Part 20

Näiden viimeisten näytelmäin tyyli on kehittyneempi aste murhenäytelmäin tyyliä. Ajatus on usein keskitetympää ja nopeampaa, sanontatapa vaihtelevampaa ja sujuvampaa, mikä saavutetaan joskus täysin tarkan johdonmukaisuuden kustannuksella. Shakespearen viimeisiin teoksiin ilmaantunut muutos on sama, jonka Drydenkin myöhemmällä ijällä havaitsi itsessään. "Mitä järjenlahjoja minulla olikaan", sanoo hän _Tarinoidensa_ esipuheessa, "niin lisääntyvät ne yhä, pikemmin kuin vähenisivät; ja ajatuksia tulvaa mieleeni tulvimalla, niin että ainoana vaikeutenani on vain joko hyväksyä tai hyljätä, valaa ne runomuotoon tai sorvata ne suorasanaisen esityksen vaatimuksia vastaaviksi." Varhaisemman kaunopuhe-tyylin pöyhkeilevä suurisanaisuus on nyt kadonnut. Lauserakenne on pikemminkin ajatuksen kuin kielen lauserakennetta; erilaiset lausetavat sekaantuvat toisiinsa, kieliopillinen yhtenäisyys katkeaa, useampain mietelmäin ajatus on puserrettu yhteen ainoaan, pienet viittaukset ja kuvat käyvät kokonaisista lausejaksoista. Valaisevaksi esimerkiksi tästä tyylistä otettakoon se kohtaus _Myrskystä_, jossa Antonio, Milanon laiton herttua, koettaa yllyttää Sebastiania murhaamaan veljensä Alonzon ja anastamaan Neapelin kuninkaan istuimen. Ferdinandin, kuningasvallan oikean perijän, luullaan hukkuneen haaksirikossa, ja Antonio johtaa puheen nukkuvaan kuninkaaseen:

ANT. Sano siis, ken Neapelin On lähin perillinen?

SEB. Claribella.

ANT. Tunisin kuningatar, joka maailman Perillä elää, jonne Neapelist' Ei ehdi sana, jos sit' ei vie päivyt — On ukko kuussa näet liian hidas — Ennenkuin rintalapset parran saavat; Hän, jonka luota tulless' aalto meidät Kaikk' ahmi, jotkut sentään maalle syytäin, Näytelmää näyttämään, jonk' alkajaiset On menneisyydessä, mutt' jonka jatko On meidän tehtävämme.

Siinä oikea ajatusten sekamelska, kerkeinä, esteettä tulvivain ajatusten! Tämä tiivistetty sanomistapa ei sovi kenelle henkilölle tahansa; Leontes mustasukkaisuuden mietiskelyissään, Imogen Pisaniolle suunnatuissa kysymyksissään, Prospero kertomuksissaan Mirandalle, kaikki käyttävät he samaa, samojen kiitäväin ajatusten lennättämää puheentapaa. Osaisipa ehkä oksaan se jo pelkästä lukemisesta tehty johtopäätös, ett'ei papereissa, joiden säilytettäviksi nämä sanat uskottiin, löytynyt ainoatakaan pyyhittyä tai korjailtua kohtaa.

Tämä Shakespearen myöhäisempi tyyli, sellaisena kuin se esiintyy murhenäytelmissä ja satunäytelmissä, on ehkä ihmeellisin ilmiö Englannin kirjallisuudessa. Shakespeare oli ennen kaikkea kieli-taituri, joka viskeli sanoja kuin tennis-palloja, koristeli näytelmiään "monilla harvinaisilla ja komeilla lauseparsilla", näytti "lauseeksi puetun ajatuksen olevan vain vuohennahkaisen hansikkaan nasevan sukkeluuden käsissä, niin äkkiä voitiin sen nurja puoli kääntää ulospäin." Hänellä oli sanansutkausten ehtymätön aarre-aitta aivoissaan; hänen puhelunsa oli yhtämittaista ilakoivaa kemuilua. Aikaisemmalla harjoittelullaan oli hän oppinut varmasti ja rohkeasti kieltä hallitsemaan, niin että kun myöhemmin ajatukset lisääntyivät ja saivat lentoa, kykeni hän niitä vaivatta tulkitsemaan. Eipä ole vielä esiintynyt kirjailijaa toista, joka olisi osannut niin sattuviin, selviin sanoihin pukea ihmismielen hienoimmatkin väreilyt, nuo kiitävät varjot ja puoleksi-tajutut mielteet ja ajatukset, joiden merkitys sielun elämässä on niin arvaamattoman suuri, niin, jotka todella määräävät meidän työmme ja tekomme, vaikkeikaan mikään lakimies voisi järjellisesti todistaa niiden olleen teon pohjana ja puolusteena. On myönnettävä, että Shakespearen kieli on yksinkertaisinta silloin kun ajatus on kiihkeimmässä toiminnassa. Niin on laita Macbethin kysymyksessä:

Mut' miks'en sanoa ma voinut "aamen"? Ma siunausta tarvitsin, ja "aamen" Kurkkuuni tarttui.

Niin Othellon vastauksessa Desdemonalle, kun tämä kuolinhetkellään rukoilee edes hiukkasen viivytystä — "Kun on alku tehty, ei auta viipy —" vastauksessa, joka paremmin kuin pitkät puheet osoittaa ratkaisevan taistelun Othellon sielussa nyt olevan ohi, ja teon johtuvan suorastaan tästä edellä raivonneesta tuskallisesta, vihlovasta kamppailusta. Mutta missä tilaisuus sen myöntää, on Shakespearen ilmerikkaus suorastaan tyrmistyttävä kaikessa yltäkylläisyydessään ja värikkäisyydessään. Ajatuksia, vertauskuvia, sattuvia sananparsia kuohuu kuohumalla hänen mielessään, eikä kynä jaksa kiitää kyllin nopeasti, pukeakseen ne kaikki tajuttavaan muotoon. Hän syytää kaikki ihanat helmensä yhteen läjään, eikä viitsi nähdä vaivaa juottaa niitä kaikkia taidokkaisiin kehyksiin. "Hänen henkensä ja kätensä kulkivat yksissä", mutta kyllä henki sittenkin oli nopeampi.

Shakespearen aikoihin ei vielä ollut akatemioita perustettu kielen kehitystä valvomaan, eikä yleinen enempää kuin kirjallinenkaan sivistys ollut vielä ehtinyt varmentaa kielenkäyttöä eikä luoda sille uusia muotoja. Mainitaan yleisesti, että englannin kieli oli kuningatar Elisabetin aikana vielä "juoksevassa" tilassaan, ja se on totta. Ei kukaan ihminen, vaikkapa hänellä olisi siihen kykyäkin, uskaltaisi enää meidän päivinämme kirjottaa samoin kuin Shakespeare. Säännöstely on paisunut monin verroin ankarammaksi ja laveammaksi; tiede ja käytäntö ovat vuosi vuodelta, herkeämättömästi, rajoitelleet ja muodostelleet sanojen merkitystä, pyrkiessään yhä suurempaan tarkkuuteen ja täsmällisyyteen. Vaikk' eivät omaperäisimmätkään kirjailijat voi vallan suunnattomasti muunnella viljelemäänsä kieltä, sai Shakespeare kuitenkin niin vapaasti käyttää keksimiskykyään, ett'ei hänen seuraajillaan ole ollut moisesta aavistustakaan. Hän sepittelee uusia sanoja mielin määrin ja antaa vanhoille uusia merkityksiä. Hän ei tiedä mitään niinsanotuista sanaluokista; missä hän tarvitsee teonsanaa, muovailee hän sen ehkä ensimäisestä nimi- tai laatusanasta, joka sattuu käsille tulemaan. Niitä enemmän tai vähemmän tarkkaan määrättyjä merkityksiä, joita nykyään on omistettu erinäisille latinalaisille alku- ja loppu-liitteille, käyttää hän sikin sokin. Hän rikkoo melkein jok'ainoata kieliopin sääntöä vastaan, eikä pidä niin suurta huolta muodollisesta sopusointuisuudesta kuin oikean vaikutuksen saavuttamisesta — mikä lopulta on tullutkin parhaaseen englantilaiseen kielenkäyttöön kuuluvaksi. Teonsanan luvun ja tekijän määrää hänen kielessään aluksen todellinen mieli, eikä sen kieliopillinen muoto. Hänen kielensä on usein liian etsittyä ja se lainaa liian paljon kaiken maailman kirjoista, jotta sen voitaisiin sanoa olevan puhekieltä; mutta hänen lausejaksojensa rakenne ja kokoonpano on kuitenkin yhtä luonnollista ja pakotonta kuin vapaimman, sujuvimman haastelun.

