Part 18

Historiallisia näytelmiä, niin englantilais- kuin roomalais-aiheisia, on usein käytetty osottamaan tekijänsä valtiollisia mielipiteitä. Näistä mielipiteistä on ehkä liiankin helpolla oltu pääsevinään selville; kieltää ei kuitenkaan voida, että näytelmät ovat mitä erilaisimpiin suuntiin kallistuviin tutkijoihin tehneet erään määrätyn, voimakkaan vaikutuksen. Varmuudella voidaan sanoa, että Shakespearella oli hyvin rohkea käsitys lujasta hallituksesta, sen hyödyllisyydestä ja välttämättömyydestä. Ell'ei hän olekkaan mikään virkavallan puoltaja, on hän ainakin hyvän järjestyksen innokas ystävä. Hänen ajattelunsa on aina ja kaikkialla runoilijan ajattelua, ja hän katselee yhteiskunnallista järjestystäkin toisen, avarammalle ulottuvan sopusoinnun osana. Kun hänen mielikuvituksensa etsii tragillisuuden korkeinta kohtaa, esittää hän tavallisesti äärimmäisen kurjuuden ja kauhistuksen muodottomana, riehuvana sekasortona. Hänen yleissilsilmäyksensä inhimillisestä yhteiskunnasta ja laeista, jotka sitovat ihmisen ihmiseen, on nopea kuin tähdenlento, mutta perinpohjainen. Niinpä kiroo Timon yhdellä henkäyksellä koko ihmiskunnan kaikkine laitoksineen:

Hellyys, rakkaus, Jumalanpelko, oikeus, totuus, rauha, Yölepo, kotikuri, ihmissopu, Opit ja tavat, kaupat, elinkeinot, Lait, säännöt, laitokset ja arvoluokat Tuhoksi menkööt, vastakohdakseen, Ja eläköön vain tuho!

Sama seikka esiintyy Odysseun suuressa puheessa ja useissa muissakin murhenäytelmäin kohdissa. Hän ylistää hyvää hallitusta innolla sellaisella, että meidät valtaa todellinen, alituinen pelko patojen ja sulkujen murtumisesta; häntä huvittaa tuo hyvä järjestyksensä yhtä paljon kuin maalareita ja soittotaiteilijoita huvittavat muotojen sulavuus ja sävelaaltojen hurmaava keinunta.

Mitä tulee eri hallitusmuotojen etuihin tai vikoihin, ei tämä kysymys ollut vielä virinnyt Elisabetin aikoina, eikä se näytä Shakespearenkaan ajatuksia kiinnittäneen. _Julius Caesarissa_, jonka aihe kyllä olisi tarjounut oivan tilaisuuden, seuraa hän vain uskollisesti Plutarkon ohjausta eikä poikkea mihinkään valtiollisiin järkeistelyihin. On usein moitittu hänen inhoovan ja pahoin kohtelevan alhaista kansaa. Totta on kyllä, että rahvas _Henrik Kuudennessa, Julius Caesarissa ja Coriolanuksessa_ on tehty kovin naurettavaksi ja typeräksi. Mutta syvemmältä katsoen: tasapuoliset ajattelijat ovat aina niin vähän tunteneet mieltymystä roskakansaan ja niin vähän kunnioitusta alhaison räyhääviä yllyttäjiä kohtaan, ett'ei Shakespearenkaan suhde suinkaan kummastuta; ja aina tulee muistaa, että hän oli ennen kaikkea näytelmätaiteilija. Hänen näkökantansa määräsi hänen päähenkilöidensä pieni ryhmä, ja varsinaiselle kansalle riitti tilaa vain vaihtelevana taustana tai hetkellisenä katukuvana. Mutta missä yleisinhimillisiä tunteita on ilmaistava, siinä eivät säätyluokat ja arvo-asteet merkitse mitään; Macduff, ylhäinen aatelismies, joka on menettänyt lapsensa kauhealla tavalla, puhuu koko ihmissuvun suulla.

Kaikesta huolimatta jää kuitenkin se vaikutelma pysyväiseksi, että Shakespeare tässä kohdassa, ja vain tässä, menettelee jonkun verran puolueellisesti. Luonnollistahan olikin, että hänen valtiolliset mielipiteensä saivat värityksensä hänen ylhäisiltä tutuiltaan hovissa, näiden huolena kun pelkästään valtiolliset asiat olivatkin, eikä hänen oma ammattinsa ollut suinkaan omiansa hänen mielipiteitään muuttamaan. Kuka tuntisikaan rahvaan heikot puolet ja turhamaisuuden paremmin kuin teateri-mies? Kysymykseen ei sisälly niinkään paljon valtiollista merkitystä; näytelmien valtiollisia mielipiteitä vastaan ei ennen oltu käytykään sotaa, ennenkuin Amerika alkoi lukea ihmiskunnan historiaa oman itsetietoisuutensa valossa. On totta, että Shakespeare on omituisen kiukkuinen kaikelle tyhmyydelle ja saamattomuudelle, ja että hän typeriä ihmisiä kohtelee yli olkain, eikä aina tee heille oikeuttakaan. Hänen ilvehtijänsä ja moukkansa ovat usein pelkkiä naurettavan etsimisessä erehtyneen ja tyhjäsanaisen lavertelun luomia koneita. Tässä suhteessa on hän äärettömän kaukana Chaucerista, joka todellakin ymmärtää yhteiskunnallisen erilaisuuden olemuksen tykkänään toisella tavalla kuin Shakespeare, ja jonka mielestä sentähden erilaiset yhteiskunta-asteet eivät olekaan niin tärkeitä ja huomioon otettavia. Miten täysin todenmukaisia ja inhimillisiä olisivatkaan olleet Moilanen ja Mukkari, Polonius ja rouva Capulet, jos heitä olisi käsitelty Chaucerin tavoin! _Canterburyn Kertomusten_ kylänvanhin on vain vanha, puhelias kansanmies, mutta hänen yksinkertaisessa elämänkatsomuksessaan on sellainen voima ja sellainen totisuus, ettei moista tavata ikinä Shakespearen porvarein joukossa. Kuitenkin tulee meidän tässäkin kohdassa tehdä muutamia myönnytyksiä näyttämöllisen esityksen vaatimuksille ja korkealentoisen tekotavan juurtuneille tottumuksille. Ihmisluonnon ikitotuudet eivät menetä uskottavuuttaan sen takia, että jotakin kuningasta käytetään niiden kuvastajana.

Suurissa murhenäytelmissään joutuu Shakespeare lopulta katselemaan ihmis-elon salaisimpia, hirvittävimpiä puolia kasvoista kasvoihin. Hän ei ole milloinkaan tyytynyt pelkkään haave-maailmaan, jota koetetaan varjella ikäänkuin haurasta unikuvaa kaikelta ulkonaiselta kosketukselta; niinpä osoittavatkin hänen näytelmänsä, aikajärjestykseen asetettuina, todellisuus-sävyn asteettaista vahvistumista. Ensi alussa luo hän vain hienoja ja huvittavia vastakohtia näytelmän päähenkilöille: varhaisempain näytelmäin elävimmät henkilöt ovat usein juuri ne, jotka hän on itse keksinyt ja kokonaisuuteen liittänyt. Jacques ja Touchstone, Mercutio ja imettäjä, herra Topias Räihä ja Malvolio edustavat romanttiseen juoneen osaavasti sovellettua jokapäiväistä elämää kaikessa sen kirjavuudessa. Äpärä Faulconbridge ja Falstaff edustavat arvostelun henkeä, joka liikkuu kuin kotonaan historiallisten muodollisuuksienkin keskellä. Mutta suurissa murhenäytelmissä eivät syvällisimmin ja täydellisimmin käsitetyt luonteet ole enää sivuhenkilöiden; ne muodostavat näytelmän sielun. Hamlet on sekä päähenkilö että arvostelija. Learin, Othellon ja Macbethin intohimoinen kiihko on niin todellista, niin syvästi tunnettua, ettei sitä mikään vastakohta voi enää suurentaa tai vähentää: itse elämän keskusvarustusta järisyttää todellisuus hyökkäyksillään ja väkirynnäköillään. Nyt ei meitä enää pelasta pelkkä silmänkääntäjän temppu, kuten kappaleissa _Venetian Kauppias ja Mitta Mitasta_; ei ole toivoakaan peräytymisestä tai ratkaisun siirtämisestä; pahin, mitä saattaa sattua, on tapahtunut, meidät on ilman huumausaineiden suomaa huojennusta pingotettu kidutustelineille, silmät auki ja aistit luonnottomasti kiihtyneinä, ja meidän on kestettävä loppuun.

