan Shakespearen mielessä tuskaisena hautunut, saavutti korkeimman ja täydellisimmän ilmaisunsa Kuningas Learin huudahduksessa:

Ei syntiä tee kenkään, ei, ei kenkään: Lupani heill' on; usko pois se, veikko! Ma kyllä tukin syyttäjältä suun.

Monet ihmiset tutustuvat kristilliseen siveysoppiin ikäänkuin joihinkin lakikokoelman pykäliin, ja ottavat sen sitten kuuliaisesti toimintansa ojennusnuoraksi, vaikka heiltä puuttuu täydellisesti se vakaumus ja ymmärtämys, jotka ovat kokemuksen ja kärsimyksen hedelmiä. Vain muutamat harvat, kuten Shakespeare, tekevät sen itselleen eläväksi, löytävät sen, niinkuin se ensiksi löydettiin: järjen ja tunteen taisteluilla; niin että heidän sanansa ovat ilmestys, ja evankeliumin julistus on uudelleen alkanut.

Tämä ihmeellinen myötätuntoisuus, joka enemmän kuin mikään muu hänen ominaisuuksistaan on Shakespearen suuruuden pohjana, ei työnnä luotaan mitään, mikä on inhimillistä. Lafeun suulla puhuu se Parolleelle kappaleessa _Lopussa Kiitos Seisoo_: "Vaikka te olettekin jumalaton lurjus, niin täytyy teidän sentään saada syödäksenne". Se kuljeskelee vekkulimaisen Autolycus-hirtehisen mukana ja iloitsee hänen hyötyisistä kaupoistaan: "Hoksaanpa nykyään veijareilla olevan oikein onnenpäivät". Se kulkee läpi aikojen ja elostuttaa roomalaismaailmankin juhlallisen sankarillista luonnetta. Se astuu yli sukupuolirajan: se ajattelee naisen ajatuksia, puhuu naisen kieltä.

Shakespearen naisluonteet, sellaisiksi kuin ne ovat piirretyt jo hänen varhaisemmissa näytelmissään, vievät meidät maailmaan, joka hänen oppi-isälleen Marlowelle oli tykkänään tuntematon, tämän mielestä kun naiset ovat joko voittosaalista tai unikuvia. Niissä monissa erinomaisissa tutkielmissa, joita on kirjoitettu tältä alalta, korostetaan vain ehkä liian paljon henkilöllisiä eroavaisuuksia huvinäytelmäin sankaritarten välillä. Rosalinda, Portia, Beatrice, Viola ovat viime kädessä yhtä huomattavia yhtäläisyyksiensä kuin eroavaisuuksiensa takia. Sylvian epäröiminen, _Kahdessa Veronan Aatelismiehessä_, kun hän kirjoittaa kirjettään Valentinelle, vastaa Portian ujostelevaa puhetta Bassaniolle tai Beatricen Benediktille: "Minä voisin ehkä sanoa", puhuu Beatrice, "etten rakasta ketään niin paljon kuin Teitä, mutta älkää uskoko minua, ja kuitenkaan en minä valehtele, en tunnusta mitään enkä kiellä mitään, minä vain suren serkkuani". Se kohtaus samassa näytelmässä, missä Julia luettelee kaikki rakastajansa Lucettan arvosteltaviksi, on aikaisempi ja heikko luonnos Portian ja Nerissan haasteluihin. Pope huomautti aikoinaan, että "joka ainoa Shakespearen henkilö on yhtä yksilöllinen kuin henkilö todellisesta elämästä; siten onkin mahdotonta löytää kahta samanlaista. Vaikka olisi painettu kaikki vuorosanat", jatkaa hän, "ilman vastaavain henkilöiden nimiä, luulen kenenkä hyvänsä voivan sovittaa ne varmasti asianomaisen puhujan lausumiksi". Huomautus pitänee kyllä paikkansa, mitä tulee johonkin yksityiseen näytelmään; mutta olisipa tosiaankin vaikeata yrittää erikoisemmin lausujilleen omistaa kaikkia Beatricen ja Rosalindan säihkyviä sanansutkauksia ja kokkapuheita, tai eroittaa määrättyä luonteensävyä heidän vuorosanojensa jokaisessa säkeessä. Mutta kaikki ovat he silti naisia; tuskinpa mitään siitä, mitä he puhuvat omissa nimissään, voisi ajatella jonkun miehen lausumaksi. Näytelmien pohjalla voi muodostaa jonkunlaisen yleistävän esityksen naisista, joka, vaikka se ei pitäisikään paikkaansa kaikkiin naisiin nähden, antaa ainakin oikean kuvan Shakespearen naisista. He ovat melkein kaikki käytännöllisiä, eivät tyydy pelkkiin sanoihin, näkevät selvästi sekä päämääränsä että sen saavuttamiseen tarpeelliset keinot. He eivät noudata mitään ennakkoarveluita, estääkseen siten ratkaisun tapahtumasta, eivätkä koristele välttämättömyyden pakkoa millään mielikuvituksen keksimillä lainahelyillä. "Älkää häpeästä uneksikokaan, menkää vaan", sanoo käytännöllinen Lucetta emännälleen. Kun isännöitsijä kappaleessa _Lopussa Kiitos Seisoo_ tulee kreivittären luo laskettelemaan pitkiä juttuja kestetyistä vaivannäöistään ja loppumattomasta uutteruudestaan ja loukkaa sillä tavoin säädyllisyyttä, toitottamalla omia ansioitaan koko maailmalle, katkaisee kreivitär miehen sanatulvan äkkinäisellä iskulla: "Mitä tuo lurjus täältä hakee? Painukaa matkoihinne, ukkoseni: en usko kaikkia valituksia, joita teistä on tietooni tullut; on omaa saamattomuuttani ja hitauttani, ett'en usko". Sama käsityskyvyn terävyys kuvastaiksen niistäkin lukuisista kohdista, joissa Shakespearen naiset ilmaisevat halveksivansa kaikkea järkeilevän todistelutavan mairesanaista koreilua. Hermione, samoin kuin Volumniakin, tuntisi syvää häpeätä, jos häntä pakotettaisiin "lörpöttelemään ja turhasti suutansa soittamaan elämänsä ja kunniansa asioissa." Kun Cloten vainoaa Imogenea kohteliaisuuden ja lemmen osotuksillaan sekä vaatii häntä yhä uudestaan vastaamaan ratkaisevasti, singahuttaa neito soman sanan puolustuksekseen:

Mieltä särkee, Kun näin mun täytyy vasten naisen tapaa Puheita pitää.

Coriolanus puhuttelee Virginiaa "suloiseksi tuppisuukseen". Rosalinda, Portia, Viola ovat suoria ja vilpittömiä ajatustavassaan, vaikka ei heiltä suinkaan puutu sukkelia ja kaunopuheisia sanoja; heidän kaunopuheliaisuutensa ei jätä heitä koskaan pulaan. "Paraani tahdon koettaa", sanoo Viola herttualle,

Tukala tuska kosioida sille, Jon kanssa mieli itse vihkisille!

Helena, kappaleessa _Lopussa Kiitos Seisoo_ — huomattavin esimerkki yleensä näytelmissä niin usein esiintyvästä, rakastettuaan hellittämättä seuraavasta naisesta — on käytännöllisellä toimitarmollaan ja neuvokkuudellaan menettänyt erinäisten tunteellisten tutkijain kunnioituksen. Mutta sen sijaan voittaa hän lopultakin miehensä lemmen sekä tekijänsä jakamattoman ihailun.

Enempäin esimerkkein luetteleminen kävisi ikävystyttäväksi. Shakespearen miehet yleisenä luokkana käsitettyinä eivät kykene käytännöllisen älyn asioissa kohoamaan hänen naistensa verroille. He osaavat kyllä ajatella ja käyttää mielikuvitustaan, niinkuin vain Shakespearen miehet osaavat, mutta heidän mielikuvailunsa vallitsee usein heitä sekä saattaa heidät kykenemättömiksi toimimaan. Itsensä pettäminen näyttää melkein miesten heikkoudelta. Koko vastakkaisuus on koottu ikäänkuin yhteen kohtaan siinä eroituksessa, joka vallitsee Macbethin ja hänen vaimonsa välillä. Vaimo tuntee miehensä juurtajaksain, eikä voi sietää hänen alituisia epäröimisiään ja vitkastelemisiaan:

Hartain halus On hurskaan halua; et pettää tahtois, Vaan vääryydellä voittaa.

Hän puolestaan antautuu itsensä rikoksen mukana myöskin kaikkiin rikoksen yksityiskohtiin ja seurauksiin. Hän ei salli enää mielensä takertuvan menneisiin, kun kerran ratkaisu on tehty, tai hävittävän kallista aikaa mietiskelemällä tapahtumain outoutta ja kauheutta. Mies taas, vaikka hän jännittääkin kaiken ruumiillisen toimintatarmonsa hirmutyöhön, ei voi mitenkään pitää aisoissa mielensä liikuntoja tai alistaa niitä jonkun varman käytännöllisen tarkoitusperän saavuttamiseen. Hänen mielikuvailunsa ahdistaa häntä alati aavenäyillä; hän näkee murhaajankin ja hänen tekonsa erityisenä välitapauksena inhimillisen kurjuuden liikuttavassa historiassa, taikka unohtaa hän hetken välttämättömyyden, tarkastellessaan omien aistimustensa sielullisia ilmiöitä. Kun hän toimii, niin toimii hän sellaisessa mielensekaannuksessa, että se paljon hänen rikostansa sovittaa.

