Part 17

Tuo verrattainen luonteen yksinkertaisuus, joka eroittaa Shakespearen naishenkilöt hänen miesluomistaan, käy läpinäkyvänä piirteenä kautta kaikkien näytelmien. Kleopatra, aivan päin vastoin kuin Antonius, on itsensä kanssa sopusoinnussa, eikä ole koskaan tehtävistään tai aikeistaan epätietoinen. Regan ja Goneril eivät etsiskele puolustavia syitä tekosillensa, kuten Jago; he ovat kovasydämisiä ja julmia ja äärettömän itsetietoisia. Heillä on tuo toiminnan varmuus ja helppous, jota Hamlet halusi itselleen:

Yhtä kerkein siivin, Kuin hartaus ja rakkauden aatos He kostoon syöksivät.

Samanlainen varmuus elähyttää Shakespearen uhrautuvia, ihania sankarittaria. Heidän joukossaan ei löydy yhtään Hamletia eikä Jacquesia eikä Bironia. Heidän järkensä on vilkas ja uteleva; mutta se on täydellisesti heidän tahtonsa käskettävissä, eikä sen käyttäminen aiheuta mitään hämmennystä tai turmiota. Rakastaminen ja uhrautuva alistuminen on heistä yhtä luonnollista kuin hengittäminen. He ovat näytelmien auringonpaisteena, jota joskus synkät raskasmielen ja pahuuden pilvet ja raju-ilmat himmentävät, mutta jota ne eivät milloinkaan voi hävittää tai voittaa. Huvinäytelmissä liihoittelevat he onnen hengettärinä; murhenäytelmissä ovat he lopullisen pelastuksen ainoana takeena ja merkkinä, uskon viimeisenä pakopaikkana ja pyhättönä. Jos Othello olisi kuollut kiroten Desdemonaa, ell'ei Lear olisi suostunut sovintoon Cordelian kanssa, olisi kyllä syytä puhua Shakespearen synkästä, toivottomasta maailmankatsannosta. Mutta niinkuin asia nyt on, ei ole ensinkään aihetta moiseen puheeseen; raivoisimmassakin, tuhoisimmassakin myrskyssä kestävät hänen vara-ankkurinsa.

Kokolehtipainoksessa esiintyvät historialliset näytelmät keskimäisellä sijalla ja muodostavat Shakespearen kehityskulussa väliasteen huvinäytelmistä murhenäytelmiin. Englannin historiaan perustuvat näytelmät olivat aiheiltaan jo yleisesti tunnettuja, ennenkuin Shakespeare rupesi näytelmiä sepittämään; ja kun hän vielä kulki oppipojan kengissä, oli jo Marlowe _Edvard Toisellaan_ loistavasti osoittanut niiden tragilliset mahdollisuudet. Hän rupesi jo varsin aikaisin niillä kokeilemaan, ja siinä toimessa hankittu harjaantuminen vahvisti hänen mielikuvitustaan ja opetti häntä luomaan esitykseensä uutta kiinteyttä ja elämää. Asteittain kasvoi hänen rohkeutensa liittää korkea-valtiollisten tapahtumain oheen ja väliin tutunomaisia kuvauksia jokapäiväisestä elämästä, niin että mikä muuten olisi näyttänyt pöyhkeilevältä ja teennäiseltä, joutui nyt tavallisin mitoin mitattavaksi ja sai taustaansa todennäköisyyttä ja luonnollisuutta. Hänen huvinäytelmätuulensa tunkeutuu, aluksi arkaillen, lopulta riemusaatossa historiallisiin näytelmiin; hänen todellisuusnäkemyksensä laajenee ja sulkee samaan näköpiiriin hovit ja kapakat, kuninkaat ja maantierosvot, valtiolliset keskustelut, taistelut, katukahakat ja alhaisen elämän huvittavat seikat. Hän osoitti meille jalomielisyytensä suunnattoman avaruuden Henrik IV:n kahdessa osassa, näytelmän, joka todistaa verratonta luomishelppoutta, vaihtelevaisuutta ja mestarillisuutta. Päästyään tällä tavoin yhä täydellisempään ja täydellisempään taituruuteen, siirtyi hän käsittelemään vakavampia aiheita, ja niin manasi hän näkyviin, Plutarkon kertomukset apuneuvoinaan, valtavan roomalais-maailman, tai puhalsi elämän hengen niihin vanhan brittiläisen historian tarinoihin, joita hän tapasi Holinshedissä. Tutkimuksensa Englannin historian alalta ratkaisivat hänen myöhemmän näytelmällisen uransa ja opettivat hänelle loihtijan taitoa:

Nerollaan aikain turmat torjumaan, Avaamaan portit taivaan, manan maan, Miss' Lethen rantamille nukkuneet Monet on ihmissielut murtuneet.

Hän herätti henkiin kuolleet ruhtinaat ja sankarit ja pani heidät toimimaan elämän kuohuvalla näkymöllä.

Tämä taipumus vaihtelevaisuuteen ja yllättäviin käänteisiin, joka on humoristin tärkeimpiä ominaisuuksia, esiintyi, jo hänen varhaisemmissa huvinäytelmissään. Keijukaisten seittimäistä käytöstä ja olentoa arvostelee kankuri Pulma jotenkin mahtipontisesti, kunnes hän taas vuorostaan moukkamaisine tovereineen joutuu Theseus-herttuan ja Amatsonein kuningattaren ja heidän hoviseurueensa hienostuneen maun pohdittavaksi. _Lemmen Kujeissa, Romeossa ja Juliassa_ ja kappaleessa _Miten Suvaitsette_, muita mainitsematta, värittävät valtiollisesti ja yleisesti tärkeät asiat läheisyydellään rakastavain tunteita ja kohtaloita. Mutta vasta historiallisissa näytelmissä on huvittava puoli täydellisesti sekoitettu vakaviin valtiollisiin tapahtumiin. Shakespearen todellisuus-vaisto, hänen epäluulonsa kaikkea kohtaan, mikä ei kestä joutumistaan järeämpienkin ainesten kosketuksiin, taivutti hänet käyttämään huvinäytelmää ja murhenäytelmää ikäänkuin koetuskivinä toinen toisilleen. Ei mikään, mikä kumpaisessakin on todellista, voi kärsiä vahinkoa tuon kosketuksen kautta. Nauru vaimentaa tai keskeyttää surun teennäistä juhlallisuutta, samoin kuin tuo tyhjä kalsea pilailukin, joka näyttää melkein epä-inhimilliseltä kuolonkauhuisten synkkien kohtalon sallimain vastakohtana. Murhe ja ilo iskevät toisiinsa elämän kipinän: niiden eroittaminen on vain juhlamenojen ansiota eikä luonnon. Sellainen valtiollisesti kehittynyt kansa kuin kreikkalaiset, jotka olivat yleisten juhlamenojen ja julkisen loisteliaisuuden innokkaita suosijoita, saattavat pakottaa näytelmänkin omaksumaan tämän yleisen maun; mutta irtonaisempi uudemman ajan ihmisluonto ei tyydy enää siihen puhtaasti älyperäiseen huvitukseen, jonka erinomaisten ihmeseikkain ja vastakohtain esittäminen saattaa tuottaa. Kuvaus eräistä hautajaisista Scottin _Päiväkirjassa_ on piirretty siihen uudenaikaiseen tapaan: "Mikä sekamelska inhottavaa ilveilyä ja todellista surua! — ehkä surupuvun kantajan sydän on todellakin murtunut, mutta muut ne vain näyttävät juhlallista naamaa ja kuiskuttelevat keskenään ilmasta ja maailman kuulumisista ja tuolla ja täällä ilahuttaa toinenkin ahmatti sieluaan leivoksilla ja viinillä. Minusta on koko peli ilvenäytelmä täynnä surkeinta, surullisinta pilaa." Shakespeare yhdistää ilon ja surun kiinteästi toisiinsa, katsomatta halveksivasti kumpaiseenkaan. Hän kertoo vakavia seikkoja ja kuvailee historian suuria merkkitapauksia ilakoivan kuoron säestyksellä. Hän tutustuttaa meidät kuninkaan salaisimpiin ajatuksiin ja panee meidät kuuntelemaan kuorma-ajurein torailua Rochesterin majatalon pihalla. Me havaitsemme Northumberlandin kreivin katkeran surun poikansa kuolemasta ja istumme tuomari Tyhjäsen puutarhassa haastelemassa menneenvuotisista hedelmistä. Sota esitetään kahdenlaisessa hahmossaan: sellaisena kuin se näyttää valtiomiehestä ja lisäväkeä keräilevästä kersantista. Kaiken suorapuheisuuden ja rohkeuden kukkuraksi kuljetetaan samoja henkilöitä mitä erilaisimpiin kohtauksiin, ja saman tapauksen sekä suuremmat että vähäpätöisemmät vaikutukset asetetaan jokaisen nähtäville. Valtakunnan kohtalot pakottavat hurjastelijat jättämään kapakoiden humun. Prinssin ylhäistä arvoa ei hänen palvelijan-pukunsa himmennä, eivätkä Sir John Falstaffin sukkeluudet ja kompasanat vaikene taistelun ja kuoleman keskelläkään.

