Part 21

Niin huumatulta, poikani, sa näytät, Kuin säikäyksiss' oisit. Älä pelkää; Huvimme lopuss' on nyt. Näyttelijät Olivat kaikki henkiä, sen kuulit, Nyt ovat ne vaan ilmaa, ohutt' ilmaa. Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva, Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit, Ylevät templit, tämä maankin pallo Eloineen, kaikkinensa kerran raukee Ja jäljettömiin katoo, niinkuin tääkin Oleeton harhahurmos; sama kude On meissä kuin mik' unelmissa on, Ja unta vaan on lyhyt elämämme.

Kaikissa Shakespearen teoksissa ei löydy mitään enemmän hänen tapaistaan kuin nuo tyynet lähtösanat — "Älä pelkää; huvimme lopuss' on nyt."

Lopussa se ei ole sittenkään. Sukupolvien, jotka ovat tulleet hänen jälkeensä, jotka ovat lukeneet hänen teoksiaan ja jotka ovat kiintyneet häneen järkähtämättömällä henkilökohtaisella mieltymyksellä, täytyy yhtyä hänen ylistykseensä ja kiitokseensa, kulkeissaan samoja polkuja kuin hän. Hänen luomansa ovat eläneet kauvemmin kuin hän, ja niistä on tullut monelle ihmiselle ystäviä ja tovereita ja on vastakin tuleva. Hänen muistonsa elää keskellämme yhäti, kirkastettuna ja valoisana, juhlallisena. Eläessään hän kai joskus hymyili itsekseen, ajatellessaan, että hänen aivoissaan väikkyvät haamut olivat hänestä yhtä todellisia kuin ulkonaisen maailmankin ilmiöt. Tämän hempeän varjomaan asujanten henki näytti vain lepäävän hyvin heikoilla perustuksilla. Yksi niistä valittiin elämään, toinen jätettiin silleen; tätä henkilöä tarvittiin jossain näytelmässä, tuo puheenparsi ja lause sopi erinomaisesti vuorosanaksi; toiset kuolivat jo kehtoonsa, tai elivät vaivaloisesti hetkisen, pari, kunnes häipyivät näkymättömiin. Ne, jotka käytettäviksi hyväksyttiin, uskottiin sitten näyttelijäin hellään hoivaan, jotta rahvas saisi huvittelunhalunsa tyydytetyksi edes muutamiksi viikoiksi. Mutta nyt on jo kolme vuosisataa vierinyt siitä, kun _Kuningas Lear_ kirjoitettiin; ja me hieromme silmiämme ja ihmettelemme. "Muuta paikkoja, ja yks, kaks, kolm', kuka on haamu, kuka on ihminen?" Onko todellista ihmistä etsittävä tuosta katkonaisesta Stratfordin ja Lontoon tarinasta, joka, tehkäämmepä mitä tahdommekin sen esille kaivamiseksi, jo aikoja sitten on unholaan vaipunut niinkuin menneenvuotisten juomakemujen muisto. Hänen lyhyen ja myrskyisen elämänsä vaiheet, joiden kestäessä hän kiiti eteenpäin yhä kiihtyvällä vauhdilla, toivon ja pelon raatelemana, maahan masennettuna ja kukkuloille kohotettuna, vierivät kuin unessa ikään. Runoilija on ruumiillisesti kuollut, mutta hän elää sittenkin teoksissaan. Ajan jyskävillä kangaspuilla kutoi hän itselleen puvun, jossa me hänet näemme; ja särkyneen sukkulan kätki helmaansa Stratfordin multa.