Part 19

Ja kiitos nopsuuden, se osoittaapi Ett' usein varomattomuus on hyödyks, Kun syvät tuumat raukee; siitä näämme, Ett' aikehemme Luoja muodostaa, Kuin karkeiksi ne veistämmekin.

Kun Horatio kokee estellä häntä ryhtymästä kilpamiekkasille, vastaa hän: "Älä yritäkään; minä halveksin taikoja; varpusenkin putoaminen on Luojan sallimus." Näissä selityksissä lausuu hän myös näytelmän kirjoittajan ajatuksen. Syvä käsitys kohtalon ikivallasta soi pohjasävelenä kaikissa Shakespearen murhenäytelmissä. Joskus sallii hän henkilöittensä, kuten Romeon tai Hamletin, lausuvan sen julki; joskus pitää hän taas toista terävämpää ja purevampaa esittämistapaa parempana. Suurten murhenäytelmäin henkilöiden joukossa uskovat vain Jago ja Edmund ihmisen kykyyn ja voimaan itse määrätä kohtalonsa vaiheet. "Hyve! lörpötystä!" sanoo Jago; "meistä itsestämmehän riippuu, minkälaisia olemme." "Suurinta hullutusta koko maailmassa on", sanoo Edmund, "että onnettomuuksiemme syyksi laskemme auringon, kuun ja tähdet". Näytelmän lopullinen meno on Shakespearen ainoana vastauksena näille kahdelle laskelmain tekijälle. Hänen tuomionsa sisältyy juuri tähän ratkaisuun, joka usein luo uuden, tärisyttävän mielen näiden itsetiedottomain välikappalten sanoihin. Tämä klassillinen iva — kuten sitä on kutsuttu — joka pitää ihmisen tietämättömyyttä leikkikalunaan ja tekee ihmisestä ennustajan vastoin hänen omaa tahtoansa, muodostaa oleellisen osan Shakespearen murhenäytelmäin rakentelussa. Ennustava ääni kaikuu Romeon puheessa kerjäläismunkille:

Kätemme yhteen siunaa; tehköön sitten Mit' uskaltaa, tuo lemmenrikko kuolo, Kun omaksen' vaan kutsua saan häntä.

Se kuuluu jälleen Julian viimeisissä sanoissa rakastetulleen:

Oi, mull' on synkkää aavistava sielu; Siell' alhaall' ollen, minusta sa näytät Kuin ruumihina haudan pohjall' oisit. Mun pettää silmäni, tai olet kalvas.

Se kulkee kautta koko _Othello_-näytelmän, niin että vasta yhä uudestaan ja uudestaan lukemalla voi päästä selville sen täydellisestä ajatuksesta. Othellon ja Desdemonan riemuisat tervehdyssanat Kypron satamassa ovat paha-enteisiä joka säkeeltään:

Kuink' onnellista kuolla nyt! Niin täysi Nyt autuuteni määrä on; ma pelkään, Ett' tulevaisuus helmassaan tänlaist' ei Iloa toista tuo,

sanoo Othello. Hän ei osaa aavistaakkaan, kuinka oikeaan hänen sanansa sattuvat.

Ilman tänlaista käsitystä kohtalosta, ilman niiden mahtavain virtausten arvostamista, jotka tempaavat ihmisen mukaansa, halusipa hän sitten kulkea tähän suuntaan tai tuohon, olisi murhenäytelmä mahdoton. _Othello_ on monessa suhteessa Shakespearen korkein saavutus — muun muassa senkin takia, että hän kohottaa inhottavan rikos-jutun tragillisen ylevyyden kukkuloille täydellisentämällä toimivat henkilöt ja painamalla kaikkiin tapahtumiin välttämättömyyden leiman. Siveysopin saarnaajat ovat olleet innokkaita moittimaan Othelloa tai Desdemonaa tai molempia näiden tapausten aiheuttamisesta, mutta koko näytelmän perusajatus katoaisi näkyvistä, jos heidän ponnistelunsa onnistuisivat. Shakespeare on onneksi liian kova pähkinä heidän purtavakseen; he eivät kykene vastoin hänen tahtoansa riistämään meidän myötätuntoamme määrättyjä henkilöitä kohtaan. Othellossa kuvaa Shakespeare miestä, jolla on ylevä ja kiihkoisa luonne, joka on ripeä toimessa ja jalo ajatuksessa. Othello on koko ikänsä elänyt oman rehellisen sydämensä käskyjen mukaan, eikä ulkonäön. Hän ei kykene havaitsemaan eikä tulkitsemaan pikku-seikkoja; hänen tapanaan on ollut sysätä ne syrjään ja olla niistä välittämättä. Hän ei siedä mitään, mikä on ovelaa ja kekseliästä, sillä se tuntuu hänestä epäkunnialliselta. Mustasukkaisuus ja epäluuloisuus ovat, kuten Desdemona tietääkin, vieraita hänen luonnolleen; hän uskoo muissakin löytyvän samat jalot ominaisuudet kuin itsessään. Hän vihaa salakähmäisyyden varjoakin; kun Jago kehoittaa häntä vetäytymään piiloon, päästäkseen joutumasta Brabantion etsijäjoukon käsiin, vastaa hän:

En! Min'en tahdo piillä; Nimeni, arvoni ja tuntoni Ei pelkää julkisuutta.

Jos hän ei olisi niin herkkäuskoinen, tai jos hän olisi varovampi, valppaampi ja huomaavampi, ei hän olisi niin suuri ihmisenä kuin hän on, eikä niin suuressa määrässä ansaitsisi myötätuntoisuuttamme.

Hänen ehdoton luottamuksensa Desdemonaan on hänen elämänsä — mitä jos tämä usko pettää? Kiusaus ryntää hänen kimppuunsa hänen heikoimmalta puoleltaan. Hän ei tunne nimeksikään niitä sydämen synkeitä sopukoita, joissa alhaiset intohimot itävät. Miehen, jonka kanssa hän nyt joutuu lähempiin tekemisiin, on hän aina tuntenut erinomaisen rehelliseksi ja hyväksi toveriksi, luotettavaksi ystäväksi ja uskotuksi, mieheksi, joka puhuu vain vastenmielisesti, joka ei koskaan omaa etuansa etsi, joka on vapaa intohimoista, joka tuntee ihmiselämän perin pohjin, joka on pelkkää kunniallisuutta, alttiutta ja hienotunteisuutta, sillä siltä Jago todellakin näytti. Vastustajan peli oli voitettu, jos Othello vain saatiin kallistamaan korvansa salakuiskeille. Hän olisi epäilemättä iskenyt Jagon kuoliaaksi jo pienimmästäkin vihjauksesta, niinkuin hän tappoi käärelakkisen turkkilaisen Aleppossa. Jago oivalsi kyllä tämän vaaran ja jännitti sentähden kaikki sielunvoimansa ratkaisevaan kohtaukseen. Hän ei anna uhrilleen ainuttakaan tilaisuutta tuskastumiseen. Jokaisen, joka tahtoo saada käsityksen Shakespearen melkein yli-inhimillisestä taituruudesta vaikeuksien voittamisessa, lukekoon _Othellon_ kolmannen näytöksen. Eloisin mielikuvitus, mitä milloinkaan on ihmiselle suotu, esiintyy siinä koko voimassaan ja loistossaan. Othellollahan oli hirvittävät järkisyynsä salliessaan Jagon puhua. Hänhän tunsi Jagon niin hyvin, tai ainakin luuli tuntevansa; Desdemona oli vain hurmaava muukalainen. Hänen viehätysvoimansa johtui osaksi siitä, että hän oli monessa suhteessa niin erilainen kuin Othello; ainoana yhdyssiteenä heidän välillään oli vaisto ja usko.

Min pölyisen saakaan henki vastineen, Kun se varmuutt' etsein rimpuilee Ja riuhtoo!

Kun Othello kerran alkaa taistella ajatuksiensa kanssa, häipyy hän yhä syvemmälle hirviön sokkelokäytäviin, ja päivä on ijäksi lakannut paistamasta.

Jos Othello on yksinkertaisen suora kuin sankari, niin on Desdemona yksinkertaisen suora kuin pyhimys. Ei milloinkaan, ei edes silloin, kun hän vallan tietämättään, tahtomattaan kutoo surmanverkkoa ympärilleen, näy hänen puheissaan pienintäkään jälkeä varovaisuudesta tai itsesuojeluksesta. Hän on äärimmäisyyteen saakka luottavainen; hän antaa itsensä pois, niinkuin sanotaan, sadoin kerroin. Hän pyytelee itsepäisesti kuin lapsi; mutta milloinkaan ei hän itseään puolusta, eikä milloinkaan turvaa todisteluihin. Niinpä hän ei vallan yksinkertaisesti voi uskoa, ett'ei rakkaus voimallaan kykenisi saattamaan kaikkea jälleen hyvälle tolalle: kun pahimmat, loukkaavimmat sanat jo on sanottu, luottaa hän yhä vielä maailmaan ja vaipuu rauhaisan unen helmoihin. Niitä harhaanjohdettuja, turmiota tuottavia muoto-kiivailijoita, jotka asettavat hänet poliisiviraston aitioon ja syyttävät häntä uskottomuudesta, pitäisi tykkänään kiellettämän lukemasta Shakespearea. Hän oli uskollinen kuin taivas. Hänen vastauksensa nenäliina-kysymykseen — "Se ei ole hukassa; mutta mitä sitten, vaikka olisikin?" — on lapsellisen liikuttava yritys säilyttää suoraa, vilpitöntä suhdetta mieheensä. Kuinka voi hän aavistaa seisovansa vihamielisen tuomarin edessä, kuinka voi hän tietää, että hänen vastaustaan käytetään hänen omaksi vahingokseen? Jos hän sen olisi tiennyt, olisi hän kieltäytynyt kanteeseen vastaamasta. Othellon kysymys on petollinen kaikkine johtopäätöksineen, jotka epämääräisinä, mutta hirvittävinä syntyvät hänen hämmentyneissä aivoissaan. Vahinko on jo tapahtunut: hädissään ja hämmästyksissään tarttuu hän sanoihin, jotka ilmaisevat ainakin yhden totuuden, sen nimittäin, ett'ei hän ole millään tavalla menetellyt väärin Othelloa kohtaan. Sopinee huomauttaa tässä yhteydessä, että Walter Scott käytti — paljon vaarattomammassa tilaisuudessa tosin — melkein Desdemonan sanamuotoa vastatessaan kysymykseen, oliko hän Waverley-novellien tekijä vai ei.

Jos Desdemona olisi käsittänyt tilansa kauheuden ja vastannut yleisen menettelytavan mukaisesti esittämällä kumoamattomia, ilmeisiä tosi-asioita, olisi hän paremmalla menestyksellä asiaansa ajanut, mutta silloin olisi hän luiskahtanut alas enkeli-asemastansa. Niinpä emme voikkaan toivoa hänen pelastavan itseänsä tällä tavalla niissäkään monissa näytelmän kohdissa, joissa kylmä vaaran näkeminen ja jyrkkä päätös selittää kaikki laveasti ja tarkasti ehkä olisivat hänet pulasta päästäneet. Hän menettelee ajattelemattomasti, sanotaan, rukoillessaan niin hartaasti Cassion puolesta; mutta se on järkähtämättömän uskollisuuden ajattelemattomuutta. Kun viha ja epäluulo ryntäävät hänen onnensa rauhaa häiritsemään, ei hän osaa ruveta niitä järkisyillä vaimentamaan, niinkuin ne, jotka niitä odottavat ja osaavat olla niiden suhteen varoillansa. Hän on lapsi, joka tarvitsee torumista, kuten hän sanoo Emilialle; ja tuskinpa rakastetaan lasta enemmän sen takia, että se osottaa oveluutta ja kylmäverisyyttä vanhempiaan vallitessaan.

Näiden kahden henkilön rehellisestä suoravaisuudesta ja viattomuudesta takoo nyt Jago terävimmät aseensa. Se verraton taituruus ja oveluus, jolla hän päämääräänsä pyrkii, ja se niin sanoaksemme taiteilijan riemu, jolla hän puuhiinsa antautuu, ovat hankkineet hänelle rajatonta ihailua, jopa siihen määrään, että hänet on korotettu jonkunlaiseksi pahuuden jumalaksi. Ja ell'ei moista miestä ole milloinkaan semmoisenaan ollut olemassa, niin ne ainekset, joista hän on kokoonpantu, keksii kuitenkin jokainen helposti todellisessa elämässä. Kaikki ihmismielen hyiset himot ovat keskittyneet hänen sydämeensä. Hänen päävaikuttimensa ovat jokapäiväisen elämän vaikuttimia — itserakas ylpeys, muiden halveksiminen, mieltymys edesvastuuttoman vallan käyttämiseen. Jokainen inhimillinen yhteiskunta tarjoaa esimerkkejä siitä, mitenkä viattomuus ja luonnollinen suoruus saavuttavat suosiota rauhallisella tyyneydellään, samaten kuin saatetaan havaita niiden nostattavan jonkunlaista vihamielisyyttä salakavaloissa ja kateellisissa luonteissa. Jago ei ole tyhjä unikuva. Mutta jos hyvyys on joskus typerä, niin on sitä konnamaisuuskin. Jago osaa tehdä laskelmia, mutta hän ei otakkaan lukuun itsensä unohtavia intohimoja. Hänelle on Othellon valtava säälinpuuskaus täydellinen yllätys; kun Desdemona polvistuu hänen jalkoihinsa ja rukoilee häneltä apua voittaakseen jälleen miehensä lemmen, tuntuvat hänen sanansa ilmaisevan jonkunlaista hämmennystä, ja hän kiiruhtaa pian lopettamaan koko kohtauksen. Hän ei ymmärrä ainoatakaan niistä ihmisistä, joiden kanssa hän on tekemisissä: ei Othelloa, ei Desdemonaa, ei Cassiota, eikä edes omaa vaimoaan Emiliaa; ja tämä viimeinen väärinymmärrys lyö sitten kaikki hänen suunnitelmansa murskaksi.

Shakespeare ei säikähdä mitään: hän panee Desdemonan polvistumaan Jagon edessä ja lähettää hänet manalan maille ilman sitä valonpilkahdusta, joka lopulta tulee Othellon osaksi, kun hän huomaa hirvittävän erehdyksensä. Hän saattoi kestää enemmän kuin Othello, sillä hänen rakkautensa ei ollut hetkeksikään heikennyt. Näytelmän kauheassa loppukohtauksessa soikin ikäänkuin kummallinen riemuvoiton sävel. Tapa, jolla Shakespeare käsittelee ihmisluonnon ja elämän syviä salaisuuksia, ei paljoa vaihtele murhenäytelmästä toiseen. _Othellossa_ olivat kaikki seikat äärimmäisintä ratkaisutapaa vastaan; monta monituista kertaa toiminnan kuluessa olisi joku hairaus tai pelkkä sattuma voinut tuoda Jagon vehkeilyt Othellon kuuluville. Mutta huolimatta vähääkään tästä mahdollisuudesta, näyttää Shakespeare sanovan, olisi kuitenkin tultu aivan samaan lopputulokseen, ja korkein kaitselmuskin on sen salliva. Hän ei varsinaisesti ohjaa meitä minkään johtopäätelmän tekemiseen, ell'eihän sen, että suurimmat ja jaloimmatkin hyveet, kun ne käyvät yli tavallisen määrän, eivät ole aivan helpolla harjoitettavissa. Ne saavat kärsiä suuruutensa takia. Elämässä kärsivät ne hiljaa ja huomaamatta. Shakespearen taiteessa astuvat ne näkyviimme seppelepäisinä, kirkastettuina. Desdemona ja Othello kohoavat kumpikin puhtaina esiin kuoleman ahjosta, niin että mielikuva murhasta ja murhaajasta häipyy ja unohtuu uhrin suuruutta ajatellessa.

VI. VIIMEISET VAIHEET.

Shakespearen viimeisissä näytelmissä esiintyy läpikäyvänä piirteenä rauhan ja onnellisuuden sävy, mikä näyttää todistavan niiden tekijän mielessä tapahtuneen tärkeän muutoksen. Näiden näytelmäin — _Cymbelinen, Talvisen Tarinan, Myrskyn_ — pohjaksi valitut aiheet ovat varsinaisesti luonteeltaan tragillisia, mutta ne on johtamalla johdettu onnelliseen päätökseen. Imogenelle ja Hermionelle tehdään veristä vääryyttä, aivan samoin kuin oli tehty Desdemonalle; Prosperolta ryöstetään Learin lailla hänen laillinen perintöosansa; mutta hävityksen voimat eivät pääse ylivaltaan, ja loppu tuo tullessaan aina anteeksi-annon ja sovinnon. Ei palata enää huvinäytelmäin tekotapaan; tämä äsken saavutettu onnellisuus on kokemuksesta kasvanutta onnea, eikä se, niinkuin tuo entinen uhkamielinen iloisuus, tallaa jalkoihinsa pahoin-tekijääkään, voitostaan riemuiten. Kaikkia syleilevä suvaitsevaisuus ja hyväntahtoisuus elähyttää näitä viimeisiä näytelmiä. Rakastettava ilvehtijä ja hirtehinen, jolle ei jäänyt pienintäkään tilaa murhenäytelmissä, esiintyy jälleen. Elämän näkemys on avartunut; ja lasten — Perditan ja Florizelin, Mirandan ja Ferdinandin, Guiderion ja Arviragon — annetaan sovittaa vanhempainsa virheet ja onnettomuudet. Tragillista ainesta on vielä yltäkyllin, ja muutamia korkean-tragillisia kohtauksia esitetään myös; mutta kiihkoisa jännitys laukeaa pian; kahdessa näistä näytelmistä on rakenne höllää ja hajanaista; kaikissa kolmessa liehuvat ilotuuli ja mielikuvitus vapaan tahtonsa mukaan. Shakespeare näyttää kyllästyneen koko näytelmäin rakentelemiseen ja noudattaneen vain omain päähänpistojensa käskyjä. Hän seisoi taitonsa huipulla, eikä hänen enään ollut pakko alistua näyttämön ahtaiden sovinnaisuuksien alamaisuuteen. Hän saattoi nyt kirjoittaa mitä halusi, ja hän nauttikin täysin siemauksin vaivoinvoitetusta vapaudestaan.

Se huojennuksen, lievityksen tunne, joka esiintyy näissä viimeisissä näytelmissä, murhenäytelmäin pitkällisen, korkeapaineisen tuskan jälkeen, näyttää puhuvan jonkunlaisesta toipumistilasta, jolloin mieli vaeltelee onnellisten muistojen parvessa ja jolloin se taas löytää tyydytystä yksinkertaisimmistakin huvituksista. Hovin turmeltunutta, kateuden ja vehkeilyn myrkyttämää ilmaa pakoon siirretään näyttämö lumotulle saarelle tai Walesin vuorimaihin tai Böömin lammaslaitumille, missä asujanten elämä vierii rauhallisesti jokapäiväisten velvollisuuksien ja hurskaiden maalaistapojen keskellä. Itse näytelmäin rakenne on epäjohdonmukainen kuin unelma: _Myrskykin_, vaikka se noudattaakin koneellisia yhteyksien sääntöjä, vapautuu niiden pakkovallasta turvautumalla yliluonnollisiin voimiin, jotka voivat yhdessä ainoassa päivässä suorittaa vuosien työn. Kaikki nämä aiheen ja muodon omituisuudet vievät samaan lopputulokseen, siihen nimittäin, että näissä viimeisissä teoksissa, jotka Shakespeare näyttämöä varten kirjoitti, tragillisen kärsimyksen raskaus ja synkkyys väistyvät päivänpaisteen ja keventyneen riemumielen tieltä.

Murhenäytelmiä täytyy pitää Shakespearen korkeimpana saavutuksena, niin että mahtaa kuulostaa oudolta puhe tuosta äkillisestä vaihtumisesta murhenäytelmästä satunäytelmään, aivankuin se osoittaisi taudista toipumista. Kukaan ihminen ei ole voinut katsahtaa niin syvältä kaiken kärsimyksen synkimpiinkin kuiluihin, kuin Shakespeare, syöksemättä omaa sieluansa vaaraan. Itsesäilytyksen vaisto pidättää useimmat ihmiset uskaltamasta vallan lähelle äkkijyrkänteen reunaa. Elämän väistämättömiä vaivoja ja tuskia tahtovat he kyllä karaistua kestämään, mutta he varovat lisäämästä niitä mielikuvituksen taikavoimalla, jott'eivät joutuisi taistelussa tappiolle. Useiksi vuosiksi sälytti Shakespeare hartioilleen ihmissuvun kärsimyksen taakan ja kamppaili sielussaan murheiden ja surujen ahdistamana, jotka eivät olleet hänen omiaan. Sen seikan, että hän vihdoin kääntyi valoisampiin, onnellisempiin näkyihin ja kirjoitti satunäytelmät, voidaan sanoa osoittavan sitä, että väsymys oli höllentänyt hänen lujan otteensa elämän kovasta todellisuudesta ja että hän etsi virkistystä kevyen, leikittelevän näytelmän alalla. Ja niin ehkä onkin asian laita; ikuisena ihmeenä kuitenkin pysyy, että hän vielä löysi tien takaisin siihen maailmaan, missä leikki on mahdollinen. Vahingoittumatta ei hän tulikokeestaan päässyt: palon jäljet ovat jääneet näkyviin. Murhenäytelmissä on monta pelottavaa kohtaa, joissa lukija pidättää henkeänsä, syvällä osanotolla seuratessaan Shakespearen henkilöiden kohtaloita ja huomatessaan mielipuolisuuden heitä uhkaavan. Mutta paljoa suurempi kauhistus valtaa lukijan, kun alkaa käydä selville, ett'ei Shakespeare itsekään ole varmassa turvassa ja ett'ei hänkään seiso vakavasti ammottavan kuilun partaalla. _Kuningas Learissa, Timon Ateenalaisessa ja Hamletissa_ on vallan selvästi havaittavissa omituinen kyllääntymys, jopa inhokin naissukupuolta kohtaan; ja sama tunne esiintyy, tosin heikosti, vaivaloisesti ja epämääräisesti myöskin kappaleessa _Mitta Mitasta_. On kyllä totta, että joka tapauksessa on omat syynsä tähän vastenmielisyyteen; Learin tyttäret ovat nousseet isäänsä vastaan; Timonin vihanpurkaukset ja kiroukset ovat nähtävästi kiittämättömyyden, sydämettömyyden ja hekumallisen elämän aiheuttamia; Hamletin mielen kietoo kokonaan hänen äitinsä pöyristyttävä rikollisuus. Mutta kiihtymys käy paljon yli kohtuuden ja tilaisuuden rajojen, kun ryhdytään tuomitsemaan ja epäilemään ihmisen kaikkia tehtäviä, mielihaluja ja pyyteitä. Äänen, jonka olimme oppineet tuntemaan Shakespearen ääneksi, kuulemme nyt mitä liikuttavimman innostuksen värisyttämänä herjaavan terveen elämän todellisia perustuksia. Ne, jotka eivät ole soneteissa löytävinään jälkeäkään henkilökohtaisesta tunteesta, saattavat nyt aivan hyvin väittää, että tässä jos missään tuo kiihtymys on teeskenneltyä; mutta lukijain suuri enemmistö, jolla ei ole mitään opinkaavoja puolustettavana ja joka tuntee tässäkin, vaikkapa epäselvästikin, Shakespearen läsnäolon ja johtavan käden, on ymmärtävä hyvin tämän pelottavimmankin kiihkomielen synnyn ja tarkoituksen. Tältä näkökannalta ovatkin muutamat käsittäneet Shakespearen mieheksi, jonka mielen oli ylenpalttinen tunteellisuus ja herkkyys saattanut tasapainostaan horjahtamaan. Tuo ylenpalttisuus hyväksyttäköön; se on hänen paras rikkautensa, mutta älköön sitä pantako peittämään puutteita ja köyhyyttä toisissa kohdin. Me emme tunne, emmekä voi tuntea tarpeeksi hänen elämäänsä, voidaksemme edes osapuilleen arvata niiden kokemusten laatua, jotka ovat painaneet leimansa hänen synkimpiin teoksiinsa. Me tiedämme, että vain suunnattoman voimakas ja vahvaluonteinen ihminen on voinut turmeltumattomana nousta näiden kokemusten syvänteistä. Monen elämän on kymmenes osa sitä kärsimyksen paljoutta perikatoon syössyt, mikä murhenäytelmissä valittaa ja huokaa. Satunäytelmät ovat takeena siitä, että Shakespeare on jälleen täydellisesti saavuttanut mielensä rauhan. Jos _Timon Ateenalainen_ olisi ollut hänen viimeinen näytelmänsä, kuten on väitetty, kuka voisi olla varma siitä, että hän kuoli sovitettuna maailman kanssa?

Vetäytyminen syrjäiseen Stratfordiin eroitti hänet kirjailijain seurasta; samalla ryösti se meiltä viimeisen ja parhaan tilaisuuden kuulla hänen haasteloansa. Jos hän olisi jatkanut Lontoossa kirjallista toimintaansa ja kerännyt varsinaisen koulun nuorempaa polvea ympärilleen, olisimme saaneet kuulla hänestä yhtä ja toista näiden opetuslapsien kautta. Hän piti Stratfordin yksinkertaisempia, kodikkaampia oloja parempina; eikä hän kouluakaan luonut. Lopettaessaan toimintansa antoi hän varmasti muutamia keskeneräisiä teoksiaan nuorempain miesten käsiin, heidän vapaasti täydennettävikseen ja muovailtavikseen. On luotettavasti todistettu hänen työskennelleen yhdessä John Fletcherin kanssa sekä _Henrik VIII:nnen_, joka ilmestyi kokolehtipainoksessa, että _Kahden Jalon Sukulaisen_ sepittämisessä, joka julkaistiin Fletcherin teosten joukossa. Shakespearen osallisuus näihin näytelmiin, vaikka sen todistaminen perustuukin pelkästään tyylien, tekotapojen vertailemiseen, on ilmeisempi kuin moneen muuhun; ja Fletcher olikin soveliain oppilapsi, joka olisi saattanut sattua sellaiselle mestarille. Mutta mestarin on täytynyt tietää, ett'ei hänellä ollut mitään sellaista opetettavana, jota todellakin saattoi oppia. Kouluja luovat ihmiset, jotka uskovat johonkin erityiseen menettelytapaan; hän uskoi yksistään mielikuvituksen voimaan ja heittäytyi vuosi vuodelta yhä hurjempiin ja uskaliaampiin kokeiluihin. Ellei hänen teostansa tämä tuli elähytä, ei se olekkaan niin huomattava. Hänenlaisensa taiteilijat, jos he joskus onnettomuudekseen seuraajia saavat, houkuttelevat luoksensa vain taikauskoisia ja tyhmänsekaisia intoilijoita, jotka eivät kykene käsittämään, että jokainen todellinen ole on paljon enemmän minkä tahansa toisen todellisen oleen kuin paraimman ja osatuimmankin jäljennöksen kaltainen. Shakespeare eksytti kaikki jäljittelijät eloisalla ja tyhjentymättömällä vaihtelevaisuudellaan. Hänen varhaisemmat huvinäytelmänsä voitanee ehkä sovittaa jonkun kaavamaisen määritelmän kehykseen, vaikkapa silloinkin se liehuva aines, joka muodostaa niiden ytimen, jäisi kaiken rajoitelman ulkopuolelle. Hänen historialliset näytelmänsä eivät noudata mitään määrättyjä lakeja, ei historian eikä näytelmän. Yritys löytää jotakin teoretillista pohjaa suurille murhenäytelmille on aina mennyt auttamattomasti karille: ihminen on suurempi kuin se hänen ajattelemisensa muoto, jota kutsutaan viisaustieteeksi, samoin kuin kokonainen on jokaista osaansa suurempi; ja Shakespearen näytelmä on verrattomasti täydellisempi ja kantavampi tunteiden ja ajatusten ilmaisuvälikappale kuin ikinä siveyssaarnaajain ja rikkiviisaiden järkeistelijäin kömpelöt laverrukset. Viimeisissä näytelmissään, päästämättä suinkaan keksimiskykyänsä heikontumaan, voitti hän itsensä hedelmällisyydessä ja käsityksen valtavuudessa. Näitä näytelmiä kuvaa Johnson ylistyslaulussaan seuraavalla tavalla:

Hän elon vaihteet tunsi pienimmät, Maailmat tyhjentäin loi uutta jälleen; Olevan rajoitukset siirsi hän Ja ajan raihnaan kahleet katkaisi.

Hänen viimeksi luomansa uusi ihana maailma on kuva- ja muistelorikas — haaksirikko, taistelu, Fidelen yksinkertaiset hautajaiset, Autolycon kummalliset vehkeilyt, paimentyttöjen tanssit maalaistalojen pihanurmikoilla ja keijukaisten karkelot keltaisella hiekalla — mutta hänen kypsyneen kykynsä rohkein, nerokkain tuote on kuitenkin se uusi jumalaistarusto, jonka hän nyt keksii. Kansanomaisen taika-uskon noitien ja menninkäisten sijaan, jotka olivat jo näytelleet osaansa hänen teoksissaan, luo hän nyt maan henkiä ja ilman henkiä, velhovaimon synnyttämän Caliban-hirviön, ihanan, uhkamielisen Arielin, ja kaikki tottelevat ne ihmisen määräyksiä ja auttavat hänen tarkotusperiään, niin että ihmisestä siten on tehty oman kohtalonsa ja koko maailman ylivaltijas. Aivoja, jotka _Myrskyn_ loivat, ei ollut suinkaan vielä väsymys himmentänyt.