Shakespearen varhaisimmissa historiallisissa näytelmissä tuntuu vielä jonkunlainen muodollisuus ja mielikuvituksen arkuus vallitsevan. Hänen "pahat" kuninkaansa Rikhard Kolmas ja Juhana, lähentelevät melkoisessa määrin melodraman konnia. Kuningas Rikhard selvittää rikollisuutensa seuraavasti:

Sen vuoks, kun rakastajana en saata Sukoilla tätä sulosuista aikaa, Ruveta konnaks olen päättänyt Ja ajan turhan ilon vihaajaksi.

Antaessaan Hubertille ohjeitaan murhatyön suorittamiseksi, sanoo kuningas Juhana aijettaan ilmaistakseen haluavansa erinomaisia näyttämövaikutuksia: pimeätä yötä, kirkkomaata ja kuolinkellojen pauhua. Kaikki tämä on vielä hyvin kaukana siitä varmuudesta, millä Shakespeare myöhemmin käsittelee samanlaisia aiheita. Jo alusta alkaen saa hän historiallisiin näytelmiinsä dramallista yhteyttä, rakentamalla ne kuninkaan henkilön ympärille. Niistä, jotka elivät Elisabetin hallituksen aikana ja joiden isät olivat olleet Henrik VIII:n alamaisia, olisi kuulostanut vallan mielettömältä väitteeltä se, että hallitsijan henkilö olisi muka historian luomisessa vain vähäpätöinen tekijä. Mutta näitä varhaisempain näytelmäin kuninkaita katsellaan kuitenkin kunnioittavan matkan päästä, kansanomaisen taika-uskon verhon läpi; heidän asemansa huutavat ristiriidat eivät vielä pääse täydellisesti purkautumaan esiin; tuntuu siltä, kuin olisi niin helppoa olla hyvä kuningas, ettei muu kuin kaksinkertainen annos perisyntiä voi selittää pienintäkään hairahdusta. Merkitsi suurta edistysaskelta Shakespearen menettelytavassa, kun hän _Rikhard Toisessa_ asetti kuninkaan tavalliselle inhimilliselle tasolle ja alkoi käsittää hänen asemaansa sisäisen ihmisen kannalta.

_Rikhard Toinen_ on historiallisten näytelmäin ryhmässä mitä _Romeo ja Julia_ on murhenäytelmäin joukossa: melkein puhtaasti lyrillinen, kerkeä ja yksinkertainen. Rikhard on kokonaan kuningasarvonsa tunnon vallassa, hän on runoilijan ihastuksella kiintynyt sen loistoon ja komeuteen, mutta on kylläkin nopea myöntämään sen surkean epävarmuuden. Kaikessa siinä, mitä me tunnemme nähdessämme hänen surullisen kukistumisensa, ei ole mitään, jota emme olisi oppineet häneltä. Meidän säälintunteemme häntä kohtaan, meidän mietteemme kohtalon julmuudesta ovat vain heijastusta hänen omasta liikuttavasta ja hienosta tunneherkkyydestään. Heikkoutta hänessä tosin on, mutta se tuskin hiukkaakaan meidän myötätuntoamme vähentää; tuo heikkous on sukua Hamletin ja Falstaffin heikkoudelle, he kun eivät voi hekään pitkäksi aikaa kiinnittää mieltänsä johonkin vähäarvoiseen käytännölliseen kysymykseen, he kun eivät voi vastustaa äkillistä halua yleisiin, avaroihin syvältä mietiskeleviin tai huvittaviin havaintoihin ja tutkisteluihin. Heidän laillaan leikittelee Rikhardkin ajatuksin ja teoin: hän tekee kaikki ensimäisen puuskauksen vallassa, mutta kun tuo puuska on vaimennut, saattaa hän helposti äkkiä iskeä kaikki vaikuttimensa ja syynsä mäsäksi, vertaamalla niitä taivaan tähtiin ja kaiken olevaisen mahtavaan järjestelmään. Mitä merkitsee heikkous maailmassa, jossa kaikki ihmiset ovat kuolevaisia? Joskus ajaa sydämensä sykintä hänet äkkipäiseen toimeen:

Bolingbroke, ma vielä Sun kanssas iskun vaihdan elon tiellä.

Sitten vajoaa hän jälleen tuohon sallima-uskoiseen, mietiskelevään mielentilaansa, jota hän koettaa kaunistella nöyryydellä:

Bolingbroke yhtä suureks yrittääkö Kuin mekin? Suuremmaks ei voi hän tulla. Jos Jumalaa hän palvelee, niin samoin Teen minäkin, ja siinä ollaan yhtä.

Alistuva puheentapa on hänelle luonnollisinta; hänen heikkoutensa pakenee samaisen filosofisen uskontunnustuksen suojiin, jonka uhmaten lausuu mestauslavalla Chapmanin murhenäytelmän sankari:

Jos kohoan, käy taivaaseen mun tieni; Jos putoan: taivaaseen samoin päädyn; Teist' lujemp' onko usko kellään?

Ei voi tuomita Rikhardia, samalla tuomitsematta runoutta. Hänellä on hieno ja rikas kuvausvoima, joka puhkee moniin unihaaveisiin vankilassa; avara ja kirkas mielikuvitus, joka erittäinkin ilmenee hänen suuressa puheessaan kuoleman valtakunnasta; ja hän kykenee syvästi havaitsemaan tragilliset ristiriidat, mikä tekee hänen katkerimman huudahduksensa vihlovan vaikuttavaksi:

Niin, kaikki te, Te, jotka nyt mua tässä katselette, Kun kurjuus mua härnää, vaikka jotkut Pesette kätenne kuin Pilatus, Teeskellen sääliä — te, Pilatukset, Olette antaneet mun ristinpuuhun, Ja vesi pois ei huuhdo syntiänne.

Peilikohtaus vallanluovutustilaisuudessa — se näyttää, kuten unissakäyntikohtauskin _Macbethissa_, olevan täydellisesti Shakespearen omaa keksintöä — on ihmeellinen yhteenveto ja vertauskuva koko näytelmän toiminnasta. Peili paiskataan sirpaleiksi lattiaan, ja asestettu sotilasjoukkio seisoo vieressä äänetönnä, odottamassa hetkeä, jolloin saavat lähteä viemään Rikhardia Towerin linnaan.

Luonnekuvauksen kaiken sydämellisyyden ja myötätuntoisuuden ohella emme kuitenkaan saa unhottaa Rikhardin todellisia heikkouksia. Suurin osa kolmatta näytöstä on tarkoitettu osottamaan, monin kiihkein sanoin ja toisinto-muodoin, miten avuton ja häilyvä hän on ratkaisevalla hetkellä. Jos Rikhardissa oli jotakin Shakespearesta itsestään, kuten muutamat tutkijat ovat väittäneet, niin ei hänessä ainakaan ollut Shakespeare kokonaisuudessaan. Jo näytelmän kirjoittamisen aikana oli syntymässä suunnitelma sen lopputuloksen ja vastakohtain muodostelemiseksi. Näytelmän aiheen hahmostaa kuningatar muutamiin ääriviivoihin valittavassa huudahduksessaan Rikhardille:

Sa kaunein maja, Miks inha suru sinuas' asustaa Ja ilo vain on olutmajan vieras?

Shakespearen suunnitelmana oli asettaa Rikhardin yläpuolelle ja häntä vastaan, ei tuota taitavaa ja varovaista Bolingbrokea, vaan hänen poikansa, kuningas Henrik V, kansan lemmikin, hurjastelevan sankarin, avosydämisen ja avokätisen, miehen, joka oli tuhlaileva ja irstas nuoruudessaan, mutta josta varttuneemmalla ijällään tuli maansa suurin tuki ja kunnia. Oppilaitos, jossa nuoren sankarin tuli saavuttaa opinarvoja, oli oleva sama kuin Shakespearenkin koulu: kapakoiden ja katujen kirjava elämä.

Se oli loistava ja lupaava vastakohta, ja jos kerran valintaan täytyy ryhtyä, niin eipä ole vaikeaa määrätä, mille puolelle Shakespearen suurempi myötätunto kallistuu. Kuningas, joka kykeni aina hallitsemaan asemaa, oli hänen kuninkaansa. Kuitenkaan ei Henrik V ole, se myönnettäköön, yhtä sydämellisesti ja syvällisesti käsitetty kuin Rikhard II. Hänen luonteenominaisuutensa ovat kansanomaisempia, yleisempiä ja tavallisempia. Shakespeare ihailee häntä tosin suuressa määrin eikä tunne häntä kohtaan mitään sellaista salavihaa, jonka lannistumattoman toimitarmon ja helposti saavutetun menestyksen näkeminen usein herättää heikommissa luonteissa. Kun Henrik V, sekä prinssinä että kuninkaana, näyttää muutamissa suhteissa jäävän osattomaksi siitä erinomaisesta täydellisyydestä, jota oli tarkoitettu, niin on se vain luonnollinen seuraus siitä, että hän, varomattomasti kyllä, päästää seuraansa itseänsä suuremman henkilön, joka ryöstää häneltä hänen loistonsa ja tekee hänestä vain suuremman tähden seuralaisen. Hän ei ole niin tragillinen kuin Rikhard, eikä niin komillinen kuin Falstaff, ja näin joutuu tuo prinssiparka varjoon molemmin puolin, ja lopulta ei jää hänen liikkumatiloikseen muuta kuin aineellisen menestyksen ahdas ala.

Ensi esiintymisestään asti hallitsee Falstaff koko näytelmää. Prinssi kokee turhaan kohota hänen verroilleen: Falstaff on, kuten Hazlitt sanoo, parempi ihminen heistä kahdesta. Hän lausuu vain silkan totuuden kerskatessaan: "Minä en ole ainoastaan itse sukkela, mutta minä saan sukkeluuden heräämään muissakin ihmisissä." Näytelmän huvittavimmat kohdat ovat juuri hänen keksimiään ja aikaansaamiaan; ja kun prinssi yrittää ruveta hänen kanssaan voittosille, joutuu hän alkuperäisen keksijän höyhennettäväksi, päästelee vaarattomia ja ennalta tiettyjä vastaväitteitään, ja antaa niin tuolle hämmästyttävälle älyn terävyydelle toivotun tilaisuuden esiintyä kaikessa loistossaan. Prinssin huonommuuden mittana on sekin, että Falstaff näyttää hänestä "pikemmin hullunkuriselta kuin sukkelalta", vaikka nekin sukkeluudet, jotka käyvät täydestä, ovat lähteneet Falstaffin rahapajasta ja kantavat hänen ylivaltias-arvonsa leimaa. Näiden kahden miehen erilaisuus ulottuu heidän valtasijoihinsa asti: hoviin ja kapakkaan. Toinen on hillitty, muodollinen, väsymyksen ja täytymyksen ja kunnianhimon rasittama; toinen on vapaa ja luonnollinen, intoa ja hilpeyttä säihkyvä. Molemmat kulkevat peitetyin tarkoitusperin ja pyrkimyksin, mutta kuinka eri lailla! Toisessa se on vain tahallista, karkeaa, itsekästä ulkokultaisuutta ja petosta; toisessa väikkyy koko maailma luulottelua ja mielihaaveilua, joka herättää hauskuutta ja on siksi tarkoitettukin. Ei olekaan mikään ihme siis, että Falstaff kiinnittää itseensä suurimman osan myötätuntoamme ja kääntää nurin niskoin kaikki siveelliset peri-aatteet. Eräskin tutkija, jonka sydämeen Falstaffin hylkääminen on kovasti koskenut, unohtaa siihen määrään kaiken siveysoppinsa, että tekee erikoisella mielihyvällä sen lohdullisen huomautuksen, että tuomari Tyhjäsen tuhannen puntaa ovat varmassa tallessa Falstaffin taskussa ja että tuo miesparka on siten edes hiukan turvattu vanhain päiväinsä varalta.

Vaikka prinssi kadottaakin ensimäisen sijan meidän myötätunnossamme, taistelee hän kuitenkin urhoisasti sen puolesta. Shakespeare tekee voitavansa hänen hyväkseen. Hän on uljas, rohkea ja jalomielinenkin. Kun Falstaff kerskaa kaataneensa Percyn kaksintaistelussa, ei hän sanallakaan viittaa omaan kuntoonsa:

Jos valhe sua auttaa, kyllä minä Sanoilla sitä silaan kauniimmilla.

Hänessä on hiukan hellyyttäkin ja ennen kaikkea syvä tunto suuresta vastuunalaisuudestaan. Myöskin hänen älynsä ja sukkeluutensa olisivat huomattavia jossain muussa seurassa, ja hänen runsas pila- ja herja-sanojen varastonsa osoittaa hänen olevan kerkeän oppimaan. Vaikka hänen runollisuutensa läheneekin pöyhkeilevää, mahtipontista puheentapaa, niin kykenee hän sentään vaistomaisessa terveen järjen ja pilaumattoman maun käyttämisessään melkein vetämään vertoja ihailtavalle Rosalindalle. "Jos sanoisin sinulle, että olen kerran kuoleva, niin olisi se totta; mutta että se tapahtuisi rakkaudesta sinuun, eipä koskaan, kautta taivaan, ja kuitenkin minä sinua rakastan, liiaksikin." Kaikki on turhaa; hänen hyvät ja rakastettavat ominaisuutensakaan eivät voi raivata hänelle tietä meidän sydämeemme. "Jalo kääntymys", johon hän pyrkii ja josta me niin paljon kuulemme, saa pahan tahran siitä tavasta, millä hän kohtelee entistä reuhaustoveriansa. Hän on kavala: hän ei maksa sitä, mitä on luvannut. Falstaff antautuu kokonaan huvitteluun, niin että arkailevain syntisten ponnistelut ja hyveet näyttävät häneen verrattuina värittömiltä ja viheliäisiltä. Hän astuu näyttämölle kuin mikäkin jättiläinen, nuoret hurjastelijat kävelevät hänen suunnattomien sääriensä välitse ja kurkistelevat joka haaralle löytääkseen itselleen kunniallisen haudan. Kaikissa tukalissa tiloissa, häpeän ja onnettomuuden vainoomana, kohoaa hän kuitenkin yhä uudestaan pystyyn, niin että näytelmä saa kansanomaisen eläinsadun värityksen; suurimpana huolenamme vain on, ett'ei sankaria milloinkaan puijattaisi; eikä häntä puijatakkaan.

Tässä hämmästyttävässä luonnekuvauksessa on enemmän Shakespearea kuin kaikessa _Rikhard Toisen_ runollisuudessa. Falstaff on huvinäytelmän Hamlet, käytännöllisessä neuvokkaisuudessa häntä vahvempi, eikä suinkaan ajatuksen terävyydessäkään häntä heikompi. Hän pitää yhtä paljon elämästä kuin Hamlet sitä inhoo; hän pettää ja valehtelee ja varastaa vähääkään arastelematta, aikailematta; hän pötkii käpälämäkeen tai teeskentelee kuollutta suuremmalla uljuudella kuin muut suorittavat ritarillisia urhotekoja. Hänen elämänsä vastoinkäymiset ja kairaukset osottavat yhä uudestaan ja uudestaan hengen voittoa aineen yli, ja näyttävät meille jyhkeän miehen, joka osaa asettua kaikkien niiden yläpuolelle ja irtautua niistä, joka tyynenä, ylhäisen ylpeänä, pilventakaisena halveksii yleistä mielipidettä, seuraa omia pyrkimyksiään ja säihkyy älyä aina sormenpäihin asti. Häntä on sattuvasti sanottu "jonkinlaiseksi sotilas-vapaa-ajattelijaksi". Hän ei tappele silloin kun hän ei näe siinä mitään järkeä. Hänen puheensa kunniasta olisi Hamletkin voinut pitää — mutta kuinka toisenlainen olisikaan ollut johtopäätös! Hän ei hetkeksikään takerru oman viekkautensa verkkoon; hänen mielensä on täysin vapaa tekopyhyydestä; hänen oman-arvon tuntonsa on suurenmoinen ja järkähtämätön. Muiden, kuningasten tai tuomarein, arvostelut hänestä eivät häntä vähääkään liikuta, kun taas vain harvat noista muista suoriutuvat kunnialla siitä ankarasta tuomiosta, minkä hänen puolueeton arvostelunsa heistä langettaa. Mestari Tyhjäsen olento on kuin avoin kirja tämän tunnontarkan tutkistelun edessä. "Kummallista on nähdä", sanoo Falstaff, "missä keskinäisessä yhteydessä hänen ja hänen palvelijainsa henki on; he, kun häntä noudattavat, käyttäytyvät kuin tyhmät rauhantuomarit; hän, kun heidän kanssaan seurustelee, muuttuu rauhantuomarin tapaiseksi palvelijaksi." Terävänäköisyytensä takia ei Falstaffia kuitenkaan pelätä; hänessä ei ole hituistakaan pahansuontia eikä ilkeyttä; minne hän tuleekaan, sinne tuo hän oikean ilon tuulahduksen mukanaan.

Mitenkä oli tällaista olentoa käsiteltävä? Pelkän huvin vuoksihan hänet ensin esille nostettiin, kunnes hän nopeasti kohoutui koko näytelmän päähenkilöksi. Ei näyttänyt olevan mitään syytä keskeyttää hänen mellastamistansa. Hän oli käymässä vaaralliseksi. Ei pidetty lainkaan lukua vakavista tapahtumista, koska kaikki odottivat vain nähdäkseen, miltä kannalta Falstaff asian ottaisi. Selvä ja vapaa näyttämö oli välttämätön kuningas Heikun isänmaallisten ja sotaisten urhotekojen esittämiseksi; siinä ei ollut tilaa arvostelijoille eikä saivartelijoille. Shakespeare antaa Falstaffin joutua epäsuosioon ja karkoittaa hänet hovista. Mutta se ei riittänyt; Falstaffin ylväsmielisyyteen kuului sekin, ettei epäsuosio tai häpeä saanut hänessä aikaan pienintäkään muutosta, vaan että hän usein käytti niitä välikappaleena uusiin yrityksiin. Karkoitettunakin olisi hän todennäköisesti osottautunut yhtä vaaralliseksi kuin Napoleon Elban saarella. Sillehän ei mahdettu mitään; yleisen turvallisuuden nimissä ja varjellakseen häntä joutumasta huonoihin käsiin täytyi Falstaff välttämättä lähettää paremmille metsästysmaille. Ja niin hän lopultakin lähti, "erosi täältä niinkuin vastakastettu lapsi", ja kuningas Heikulla on nyt tie vapaana kulkea sankarimainettaan ja kunniansa loistoa kohti.

Falstaffin kuoleman aikaan oli Shakespearen nuoruuden ikäkin lopulleen ehtinyt. Kaikki ihmeelliset kokemukset lontoolais-elämästä, päivien ja öiden hurjastelut ja seikkailut, uusien huvitusten etsiminen näyttävät ruumiillistuneen tähän suureen olentoon, nuoruuden ystävään ja seurakumppaniin. Me voimme seurata hänen vaiheitaan hänen varhaisemmasta poika-ijästään, jolloin hän murskasi vastustajansa kallon hovilinnan portilla, aina hänen kuolemaansa asti hourailujen toisessa lapsuudentilassa. Hän ei näet ollut koskaan vanha. "Häh, lurjukset", huutaa hän Gadshillin matkamiehiä ryövättäessä, "nuortenkin pitää elää." "Te, vanhat," huomauttaa hän ylituomarille, "te ette ota huomioon, mihin me kykenemme, me nuoret". Jumalat, jotka hänestä paljon pitivät, päättivät antaa hänen kuolla niinkuin hän oli syntynytkin, pää valkoisena ja vatsa hiukan pyöreähkönä, hauskojen päiviensä kukoistuksessa.

Kuninkaallisesta käskystä herätettiin hänet _Windsorin Iloisissa Rouvissa_ henkiin jälleen; mutta hänen hartaat ihailijansa eivät ole milloinkaan voineet hyväksyä sitä käsitystä, että tämäkin näytelmä liittyisi oleellisena osana hänen vaiheidensa ja elämänsä esitykseen. Ummehtunut ja vallaton lemmen kujeilu sopii huonosti hänen kesyttömään hengen uljuuteensa. On hauskaa kuulla hänen äänensä sointia jälleen; eikä hänen sukkeluutensa ole kadottanut kaikkea kirkkauttaan. Mutta masentunut hän on ja muuttunut; hän on joutunut niin pitkälle, että kurjasti englannin kieltä rääkkäävät ihmiset pitävät häntä pilkkanaan, ja että kaikenlaiset poroporvarit ja heidän hassuttelevat eukkonsa ovat tehneet hänestä ivansa esineen ja leikkikalunsa. Ja pahinta kaikesta: keijutkin saavat hänen sydämensä pelosta värisemään. Kankuri Pulmakaan ei ollut niin syvälle langennut. — "Kas niin, Hernekukka, raapihan päätäni." Shakespearen on paha omatunto koko jutusta, ja hän yrittää lauhduttaa sitä pitkällä puolustuspuheella. "Siitä näette" sanoo Falstaff, "että älystäkin voi tulla hölmö, kun se joutuu huonoille poluille". Mutta tuollainen puolustelu tekee asian vain pahemmaksi. Se käärii Falstaffin luihun siveyssaarnaajan kaapuun.