Koska Shakespearen naishenkilöt eivät utele syvällisiä elämän ongelmia eivätkä epäile tai pohdi toiminnan perusteita ja syitä, ovat he ylipäänsä joko hyviä tai pahoja. Tuo tarkkarajaisen luonteen keskivälillä huojuminen, jossa sekalaiset vaikuttimet vallitsevat, kuuluu pääsiallisesti miesten ominaisuuksiin. Naiset eivät toimi ajattelun, vaan vaiston johtamina, ja kun vaisto kerran on ylivaltaan päässyt, niin siinä eivät todistelut enää mitään vaikuta. Shakespearen naisellisen vaiston tuntemuksen terävyyttä ja laajuutta ei voida kylliksi ylistää. Celia, kappaleessa _Milen Suvaitsette_, on vain kevyesti hahmostettu, mutta miten kaino ja hellä hän onkaan ja miten käytännöllisen älykäs! Kun hänen serkkunsa valittelee niitä orjantappurapensaita, jotka tässä arkipäiväisen harmaassa maailmassa elämäämme tuskastuttavat, esittää hän heti kohta naisellisen siveysoppinsa: "Ell'emme astele tallatuita polkuja, tarttuvat hameemme niihin". Rosalindan vallaton viehättäväisyys ja kielevä leikillisyys eivät peitä näkyvistä noita hienompia luonteen piirteitä, kun hän esim. puolittain kääntyy voitokkaan Orlandon puoleen: — "Kutsuitteko, herraseni?" — tai kun hän metsässä säikähtyy nähdessään verin tahratun käsikääreen ja huudahtaa kuin lapsi: "Olisin niin halusta kotona nyt." Tämäntapaisilla pienillä vihjauksilla saattaa Shakespeare meidät vakuutetuiksi havaintonsa todenmukaisuudesta. Hän ei käytä mitään yleistä teoriaa luomistyössään; hänen naishenkilönsä ovat usein sukkelia, älykkäitä ja uskaliaita, mutta he eivät silti ole pelkkää päätä ja rohkeutta. Yksinpä Lady Macbethinkin rohkeus lannistuu, kun lapsuuden hellät muistot risteilevät hänen mielessään:

Jos ei hän olis Isääni muistuttanut nukkuessaan, Min' oisin tehnyt sen.

Vaikka hän onkin loistavan järkevä ja itsetietoinen toiminnan ratkaisevalla hetkellä, niin laukeevat hänen aistinsa ja tarmonsa, joita hän valveillaan on kyennyt hallitsemaan, heti kun hän vaipuu unen helmoihin: "Aina vaan se vereltä haisee; kaikki Arabian höysteet eivät voisi tuota pientä kättä hyvänhajuiseksi saada." Niin erehtymätön on Shakespearen kyky eläytyä johonkin asiaan tai luonteeseen, että hän osaa Plutarkoksenkin kertomukseen liittää ihmeteltäviä lisäpiirteitä omasta kohdastaan. Ei ole koko Volumnian, tuon roomalaisen perheenäidin, puheessa vakuuttavampaa tai elävämpää kohtaa kuin Shakespearen siihen lisäämä hellä nuhde:

Ikänäs et ole Sä äiti hyvääs hellinyt, kun hän, Kana parka tuo, joll' yksi vaan on poika, Sun sotaan kaakotti, ja sieltä kotiin, Kunniall' ahdattuna.

Ei löydy Kleopatran, tuon ainaisen kiemailijan, käytöksessä luonteenomaisempaa piirrettä kuin se tyystin harkittu, rohkea erilaisten mielialojen hyväkseen käyttäminen, jonka Shakespeare, täydellisesti vastoin Plutarkon esitystä, hänessä keksii:

Jos murheissaan on, sano, että tanssin; Jos iloissaan, niin kerro, että äkist' Olen sairastunut.

Kun Charmiana huomauttaa, että Antonion lemmen saavuttamiseksi ja säilyttämiseksi olisi parasta olla häntä millään lailla tuskauttamatta, vastaa Kleopatra kärsimättömästi:

Hupelo neuvo! Niin hän multa menee.

Eikä Kleopatra olekkaan mikään tyyppi; hän on aina oma verraton itsensä. Muutamia etäisiä heimolaisia on hänellä toisissa näytelmissä. Oppi, jota hän jakelee Charmianalle, on samaa oppia, minkä Cressida ja Torkko Hurstinenkin vaistomaisesti tuntevat oikeaksi:

Sun Cressid-hupsu loitos torjunut Jos ois, pahemmin oisit tarttunut.

Mutta Cressida on heikompi, kevytluonteisempi, horjuvampi kuin tuo tragillinen kuningatar, joka kuullessaan Antonion menneen naimisiin Octavian kanssa, saa iskun arimpiin sydänjuuriinsa ja huudahtaa:

Mua sääli, Charmiana; Mutta älä mulle puhu!

Ja Torkko Hurstinen, vaikkei hän olekkaan niin viekkaan taitava hommissaan, omaa kuitenkin runsaan varaston kodikasta hellyyttä ja alemman kansan leveää tuttavallisuutta: "No niin, Hannu olkaamme ystäviä taas; sinä menet sotaan, ja saanko sinua enää koskaan nähdä vai en, sitä ei kukaan ihminen kysy". Shakespeare pitää luonnon tavoin tarkkaa huolta perimuodon säilymisestä; mutta hän kiinnittää vastoin luonnon tapaa vielä tarkemmin huomionsa yksilöllisten ominaisuuksien kehittymiseen.

Ophelian, Desdemonan ja Cordelian keralla kohoaa hänen taiteensa yhä ihmeteltävämpään suuruuteen, heitä esitettäessä kun ei suinkaan tuhlata liikoja sanoja. Ei yksikään näistä henkilöistä ole minkään kaavan mukaan muovaeltu; ei yksikään kuulu mihinkään tyyppiin. Kukin on ikäänkuin määrättyjen asianhaarojen luoma ja elävöittämä. Hyljätty impi, uskollinen vaimo, tytär, josta tulee isänsä suojelija — ei kellään heistä ole ainuttakaan ajatusta tai tunnetta, joka poikkeaisi olosuhteista tai jokaiselle määrätystä osasta, niin että he kaikki voittavat lukijan mieltymyksen tuolla järkähtämättömällä vilpittömyydellään ja luonnollisuudellaan. Jos Shakespearea olisi pyydetty piirtämään suku-muotokuvia näistä kolmesta tyypistä, olisi hän halveksien hyljännyt moisen yrityksen. Hänen näyttämöllään, samoin kuin elämässäkin, muovaavat erityiset olosuhteet ihmisluonteen, ja kohtalon kovat iskut takovat sen lujaksi ja kestäväksi. Hänen ihanimpain luomiensa viehättäväisyys johtuu siitä, että he niin välittömästi antautuvat hetken vaatimuksiin. "Kaikkien Desdemonan vuorosanojen joukossa," sanoo rouva Jameson, "ei löydy ainuttakaan yleistävää huomautusta tai lausetta. Sanat ovat hänelle tunteen ilmaisukeinona, eivätkä mietinnän". Epäillä kuitenkin saattaa, oliko Shakespeare täysin tietoinen kaikesta tästä. Hän kirjoitti suoraan sydämestään ja vaistonsa avulla löysi hän oikeat sanat. Etsitty vertauskuva Desdemonan huulilla olisi loukannut hänen soveltuvaisuuden tunnettaan, samoin kuin se olisi loukannut meidän, nyt kun olemme oppineet tuon naisen tuntemaan. Ensimäinen tervehdys, jonka hän vaihtaa Othellon kanssa noustessaan maihin Kypron rannalla, on aivan samaa laatua kuin kaikki hänen puheensa. "Sankarittareni kaunis, oi!" sanoo Othello, jonka mielikuvitus yhtä hyvin kuin sydän ovat hänen palvelukseensa pyhitetyt. Desdemonasta riittää koristelematon suoravaisuus; ja hän vastaa: "Rakas Othelloni!" Cordelian liikuttavimmat vuorosanat ovat yhtä yksinkertaisia kuin nämä. Ophelia on niin todellisuustuntuinen, että erilaiset arvostelut hänestä pystyvät luomaan valoa ainoastaan arvostelijoihin itseensä. Coleridge arveli hänen olevan puhtaimman ja rakastettavimman kaikista Shakespearen naisluomista; eräät toiset tutkijat ovat pitäneet aikamoista melua hänen pelkuruudestaan ja pikkumaisuudestaan. Jos hänet voitaisiin herättää henkiin ja asettaa arvostelijainsa nähtäville, niin nuo erilaiset näkökannat epäilemättä tulisivat yhä säilymään. Onneksi ovat ne verrattain vähä-arvoisia; kun täsmällinen tuomio jostakin henkilöstä on välttämätön jonkun näytelmällisen tarkotusperän saavuttamiseksi, ei Shakespeare suinkaan jätä lukijoitaan epätietoisuuden varaan.