Varhaisempain näytelmäin päivänpaisteisimmissakin kaikui pelottava aavistus kaikesta tästä hienona raskasmielisyyden pohjasävelenä, joka sekoitti onneen pistävän tunteen, muistuttamalla meitä kaiken kuolevaisen epävarmasta elosta. Narrin laulamat laulut _Loppiais-Aatossa_ antavat siitä erinomaisen hyvän käsityksen:

Mit' on lempi? Hetken ele. Iloitse ja naureskele, Huomist' älä mieti lain.

Käännettyinä murhenäytelmän kielelle kertovat nämä säkeet _Antoniuksen ja Kleopatran_ tarinan. Loppulaulussa:

Kun olin minä pikkuinen nallikka vain Satehessa ja tuulessa, hei,

on jotakin hyljätyn _Kuningas Learin_ liikuttavasta hourailusta. Sade, joka lakkaamatta virtaa, ihmiset, jotka lukitsevat ovensa rosvojen ja varkaiden varalta, maailma, joka on mennyt menoaan jo pitkät ajat, kaikki nuo ovat ikäänkuin hajanaisia, himmeitä muistelmia tai aavistuksia, jotka myllertävät lapsen mieltä. Murhenäytelmissä astuvat ne hämärästä esiin ja ovat niin jylhiä ja todellisia päivän selkeässä paisteessa. Olimme tottuneet pääsemään näistä tuskista havahtumalla, mutta nyt yllättää meidät viimeinen hirmu: unemme on muuttunut todellisuudeksi.

Taistellessaan elämän äärimmäisten ongelmain kanssa ei Shakespearella ollut apunaan mitään taikakalua tai noitakirjaa. Opinlauseet, järkirakennelmat, syntyjen syvien tutkimiset, siveyssäännöt — millä tavalla pystyisivät nämä auttamaan ihmistä lopullisessa ratkaisevassa taistelussa? Ihmiset takovat itselleen tällaisia aseita ja kerskuvat niistä, vain huomatakseen niistä olevan pelkkää haittaa hädän hetkellä. Shakespearen monet salaviittaukset tietoviisauteen ja järkeen osoittavat, kuinka vähän hän niihin luotti. Vain puolihullu mestari Laihanen ja ivasanainen Benedikt tunnustavat rakkautensakin olevan järjen hallittavissa.

Järjeltä aina ohjausta anoo

sanoo Lysander _Kesäyön Unelmassa_, ollessaan keijukaisten avuttomana leikkikaluna. Kun surut ja tuskat tulevat, silloin on järki tehoton, intohimo murskaa paraimmatkin päätökset ja tietoviisaus joutuu häpeään:

Rauhaa rukoilen! Ma lihaa, verta Olla tahdon! En nähnyt filosofia, Ken hammassärkynsä ois tyynnä kestänyt, Jumalten lailla vaikka halveksuin Hän maista kärsimystä kohteli.