Sallittanee meidän muutamilla satunnaisilla esimerkeillä valaista näitä yleisiä huomautuksia. Perusteellista tutkimusta Shakespearen kielestä puuttuu yhä, ja _Uusi Englanninkielen Sanakirja_, joka tämän puutteen poistamiseksi on tehnyt enemmän kuin mikään muu teos, ei ole läheskään täydellinen. Vaikka joku sana tai merkitys kaikkein ensinnä tavattaisiinkin Shakespearella, on kuitenkin melkein mahdotonta joka tapauksessa todistaa hänen olleen myös sen varhaisimman keksijän. Mutta ylipäänsä katsoen on hänen erinomainen keksimiskykynsä eittämätön. Hän antaa nunnalle nimen "cloystress" ja eräälle englantilaiselle uskon-lahkolle "questrists" tai "questants". Päätteitä sovitellaan miten milloinkin; "ruby", "rubied" ja "rubious"-muotoja käytetään kaikkia laatusanoina; "irregular" ja "irregulous", "temporal" ja "temporary", "distinction" ja "distinguishment", "conspirator" ja "conspirer" vaihtelevat keskenään. Sanoja "stricture", "prompture" ja "expressure" käytetään kutakin kohdastaan merkitsemään samaa, mitä nykyään muodot "strictness", "prompting" ja "expression" osoittavat. Tarpeen tullen tekasee hän muitta mutkitta sanat sellaiset kuin "opposeless" ja "vastidity", "uprighteously" ja "inaidible". Hän keksii tarkoituksiinsa soveltuvat vähennysmuodot "smilets" ja "crownets". Hän lainaa sanoja ranskan kielestä, kuten "esperance" ja "oeillade" (josta on rohkeasti muokattu englantilainen muoto "eliad"), ja saksasta, kuten siinä, missä hän puhuu Ophelian neitseellisyyden "crants'ista". Luultavasti eivät kuulijat tätä viimeistä sanaa ymmärtäneetkään; se esiintyy nelitaitepainoksessa, mutta on kokolehtipainoksessa muutettu muodoksi "rites". Varhaisemmalta ajalta ei ole tavattu sanoja "ailottery"- (samassa merkityksessä kuin 'portion'), "forgetive", "confixed", "eventful", eikä monia muita. Merkitys, jonka hän antaa sanoille, näyttää usein olevan hänen omaa keksintöään. Muotoa "unquestionable" käyttää hän merkityksessä "averse to conversation", Kappaleessa _Mitta Mitasta_ mainitaan Marianan kihlattua sulhasta Angeloa nimellä "her combinate husband". Herttua sanoo, selvitellessään syitään, miksi hän ei voi esiintyä Angeloa vastaan, olevansa "combined by a sacred vow", jonka takia hän ei mitenkään voi olla saapuvilla. Joskus käyttää Shakespeare sanoja väärässä merkityksessä siitä syystä, että hän erehtyy niiden johto-opista: hän käyttää sanoja "fedary" tai "federary" merkityksessä "accomplice" (rikostoveri), eikä "vassal" (lääninsaaja, käskyläinen). Hän kohoaa ihmeelliseen ilmaisu-rikkauteen juuri tuon uhkarohkean vapaan kielenkäyttönsä takia. Saattaisi kerätä hänen teoksistaan aimo joukon esimerkkejä osoittamaan, mitenkä hän käytteli kieltä suorastaan tunteensa avulla; hän näyttää tunnustelleen sanaa korvallaan, ja jos siinä oli oikea sointu, hyväksyi hän sen enempää tuumailematta. Jago sanoo varoituksessaan Roderigolle, puhuessaan Desdemonan rakkaudesta mauriin: "Alku oli niin kiivas, ja saatpa nähdä, että loppu (sequestration) on samanlainen; kultaa vaan kukkaroon!" Mitä tarkoittaa hän tuolla sanalla "sequestration"? Epäilemättä on siinä päämerkityksenä tuo vallan luonnollinen ja oikea: eroaminen, avioero. Mutta lause rakentuu vastakohdille, ja muotoa "sequestration" voidaan vallan hyvin käyttää "commencement" (alku) sanan vastakohtana, koska se satunnaisesti viittaa sanoihin "sequence" ja "sequel" (päätös). Tuo ei ole tiedemiehen kielen käyttöä; mutta oma omituinen tenhovoimansa on sillä sittenkin.

Yhtä loistava vaikutus syntyy usein uusmuotoisten teonsanain avulla. Verraton on Kleopatran kuvaus Octaviasta.

Your wife Octavia, with her modest eyes, And still conclusion, shall acquire no honour _Demuring_ upon me.

(Vaimosi Octavia, Tuo salamiettijä ja kainosilmä, Ei kunniata voittaakseen saa mua _Mitellä katseillaan_.)

Pari esimerkkiä niistä tapauksista, jolloin Shakespeare sepittää yleiseen käytetyistä nimisanoista uusia teonsanoja, riittänee osoittamaan hänen tavatonta taitoaan näissä uusmuodostuksissa. Hän käyttää sanaa "woman" (nainen) kaksi kertaa teonsanana, mutta kummallakin kertaa eri merkityksessä. _Othellossa_ käskee Cassio Biancan poistumaan luotaan:

I do attend here on the General, And think it no addition, nor my wish, To have him see me woman'd.

(Ma kenraalia varron, enkä luulla Sit arvokkaaksi enkä suotavaksi, Jos _naisen_ kanssa hän mun näkis.)

Kappaleessa "Lopussa Kiitos Seisoo" sanoo kreivinna:

I have felt so many quirks of joy and grief, That the first face of neither, on the start, Can _woman_ me unto't.

(Ma riemun, murheen tunnen vaihtelut, Niist' ett'ei yllättää voi kumpikaan Ja kuin nuorta _neittä_ säikytellä.)

Sanaa "child" (lapsi) käytetään yhtä vapaasti; Edgar kuvaa säälien Learia — "he childed as I father'd" (laps' hälle, isä mulle tuskan tuo); syksy on "the _childing_ autumn" (hedelmästä runsas); Polyxenes kertoo _Talvisessa Tarinassa_, miten hänen poikansa

With his varying _childness_ cures in me Thoughts that would thick my blood.

(Jokeltaa poies houreet, jotka muuten Pilaisi veren.)

Shakespearen varhaisempi säe-rakenne, tasaisesti keinuvine poljentoineen ja pysähdyksineen jokaisen rivin lopussa, edisti selvää lause-jaksoittelua. Mutta jo vanhemmissa näytelmissä esiintyy siellä ja täällä tuo sekava ja supistettu tekotapa, joka himmentää yksinkertaisenkin ajatuksen kaikenlaisilla eteensattuvilla vertauskuvilla ja koristeilla. Tämä tapa sinällään hyväksyä kaikki hetken tuomat päähänpälkähdykset tuli sitten yhä luonteenomaisemmaksi Shakespearen tyylille: hän ei paraimmassakaan tapauksessa hylkää niitä lähemmin kirjoittamaansa tarkastellessaan ja korjaillessaan, vaan vasta sitten kun hänen mielikuvituksensa on jo niin kiihtynyt, ettei se voi enää käyttää mitään, mikä ei välittömästi sulaudu kokonaisuuteen. Missä hän on varovainen ja innoton, siinä sanoo hän usein sanottavansa hämärästi. Tähän tapaan esittää kuningas _Lemmen Kujeissa_ sen sangen yksinkertaisen ajatuksen, että aika usein pakottaa meidät tekemään ratkaisevan päätöksen:

Monasti aika mukaan mielensä Hetkessä viimeisessä seikat suorii, Pois rientäin useasti ratkaisee, Mitä ei vuosiin voitu selvitellä.

_Venetian Kauppiaassa_ kietoutuu Gratiano pahasti yrittäessään lausua, että vaiteliaisuutta usein erehdytään pitämään viisautena:

Oi Antonio, tunnen niitä, jotk'on Vaan senvuoks viisaan maineessa, ett'eivät Niin mitään puhu; sillä jos he puhuis, Kirotuks varmaan joutuis kuulija, Kun sanois veljellensä: sinä tyhmä!

(If they should speak, would almost damn those ears, Which hearing them would call their brothers fools.)

Shakespearen suurimmat ihailijatkin myöntänevät, että tuollaista englantia ei sovi kirjoittaa. Viimeisissä näytelmissä tulee sanaheittoinen lauserakenne yhä yleisemmäksi, vaikka ajatus onkin tavallisesti tiivistetympää. Kun Leontes _Talvisessa Tarinassa_ pyytelee Polyxenesta viipymään kauvemmin luonaan, selittää tämä vastasyitään seuraavaan tapaan:

I am question'd by my fears, of what may chance, Or breed upon our absence, that may blow No sneaping winds at home, to make us say, This is put forth too truly.

(Kotona jotain varon tapahtuneen Pois ollessani, varon vinhan tuulen Siell' yltyvän, jok' ajaa huudahtamaan: "Niin kävi, paha kyllä.")

Tätä lausetta on mahdoton kieliopillisesti selittää, vaikka sen ajatus onkin kutakuinkin ilmeinen. Tämänlaisia kohtia tapaa tuhkatiheään, ja enimmäkseen ovat ne helppoja ymmärtää jo ensi silmäyksellä. Joka tahtoo vain ymmärtää, hänelle on lukeminen nautinto, kun taas se, joka pysähtelee ja punnitsee, ei sekavine kieliopillisine saivarteluineen pääse puusta pitkään. Yrittäessään kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin oikoa Shakespearen tekstiä ovat kielimestarit sitä säännöllisesti vain kehnontaneet, huolimatta siitä, että he niin pilkallisen ylimielisinä ovat luvanneet näyttää Shakespearen teosten ensimäisille julkaisijoille, mitä ja kuinka Shakespeare oikeastaan kirjoitti.

Jos ylipäänsä löytyy tunnusmerkkiä, joka enemmän kuin mikään muu eroittaa Shakespearen kehittyneemmän tyylin minkä kirjallisen tuotteen tyylistä tahansa, niin on se hänen kerrassaan ruhtinaallisen rikas vertauskuvavarastonsa. Hän piti aina korkean kuvallisesta sanontatavasta, ja varhaisemmissa teoksissaan tyytyi hän joskus yhteen ainoaan kuvaan, muovaillen ja muokkaillen sitä erinomaisella huolella. Niinpä selittää Thurio kappaleessa _Kaksi Veronan Aatelismiestä_ Proteukselle, mitenkä Silvian lempi siirtyi Valentinelta hänelle, vertaamalla koko juttua langan kehimiseen:

Häneltä lemmen kun nyt keritte, Mun ympärilleni se vyyhdetkää, Se jottei vallan saisi sotkuisaks: Te mua kaksin verroin kiitelkää, Kun halvennatte Valentinia.

Kun kuvaa tällä lailla pienimpiinkin yksityiskohtiinsa asti selitetään, saa se helposti kalsean ja teeskennellyn värityksen: kaksi seikkaa eivät kuitenkaan ole niin toistensa kaltaisia, että ne joka kohdaltaan sopisivat toisiinsa, ja tuo sovitteleminen kääntää sitäpaitsi huomion tykkänään pois valaistavasta asiasta, jolla on aina oma arvonsa, vaikk'ei maailmassa löytyisi sille ainuttakaan vertauskohtaa. Tällainen kalseus ja teennäisyys haittaa jossain määrin Arturin vuorosanoja _Kuningas Juhanassa_, kun hän rukoilee Hubertia säästämään henkeänsä. Tuli, sanoo hän, on sammunut surusta:

Ei pahaa tuossa poltinhiiless' ole; Sen elon taivaan henki sammutti, Katuman tuhkaa kylväen sen päähän.

Kun Hubert lupaa sytyttää sen jälleen, jatkaa Artur:

Se tee, niin näet, kuinka punastuu se Ja hehkuu, häveten sun käytöstäsi; Silmääsi ehkä sinkoo säkeneenkin, Ja, niinkuin koira, tappeluun jonk' ajat, Sua puree, herraansa, kun sitä härnäät.

Shakespearen kypsyneemmissä teoksissa ei tämänlaisia yksityiskohtaisia vertauskuvia enään esiinny. Hänen ajatuksensa kiiruhtaa kuvasta kuvaan, joista jokainen olisi hyvä jonkun keskinkertaisen runoilijan käyteltäväksi; hän pujottelee niitä yhteen kuin helmiä nauhaan ja antaa niiden nopeasti kulkea silmäin ohi, jolloin jokainen niistä luo oman väri- ja ajatus-vivahduksensa kokonaisuuteen. Hänen n.s. sekakuvansa eivät ole sekakuvia, vaan perättäisiä; tuo sekanaisuuden tunne johtuu kirjailijan ajatuksen nopeasta lennosta, joka hämmentää hitaamman lukijan, hän kun ei kykene niin raisussa menossa seuraamaan mukana. Yhdessä ainoassa lauseessa voi usein esiintyä kaksi tai kolme vertauskuvaa. Kun lady Macbeth soimaa Macbethia pelkuruudesta ja horjuvaisuudesta, kärjistyy hänen pilkkansa seuraavaksi kuvaksi, joka vain näennäisesti on sekakuva:

Oliko toivo, johon Puit itses, päissään ?

Kun Antonion ystävät hylkäävät hänet, purkaa hän sydäntänsä moniin vertauksiin:

Näiks' onko tullut? Sydämet, jotka liepeissäni lieri Ja joiden toiveet täytin, mehuaan nyt Caesarin kukkakupuun heruttavat; Ja kolottu on honka tää, mi kaikki Varjoonsa peitti. Petetty ma olen!

Jos Shakespearen teosten viimeiset julkaisijat olisivat edes hiukan ymmärtäneet hänen mielikuvituksensa toimintoja, eivät he — olisi ryhtyneet korjailemaan hänen vertauskuviaan ja typistämään niitä typeräin sopusuhtaisuussääntöjensä mukaisiksi. Kun Macbeth sanoo:

Elonaikani (My way of life) Jo syksyyn kallistuu ja lehden lähtöön,

puhuu hän Shakespearen suulla. Ne, jotka lukevat "my May of life" (elämäni kevät), pakottavat hänet puhumaan Popen suulla. Vieläkin kurjemmalla korjauksella on useissa painoksissa peräti turmeltu muuan Kleopatran kauneimpia puheita:

Mitä Caesar on? Vain tyhjää; Ei onnetar, vaan onnettaren orja, Sen oikkuin palvelija. Suurta vain on Se teko, joka kaiken teon päättää, Satunnan salpaa, köyttää kohtalon, Pois nukkuu, maan ei saastaa (dung) enää maista, Tuot imettäjää Caesarein ja loisten.

Panemalla sanan "dung" sijaan sanan "dug" (äidinrinnat), riistetään runoilijalta tuo valtava näkemys, että maa elättää ihmiskuntaa itse mätänemällä ja kuihtumalla, ja riistetään korvauksetta.

Tottunut kun on esityksessään noudattamaan mitä havaannollisinta todellisuutta ja vilkasta eloisuutta, näyttääkin Shakespeare varsinaisesti ajattelevan vertauskuvin. Hän koettaa tavallisesti sangen huolekkaasti sovittaa kuvansa niiden esittäjän mukaisiksi, ja hänen mielikuvituksensa korkeimmat saavutukset tulevat usein näkyviin jossakin varsin yksinkertaisessa kuvassa. Minkä ihmeellisen elävyyden ja kauneuden luokaan tuo sana "ride" (ratsastavat) hänen kuvaukseensa Beatricesta:

Disdain and scorn ride sparkling in her eyes.

(Suuttumus ja iva ratsastavat kipinöitä singahutellen hänen silmissään.)

Hirvittävän syvältä sallii meidän katsahtaa Jagon sielun pimentoihin se hänen puheensa, jolla hän koettaa vahvistaa Roderigon kärsivällisyyttä:

Hyvinhän kaikk' on! Selkääs sait, mut Cassion Viralta pois sait selkäsaunallas. _Monikin kasvi auringossa viihtyy, Mutt' ensin kypsyy se, jok ensin kukkii._ Siis, malttia!

Shakespearen mielikuvituksen eloisuus ja rikkaus vaikuttaa senkin, ettei hän kärsi värittömiä ja epähavaannollisia ajatuksen esittämismuotoja. Hän käyttää osavasti latinan kielen sanavarastoa kehittääkseen ja kirkastaakseen ajatustaan; ja oheen liittää hän tutumman, kuvaannollisen sanan, joka luo koko lausumaan lopullisen värityksen. Usein asettaa hän sanansa juuri tähän järjestykseen: toinen lausuu ajatuksen, toinen lisää kuvan. Niinpä puhuu hän "of a malignant and a turban'd Turk" (häijystä, käärelakkisesta turkkilaisesta); "of a puff'd and reckless libertine" (hurjasta, huolettomasta irstailijasta); "of the force and road of casualty" (sattumuksen voimasta ja teistä); "of the descent and dust below thy foot" (hävityksestä ja tomusta jalkaisi alla) j.n.e. Tänlaista kirjoittamistapaa ajatteli varmaankin Gray sanoessaan, että "jokainen hänen sanansa on kuva".

Ne samat ominaisuudet siis, jotka ovat tehneet Shakespearen mahdottomaksi opettajana, ovat tehneet hänestä maailman ihmeen. Hän loukkaa kieliopin sääntöjä vain päästäkseen lähemmäksi asioiden ja esineiden sisintä olemusta. Ihmismieli on epäilemättä sangen salaperäinen, monimutkainen laitos, joka tuntee ja värähtelee joka säikeellään, jonka kaikkia vivahduksia ja suuntia on mahdoton edeltäpäin arvata. Kuinka se voisikaan tuoda syvimmän itsensä ilmi kieliopillisin lausemuodoin, jotka ovat vain sovinnainen keksintö ja jotka ovat kokoonpannut kahdesta osasta: aluksesta ja maineesta? Yritykseen se kuitenkin uskaltaa käydä; ja Shakespearen onkin rohkeutensa, luonnollisuutensa ja neronsa avulla onnistunut paremmin kuin ehkä yhdenkään toisen runoilijan pukea sanoiksi ja yhdistää kokonaisuudeksi nuo väikkyvät ajatuksen ja tunteen liikunnot, jotka muodostavat inhimillisen sielunelämän.

Tällä tyylillisten ja kielellisten kysymysten pohtimisella on ollut tarkoituksena vaikuttaa laveamman tutkielman syntymiseen. Ehkäpä siinä on tullut liiankin pitkältä puhutuksi. On siis aika kääntyä jälleen varsinaiseen aiheeseemme ja samalla kiiruhtaa lopettamaan.

_Myrsky_ oli otaksuttavasti Shakespearen viimeinen näytelmä — viimeinen ainakin siinä mielessä, että hän sen kautta halusi lausua jäähyväiset näyttämölle. Ajatus, joka pälkähtää melkein jokaisen näytelmän lukijan päähän, että nimittäin Prospero oikeastaan esittääkin Shakespearea, lienee tuskin ollut vieras runoilijalle itselleenkään. Taiteensa valtavimmilla keinoilla oli hän pimittänyt sydänpäivän auringon, loihtinut raivoisat tuulet puhaltamaan ja juurineen temmaissut maasta metsän jättiläispuut. Hänen käskystään olivat kuolleet heränneet unestaan, avanneet hautansa ja astuneet elävitten ilmoille. Ja kun hän nyt on vihdoin päättänyt taittaa taikasauvansa ja haudata syvälle maan uumeniin loihtukirjansa, värisyttää häntä, niin kuin jokaista ihmislasta värisyttää kuoleman ajatus, ajatus kaiken katoamisesta. Mutta näihin jäähyväisiin ei sekoitu hiukkaistakaan katkeruutta. Hän loi silmänsä tulevaisuuden kaukomaille, ja siellä kohtasi häntä viimeinen näky, ei näky inhimillisen toimeliaisuuden ja aherruksen edistymisestä, vaan näky siitä, mitenkä koko maailma väistyy kuin unikuva ja haihtuu kuin sumu ilmaan. Hänen oma kohtalonsa ja hänen teostensa kohtalo oli tyhjää tämän taivasta hiipovan ajatuksen rinnalla. Mitä merkitsikään hänelle, että ihmiset muutaman vuosisadan kuluessa tulisivat lukemaan hänen kirjoituksiaan? Turhamaisuutensa päivien vanhat, pöyhkeät kerskailut eivät voi enää häntä lohduttaa.

Ei marmori, ei muistomerkit kultaiset Niin kauvan säily, kuin nää säkehet!

Niin oli hän kerran laulanut soneteissaan. Kun elämä läheni loppuaan, oli hänen ainoana huolenaan antaa vihamiehilleen anteeksi ja rohkaista nuoria, jotka tuska ja levottomuus sydämessä näkevät vanhempansa murheen murtamina. Miranda ja Ferdinand katselevat pelokkaina Prosperon ankaroita sielun ja mielikuvituksen taisteluita. Vihdoin tulee hän jälleen entiselleen ja lausuu: