Part 2

MOISIO. Sua vielä muistutan: et viime hätävaramme sa ole, ei, hätävaramme et ensinkään. Vain nimes tulevaisuus kyseess' on. -- Niin, oothan 'Isänmaassa' ivallesi ja vihoillesi saanut viemärin; ja myönnän, suuntaan oikeaan sa olet sotaista sähköäsi purkanut. Vaan sanon suoraan myös: ei arvokasta sun ole haastaa sotaan suurempias. Sä heidät jätä niiden huostaan, joilla on arvovaltaa heitä ojentaa. Ja 'Palotornisi' -- (viittaa sanomalehteen) -- sen luuletko iäti kestävän sun asuntonas?

AARO. Ah, kauas huolehdit sa minusta! Mut aattees esitystä jatka vain, tee hyvin, -- kenpä ties saat nuottaas minut. -- Ja lisää tupakkaa!

(Ottaa itsekin.)

MOISIO. Niin, joka viikko saat täyttää pari laajaa sivua -- me näes kahden koko julkaisun pääasiassa itse täytämme, niin valitun ja taatun sisällyksen, elämänarvot yhtenäiset saa se. Niin, kuten sanoin, vakavuudelles saat kyllin tilaa, leikillesi samoin, runoilles ilmaa siipein alle saat, ja proosastas, se usko, hyvän hinnan. Mun vastuulleni suuntaviivat jää ja periaatteet ja muu 'edustus'; sa muuten omin päis saat hoitaa lehden, -- minähän siihen vähän joudankin --

AARO. Hm! Omin päin -- ja vapain käsin, -- _muuten_: se on: kun muistan vain _sun_ periaattees --. No jaa, kai korjausluvun osannen sinunkin periaattees mukaan hoitaa. Siis tämä on se oksa vihreä, mun johon varpaani ois sidottava ja jolta liverrellä tulis mun?

MOISIO. Saat miltei virkaherran edut siinä, vaan virkas velvoittaa vain laulamaan; muu työ on siinä vielä helpompaa. Asemaan sellaiseen jo etkö tyytyis?

AARO. Oo, liian helppo, liian hyvä mulle! Mun täytyis epäillä sen kestävyyttä.

MOISIO. Vai luulet _meidän_ yrityksemme ajavan allikkoon? Ei, veli hyvä!

AARO. En toki! Itse-puolestani vain mä pelkään pahoin: jospa kompastella siell' alan suurempiini piankin ja liikavarpaisiinsa lankeilen.

MOISIO. Ne tapas siellä jää. Sä sirostut ja taltut tullessasi ihmisiin.

AARO. Ee -- pääsen perheisiin, saan runoilla häät, hautajaiset, nimipäivät heille?

MOISIO. Sa katsot suurin piirtein elämää ja osaat olla kiitollinen siitä. Tuo 'Palotornis' ivan-näkökulma ei sovi lehden arvoon -- eikä omaas. Me toisin asein lyömme pöyhkeät, me arvovaltaamme ne alistamme. Vaan sinä iloita saat kyllin siellä, ja tahdikasta pilaa siedetään, -- niin, tarinoitpa sitten vaikka meistä.

AARO. Nyt enpä tiedä, miks en antautuisi. Lyöt aseet multa -- (Koputetaan ovelle.) Sisään, tehkää hyvin! -- Ikävä keskeytys!

(Menee ovelle, josta Tanhua astuu sisään.)

TANHUA. Suo anteeksi, en tahdo häiritä --

AARO. Tää suur' on päivä! Näin harvinaiset vieraat yksinkään ei usein eksy tänne --

TANHUA. Pikimältään vain ohi mennen pistäysin, mut toiste kyll' ehdin asiani toimittaa. Nyt herrat nähtävästi häiriytyivät --

AARO ja MOISIO. Ei --. Emme ensinkään.

AARO. Vain peremmäs! Ja päältä pois. Ma suljen ikkunan.

(Tekee niin.)

TANHUA. Jos sallit, viivyn hetken paltto päällä, mua ajurini tiellä odottaa.

AARO. Kai herrat Moisio ja Tanhua jo tuntee toisensa?

MOISIO ja TANHUA. Ah --! -- Emme!

(Kumartavat.)

AARO. Eikö? (Kerttu tuo kahvia.) -- Paraiksi saammepa jo kahvitkin. (Tanhualle.) Ei veli neiti Kerästä kai tunne? -- velvollisuuskin hänen tuntea on julkisuuden ensimäiset miehet! (Tanhua kumartaa.) Nyt kuppi kuumaa, herrat!

KERTTU. Tehkää hyvin!

TANHUA. Mä kiitän: juuri join ma. Kiitos vain! Vaan herrasväki ei mun häiritä suo kahvirauhaansa. -- Kas, mitä keksin: jotakin sull' on painatettavaa?

AARO. On, onhan hiukan. Ota kätees vain, tee hyvin, -- se siis kahvin sijast' olkoon!

TANHUA. Se shampanjaa on mulle! Oikein sattui!

(Lueskelee, puoleksi selin muihin, hiukan hermostunein, vaihtelevin elein, laskien tavuja sormillaan, j.n.e.)

Jo usein aioin luokses poiketa tät' idylliäs katsomaan ja saamaan myös runouutisias maistaakseni.

(Aaro nousee pöydästä ja tulee Tanhuan luo; Kerttu ja Moisio siirtyvät toisen ikkunan ääreen. Edelliset kävelevät muutamia askeleita verkalleen edestakaisin, pysähtyvät vastakkain.)

Vaan lähenevä vappu vasta sai mun askeleni tänne kääntymään tääll' ajellessani: näes ulkoilmaan mun täytyy kaupungista paeta jok' ainut aamu, kevään kirkkaus on elinehto minun luonnolleni. -- Ja luulen: siinä meill' on sama luonto. Ja kuka paatuneinkaan kirjamies kamariherrana vain tuhlaisi nää viikot, täydet ihmeistä, -- en minä. Siks en ees tänne ole malttanut, -- niin vähän sentään vapaana saan olla -- vain aidan takaa aina tavoitan sun onnes sopusointuisuutta nähdä.

AARO. Vaan 'lähenevä vappu' -- miten sanoit?

TANHUA. Sen, hyvä veli, oitis selitän. Me 'Soihdun' miehet oikein säteileväks aiomme näes vappunumeromme, -- me keväälle sen oikein vihkisimme kuvaelmalla vappuiloista. Ja ohi ajaissani huomasin: ken heleämmin meille runoilisi kuin veli Vesuri siit' aiheesta?

AARO. Oo -- ehkä entisaikaan runoilinkin, kun itse olin vielä vihreä. Vaan nykyään --

TANHUA. Et kauneint' itseäsi pois heittäne, sit' estäin kukkimasta! Ja lehtemme -- ei sitä vastaan kai lie sulla mitään?

AARO. Mitäpähän ois. Ja miksi ei, kai tämän tarpeenne voin täyttääkin, kun kätköistäni haen. (Menee, penkoo pöytälaatikkoaan.) Se onhan maineeseeni aimo lisä, ja maine ain' on tarpeen.

TANHUA. Sitä saat. Parempi kyllä ois, jos uuden runon tekisit meille -- mutta miten vain: oon avustuksestasi kiitollinen. -- Mut eikö meidän jälleen muutenkin pitäisi lähentyä? -- toivon sitä.

AARO. Miks ei -- vaan vapauden hinnall' ei.

TANHUA. Ei toki. (Naurahtaen.) Senkö puolesta sä pelkäät ja varot niinkuin impeyttä vain? -- Jos sallit, avustajiemme joukkoon sun nimes merkitsen, -- Ja runosi kai mulle tuot -- tai muuten toimitat -- sen lopulliseen asuun autettuas.

(Laskee käsistään painoarkit, joita on koko ajan vähän väliä katsellut.)

-- Nyt rientää täytyy mun. Täst' onnittelen! Ja kiitos näyttämästä. Puolestasi ma kustantaja Helinille puhun, jott' oikein nimes etua hän valvoo. Ja nyt vain terve!

(Puristaa Aaron kättä.)

AARO. Kiitos käymästä.

TANHUA (lähtee, kumartaen toisille. Ovella Aarolle:) Siis avustuksestas saan varma olla?

AARO. Sen vertaisen voin luvata -- jos kelpaa.

TANHUA (nostaen kättään kuin kunnian tekoon.) Ah, totta kai -- se onhan sinun alaas. -- Oon hyvin kiitollinen.

(Menee.)

MOISIO (tullen Aaron luo.) Tjaa!

AARO. No jaa!

MOISIO. Hetipä Tanhua sun vietteli!

AARO. Ei vastusteleminen vaivaa maksa, kun viettelys on vaaraton.

MOISIO. Tuon sanan mun tarjoukseeni voit sovittaa. Vaan tosi-ystävänä luuletko tuon herran tulleen luokses? -- sep' ois jotain! Sua kaikin katsein vaani, väijyi hän. Ett' unhoittais hän yhden sanaokaas, ett' olemassaolos, runotyös sois anteeks sulle! Ei, sit' ei hän tee! Ja jos hän tekiskin, ei _Suuri Rouva_ suo mitään anteeks hänen puolestaan.

AARO. Pirua turhaan maalaat seinälle. On kohtaloni ohjat jumalissa!

MOISIO. Voi piru niihin aina tarttua. -- No niin, kun noiden mukaan tohdit mennä, et mua -- meitäkään -- saa arkoa. Vain meillä taatuss' olet tallessa.

AARO. Niin taatussa kuin haukka häkissään. Jo yhteen sulkaan nämä tyytyvät, te kynisitte minut kokonaan.

MOISIO (vihastuneena.) Sitäpä kelpaa kuulla! Tuuliviiri! Jo kääntyi. -- Silmäs avautua alkoi, -- tuo 'Soihtuko' noin sinut sokaisi? -- Nyt, neiti Kerttu, avukseni tulkaa, ei mulla enää muuta neuvoa.

KERTTU. Niin mielelläni, jos se jotain auttais!

MOISIO. Kai vähitellen, vähitellen sentään --. Tulevaa menestystään hänen vain ja äitinsä -- ja teidän! -- ajattelen, -- Niin, uljas serkku, oma kohtalos ei yksin kyseess' ole, muista se, vaan myöskin lähimpies onni!

AARO. Josta sun luvallasi aion huolen pitää.

MOISIO. Niin pidä: tätä tarjousta pohdi, se omantuntos asia nyt on. Saat aikaa harkintaan. -- Ja muuten, veli, jos luulet, ettet siellä lentää saa, niin avaan etees erään näkölinjan, -- vain yhden monista, jotk' omas ois ja joissa haukka kauas lentää voi ja joissa komistuu vain sulkapukus -- Vaikk' on se tosin vielä salaisuus --

AARO. Se viime valttis lyö jo pöytään, lyö!

MOISIO. Mua kovin kopeasti puhuttelet! Noin tuittupää ei sinun sietäis olla. Jo kohta paisuit, kun tuo kuuluisuus sua varjoll' ystävyyden lähenteli. Vaan näin en saa sua jättää, enkä aio! Niin: kohta uusi taidetemppeli, valoisan taiteen -- laulunäytelmän -- tyyssija kansallinen saadaan toimeen, -- pääansio on mun, en kiellä sitä --; mun vastuulleni tulee senkin johto, ja ystäviä ympärilleni ens sijoille mä sinne kiinnittäisin; runoilijoille, laulajattarille on siellä aina sijat avoinna; jo neiti Kerttuakin uskallan ma toivoa -- ja sullekin teen tilaa.

AARO. Varieteehen! Jos ei liian hyvä varieteehen ole neiti Kerttu, en ole minäkään, -- en kiellä sitä!

MOISIO. Nyt täytyy rientää mun. -- Te, neiti hyvä, tät' asiaa ja Aaro-ystävää kai hoidatte kuin konsaan omaanne?

(Suutelee Kerttua kädelle.)

KERTTU. En tiedä, tokko uskallan --.

(Lähtee, vieden mukanaan tarjottimen.)

MOISIO. Oh kyllä! (Aarolle.) Siis aikaa sull' on vielä. Terve nyt ja olkoon onnekses!

AARO. Käy vastakin ja ilman erikoista asiaakin.

MOISIO. Sen teen, -- ja silloin mukaani sä lähde!

(Menee.)

AARO (avaa jälleen ikkunan, pyyhkii käsiään, tuhkii, hengittäen raitista ilmaa ikkunan ääressä.) Ken sittisontiaisen jälkeen lähtee, hän joutuu tunkiolle, sanoo Sana. Ja laulupuu, min tarjoot, mahtimies, viheriöihän se, -- vaan homeisuuttaan. Ah, arvon serkku, paljon mahdat kai, vaan mahtis osakkaaks en lähde minä, se usko --

KALLE TIKKA (raoittaa ovea.) Mitä taivastelee mies?

AARO (heristää nyrkkiään.) Sanohan ilkamoiva sana vielä! Nyt hyppysissäni oot höyhen vain.

TIKKA (ladaten piippuaan.) Sua kosittiin?

AARO. Ja kahteen kihlakuntaan!

TIKKA. Ja kumpaiseenkin suostuit --?

AARO. Tuskin toiseen. Jäi toinen kylmilleen -- se vaativampi. He vaati multa kädet molemmat, mut tuskin pikkusormen kynttä annoin.

TIKKA. Jukuri sentään! Vaan se riittääkin: kyntt' enempää ei Kehno tarvitsekaan! Ja sulle _mun_ jo pitäis riittää kyllä varoittavaksi esimerkiksi, mit' elämä on taiteen mustalaisen. -- Vaan muuten, kiinalaiseksesi jään, -- oon huonees lämmikkeenä.

AARO. Jääpä pois, maakrapu, kajuuttaani, jos vain tohdit, kun kevättuuliin kuunarini ohjaan!

KERTTU (tulee, ottaa päällysvaatteitaan.)

TIKKA. Ei siltä, ettet haaksirikkoon ajais, kun kruununluotsitkin noin torjut pois, vaan ajoiss' itseni mä korjaan talteen, (kääntyen Kerttuun päin) ja tämän viattoman kerallani. (Kertulle.) Älähän vielä karkaa!

AARO. Joko menet?

KERTTU. Ois aika jo --

TIKKA. Nyt aikaan hyvän sään on pieni lähtöhyppy hypättävä, ennenkuin Aaro lähtee aallokkoon! (Vetää Aaron ja Kertun mukanaan keskilattialle.) Siis: heipä hei, _jos_ lähdet!

AARO. Heipä vain!

(Kerttu tuikkaa katsellaan Tikkaa, vetäen suunsa halveksivasti kureelle, naurahtaa sitten ja taipuu mukaan piirihyppyyn.)

Esirippu.

II NÄYTÖS.

Sama huone kuin edellisessä. Pari viikkoa myöhemmin, muutamia päiviä vapun alla. Iltapäivä, näytöksen lopulla jo hämärtää.

AARO VESURI (tulee sisään ulkoa, hypittäen kirjapakettia kädessään; toisessa on iso kirje. Menee sohvan luo, nyplii kiihkeänä auki paketin sidettä; puhuu pysähdellen.) Niin pääsi vihdoin telakalta pursi! -- Nyt täysin purjein poukamista pois, vihurin vauhdilla pois vaahtopäille! -- Ulapan peltoon pitkät vaot nyt, ne taivas vaikka rakein siementäköön! (Saa käärön auki, sieppaa käteensä kirjan, leväyttää sen ja nostaa ilmaan.) Niin viaton kuin valkoperho vain, -- vaan perhollakin voidaan myrskyt mennä! Niin kauniisti yl' aaltoin karkeloit, -- vaan mitä mettä siipeis alla vietkään! (Laskee kätensä, sulkee kirjan, koettelee ja punnitsee sitä.) Ah -- mutta näinkö kevyt, -- näinkö ohut --? (Lausuen ulkoa.) 'Nyt naamioitta, ystävät, yks ilta istukaamme, niin miehinä, oi ystävät, ne eromaljat kirpeät me maistaa vihdoin saamme!' (Toistaa, avaten kirjaa paperiveitsellä, selaillen sitä: 'Nyt naamioitta, ystävät, yks ilta -- -- --') Miss' on se -- minne on se sekaantunut --? -- sen alkupuolelle ma laitoinhan. -- Kuin tina tuhkaan kadonnut -- miss' on se? (Yhä kiihkeämmin etsien.) Ei armoa -- on maljapuhe poissa! Pois hutiloitu nuoli suihkavin! -- Se, se on korjauslukua, oi Luoja! Näin tehdas taiteen lapset kätilöi --. (Lyöden otsaansa.) Vaan miks et loppuun saakka valvonut kätilön työtä itse, tomppeli! -- Mut entä 'Palokello' -- 'Palokello'?

(Lausuu.)

'Tulipalopakkas-yössä kuljen yksin, koditonna, kautta kotikaupungin. Verta välkkyy tähtivyössä, verisimmin synnintyössä riehut juuri, rikkain konna kalliin kotikaupungin.

Palokellon vaski kiiltää talos takaa tornistansa yli ylvään kaupungin. Tähdet välkkyy, viima viiltää, syntis suitsee -- --'

-- Aah!

(Viskaa kirjan lattiaan, painaa käden niskaansa.)

Sekin tiessään -- sekin suden suussa! (Kay pari kertaa kiivaasti edestakaisin.) Pois rosvottuna 'Palokello' myös, -- joll' aioin esiin Hornan hälyyttää! -- Ah leijonaani! Kulmahampaat putoo juur' alla taistelun -- ken katkoi ne? Mi lempo iankaiken mulla leikkii!

(Palaa kirjakasan luo, ottaa uuden kappaleen, heittää senkin pois kuin tulisen raudan, ottaa uudelleen ja selailee sitä.)

Kuin hirvesi sen läpi katsoa --?

(Iskee silmänsä keskelle kirjaa, lukee kalveten, purkautuu syöksähdellen.)

Ja 'Samum'-sarja -- tämännäköisenä! Sen tuskan tuulet, vihan vihurit näin kuulumattomiin on vaimennettu! Pois juuret rohtoyrttein väkeväin nyitty maasta sormin kateellisin! -- Ja täällä -- tätä kasvitarhan kolkkaa kuink' onkaan paranneltu, myllerrelty! Riveillä aivan uus on järjestys, -- niin, uuteen uskoon tarhani on saatu. Oh!

(Raukeaa polvilleen, ohimoitaan pyyhkien, sohvan ääreen, pää käsivarsia vasten. -- Kotvasen oihkiva sanattomuus; sitten hän alkaa jälleen selailla kirjaansa.)

Tuoksut kukkien siis jäivät vain, jäi leivon livertelyt laulukseni, -- _ne_ tok' on säilyneet -- ne runohelyt! Ja paranneltuina -- ah, totta kai... (Nousten, käy edestakaisin.) Mit' ymmärrän mä tästä kaikesta --? Ett' uuteen uskoon kastettu on mies, -- soturi suora salaa yllätetty, aseista, panssareista riisuttu ja su'ittu taas kukkasritariksi! Mit' itse häpeilin, se vain saa armon, mik' oli mulle arin heikkous, -- suloinen tosin --, hyveekseni tehdään! Viel' oli mulle tarpeen leikkaus, -- he salaa teki sen, -- vaan miten päin! 'He' --? Kutka --? Mitä tästä ymmärrän --?

Ett' olen jälleen vaaraton -- vaan kelle? Minusta monta sanaa tuhlata nyt tämän vuoks ei kenenkään lie tarvis. Ken salamurhaajani? -- Näkee kyllä ei satunnainen vahinko tää ole, niin varmaa suuntaa vahinko ei käy. (Lyöden otsaansa.) Ja mitä teen mä nyt --?

Esi-isät, väkivalloin kastetut, pois vieraan kasteen pesi päästään muinen. -- Tee samoin, poloinen, tee samoin sinä!

Vaan _kuinka_ teet sen, teet sen, poloinen?

-- En tätä äpärää mä tunnusta! Nimeni, isyyteni siltä kiellän! Vain väärennös se onhan omastani --.

Vaan kuinka, kuinka _voi_ näin tapahtua? Ooh! (Raukeaa jälleen, pää pöytää vasten.) Iäksikö suuni kapuloitiin --? (Saa käteensä kirjeen.) Jotakin, kirje, tähän taidatko? (Avaa sen yksikaikkisesti; sieltä tipahtaa lattialle shekki, hän aikoo ottaa sen ylös, mutta jättää.) ja shekki? -- madonsyömä ruusunlehti, sun vuokses taipuisinko alas? -- en! (Lukee vilkaisten, osittain ääneen.) Ne julki-juuttaat? 'Omaks eduksenne olemme tasoitelleet -- --.' Juuri niin! _Mun_ kurjan kunniani vuoksi siis! Vain kiitä heitä, tasapää: ken pitäis edusta nimes huolta, ellei he --? 'Ei yleisömme siedä --.' 'Yleisömme tät' oudoksuis, se muuta odottaa --.' 'Ei yleisö --'. Se taattu syntipukki! 'Pätevin neuvonantajamme tässä meit' opasti --.' Kun horjui oma pää! Ne neuvosherrat -- myyrät -- pälysilmät, kyll' aina oppaiks osaa --. (Hätkähtäen.) Tanhua...?! -- -- Mun puolestani Helinille hän puhua aikoihan -- niin, sama herra! -- jott' arvais hyvän huolen nimestäni tuo porho pitää --. (Heittää kirjeen.) Mitä vielä pyydät? Jo näänhän kaiken: niinkuin koe-eläin, väristen veitsen alla puoskarin, tää ilmain lapsi eessä kustantajan vain lentoon pääsyänsä vartoin lepää. -- Jo saapuu ensimäinen neuvosmies, vanhuudenhouru faktori, joll' on lähetystoimi yksin sydämellään; ja saapuu neuvosherra pätevin, hän, jonka käsiin kaikki langat juoksee, hän, joka kaiken sitoo taikka päästää, tuo soihtu taiteen yössä, Tanhua, hän sisään liukuu niinkuin kuutama, käy myyräntyöhön, -- kaivaa, opastaa -- jott' oikein maineestain he huolta pitäis. Ja lautakunta nyökkää: 'hyvä syntyy! -- pois myrkyn mujut -- sima selvä jää, jää runoniekan nimi tahraa vaille!' Oh!

(Rouva Vestman avaa hiljaa oven, seisahtuu uunin nurkalle, kädet päällekkäin.)

Ja koe-eläin, haava vatsassaan, saa vapaan tiensä sieltä sitten tietää.

ROUVA VESTMAN (puoli-ääneensä.) Vai hyväinen --.

AARO (huomaa hänet, pyyhkii otsaansa.) Ei voivotella nyt!

ROUVA VESTMAN Kun luulin runojas sun lausuvan --. (Aaro pyyhkäisee jälleen otsaansa.) Voi poikapoloista, mik' on sun, mikä?

AARO. Mun? Liian lysti. Poika-poloista! Ei mua poloitella, sanoinhan! -- Jos ryöstöä se noita teille on jo lupaillut -- _mua_ älkää surkutelko!

ROUVA VESTMAN (huoahtaen.) Kyll' on --

AARO. Ei huokailla!

ROUVA VESTMAN. -- On tukalaa! Se ärhentää ja uhkaa, vaikka sanoin sun aivan pian saavan töistäsi. -- Perunamaat' ei kämmenenkään alaa --. Ja mik' on sunkin?

AARO. Saatte sanoa, ett' ottakoon vain ryöstöl!' omansa -- ja häätämällä vain saa meidät täältä. Se ämmä ärmätti on tahallaan näin minut myrkyttänyt, pohjiin saakka. Vain ilkimieli ilkimieltä vastaan.

ROUVA VESTMAN. Vain kaulavilloiksemme koituu se. Ei, ei! -- Vaan pian saat kai rahaa myös, kun kirjakin jo tuli --?

AARO. Siin' on kirja, -- vaan sit' en omaksu --; ja raha tuolla, -- vaan sinne jää se. (Rva V. liikahtaa sinne päin.) Sit' ei kosketa!

ROUVA VESTMAN (hämmentyneenä.) Niin -- niinkö kävikin --.

AARO. Niin, niinpä kävi Nyt enää mitään toivoa ei tarvis.

ROUVA VESTMAN (seisoo hetken, kuten ennen, katsoen murheellisen mykkänä, lähtee huoneesta.) Voi voi --!

(Vähän päästä alkaa hänen huoneestaan kuulua virrenhyrinää: 'En ymmärrä, mik' ilo, mikä kunnia -- --').

AARO. Saa vielä voivottelut kuulla. (Kokoilee kirjoja.) -- Ei, näin jos minut salamurhattiin, en lähde määkien, kuin märkä vuona; kuin ilves itse pahan pesään putoon ja puren haavan heille sisuksiin; kuin myllynkiven heille kaulaan heitän tään epaton, tään sekasikiön. -- Ja tämän talon noita niittäköön, mit' itse ilkeydellään kylvikin.

KERTTU (tulee, heittäen jaloistaan kalossit.) Oo! Tulivatpas -- (Huomaa samassa Aaron synkeyden.) No --? (Yrittää ottaa kirjan.)

AARO. Ei kosketa.

KERTTU (tarttuu häntä rinnuksiin, ravistaa.) Mies, mik' on mennyt sinuun?

AARO (raukeammin.) Anna olla.

KERTTU (sieppaa kasasta kappaleen kirjaa.) Kun kauniisti et anna, otan itse.

AARO (yrittää ensin laimeasti tavoittaa sitä pois, pistää sitten kätensä housuntaskuihin.) Ei minun ole se. Sen vaihdokkaan vien pois.

KERTTU (toisen pöydän äärestä.) Hui, hupsuttele, mörökölli! Tää nimes on, ja runot tunnen kyllä, (Lueksii, lausuu puoliääneen.) 'Sua kuutamoilloin, kuutamoilloin. sua kuutamoilloin lempiä sain, ja jos kaipasin milloin, nimes kuiskasin huoahtain: yön syvyys hohti jo hopeasilloin; -- ah, silloin yli aaltoin vain polon luokse astelit, armahain!'

(Hypähtää ylös, kiitää Aaron luo, kietoo toisen käden kiinteästi Aaron kaulaan, toisella pyyhkii hänen otsaansa.)

No, kulta armas --!

AARO (hätkähtää, painaa Kertun luotaan pois, menee ja kietaisee kirjat kääröön.) Anna tuokin tänne! Ei minun ole se.

KERTTU (piiloittaen kirjaansa ) Mut onpa mun. (Ravistaa taas Aaroa.) Mit' unta hourit sinä?

AARO. Hornan unta, -- vaan liian totta --.

(Siepaten palttoon ja hatun, töytää ovelle, mistä juuri työntyy sisään Kalle Tikka maalausverstaineen.)

Yhteisväylillekö sinäkin työnnyt? Kulje ikkunastas!

TIKKA (hänen jälkeensä.) Vai noin sit' ulapoille lähdetään, noin oikein myrskypurjein --. Potra poika! Ken uskoi noinkin uljaaksi --. (Huomaa Kertun.) He -- hee. noin mesihuuli morsian, ja sulho kuin madon niellyt --.

KERTTU. Oisit vaiti ees. Ilosta vielä näppiäsi lyöt, kun rauhan simaa yhä juoda saat sinäkin tämän katon alla.

TIKKA. Rauhan --? Vaan sodan oltta ensin -- luulen ma. Ja hiis, (lyö näppiään) se kyllä menee makoon sekin!

KERTTU. Ei tule, eikä tarvita --. (Nostaa kirjaa.) Ei kukaan saa enää tästä sodan syytä.

TIKKA. Enää --? Ken ryöttä niin sen lamaan lyönyt ois?

(On laskenut taakkansa uunin kupeelle, tulee ja yrittää ottaa Kertulta kirjan.)

KERTTU. Pois ryöttäsormi! Mene, pese itses, ja tule sitten oikein pyytämään.

TIKKA (lähtien toiseen huoneeseen.) Jokohan kannattais? -- Ne jokohan miespoloisella mitkä myrkyt juotti? Sen oli näköinen. -- Hyi haaskoja!

KERTTU (pyyhkii kirjan selkää.) Hyi töhrijää, jo töhri --. (Koputetaan.) Tehkää hyvin!

MOISIO (astuu sisään arvokkaana; hillityllä riemastuksella.) Tääll' oot kuin ootkin sä, Terpsichore! (Rientää Kertun luo, joka ojentaa toisen kätensä; Moisio ottaa molemmat, suudellen niitä.) Vesuri huhtoi tuolla mua vastaan, kuin kulo ruskeana kasvoiltaan. Ois juuri hälle ollut juteltavaa, mut aprikoin: tääll' ehkä joku on -- -- ja olipas -- --! Ja mies jo kaukana tömisti tiehensä -- mua tuskin huomas. -- Mi höyry liekin pojan päässä taas. Viel' et sä kesyttänyt ole häntä --?

KERTTU. Ah en -- hän nykyään lyö leikiks kaiken. -- Vaan, näyttää, nyt on hällä vuorostaan muut leikitelleet -- jotkut holhoojansa. (näyttää Moisiolle kirjaa) kun tätä ei hän tunne omakseen.

(Moisio ottaa kirjan, istuutuu pöydän laidalle, vetäen Kertun lähelleen.)

MOISIO. Kas vain! -- Sä näytä missä vika piilee. (Selaillen.) -- Aa, jokin leikkaus kai tehty on --? Ja sangen huomattava, siltä näyttää.

KERTTU (säälivästi.) Pojulle ovat siellä julmat olleet.

MOISIO. Tjaa -- totiseksi oli mennytkin. Niin, niinhän runoniekkaa koulitaan. -- Noo, pian me sen haavan hoitelemme.

KERTTU. Vaan pahoin on ne tehneet Aarolle.

MOISIO (tarttuen Kertun käteen.) Me yhdessä sen haavan hoitelemme, me hänen ystävistään taatuimmat, -- vai miten, Kerttu?

KERTTU. Niin --.

MOISIO. Me miehen teemme kuin teemmekin vie!' Aaro Vesurista. (Selaillen jälleen kirjaa.) -- Mut täytyy myöntää: pahoin hänelle ne näyttää tehneen.

KERTTU. Sanaa sanomatta --

MOISIO. Niin, itsessään se paha teko on, sit' ei käy kieltäminen. Laihaksi jäi kirja -- vaan sen leppoisampi onhan. Ma suosittelen sitä lopultakin: sun suloashan laulaa laulut nää, -- ja siin' on sille kyllin ansiota.

KERTTU (pyörähtää kantapäällään ja peittää ojennetulla kädellään Moision suun.) Jo riittää, herra! Jospa Aaro kuulis --.

MOISIO (ottaa haltuunsa Kertun koko käden.) Ah, Aaro! Aaroll' yks on ansio: ett' oot _sä_ hänen -- sikäli kuin olet.

KERTTU (vetää loukkautumista teetellen kättään pois; Moisio ei laske.) _Oon_ hänen!