On sentähden turhaa hakea näytelmistä jotakin järkeisoppia tai tiedon järjestelmää, joka voitaisiin niiden pohjalla muodostaa ja muutamin sanoin esittää. Shakespearen filosofia oli Corin-paimenen filosofiaa: hän tiesi, että mitä sairaampi ihminen on, sitä pahempi hänen on olla, että sateen ominaisuutena on kastaa ja tulen polttaa. Kuningas Lear, kun hän tuli tietämään samat seikat, älysi nyt kaikkien niiden imartelujen ja petospuheiden arvon, joilla häntä oli kiedottu. — "Ne sanoivat minulle, että minä olin jotakin; se on vale, sillä nyt en kestä edes kuumetta." Kaikki järkirakennelmat ja opit ihmisen asemasta maailman kaikkiudessa tai pahan synnystä ovat vain mitätöntä ja puolinaista askarrusta sen huikaisevan näkemyksen rinnalla ihmissuvun surkuteltavaan tilaan, jonka murhenäytelmät meille avaavat.

Näky, jonka Shakespeare loihtii eteemme, on niin juhlallinen, niin hirvittävä, niin vakuuttava todenmukaisuudessaan, ett'ei ehkä ole monta hänen lukijainsa joukossa, jotka eivät olisi peittäneet silmiänsä tai katsoneet toisaalle. "Minun on kertominen", sanoo Johnson, "että minuun useita vuosia takaperin vaikutti Cordelian kuolema niin syvästi, ett'en tiedä, olisinko koskaan voinut lukea kappaleen viimeisiä kohtauksia uudestaan, ell'ei minun uuden painoksen toimittajana välttämättä olisi täytynyt ryhtyä niitäkin tarkastamaan." Eräällä aikakaudella oli hyvin yleisesti tapana säästää teaterissa kävijäin tunteita tekemällä oleellisia muutoksia kappaleen toimintaan. Näytelmän lukijoihin nähden ovat taas toisenlaiset suojelevat keksinnöt saavuttaneet suosiota. Nämä tapaukset, niin hyvin mielellään uskotaan, ovat vain tarua, jonka avulla Shakespeare on tahtonut kuvata erehdyksen ja ajattelemattomuuden mahdollisia kammottavia seurauksia. Moisia asioita ei ole milloinkaan todellisuudessa tapahtunut; tai, jos tapahtuikin, niin voimmehan ainakin huolellisesti varoa, ettei niiden tarvitse tapahtua uudelleen. Tällä tavalla pakenee lukija, ei uhkamielisyyden vaan kauhun ajamana, siveysopin turviin, koska ihminen luulee kykenevänsä siveysoppia käsittämään. Virheellisesti rakennetun sillan sortuminen ei herätä lähimainkaan sellaista järjetöntä kauhistusta kuin maanjäristys.

Mutta tässäpä raivoaakin maanjäristys, eikä parainkaan suojapaikka nyt auta mitään. Siveysopilta ei kielletä sen merkitystä; suunnaton hyökyaalto hautaa sen vain yli maan syöksyessään alleen tai työntää tieltään. Ei missään Shakespearen murhenäytelmässä ole siveyssaarnoja luettavana, ell'eihän aivan satunnaisesti. Ne puhuvat suuremmista asioista kuin ihminen onkaan: ikivalloista ja intohimoista, alku-voimista ja kärsimyksen pimeistä, pohjattomista kuiluista, siitä tuhoisasta tulesta, joka tunkeutuu läpi sivistyksen ohuen kuoren ja heittää verisen loimon taivaankannelle kolkkojen, hävitettyjen kotien yläpuolella. Koska Shakespeare on runoilija ja koska hänellä on vilpitön mielikuvitus, tietää hän niin erinomaisen hyvin, kuinka epävakaisesti ihminen seisoo maan kamaralla, kuinka petollisia ovat hänen totutut rauhalliset tapansa ja hänen joutavan päiväinen huoleton puhelunsa. Minä hetkenä tahansa saattaa kaikki tämä totuttu sattuman tai kohtalon vaikutuksesta räsähtää pieniksi pirstaleiksi, ja maailma voi joutua vielä kerran niiden ikivoimien valtaan, jotka siinä alku-aikojen hämärissä riehuivat.

Väärin olisi sanoa, että näissä murhenäytelmissä henkilöiden menettelytapa heidän luonteensa nojalla olisi ehdottomasti määrätty. Othello ei ole mikään mustasukkainen mies; hän on ihminen, jonka intohimoinen rakkaus on saattanut suunniltaan, sokaissut ja aaltoihinsa upottanut. Macbeth ei ole mikään murhanhimoinen juonittelija: hän on ihminen, joka on tajunsa kadottanut. Learilla on epäilemättä vikansa hänelläkin; hän on pikavihainen ja vaatelias; rangaistus, minkä hän saa näistä vanhuuden heikkouksistaan, on se, että ne päästävät liikkeelle kaikki hornan voimat. Hamlet on herkkätunteinen, ajatteleva, jalomielinen, tulinen, — "puhdas, jalo ja kaikkein siveellisin luonne" — mutta ei hänkään voi välttää tuhoisaa iskua, onpa väärä arvostelu laskenut juuri hänen syyksensä koko onnettoman loppuratkaisun. Mutta Shakespeare, joka piti sankareitaan tarkoin silmällä, joutui kauhistuvan kunnioituksen valtaan, kun näki heidän syöksyvän kuiluun, eikä voinut langettaa heistä moista tuomiota. Hänen näkökantansa mukaan ei se, mitä he kärsivät, ole missään suhteessa siihen, mitä he tekevät ja mitä he ovat. Heidän annetaan valita, ja murhenäytelmän olemuksena ja pohjana on juuri se, että valinta on mahdoton. Coriolanuksen on valittava isänmaansa kunnian ja hellimpäin inhimillisten tunteiden välillä. Antonius vaappuu rakkauden ja keisarikunnan välillä. Macbeth tekee kauhean rikoksen; mutta Shakespeare panee tragillisen pääpainon sitä seuraavan tilan toivottomaan epävarmuuteen, ja hänen suuri säälintunteensa eksynyttä ihmisluontoa kohtaan tekee rikoksenkin keveämmäksi. Hamlet horjuu ajatuksen välillä, joka ei johda mihinkään, ja toiminnan, joka on halpamainen ja täydellisesti riittämätön. Brutuksen, samoin kuin Coriolanuksenkin, on pakko joko uhrata houkuttelevimmat valtiolliset toiveensa tai katkaista hellimmät siteet, jotka ihmistä toiseen kiinnittävät. Learin paha työ unohtuu sen perikadon pauhuun, joka syöksyy hänen ylitsensä; ankaran suuttumuksenpuuskansa jälkeen havahtuu hän huomaamaan, ett'ei hänellä enään ole valitsemisen tilaisuutta, ja näin ajautuu hän ihmissuvun uhriteuraana hurjan mielettömyytensä valtoihin. Othello — Othellon tarina antaa oikeastaan näytteen Shakespearen pelottavan ivan äärimmäisestä saavutuksesta — Othello kärsii, kuten Hamlet, todellisten hyveittensä takia, ja hänen sydämensä jaloimmista ominaisuuksista tehdään hänen kauheimpien kidutustensa välikappaleet. Laajemman tutkistelun asemasta täytyy meidän tyytyä esittämään vain lyhyt selostelu näistä kahdesta näytelmästä.

Hamletin luonteesta on väitelty paljon, ja sen yhteydessä esitetyt mielipiteet voidaan pääasiassa jakaa kahteen vastakkaiseen ryhmään. Muutamat tutkijat, kuten esim. Goethe ja Coleridge, ovat väittäneet, että Hamlet on Shakespearen tutkielma epäkäytännöllisestä luonteesta, että hän on tahtonut piirtää kuvan uneksijasta. Toiset ovat taas, kieltämällä edellisen, vaatineet kiinnitettäväksi huomiota hänen verrattomaan rohkeuteensa ja hänen toiminta-ripeyteensä. Hän seuraa haamua epäilemättä hetkeäkään, kumppaneinsa varoituksista huolimatta. Hän tappaa Poloniuksen yhdessä kädenkäänteessä, ja kun hän huomaa erehtyneensä, työntää hän ruumiin syrjään kuin kuolleen kärpäsen, kääntyäkseen tärkeämpiin asioihin. Hän lähettää kylmällä käskykirjeellä Rosenkrantzin ja Gyldensternin suoraan surman suuhun, laatiipa heille vielä ylimielisen hautakirjoituksenkin:

Kun suuret ottelee, ei hyvä kehnon Tulisten miekantutkaimien väliin Päätänsä pistä.

Meille kerrotaan hänen meritappelussa olleen ensimäisenä iskemässä kiinni merirosvojen laivaan. Ja voisiko keksiä terävämpää, käytännöllisempää ja asiallisempaa puhetapaa kuin se kerkeä ristikuulustelu, millä hän utelee Horatiolta tietoja haamun ilmestymisestä? Toiset niistä, jotka näihin seikkoihin erikoista huomiota kiinnittävät, menevät vieläkin pitemmälle ja väittävät Hamletin onnistuvan yrityksissään. Hänen huolenansahan oli päästä täyteen varmuuteen kuninkaan syyllisyydestä ja näyttää se sitten julkisesti toteen koko Tanskan edessä. Kun se on tehty, pistää hän kuninkaan kuoliaaksi, ja vaikka hän petoksen kautta menettää omankin henkensä, on kuitenkin hänen tehtävänsä täytetty, koska tieto salamurhasta ei nyt enää voi vaipua hänen kanssaan hautaan.

Kun luemme tämän tai jonkun toisen ylimalkaisen esityksen noista tapauksista, tunnemme kuitenkin selvästi, että ne kaikki vievät meidät kauas näytelmän todellisesta aiheesta. Näytelmä ei tosiaankaan ole mikään kokoelma siinä esiintyväin henkilöiden elämäkertoja. Se on eräiden määrättyjen tosi-asiain ja tapahtumain ryhmittämistä jonkun määrätyn keskuksen ympärille, josta ne kaikki saavat valonsa. Kysymyksessä olevassa näytelmässä on tuollaisena keskuksena Hamletin sielu. Me katselemme asioita hänen silmillään, me ajattelemme hänen ajatuksiaan. Kun tapausten virta on meidät kerran pyörteeseensä vetänyt, emme tuomitse häntä enempää kuin tuomitsisimme itseämme. Melkein kaikki, mitä ikinään on sanottu hänen luonteestaan, on totta; hänen luonteensa on niin elävä ja niin vaihteleva, että siinä voi nähdä hyvin useita puolia. Väärä on sitä vastoin se yleinen luulo, että juuri hänen luonteensa olisi pää-asiallisimpana syynä kappaleen kauhistaviin tapauksiin, ja että Shakespeare tahtoisi meidän arvostelevan häntä sen mukaan — että siis näytelmä, lyhyeen puhuen, olisi siveysopillinen näytelmä, samantapainen kuin neiti Edgeworthin tarinat.

[Mary Edgeworth, engl. kirjailijatar (1767—1849); hän harrasti nais-asiaa ja kasvatusta, jota hän ajoi Rousseaun henkeen; sitä varten kirjoitti hän joukon nuorisolle sovitettuja opettavia kertomuksia; elämänsä lopulla kääntyi hän useissa romaneissa ruoskimaan kieroja yhteiskunta-oloja.]

Merkillisen käytännöllinen arvostelemisen sävy vallitsee Hamletia koskevissa tutkielmissa ja kirjoituksissa. Niissä puhutaan paljon onnistumisesta ja onnistumattomuudesta. Haamu on vaatinut häntä kostamaan isänsä murhaa; miks'ei hän tee kamalaa velvollisuuttaan ja tee sitä heti paikalla, niin että kaikki taas olisi järjestyksessä? On vastattu joskus, että hänen halunsa täyttää velvollisuutensa vaikuttavammalla ja taitavammalla tavalla tekee hänen vitkastelunsa oikeutetuksi. Näkyypä selvään, ett'ei raskasmielinen, murheellinen kuninkaanpoikamme ole kyennyt istuttamaan omaa ajatus-tapaansa kaikkiin, jotka hänen tarinaansa lukevat.

Jos Tanskan valtion hallitus olisi yksi näytelmän lähtökohtia, niin antaisi se parempaa tukea näille käytännöllisen siveysopin saarnaajille. Mutta Tanskan valtiota ei oteta lukuun ollenkaan, elleihän jonkunlaisena paikallistuntua ja paikallisväriä lisäävänä kehyksenä päätapauksille. Murhenäytelmämme on murhenäytelmä yksityiselämästä, vaikkakin yksityiselämästä, joka käy huomattavammaksi pää-esiintyjiensä kuninkaallisen aseman takia. Ennenkun näytelmä aikaakaan, ovat ne tapahtumat, jotka tekevät murhenäytelmän väistämättömäksi, jo tapahtuneet. Me saamme niistä tietoa vain samassa määrin kuin Hamletkin. Äitinsä uskottomuus on tuottanut hänelle syvää levottomuutta ja surua; hän ei usko enään ihmisluontoon ja halajaa kuolemaa. Silloin paljastetaan murha hänelle. Hän näkee hymyileväin naamain takaa asiain todellisen laidan, ja siitä lähtien näyttää Helsingörin hovi hänestä teaterilta, missä maailmankaikkeuden voimat taistelevat:

Kaikk' taivaan vallat! Haa! Ja mitä vielä? Kutsunko hornan myös? Hyi! — Kestä, sydän! Koht' älkää vanhetko, te jänteet! Jäykäks Mun ruumiini!

Eipä ihme siis, että hänen ystävänsä ja toverinsa luulevat häntä mielipuoleksi; hän on nähnyt ja tuntenut sellaista, jota he eivät saa milloinkaan nähdä eikä tuntea ja eroittava muuri on kohonnut hänen ja heidän välilleen:

Niis, kursaamatta, parhaaks katson, että Nyt kättä paiskaamme ja eroamme; Te käytte, minne työt ja halut kutsuu — Näät haluja ja töitä jokaisella On tavallansa — minä, halpa raukka, Käyn rukoilemaan.

Maailma on muuttunut pelkäksi ilvenäytelmäksi yhden ainoan tosi-asian valossa. Ajatus äitinsä petollisuudesta värittää kaikki hänen puheensa ja mietteensä. Tuo ihana sana "äiti" on saanut ilkeän soinnun: "Oi kummallista poikaa, jota äidin nimi voi niin peljättää." Samaten tuntuu Troiluksesta kappaleessa _Troilus ja Cressida_, että Cressidan uskottomuus on myrkyttänyt ihmissuvun alkulähteet — "Aattelehan, meillä on ollut äitimme kullakin." Odysseyn hitaampi mielikuvitus ei voi seurata hänen todistelunsa lentoa. Hänen kysymykseensä: "Mitä hän sitten on tehnyt sellaista, prinssi, joka voi meidän äitimmekin saastuttaa?" vastaa Troilus kaikella Hamletin puristetulla ivalla: "Eipä kerrassaan mitään; paha vaan, että se, joka sen teki, oli juuri hän." Saatuaan selville asian katkeran laidan, tuntuu Hamletista Ophelian lempi vain paulalta; mutta kuitenkin on jotain tragillisen hienoa siinä tavassa, jolla hän hänet jättää. Hävityksen myrsky on alkanut riehuntansa; Ophelia etsiköön siltä suojaa, jos haluaa. Hän on viaton vielä, miksi pitäisi hänestäkin tuleman syntisten synnyttäjä? Hän paetkoon uhkaavaa tuhoa — "Mene luostariin!"

Coleridge on huomauttanut, mitenkä Hamletissa tasapaino todellisen ja mielikuvitusmaailman välillä on häiriintynyt. Tuollaisen häiriintymisen — kutsuaksemme sitä nyt tällä nimellä — synnyttää joku tunteitamme valtavasti järisyttävä tuhotapaus tai rikos, joka äkkiä työntyy esiin keskellä jokapäiväisen elämän turvallista levollisuutta ja joka avaa meille laajoja näkö-aloja niille rajattomille avaruuksille, missä vain mielikuvitus vaivatta vaeltelee. Näköpiiri laajenee paljon mahdollisuustapahtumain ahtaita rajoja tuonnemmas; ihmiskunnan muinaiset surut ja tuskat uudistuvat ja kulkevat varjojen lailla lumotun katselijan silmien ohi. Se, mitä Hamlet tekee, ei paljoakaan merkitse; ei mikään, mitä hän voi tehdä, kykenisi torjumaan järisyttävää loppua tai keventämään hänen omaa murheentaakkaansa. Teoillaan ja toimillaan ei hän meidän myötätuntoomme vetoakaan, vaan sillä, mitä hän näkee ja mitä hän tuntee. Ne, jotka näkevät huonommin kuin hän, luulevat häntä mielipuoleksi. Mutta kuningas, joka toisia teitä on päässyt selville siitä, mitä Hamletin mielessä liikkuu, älyää hänen olevan vaarallisen tervejärkisen ihmisen.

Hamlet valaisee erinomaisen sattuvasti sitä vanhanaikuista sielutiedettä, joka jakoi ihmismielen voimat toimiviin ja puhtaasti älyperäisiin. Jokainen, joka on joskus tuntenut äkillisen vaaran ahdistavaa tuskaa, tietää myös varmasti, mitenkä järki silloin kieltäytyy kokonaan antautumasta tahdon alaiseksi. Niinpä havaitsee hukkuva ihminenkin — mikäli tiedot ovat oikeat — henkensä heittäytyvän vallan lepotilaan, aivan kuin tarkastelisi hän omaa kuolonkamppaustaan jonkun välimatkan päästä. Toiminta ja mietiskely eroitetaan näytelmässä tavallisesti toisistaan selväpiirteisyyden takia, ja asetetaan kutakin esittämään eri henkilöt. Mutta todellisessa elämässä ne eivät ole erillään, eivätkä ne ole erillään Hamletinkaan luonteessa. Hänen tekonsa hämmästyttävät häntä itseäänkin. Hänen järkensä, koska se on Shakespearen järkeä, on valtavan laaja-alainen näkemyksessään ja asuu tyynenä, heltymättömänä kaiken riidan ja taistelun yläpuolella. Vaikka kaikki, mitä hän sanookin, on hänelle luonteenomaista, niin johtuu edellisestä seikasta kuitenkin, että hänen järkeilynsä samalla on jossain määrin oikullista, kiihkoisaa ja yksilöllistä, muodostaen osan näytelmän toimintaa, jota vastoin hänen toiset lausuntonsa näyttävät esittävän hänen ja Shakespearen yhteisiä ajatuksia, sekä pyrkivän katselijan mietteiden ja muistutusten edelle.

Päättäväisyyden puute ei suinkaan pakoita Hamletia niin usein joutumaan voimien valtoihin, joille ihminen ei mitään mahda. Pikapäissään, harkitsematta tekemistään teoista sanoo hän: